Kategoria: Ihmiset

Pääkaupunkifragmentit

Lauantai

Jostain syystä minua alkaa aina nukuttaa, kun pääsen lentokoneeseen. Johtuuko se matkustustavan tylsyydestä? Siitä, että on henkisesti hetken aikaa vapaalla ja saa nukkua? Kun nukkuu istuessaan, niska kipeytyy.

* * *

Yhteyshenkilöni Laura tunnistaa minut heti. Hänen netistä löytämänsä valokuva on kuulemma näköinen. Jään miettimään: olenko jonkin edustavan vaiko epäedustavan valokuvan näköinen?

* * *

Illallispaikkaa etsiessäni epäorientoidun nopeasti. Toisin kuin suomalaisia kaupunkeja, Brysseliä hallitsee epäeuklidinen geometria. Tämä lupaa hyvää huomiseksi.

* * *

Hotellikämppäni vessanpönttö on liian lyhyt, kuten on moni muukin vessanpönttö maailmassa. On epämiellyttävää, kun etu-uloke osuu istunnon aikana pöntön reunaan.

.

Sunnuntai

Istun muna kädessä, toisessa kädessä iskuun kohotettu veitsi. Mutta jokin saa minut epäröimään, jokin juuri ja juuri tietoisuuden kynnyksen ylittävä aistimus. Vanha kunnon pyöritystesti paljastaa: raaka. Huh, mikä läheltä-piti-tilanne! Muna pitääkin keittää itse.

* * *

Laura kertoi kanavan toisella puolella olevasta siirtolaispainotteisesta kaupunginosasta. Kävelen sinne tänne, yhä syvemmälle sinne, missä naiset pitävät huivia, kaupoissa myydään halal-lihaa, ja missä osa liikekylteistä on kirjoitettu ainoastaan arabiaksi. Kääntyilen sinne tänne, panematta reittiäni sen tarkemmin merkille, kunnes olen tullut tarpeeksi pitkälle. Hyvä. Ja nyt takaisin hotellille.
Epämuotoiset korttelit, raskaan pilviverhon taakse kätekytynyt aurinko ja olemattomat korkeuserot asettavat paluumatkalle haasteita. Kuljenko kenties täysin väärään suuntaan? Miksei mikään näytä tutulta? Kun aikanani löydän kanavan, luovutan ja kaivan varmuuden vuoksi mukaan ottamani kartan esille. Kanava kääntyy noin… siispä olen poissa kartalta!

Miltä nyt tuntuu? Hieman huolestuttavalta. Toivottavasti en joudu vielä turvautumaan taksiin, että pääsisin takaisin hotellille.

En joudu. Koko derivointihanke kestää vain kaksi ja puoli tuntia.

* * *

Belgia on sarjakuvamaa, Bryssel sarjakuvakaupunki. Kaupungissa on Egmont-palatsi, Belgian sarjakuvakeskus ja siinä aivan lähellä myös strippiklubeja. Tutustun tarkemmin ainoastaan sarjakuvakeskukseen.

* * *

Erästä Bob Morane -aukeamaa museossa ihastellessani tajuan tärkeän jutun. Koska sarjakuvaoriginaalit tyypillisesti piirretään isommassa koossa kuin mitä lopullinen painotuote on, saavat lukijat eteensä väärän, etäännytetyn perspektiivin. Se teos, jonka taiteilija on piirtänyt on sellainen, jossa katsoja on lähempänä tapahtumia. Jotta kuvat avautuisivat alkuperäisessä vaikuttavuudessaan, olisi useimpia sarjakuva-albumeja luettava vain noin 20 cm etäisyydeltä.

* * *

Se taas rasittaa silmiä.

* * *

Hotellin sääntöjen mukaan sängyssä ei saa tupakoida.
Kylvyssä saa kuitenkin juoda olutta.

.

