Kategoria: Absurdi

Haarautuvien polkujen Neuromaani

neu (uusi, germ.) romaani (laaja sepitteellinen teos)
vrt. nouvelle romaine (ransk.)

ks. myös neu romancer (Gibson) sekä uusromantiikka

 

* * *

Kirjoittaminen on valintojen tekemistä, sanotaan. Joskus osan valinnoista voi sälyttää lukijallekin. Muistatteko vielä roolipelikirjat 80-luvulta, sellaiset, joissa pääsi valitsemaan: ”Taisteletko? Mene sivulle 89. Jos pakenet, jatka seuraavalle sivulle”?

Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani toimii samalla tavalla, mutta valintojen määrä on tolkuton: kertomus on jokaisella lukukerralla erilainen. Vanhan ajan tekstiseikkailupelit ovat myös hakematta mieleen tunkeva vertailukohta. Ja Cortázarin Ruutuhyppelyä.

Lukemista aloitellessani yritin jonkin aikaa pysyä jyvällä, mihin suuntaan mistäkin olin lähtenyt, ja lukea eri vaihtoehdot – mitä siinä toisessa haarassa tapahtuukaan? – mutta huomasin nopeasti suunnitelmani jokseenkin toivottomaksi. Ehkä näin oli käynyt Hesarin kriitikollekin, joka oli sitten tehnyt radikaalin ratkaisun ja lukenut 600-sivuisen teoksen fragmenttikasana kannesta kanteen juonenkuljetuksista viis veisaten. Kriitikon ratkaisu tuntuu äkkisiltään pöhköltä, mutta ymmärrän häntä: risteyskohdissa valitsemaan joutuessaan lukija (lue: minä) on piinallisen tietoinen menettämistään mahdollisuuksista, ja toisinaan kirja soimaa huonoista ratkaisuista suorin sanoin. Neuromaani herättää eksistentiaalista hätää, ja valitsematta jättämisen houkutus on suuri, vaikka se olisikin valinta hukata kerronnan punaiset langat (tarinan ulkopuolelle siirtyminen on näkökulmasta riippuen joko tappion myöntämistä tai stoalaisen nihilismin valitsemista: narratiivin hukkaaminen on minuuden hukkaamista).

Mutta mistä Neuromaani sitten kertoo?

Olen lukenut kirjan nyt muutamaan otteeseen erilaisiin loppuihin, enkä osaa vielä varmaksi sanoa. Jakautuneen persoonan Näre/Geregin mielentilatutkimuksista, rikollisista neurologeista, psykopatologiasta ja keskushermostosta. Kokonaisuus hahmottuu hitaasti uudelleenlukemisten myötä – lukematta lienee edelleen satoja sivuja.

Kuulostaako rasittavalta?

Siltä se aluksi myös tuntui. Neuromaanin (eräs) oikea hyllypaikka on kuitenkin huumori. Olettehan huomanneet ilmiön, että huumorintaju tarvitsee aikaa virittyäkseen lähettäjän kanssa oikealle aallonpituudelle? Esimerkiksi Max Cannonin Raakaa lihaa tai Gary Larsonin Far Side Gallery eivät paljon naurata, jos niistä näkee vain yhden stripin tai kuvan, mutta kun niitä on nauttinut kymmenen, aivot vinksahtavat oikeaan asentoon, ja sen jälkeen ne ovatkin parasta, mitä on. Yli-Juonikkaan opiskelijamainen huumori alkoi purra toisena lukuiltana, ja huomasin hytkyväni lukiessani (hauskimpen yksityiskohtien muisteleminen virnistyttää tuntikausia).

Jatkan lukemista. Palaan asiaan, mikäli tapaus poikii uutta sanottavaa.

* * *

Uusälyttömän internationaalin Ylä-Olarin osasto suosittelee Neuromaania!

Erlend Loe: Kurt kuriirina

Erlend Loen Kurt-kirjat ovat olleet minun ja tyttäreni suuria suosikkeja siitä lähtien, kun luimme niistä ensimmäisen nelisen vuotta sitten. Niiden viehättävin piirre on kerronnan kauttaaltaan läpäisevä naivismi. Vaikka aiheet ja teemat saattavat olla aikuisia ja joskus hyvinkin karuja, tekee henkilöiden ja kirjoittajan lapsellisuus niistä absurdeja ja hauskoja, mitä Kim Hiorthøyn kuvitukset tukevat parhaimmillaan älyttömän hienosti. Erityisen hassua on, että Kurt-kirjojen aikuiset käyttäytyvät kuin päiväkotilapset.

