- Muumit ja olemisen arvoitus lienee painossa ja tullee sieltä jo elokuussa. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen antanut itselleni luvan löysäillä, siis ihan vain rentoutua lomatunnelmissa monta päivää peräkkäin ilman, että olen yrittänyt koko ajan kirjoittaa tai tehdä yhtään mitään.
- Lomatunnelma särkyi, kun tajusin luvanneeni jutun filosofisesta praktiikkakoulutuksesta Kriittisen korkeakoulun lehteen. Sitä sitten tänään.
- Eilen kävimme Reventeenvuoressa kiipeilemässä. Hieno paikka. Klassikkoainesta-sektori on kyllä nimensä veroinen; Matti Virtasen pilari esimerkiksi on omassa helppousluokassaan (5b) varmasti upein reitti, mitä olen ikinä tässä maassa kiivennyt. (Sain sitä vetäistyä paitsi kuusi onsaittia ja flashin samana päivänä. Moisia mahdollisuuksia avautuu näissä osissa Suomea aniharvoin, jos koskaan.)
- Tuhdisti maustetut ruoat ovat lapsiperheissä usein hieman kortilla. Pikku hiljaa tilanteeseen tottuu, ja sitä rupeaa pitämään ihan normaalina, eikä kunnon potkua makuhermoihin osaa enää edes kaivata. Kunnes eräänä päivänä yhtäkkiä mais- ja muistaa, että ai niin, tämmönen juttu! Kiitos vain, Johanna ja Hannu, sain Tampereelta chili-addiktion.
- Koulun palaminen kuuluu sarjaan symboliset tapahtumat. Se vetoaa sisäisen pikkupoikani pimeään puoleen, siihen, jonka mielestä koulut noin ylipäätään pitäisi polttaa. Useat muut sisäiset ja ulkoiset puoleni ovat tietenkin eri syistä aivan eri mieltä. Sitä paitsi tyttäreni piti aloittaa tuossa koulussa ensi syksynä, ja osa oppilaista joutuu nyt varmaan parakkeihin ja tilanahtauteen tai jotain. Lisäksi palaneessa kohdassa oli kuulemma musiikkiluokka. Olisi nyt ollut vaikka matikan luokka mieluummin. No, näin kävi ja päässäni soi SIG.
Kategoria: Elämääni
Ei pelkästä metatekstistä
Olin suunnitellut kirjoittavani jotakin seuraavanlaista:
”Tänä viikonloppuna kirjallisuusväki suuntaa sankoin joukoin Messilään puhumaan kirjoituksista. Siellä sitä palvotaan henkeä. Ja täällä ruumista. Jos on ihan pakko valita tekstin ja kehon välillä, valitsen kehon. Ei ihminen elä pelkästä metatekstistä. Sambaa! Kiipeilyä! Aurinkoa! Naimista! Syömistä!”
Ajattelin liittää kirjoitukseen näitä lauantaisia kuvia:
Tänään sitten selvisi, ettei se kirjailijakokous mikään viikonloppujuttu olekaan, vaan alkaa vasta nyt. Kukaan ei ole joutunut valitsemaan aurinkoisen kehopäivän ja henkevyyksien välillä. Meni sitten siltäkin blogikirjoitukselta pohja pois.
Jos sitä oli koskaan ollut.
Tyhjyyden äärellä
Vedokset ovat (posti)paketissa, ja nyt alkaa… loma? Osaisikohan sitä ollenkaan vain olla? Onhan tuolla pari uutta projektia tausta-ajossa, ne voisi aktivoida. Mutta toisaalta on sellainen olo, että pitäisi olla hetki kirjoittelematta, palautua vähän.
Jos vaikka lähtisin merelle melomaan? Tai kaupungille maisemia katselemaan?
Itse asiassa meidän piti Oskarin kanssa käydä melomassa jo eilen. Säätiedotus ei kuitenkaan pitänyt kutinsa, joten menimme Kirkkonummelle hiomaan ständityöskentelyä. Norjan-matkaa varten. Yleensä en pidä minkään harjoittelusta, koska harjoittelussa päämäärä on jossakin muualla kuin itse tekemisessä. En esimerkiksi juurikaan harjoittele kiipeämistä, koska se ei kerta kaikkiaan motivoi. Minä vain kiipeän.
Jotenkin tuo ständien rakenteleminen oli kuitenkin hauskaa. Ehkä se johtuu siitä, että noilla lyhyilläkin reiteillä, jos niihin kerran rupeaa ankkuripaikkoja pykäämään, on ne tehtävä ihan oikeasti.
Kuva: Oskari on liidannut Kiilahalkeaman tokan köydenpituuden ja rakentanut esittelykelpoisen ankkurin.