Maanantai

Brysselin Eurooppa-koulu on suuri, maailma pieni: kaksi harjoitteluajoilta tuttua opettajaa ja kaksi Sveitsin Suomi-kouluista tuttua oppilasta.

* * *

Opettajainhuoneessa on vanha kunnon opettajainhuonetunnelma. Kotoisaa. Tunnen itseni taas opettajaksi.

* * *

Erojakin on. Myös Suomessa opetushenkilökunnan pitäisi saada nauttia viiniä sekä opettajainhuoneessa että lounaalla. Se olisi usein tarpeen ja parantaisi työskentelyilmapiiriä sekä työssä jaksamista.

* * *

Minua hemmotellaan. Kollegat tarjoavat minulle ravintolaillallisen upeassa seurassa. Tämä se on elämää! Kania kaljassa; jälkiruoaksi Kriek-sorbetti.

.

Tiistai

4-5 -vuotiaiden kanssa syntyy aina aivan mahtavia keskusteluja. Nimet muutettu.

PIKKUPOIKA: Tunnetko sinä minun isäni?
MINÄ: Ehkä. Mikä hänen nimensä on?
POIKA: Antti.
MINÄ: Entä sukunimi?
POIKA: Inkonen.
MINÄ (pinnistelen tovin): Öö, enpä taida tuntea.
OPETTAJA: Kyllä sinä tunnet. Hän oli eilen kanssamme syömässä.
MINÄ (Yhdistän nimen ja naaman. Nolona): Joo, tietenkin tunnen! (Voi näitä hämääviä asiayhteyksiä ja minun surkeaa nimimuistiani.)
TYTTÖ (pyytää puheenvuoron kauniisti viittaamalla): Minun äitini nimi on Elina.
MINÄ: Sama nimi kuin tuossa kirjassa äsken.
TYTTÖ: Niin. Elina Vihermäki.
TOINEN POIKA (viittaa myös ja odottaa, kunnes saa puheenvuoron): Minun isäni nimi on Ilkka.
MINÄ (nyökyttelen): Joo-o. Haluaisiko joku ehkä kysyä jotakin?
KOLMAS POIKA (nostaa kätensä): Minun isäni nimi on Sauli.

* * *

Enemmänkin olisi kerrottavaa, ja valikointi on aina kivuliasta. Isot kiitokset kaikille teille opettajille ja oppilaille siellä kaukana, ja aivan erityisesti Lauralle ja Astalle! Teitte tästä kouluvierailusta aivan erityisen.

Älkää säätäkö päätänne – vika on todellisuudessa

Kun avaan Marko Hamilon toimittaman kirjan, tunnistan itsessänikin kiusallisen taipumuksen (keittiö)psykologisoida kanssaihmisteni epämiellyttäviä piirteitä vaikkapa tähän tapaan: Sillä on varmaan jonkinmoinen itsetunto-ongelma.

Pahimmillaan kysymys on toisen näkemysten tai mielipiteiden mitätöimisestä psykologisesti mukaymmärtämällä.

Varsin vahvastihan tätä psykologisoivaa otetta käytettiin myös äskeisessä nallekeskustelussa. Nallesplatterista kauhistuneet saivat hyvinkin nopeasti päälleen argumentin: ”Teillä on ilmeisesti jotain käsittelemättä jääneitä traumoja.” En nyt malttanut olla ottamatta kyseistä mediatapahtumaa esimerkiksi, koska se sattumalta liittyy Älkää säätäkö päätänne -kirjan teemoihin myös muilta osin. Kyseessä kun oli myös terapiaa lähestyvän käytännön puolustaminen ja vastustaminen, jonka ”voimauttava” nuorten vaikeita tunteita purkava vaikutus on nähdäkseni juurikin osa sitä huonosti jos lainkaan perusteltua teoriakenttää, jota vastaan muun muassa dosentti Janne Kivivuori kirjoittaa.