Ne kaksi tohtoria, jotka järjestävät juhlat, ovat nimeltään Tohtori Nina ja Tohtori Petter. Kun Kurt on seissyt itsekseen kauan aikaa, tohtori Petter tulee Kurtin luo kysymään, miten menee. Kurt sanoo, että menee ihan hyvin.
Ajatko sinä vielä trukkia? tohtori kysyy.
Ajan, vastaa Kurt.
Viihdytkö siinä hommassa? tohtori utelee.
Pidän paljon trukin ajamisesta, Kurt kertoo.
Olen aina pitänyt.
Tohtori nyökkää. Mutta ei kai se ole kovin tärkeää, hän sanoo.
Mitä sinä tarkoitat? Kurt kysyy.
Tarkoitan ettei trukin ajaminen voi mitenkään olla yhtä tärkeää kuin jotkut muut ammatit, tohtori selittää.
Millaiset muut ammatit? Kurt kysyy.
Minun työni esimerkiksi, tohtori sanoo. Tai minun vaimoni työ. Me olemme molemmat lääkäreitä. Huolehdimme siitä, että ihmiset ovat terveitä ja pirteitä. Se on hyvin tärkeää. Miten luulisit käyvän, jos kaikki vain pyörisivät ympäriinsä sairaina koko ajan?
Ei kai siinä kovin hyvin kävisi, Kurt arvelee.
Siinäs näet, tohtori sanoo.
Mutta minusta on tärkeää ajaa trukkiakin, Kurt sanoo.
Onko sinulla esimerkiksi hakulaitetta? tohtori kysyy.
Mikä se on? Kurt ihmettelee.
Kurt ei tiedä, mikä hakulaite on! tohtori huutaa tohtori Ninalle ja muutamalle muulle tohtorille, jotka seisovat vähän kauempana. Kaikki tohtorit nauravat aika äänekkäästi.
(Kurt on tärkeä, 2004. Suom. Tuula Tuuva.)

Sarjassa toistuu rakenne, jossa Kurt saa välillä mahdollisuuden, välillä tulee pakotetuksi jättää työnsä satamassa. Trukkia ajaen hän kulkee absurdista seikkailusta toiseen ja kaikki ovat lapsellisia ja psykologisesti läpinäkyviä, ja se, mikä lienee pienen lapsilukijan tai -kuulijan näkökulmasta normaalia, on aikuisen silmissä tolkutonta, usein myös hillittömän osuvaa. Vaikka monet sarjan kirjoista tökkivätkin erinäisiä yhteiskunnallisia ja muita kipupisteitä, ne tekevät sen hauskasti: tökkäisyt ennemminkin kutittavat kuin satuttavat. Sarjan viides, Kurttila, sen sijaan lähestyy – ja kenties ylittää – vaarallista lahkoa kuvatessaan hyvän maun ja sopivaisuuden rajoja. Tästä kävimmekin keskustelua pari vuotta sitten.

Hiljattain ilmestynyt Kurt kuriirina vie sarjaa uuteen suuntaan.

Tuplaten Kurttilaa paksumpi, alaviittein varusteltu seikkailuromaani on edeltäjistään poiketen selvemmin nuorten- kuin lastenkirja. Ironinen kaksoiskoodaus tekee siitä kuitenkin edelleen myös aikuiselle sopivaa luettavaa. Aikuiselle paremmin kuin laselle avautunevat esimerkiksi viitteet työelämän muutokseen, trendipelleilyyn, Israelin ”turva-aitaan” – ja Jules Vernen parodiointi.