Oikovedos
Kun jotain tekstiä on pyöritellyt vuosikausia: kirjoittanut, purkanut, koonnut, kirjoittanut… alkaa se menettää merkityksiään, muuttua pelkiksi sanoiksi. Kaikki, mikä oli joskus olevinaan jotakin painavaa ja oivaltavaa, on kymmenennellä lukukerralla jotakin triviaalia ja tarpeetonta lätinää.
Viimeistelyvaiheessa on – lopulta – ajateltava ensisijaisesti lukijaa. Ehkä sekin on omiaan vieraannuttamaan tekijän. Juuri viimeistelyvaiheessa kirjan sivuilla tapahtuu tekijän kuolema, ajatusten muuttuminen esineiksi. Mutta se on tehtävä. Kirjailijan, kuten opettajankin, on tehtävä itsensä tarpeettomaksi.
* * *
P.S. Täällä Keskisuomalaisen Ruoalla ei saa leikkiä -arvio.
Kirjallisia rientoja
Aika haipakkaa. Syksyn kirja on nyt taittovaiheessa. Niinpä ennätinkin toissailtana WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuusosaston kesäkekkereille Villa Kiveen. Jossa oli ihan kivaa. Kustantamo on siirtymässä perinteisestä kaksikausijärjestelmästä kolmeen julkaisukauteen vuodessa. Pieni askel kohti kvartaaliajattelua. Oikeasti ihan hyvä juttu, luulen. Käytäntö näyttää.
Mutta mitä nuo kolmannesvuodet nyt sitten ovat? Tribaaleja?
Juhlissa kuljeskeli joku huijari. Se käänsi ihmisten silmät ja pisti pakan ihan sekaisin ja silti tiesi, mikä kortti. Kerroin järjestäjille ja pyysin heitä poistamaan tyypin paikalta, mutta se sai jatkaa toimintaansa kaikessa rauhassa. Taikuri, muka.
Huijari!
Onginnassa oli kivat palkinnot. En ole vielä korkannut.
Eilen oli sitten Kirjailijaliiton seminaari sekä kokous sekä päivällinen. Edellisen päivän kemuista oli vielä nähtävissä jälkiä, esimerkiksi Karjalaisen Jussin nimilappu verannan tolpassa. Paneelikeskustelussa Tuula-Liina Varis, Saara Kesävuori, Jukka Petäjä ja Putte Wilhelmsson keskustelivat kulttuurijournalismin ja aivan erityisesti kirjakritiikkien tilasta.
Pari kiinnostavaa pointtia pitää mainita. Esimerkiksi Variksen huomio siitä, että kritiikki oli aikoinaan osa kirjallisuusinstituutiota, josta se luisui journalismin osaksi, joka taas on muuttunut uutisoinniksi. Ajatusta tuki myöhemmin, taisi olla Eeva Kilpi, joka kertoi, miten ennen vanhaan yliopiston professorit kirjoittivat arvioita, jotka olivat samalla kunnollista kirjallisuusesseistiikkaa.
Missä sellaista enää näkee?
Ei missään. Koetapa mahduttaa kunnollista esseistiikkaa 1500 tai 2000 merkin mittaan, mikä saattaa useinkin olla lehden asettama kvantitatiivinen rajoitus.
Miksi nykykritiikki sitten on muodoltaan noin lyhyt?
Jos tilanne on se, minkä Petäjä väittää olevan, että esimerkiksi Hesarin kritiikit kattavat 75% kotimaisesta aikuisten kaunokirjallisuudesta (lasten- ja nuortenkirjallisuuden kattavuus on yllättäen paljon heikompi) voisi selitys löytyä osin siitäkin. Kirjallisuuden kenttä on laajentunut ja fragmentoitunut. Kirjoja julkaistaan jotain… kymmenen?… kertaa enemmän kuin 80-luvulla. Ei niistä kaikista esseitä voi kirjoittaa. Paitsi tietenkin, jos kulttuurisivut kasvatettaisiin ihan toiseen mittaan kuin mitä ne nyt ovat. Tai jotain.
Tänään on vuorossa välipäivä. Huomenna esiinnyn Vastarannan kiiskessä (ks. Keikkakalenteri).
Tänä iltana
istuin baarissa hyvässä seurassa (=Hilla) ja ajattelin muun muassa ammattilaisen ja amatöörin välistä eroa. Suurin osa kirjailijoista taitaa olla amatöörejä (amateur). Minä ainakin, sanan rakastaja-merkityksessä. Teemme työtämme rakkaudesta, tilaustöitäkin, kun taas ammattilainen tekee työtään rahasta. Sen me kirjailijat taas yleensä saamme jostain muualta.