(Ja ei: minä en kuulu Rossi-Horton taidekasvatuksen paheksujiin enkä ole siitä pelästyksissäni. Kysymys näyttää olleen harmittomasta askartelusta, joka muuttui alkuperäisen lehtijutun otsikoinnin, kuvituksen ja näkökulmarajauksen ansiosta todelliseksi kauhuksi. Harmittoman askartelun voimauttavat ja terapeuttiset vaikutukset lienivät myös samantasoisia kuin missä tahansa käsityöprojektissa: on kivaa kun osaa tehdä käsillään.)

Kun vaikkapa askartelut ja nukeilla leikkimiset tulkitaan traumojen purkamiseksi, symboliseksi puheeksi itseä vaivaavista asioista, ollaan pahimmassa tapauksessa hyvinkin vaarallisilla vesillä. Kirjan järkyttävintä tekstiä on kirjoittanut Anu Suomela artikkelissaan Psykologinen todistelu seksirikoksissa. Jos oikeuskäytänteissä syyttömyyden tulisi olla lähtökohta, näyttää esimerkiksi lastensuojelussa olevan aivan toisin. Lapsen itsetyydytys tai muu kehollinen itsetutkiskelu saattaa johtaa vanhemmista erottamiseen, vuosien mittaiseen huostaanottoon ilman, että esitettyjä pedofiliaepäilyksiä tarvitsee näyttää toteen millään muulla tavoin kuin vuovailuvahaleikein. Ja kun näitä lapsia sitten tutkitaan, niin tottahan he ovat traumatisoituneita.

Veikkaan, että lähes jokainen lapsiaan rakastava vanhempi on erityisen kauhuissaan kahdesta mahdollisuudesta: a) siitä, että lapsi joutuu jonkun hullun väkivallan kohteeksi ja b) siitä, että yhteiskunnan koneistossa joku painaa väärää nappia eikä mikään enää pysäytä mielipuolista prosessia, jossa lapsi menettää vanhempansa ja joutuu johonkin laitokseen.

Niin, ne lapset… Rakastetut mutta puolustuskyvyttömät.

Huoli lapsista johti aikoinaan Pohjoismaissa kulovalkean tavoin levinneisiin noitavainoihin (johdattelevat lasten haastattelumenetelmät olivat silloinkin olennainen osa ongelmaa), nykyaikana perusteettomiin huostaanottoihin sekä siihen, että taidekasvattaja Rossi-Horto saa pelätä lynkkaajia. Kaikessa tässä on kysymys siitä, että ihmiset antavat mielikuvituksensa ohjailla itseään.

Kirja sisältää kriittisiä puheenvuoroja myös freudilaisuudesta, psykoterapiasta, psykologisesta testauksesta yritysmaailmassa, lukion psykologian tasottomuudesta ja kriisiterapian tehottomuudesta (eikös näistä kriisityöntekijöiden sekoiluista ollut myöskin juttua ihan pari päivää sitten?). Freudilaisuuden kritiikki on ehkä(?) jo vähän vanhanaikaista: kuka Freudia on enää aikoihin ottanut vakavasti?

Voidaan joka tapauksessa ja hyvin perustein kysyä esimerkiksi seuraavaa:

Eivätkö ihmiset muka osaa enää surra lähimmäistensä menettämistä tai muita vastoinkäymisiä ilman psykologin ja terapeutin apua? Onko viisasta, että erilaisia hoitomuotoja tuetaan ilman, että niiden tehoa on mitenkään empiirisesti todennettu? Onko viisasta, että työnhakijoita valitaan sellaisen testin perusteella, jonka teoriapohja on höttöä? Onko viisasta, että lapsi on otettu huostaan siksi, että tämän muotoilema muovailuvahapötkylä muistuttaa psykologin mielestä penistä? Onko totuudenmukaista, että koulukiusaajan väitetään kiusaamisellaan viestittävän huonoa itsetuntoaan?