Kurt kuriirina alkaa tilanteesta, jossa pohjoisnorjalaiset separatistit ovat ajaneet maan sisällissodan partaalle, puhelinlinjat ovat poikki. Rupisen näköisiä kapinallisia johtaa naamioitumisen mestari, pirullinen Hektor Hellføkk, muhahahahaha, ja Kurt lähtee trukkeineen kuljettamaan salaista viestiä kauas pohjoiseen, Vuoremijoen suussa sijaitsevalle etelämieliselle satamalaiturille. Matka johtaa avioeroon ja lasten heitteillejättöön (paitsi että päiväkoti-ikäinen Bud piiloutuu trukin konehuoneeseen salamatkustajana). Matkalla tapahtuu sitten vaikka mitä, esimerkiksi tällaista:

Kurt ajaa trukillaan vahingossa lehmän päälle. Maanviljelijä on hyvin vihainen ja haluaa tasapainottaa tilanteen ajamalla jonkin sellaisen päälle, mistä Kurt välittää. ”Anna jotain, minkä päälle voin ajaa!” Kurtin ehdottama kynänpätkä ei kelpaa, ja kohta tielle on sidottuna Kurtin pieni poika (joka salaisen tehtävän vuoksi esittää Kurtin veljeä), ja maajussi ottaa leikkuupuimurilla vauhtia. Ai niin. Kurt on ihastunut matkallaan salaperäiseen Annelianeen.

Anneliane oli herännyt ja seisoi puristaen Kurtin kättä suunniltaan pelosta sen vuoksi, mitä oli tapahtumassa. Kurtin ajatukset olivat sekavammat. Toisaalta hänestä oli vaikea ajatella, että leikkuupuimuri ajaisi pian hänen nuorimman poikansa päälle, ja toisaalta hänestä oli jännittävää, kun Anneliane piti häntä niin lujasti kädestä.
Budia pelotti kamalasti tulla yliajetuksi.
[…]
– Pää pystyyn, veli, Kurt rohkaisi. Se varmaan sattuu hiukan, mutta ei kestä kauan. Sitten pääset paljon parempaan paikkaan, jossa kaikki ovat ystäviä ja kirsikkapuut kukkivat ja veljet auttavat aina toisiaan. Niin ei valitettavasti ole tässä murheen laaksossa.

(Suom. Tuula Tuuva)

Takakannessa mainostetaan, että Loen trukkikuski on jo julistettu Norjan omaksi Homer Simpsoniksi. Vaatimattomuutta. Homer Simpson naurattaa myös, mutta Kurt on jotakin omaperäisempää, jotakin, mikä onnistuu edelleen herättämään minussa nykyään jo muuten erittäin harvinaisia faniuden tuntemuksia.

Kuvassa pohjoisnorjalaisia.

Riippuvaiset

Miina Supinen

Sinikka Vuola

Olli Sirkiä

Hellä Hermanni
Oma esitykseni:

Kuva: (c) Leila Piirainen

Sirkus tuli kaupunkiin!
Halusin nähdä käärmeennielijän ja pellenheittäjän
Mutta

”Hei poika hei! Luen sinulle
elämän valttikortit!”

pysähdyin ennustajan kojulle

En usko tuollaisiin juttuihin
yhä vähemmän mihinkään muuhunkaan
mutta halusin nähdä, miten hän tekee työtään

”Hyvä”, sanoin
Istuin häntä vastapäätä

Jouduin itse sekoittamaan pakan
Hän otti sen käteensä
käänsi ensimmäisen kortin

GULPIN 50 hitpointsia
Headbutt 10
Drool 20

Ennustaja katsoi minuun tummilla silmillään ja minä mietin kortin merkitystä
Headbutt? Pääpylly?
Tässä ei nyt ole MITÄÄN järkeä!
Headbutt? Headbutt? Headbuttheadbutthead…
Butthead?
Beavis ja Butthead?
Trän trän tää!
I’m a cornholio!

Mutta ei tämä voi minusta kertoa, eihän meillä edes näy telkkari

Drool 20?
Kuolaamista? Vauvat kuolaavat.
Ja kerran minä unohdin, voitteko kuvitella, unohdin juoda aamukahvin, ja kahdelta iltapäivällä heräsin tokkuraisena työpöytdältäni. Olin kuolannut oppikirjoilleni.

”Tämä ensimmäinen kortti on menneisyytesi.”
Sanoi ennustaja

”Käännän toisen kortin.”

Squirtle. 40 hitpointsia.

Bubble. heitä kolikkoa. Jos kruuna, puolustava pokemon lamaantuu.

Withdraw. Heitä kolikkoa. Jos kruuna, kaikki Squirtleen kohdistuva vahinko tulee torjutuksi vastustajasi seuraavalla vuorolla. Kaikki muut hyökkäyksen vaikutukset toteutuvat silti.