Scifi-mafiassa juttelin muun muassa MikaPeen ja Tuomaksen kanssa siitä, miten kummitukset ovat. Minun nähdäkseni suunnilleen samalla tavalla kuin kipu tai tunteet. Niihin ei tulisi suhtautua häpeillen tai skeptisesti vaan yleisinhimillisenä ilmiönä, havaintomaailman eikä jonkin objektiivisen (mitä sen sitten kuvitellaankin olevan) todellisuuden juttuina.
Millan kanssa puhuimme sukeltamisesta ja laskuvarjohypystä, joista en tiedä yhtään mitään. Niin kuin en mistään tiedä. Olin toisteinen.
Muiden kanssa en puhunut paljon itään, sillä muut olivat Ahvenanmaalla.
Piti olla: ”mitään”.
Go west
Kävimme Hannun kanssa Mynämäellä koulu- tai oikeastaan kirjastovierailulla, lukudiplomien jakoa juhlimassa. Hauska reissu, hyvä yleisö, kakkua ja kaikkea. Erityisbonuksena olimme saaneet Hymyilevältä eläkeläiseltä kutsun maukasta lammaskaalia syömään. Kiitos sinne, törmätään uudestaankin! Tällaiset lukijakohtaamiset ovat harvinaisia, jopa ainutlaatuisia tilaisuuksia. (Ainakaan minulle tällaista ei ole ennen tapahtunut.)
Kotimatkalla työstin muumikirjaani. Maaliviiva häämöttää.
Sitä mun tätä
Kaikenlainen organisointi, järjestäminen ja järjestelmällisyys on hieman vierasta. Lauantaita on kuitenkin puuhattu, jotain jopa harjoiteltu, Teosto-luvat hommattu jne. yms. Eiköhän se siitä. Taas.
* * *
Vappuna kävin Vallilan puistotansseissa, se olikin ihan paras mahdollinen ratkaisu. Kivaa!
* * *
Seuraavina kahtena päivänä kiipeilyä. Olhavalla liidasin Laatalla ekaa kertaa eläessäni, Ruotsalaisten reitin. Ei ollut ollenkaan niin paha, kuin pelkäsin. Kanttia liidaava kaverini lipsahti klippitilanteessa: 10 metrin pannut. Ruhjeeni vuotavat edelleen. Näin kesäkaudella ovat kädet muutenkin ihan ruvella, mikä jollain lailla ilahduttaa: tietää pitäneensä hauskaa.
* * *
Toissapäivänä luin, että joka neljäs lapsi on kohdannut netissä pelottavaa materiaalia. Tieto johti seuraavaan tilanteeseen:
Minä: ”Haluatko nähdä internetistä pelottavaa materiaalia?”
Tytär: ”Joo!”
Minä: ”No. Katso!”
Laitoin seuraavan filmin pyörimään. On muuten niin hieno pätkä, että olen katsonut sen jo monta kertaa!
Tytär: ”Ei ollut yhtään pelottavaa! Minäkin uskaltaisin!”
Minä: ”Etkä.”
Tytär: ”Kylläpäs. Huomenna näet!”
M.O.T: Pelottavaa.
Huh
Sain kirjastoapurahapäätöksen. Olo on huomattavasti kevyempi nyt, kun tiedän pärjääväni kesän yli.
* * *
Jostain kuuluu kauhistuttavaa rääkymistä. Kuin jotakuta lasta ihan oikeasti kidutettaisiin. En ole koskaan ennen kuullut moista, mitä naapurissamme oikein tapahtuu? Vai mistä ääni oikein tulee? Kurkistan ikkunasta ja näen kaksi pikkupoikaa: toinen soittaa ilmakitaraa ja laulaa, death metallia vissiin.
* * *
Myös kirjapaketti (3,5 kg) tuli painosta. Täytyypä käydä noutamassa.
Mistä tulikin mieleeni, että jonkun mielestä lastenkirja on kallis, kun siinä on viitisenkymmentä sivua ja hintaa parikymppiä. Vertailukohteena joku käyttää aikuisten romaania.
On totta, että sisustuselementiksi lastenkirja on hintava, samoin kilohinnoin mitattuna. Ajassa mitattuna lastenkirja on kuitenkin usein hintansa väärti: se luetaan helposti monta kertaa, kun taas romaani tyypillisesti jokseenkin kerran.
Tähän on tultu, ja ******** **** *********
Köyhät opiskelijat tarjoavat minulle kaljaa ja toastin jämiä.
Kotimatkalla mietin ****** ***** ****** *** ***** ********* *****. ********** ***** kuitenkin *****! Sitä paitsi ****** ***** ******* ** ********* ********* ***** ******. Tulen päätelmään, että suojelen näissä asioissa yksityisyyttäni.
Jukka Laajarinne 