Kriittisyydestään huolimatta teos ei ole koko psykologian kenttää vastaan suunnattu. Päin vastoin: moderni empiirinen psykologia on työkalu, johon voi oikein käytettynä luottaa siinä kuin muihinkin tieteisiin.

Olisipa minulla leimasin. Löisin kirjaan leimani: Hyväksytty.

Entä, jos se olisi ollut minun nalleni?

Täällä ja täällä on kirjoitettu ja keskusteltu ansiokkaasti pehmoeläinsplatterin aiheuttamasta moraalisesta haloosta. Ajattelemisen arvoisia näkökulmia niin Pääjärveltä, Supiselta kuin Jääskeläiseltäkin. Aihetta ei ole kuitenkaan vielä tyhjennetty, joten työnnänpä lusikkani soppaan ja tarjoan vielä yhden näkökulman.

Ensimmäinen ajatus, joka lauantaista taidekasvatusjuttua lukiessani tai oikeammin sen kuvitusta katsellessani tuli mieleeni, oli: entä, jos tuo olisi minun nalleni? Tai vielä pahempaa: entä jos se olisi tyttäreni kadonnut pehmopupu, jota surtiin vielä vuosi katoamisen jälkeen?

Sillä pehmoeläin ei ole pelkkä esine. Se on esine, johon on kohdistettu ja kenties yhä kierrättämisen jälkeen kohdistetaan voimakkaita tunteita. Esineelle itselleen ei tuossa tietenkään tehdä vääryyttä, mutta sen entiselle omistajalle mahdollisesti kyllä. Eivät nuo nimittäin tainneet olla uutuudenkarheita ostoksia lelukaupan hyllyltä, vaan kirpputorin tai löytötavarabisneksen kautta uutta hyvää kotia etsineitä, mahdollisesti rakastettuja olioita.

Luulenkin, että tapahtuneesta aiheutunut häly olisi ollut pienempi, kenties olematon, jos jutussa olisi kerrottu, että koululaisten modattavaksi olisi annettu 20 identtistä nallea suoraan tehtaalta. Silloin silpomisen kohteet olisi tulkittu puhtaasti esinemaailman objekteiksi. Nyt ne eivät sitä olleet.

Messutusta mussutusta

Torstai

Ei pienintäkään mielenkiintoa lähteä messuille. Joutuuhan sinne joka tapauksessa sunnuntaina. Paitsi että tietenkin voisi lähteä Tavastialle kuuntelemaan Nyrok Dollsia. En lähde.

Perjantai

Iltapäivä kääntyy illaksi. Alkaa keskenkasvuisella tavalla tuntua siltä, että bileet ovat jossakin muualla. Pasilassa. Kaikki ovat siellä, paitsi minä. Lähteäkö baanalle vai ei? Kotona viettelee vaimo. En lähde.

Lauantai

Lähden.

Käyn kuuntelemassa ja pikaisesti moikkaamassa Arvia.

Ostan kolme kirjaa: kaksi kappaletta Daniil Harmsin Perinpohjaista tutkimusta sekä Leevi Lehdon esseekokoelman.
Sitten lounaalle.

Vieraan talon toimittaja tunnistaa minut nimilappuni perusteella ja esittää kirjaehdotuksen. Olen otettu: harvoin tämä näin päin menee. Joo-o. Miksikä ei.

Pöytään istuu Rauhalan Anssi ja joku, jonka nimeä en muista. Puhumme muun muassa Cthulhu-aiheisesta pikkulasten kuvakirjasta, jota Anssi minulle kaikessa rauhassa kuvittaa, sekä ranskasta kääntämisestä. Saan kuulla, että Antti Nylén on samoilla apajilla kanssani. Tästä lisää myöhemmin.

Tatun ja Patun vanhemmat liittyvät kustannustoimittajineen seuraamme. Sovimme iltariennoista.

Käyn Kumpulassa Ossin ja Oden kanssa kiipeilemässä.