Syntymän jälkeen sen selkä turpoaa ja kovettuu kuoreksi. Se roiskuttaa väkevästi vaahtoa suustaan.

”Sinä olet yksi huijari!” huusin
niin kuin olisin odottanut jotakin muuta.
”Nämä ovat Pokemon-kortteja! Ei Pokemon-korteista voi ennustaa!”

Mutta

Ennustaja

Käänsi

Kolmannen kortin

”Hirtetty”, hän sanoi.

Kuvassa roikkui mies ylösalaisin.
Miksi? Mitä pahaa hän on tehnyt?

Onko tappanut jonkun? Tai ryöstänyt? Vienyt myrkytettyjä omenia vanhalle herttaiselle mummolle luullessaan tätä salarikkaaksi, mutta vanha herttainen mummo onkin tarjonnut omenat pikkulapsille, ja ensin vanhaa herttaista mummoa on syytetty murhaajaksi, kunnes on selvinnyt, mistä omenat ovat peräisin, ja miehen kotoa on löydetty strykniinipullo, ja oikeudenistunto on todennut hänet syylliseksi 6 pienen lapsen murhaan.

”Mutta ette kai te usko minusta mitään niin kamalaa?” mies puolustautuu. ”Tuon mummon minä yritin murhata.”

Vanhan, herttaisen, ja myös lapsiystävällisen mummon.
Se ja sama. Mies päätetään teloittaa hirttämällä.

Mutta pyöveli on hellämielinen mies, joka ei haluaisi tappaa kärpästäkään. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän joutuu todella harjoittamaan tointaan, sillä kuolemantuomiot on lakkautettu sivistysvaltioissa aikaa sitten. Sen piti olla suojatyöpaikka, jossa ei joutuisi eväänsä liikauttamaan. Mutta tehtävä, mikä tehtävä.

Hirttäjäisiä edellisenä iltana pyöveli on kauhuissaan. Hermojaan lepuuttaakseen hän ottaa kulauksen viinaa. Ja toisenkin. Ja lähtee kaupungille kavereidensa kanssa, kiertää baarista toiseen, ja päätyy erään tutun tutun kämpille jatkoille.

Ensimmäisten auringonsäteiden leikatessa usvaista kaupunkia hän odottaa ensimmäistä raitiovaunua. Lokit nahistelevat yöhön heitetystä lihapiirakan jämästä. Niiden kirkuna kaikuu torin raikkaassa ilmassa kuin kaunein musiikki. Siinä hetkessä elämä tuntuu arvokkaalta ja merkitykselliseltä. Lopulta raitiovaunu kolisee paikalle ja vie pyövelin työpaikalleen.

En pysty katsomaan teloitettavaa silmiin, hän ajattelee, ja sulkee omat silmänsä.
Siksi, juuri siksi hirtetty roikkuu nilkastaan. Pyöveli on sössinyt, ei ole löytänyt hänen kaulaansa.

Siitä tulee paljon hitaampi ja tuskallisempi kuolema, kuin mitä pyöveli on tarkoittanut. Voin sanoa, että tämä sattuu nilkkaan. Ja pyörryttää.

Tai ehkä hirtetty onkin tehnyt jotakin hyvää – asioita ripustetaan nykyään mitä merkillisimmistä syistä.

Kuten pyykkiä. Pelkästään siksi, että se on märkää.
Tai tauluja. Koska niiden maali on jo kuivunut.

Joku markkinoi internetissä ylösalaisin roikkumista

se
    –    ylläpitää nuoruutta ja kauneutta,
    –    sillä gravitaation aiheuttamaa ihmiskehon ikääntymistä voidaan hidastaa
ollessa päivittäin lepakon luonnollisessa nukkumisasennossa.
    –    kohentaa mielialaa, vähentää lihasjännitystä sekä parantaa unen laatua
    –    parantaa ruoansulatusta
    –    parantaa aivojen toimintaa

Tohtori Robert M. Martinin mukaan aivot toimivat jopa 14% paremmin inversiossa. Lisäksi elimistö tuottaa serotoniinia, dopamiinia ja norefedriinia, joista viimeinen säätelee kiihottumista ja huomiokykyä.

