Kirjallisuuden kenties keskeisin tehtävä on kapinahengen lietsominen. Kirjallisuuden ja kirjailijan on seistävä antiteesinä, käytävä lukijain kuvittelemaa maailmantilaa vastaan. Sillä harhat meitä hallitsevat. Erityisesti tästä syystä olen kunnioittanut akateemikko Paavo Haavikkoa yhtenä valtakuntamme älyllisen elämän kärkihenkilönä.
Vieläkö hänenlaisiaan tyyppejä tehdään? En tiedä mutta toivon sitä hartaasti, koska muuten meillä menee jo muutaman vuoden päästä todella huonosti.
Jukka Laajarinne 
Ja Haavikko, pyydän saada huomauttaa, oli suomalaisen nykyoopperan tärkeimpiä libretistejä: Ratsumies, Kuningas lähtee Ranskaan, Äidit ja tyttäret, Paavo Suuri.
Jonniiverran on tullut tuota luettua, isäni kun on suuri Haavikko-fani. Parhaimmillaan Haavikon runous on hienoa, pahimmillaan otollista parodioitavaa (toistoisuus!). Viimeisimmät poliittiset jutut ovat mielestäni menneet hieman kuivakan narinan puolella – enemmän olen tykännyt myyttisistä jutuista. Kaksikymmentä ja yksi, kertomus viikinkien Bysantin-retkestä, kolisi joskus. Ja ”Puut, kaikki heidän vihreytensä” on aika ylittämättömän hieno nimi kirjalle.
Rauta-aikaa rakastan suuresti. Minulle se on SE Kalevala-tulkinta. Vuosia sitten Lemminki-jakso esitettiin Orionissa isolla kankaalla, kokemus oli hieno ja pääosan esittäjä Tom Wentzel katsomossa myös…
Kirjailjan tärkein tehtävä ei todellakaan ole vallankumouksen lietsominen, vaan päinvastoin, hallinnon tukeminen, sillä kyllähän johtajamme tietää mikä meille on parasta, onhan hän valittu. Ei ole oikein tukea kommunisteja ja muita terroristeja edesvastuuttomalla tarinoinnilla. Jo Jeesus aikanaan kehoitti uskomaan johtajaan, ja kuka meistä on kypsä heittämään ensimmäisen kiven?
Hyvä Tuntematon.
Pyydän mitä nöyrimmin ylilyöntiäni anteeksi. Olin luonnollisesti aivan väärässä, mutta lupaan välittömästi muuttaa linjani toivomustenne mukaiseksi.