Illalla meitä on monta. Antiokia Atabarin meze-lautanen on aina yhtä herkullinen. Lämmin ruoka ihan okei.

Mia: Mikä tämä on?
Sami: Lusikka. Eksoottisia asioita näissä etnisissä ravintoloissa.

Minä (lapselle): Katso, miten raki muuttaa väriä, kun siihen kaataa vettä.
Sami: Milloin se väri muuttuu?
Minä: Se muuttui jo. Valkoiseksi.
Sami: Ai… Mä olen vähän pettynyt, odotin punaista.

Vesi maistuu omituiselta.

Sunnuntai

Ruokamessuilla on sveitsiläinen maahantuoja. Karhunlaukkapestoa hän ei vielä tuo, mutta ehkä joskus, jos maahantuonti laajenee. Uudelle tuotteelle markkinoiden luominen on iso työ. Mutta kyllä sitä nytkin voi hänen kauttaan tilata, jos ottaa ison annoksen. Puhutaan kiloista. Hmmm… saisikohan tänne jotenkin perustettua semmoisen hämärän karhunlaukkaringin?

Ja sitten lavalle. Leena Erkkilän tajuan vasta alkupalaverin aikana lapsuudestani tutuksi. Tekstiilitöiden opettaja luki meille Kukkutimurusia, kun olin kolmannella luokalla. Katri Tapola on hyvä haastattelija, kysymykset antavat mahdollisuuden syvällisyyksiin. Sen puolen hoitaa Leena. Minua jännittää yleisön edessä sen verran, että turvaudun valmiisiin fraaseihin. Mutta kai se ihan kivasti meni.

Johannes Knektman saa kasvot. Ne ovat erilaiset kuin mitä olin kirjoitusten perusteella kuvitellut. Niin on lähes poikkeuksetta, ja joka kerta hämmästyn yhtä paljon.

Olut maistuu omituiselta.

Se, mistä me Tuukan (se kähäräpäinen runoilija) kanssa puhuimme, oli järkevän, loogisen empirismin hengessä falsifioituvan runouden metodi. Idea heitettiin joskus kauan sitten ilmaan YRL:n sivuilla. Heittäjälle, Jouni Tikkaselle, se taisi olla pelkkä vitsi, mutta kannattaisi kyllä miettiä, mitä menee heittelemään. Me toteutamme sen. Esitys on kuultavissa uusälyttömässä illassamme lauantaina 8.11. (Ks. keikkakalenteri). Vapaa pääsy.

Illallisen syömme Johannalla.

Bussipysäkin ja kodin väliltä lapseni laskee 102 kastematoa!

Havainto ja maailma

Immanuel Kant esitti aikoinaan ajatuksen, jonka mukaan esimerkiksi aika, avaruus, lukumäärä, syy- ja seuraussuhde ovat ymmärryksemme kategorioita. Kun havainnoimme tai edes pohdiskelemme maailmaa, jäsentyvät havaintomme ja ajatuksemme näiden kategorioiden mukaisesti. Maailma sellaisenaan ei ole ymmärryksemme ulottuvilla. Ymmärtämämme aika, avaruus ja asioiden suhteet eivät siis ole tuolla jossain, mielemme ulkopuolella vaan nimenomaan mielemme sisällä tai mielemme ja maailman vuorovaikutuksessa.

Toisin sanoin: joten kuten jäsentynyt havaintomaailma, jossa elelemme, on suuressa määrin mielemme tuotetta. Maailma itsessään on jotain ihan muuta.

Hyppy käytännön psykologiaan.