Kyllä. Veri valuu päähän ja aivoni alkavat toimia. Apua! Aivoni alkavat toimia, ja minä saan kaikenlaisia

Ajatuksia
Norefedriinia

Kiihottavaa! Oi, miten kiihottavaa! Herätänkö minä nyt huomiota? Olenko tavallista huomiokykyisempi?

Ilmanko lepakot ovat niin älykkäitä, ne nukkuvat ylösalaisin ja
ovatkin keksineet kaikuluotaimen.
Mutta jos ne ovat muka niin älykkäitä,
miksi ne asuvat luolissa?

Apua! Aivoni alkavat toimia! En kai minä joudu nyt johonkin luolaan asumaan?

En usko tuollaisiin juttuihin
yhä vähemmän mihinkään muuhunkaan

Sitä paitsi eräs toinen tohtori, dosentti Rahko, toteaa:
Nyt marjastusaikana potilaita on tavallista enemmän. Kun ihminen on pitkään pää alaspäin, otokoniat lähtevät liikkeelle ja selän oikaisun jälkeen marjastaja saattaa

mennä nurin.

”Sinä olet yksi huijari” huusin ennustajalle
ja kieltäydyin maksamasta.

Kuitenkin juuri nyt minusta tuntuu, kuin se kortti olisi muuttunut todeksi.
Mutta se oli hänen vikansa!
Yritti estää minua poistumasta!
Tarttui ranteeseeni!
Minä riistäydyin vapaaksi, kohotin hänen kristallipallonsa
ja iskin sen hänen päähänsä.

Mutta

se ei ollutkaan kristallipallo

Se oli kultakalamalja

Eläinrääkkäystä!
Kalat voivat
ne voivat saada mielenterveydellisiä ongelmia
ne voivat menettää järkensä tuollaisissa pyöreissä ahtaissa maljakoissa

Ja ennustajat voivat hukkua niihin
Jos eivät osaa uida
tai jos malja on juuttunut päähän

Niin tuo ennustaja heitti henkensä
hullun kalan uidessa hänen päänsä ympäri

Armoa!
Minä pyydän armoa!
Sivistysvaltiot eivät hirtä kansalaisiaan.

Ahdistuksen ruumiillistuma

Varoitus. Sisältää juonipaljastuksia.

Petri Tammisen uusimman lähtökohdat ovat enemmän kuin kutkuttavat. Komisario Vehmas on saanut ratkaistavakseen elämänsä kinkkisimmän rikossarjan. Jossakin tuolla ihmisten keskuudessa liikkuu sarjamasentaja Hermann Ångström. Hän musertaa ihmisiä säälimättömästi ja taitavasti: jättää morsiamia kirkon ovelle, peruuttaa lasten luokkaretkiä, esiintyy lääkärinä ja kiinteistöjen kuntoarvioijana, kyseenalaistaa uhriensa elämän perustan ja muuttaa hyvän arvottomaksi.

Rikosromaanin Ångström ei oikeastaan ole henkilöhahmo: hän on ennen kaikkea symbolinen hahmo, lähempänä luonnonvoimaa kuin ihmistä. Ångströmin ilmiselvänä lähisukulaisena voi mainita esimerkiksi Muumipappa ja meri -kirjan Mörön – yksinäisyyden, olemattomuuden ja merkityksettömyyden ruumiillistuman. Sellainen on myös tappaja nimeltä Chigurh vanhojen arvojärjestelmien ja uskon tilalle tullut mielettömyyden kuvajainen Cormac McCarthyn romaanissa Menetetty maa. He kaikki ovat absurdin ruumiillistumia. Tai eksistentiaalisen angstin.

Mitä tapahtuu, kun Ångström (pallukka Å:n päällä vaikuttaa ainoastaan äänneasuun) iskee? Jo saavutettu hyvä sekä onnelliset muistot muuttuvat valheiksi ja itsesyytöksiksi. Ihminen kokee olevansa yksin, elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Kuilu sen välillä, mikä uhri on, ja sen, mitä tahtoisi olla, näyttäytyy leveänä ja ilmiselvänä. Pelkää tietämättä mitä.

Vehmas yrittää tehdä Ångströmille sen, minkä Muumipeikko tekee Mörölle: kohtaa tämän, hyväksyy sellaisenaan. ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Vaan kuinka käy?