On tehty useita eri koejärjestelyjä, jotka osoittavat, ettei ihminen tyypillisesti havaitse epäjatkuvuutta ja järjenvastaisuutta sellaisen kohdatessaan. Toimistovirkailija on vaihdettu taikatempun keinoin ihmisten silmien edessä ilman, että nämä ovat edes huomanneet. Jalkapallo-ottelua esittävässä videossa on juoksutettu kentän yli gorilla ilman, että se on tullut havaituksi. Ja niin edelleen. Nämä tutkimukset osoittavat, että ihminen tyypillisesti näkee maailman järkevämpänä, kuin mitä se todellisuudessa on.

Kuinka järjetön maailma sitten oikeasti on? Vaikea sanoa. Me kun emme näe sitä sellaisenaan.

Aiheeseen liittyvän videolinkin löytämisestä kiitos Oliver Kaïmalle.

ADHD ja ympäristö

Luontoon meneminen auttaa ADHD:sta kärsivien kesittymiskykyä yhtä tehokkaasti kuin lääkitys. Tämä antaa aiheen kysyä: missä määrin koko oireyhtymä on vääränlaisen ympäristön aiheuttama? Kuinka moni muukin käyttäytymishäiriö on todellisuudessa elinympäristön eikä ihmisyksilön sairautta?

Paikkakuntaisuudesta

Viikko sitten turkulaisessa ravintolassa piti alkuasukas meille puolituntisen monologin siitä, mitä on turkulaisuus, mitä on Turku ja millainen on turkulainen mielenmaisema. Eilen Tampereella Pirkkalaiskirjailijoiden edustaja piti pitkähkön puheen, joka oli täynnänsä Tampereen kehumista ja ironista naljailua Turun ja Helsingin suuntaan.

Tämä on kiintoisaa.

Sillä eiväthän helsinkiläiset toimi samoin? Milloin olisin kuullut vastaavia puheita stadilaisten suusta? En muistaakseni edes silloin, kun asuin vielä jossakin toisaalla.

Mistä johtuu, että jossakin paikkakuntalaisuus on niin vahvaa ja näkyvää ja jossakin taas ei?

Yksi arvaus voisi olla, että Turku ja Tampere ovat oikeita paikkoja, Helsinki sen sijaan maan suurimpana valta- ja väestökeskittymänä ei ole. Helsingin suhde Turkuun ja Tampereeseen on merkityksettömämpi kuin Tampereen ja Turun suhde Helsinkiin ja toisiinsa. Helsinki on itsestäänselvyys ja itseriittoisuus, pienemmät paikat eivät ole. Siksi helsinkiläisellä ei ole tarvetta purkaa helsinkiläistä mielenmaisemaa kenellekään, kun taas turkulaisella ja tamperelaisella on.

Kokeillaanpa soveltaa arvausta isompaan mittakaavaan:

Suomi maailmassa on pieni. Se tekee Suomesta paikan, ja Suomi onkin jotakin nimenomaan suhteessaan joihinkin muihin. Kun tänne tulee ulkomaalaisia, saavat he kyllä kuulla ja nähdä suomalaisuutta, varmaan pitkiäkin esitelmiä. Tai kun suomalainen on ulkomailla, sanotaan nyt vaikka Ranskassa, tekee hän paikallisille selkoa Suomesta, ei niinkään toisin päin. Isompi, vanhempi ja tunnetumpi näyttäytyy itsestäänselvyytenä, pienempi jonakin mikä on erityisesti identifioitava.

Voisi ehkä selittää jotakin?

Vastarintamiehen kuolema

Kirjallisuuden kenties keskeisin tehtävä on kapinahengen lietsominen. Kirjallisuuden ja kirjailijan on seistävä antiteesinä, käytävä lukijain kuvittelemaa maailmantilaa vastaan. Sillä harhat meitä hallitsevat. Erityisesti tästä syystä olen kunnioittanut akateemikko Paavo Haavikkoa yhtenä valtakuntamme älyllisen elämän kärkihenkilönä.

Vieläkö hänenlaisiaan tyyppejä tehdään? En tiedä mutta toivon sitä hartaasti, koska muuten meillä menee jo muutaman vuoden päästä todella huonosti.