Vehmas – ehkä Tamminenkin – päätyy buddhalaisessa maailmassa suosittuun elämänfilosofiaan: Ångströmin vastainen taistelu on päättymätön. Merkityksettömyys vaanii aina nurkan takana (kuten Mörkö tavoittaa pakenijan lopulta aina, tai kuten Chigurhin kanssa ei voi käydä kauppaa), piilossa mutta aina valmiina iskemään. Jotta jaksaisi, on osattava nauttia lepohetkistä taistelussa.

Tammisen lause on lyhyttä ja iskevä – sitä taannoin puhuttua koivuklapiproosaa. Hetkittäin se vähän puuduttaa, mutta aika moni halko kopsahtaa juuri oikealla tavalla, hieman aforistisesti, vinksahtaneitakin vertauksia kaihtamatta. Teoksen absurdi huumori saa hymyilemään, esimerkiksi kuvaukset siitä, miten jossakin toisaalla – Ruotsissa – kaikki on paremmin: Kun Vehmas matkustaa Göteborgiin tapaamaan virkasisartaan, joka tutkii päinvastaista, rakkauden aaltojen tapahtumasarjaa, hän saa kuulla, ”että Brämhult vietti parhaillaan rikospoliisin jokakeväistä puutarhaviikkoa, trädgårdsveckan, ja että hänet löytäisi todennäköisesti Änggårdenin siirtolapuutarhasta.”

Ei niin hyvää, ettei jotain heikkouksiakin. Usko (!) Vehmas on myös itse suuressa määrin symbolinen hahmo, mihin nähden hänen sieluntilansa (pääosin elämään kyllästynyttä masentuneisuutta) kuvaus on kenties tarpeettoman laveaa muuten hyvinkin kompaktissa teoksessa. Lisäksi Rikosromaani avaa ja purkaa itsensä makuuni liian selkeästi ja yksiselitteisesti. Tuli tunne, että kirja tyhjeni kertalukemalta: oikeastaan mikään ei jäänyt vaivaamaan tai askarruttamaan.

Alitajunnan puhetta

Olen useaan otteeseen iltayöstä hätkähtänyt hereille käytyäni jo unen ja valveen rajan tuolla puolen ja koettuani hieman erilaisia variaatioita seuraavasta unesta:

Joku puhuu minulle, tai jotkut keskustelevat keskenään kiihkeästi. Hänen tai heidän kasvonsa ovat ilmeikkäät ja eloisat ja niiden koko olemus heijastaa sitä kommunikoimisen tarvetta, joka henkilöt on vallannut. Minä kuuntelen tarkkaavaisesti, katson heitä silmiin, katson heidän puhuvia suitaan ja punottavia poskiaan, ja kaikki, mitä he sanovat on tavattoman kiinnostavaa ja tärkeää.
    Kun herään, huomaan, etten ole ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä minulle on puhuttu.

Jostakin syystä tämä toistuva näky on tuntunut merkitykselliseltä ja kiinnostavalta. Onko kysymys siitä, että aivojeni puhetta konstruoivat ovat unessa lamaantuneina, ja vaikka näen eloisaa unta, ei siinä kyetä puhumaan? Vai ovatko lamaannuksissa ennemminkin puheen ymmärtämiseen vaadittavat toiminnot?

Unen (tuntemattomat) ihmiset ovat joka tapauksessa jotakin tiedostamattomani tuottamaa; ne ovat mielen muiden osien kuin tietoisen ”minän” synnyttämiä. Tiedostamaton yrittää selvästi ja vimmaisesti sanoa minulle jotakin, mutta sitä puhetta minä en ymmärrä. Ehkä sen kannattaisi kokeilla mieluummin vaikka symbolisia kuvia tai jotain muuta perinteistä? Tai ehkä uni vain kertoo siitä, miltä näyttääkin: kommunikaation vaikeudesta ja kielen riittämättömyydestä?

Hälyyn hukkuminen

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Valkoinen kohina on tuore ja myönteinen ensikosketukseni Don DeLilloon. Romaani kytkeytyy niin sisällöllisesti kuin (mustan) humoristisen esitystapansakin puolesta absurdin kirjallisuuden parhaaseen traditioon.

Kirjan keskushenkilöitä ovat kertoja, Hitler-tutkimuksen professori Jack Gladney sekä hänen vaimonsa Babette erinäisistä avioliitoista kertyneine lapsineen. Gladneyn ja luultavasti useimpien muidenkin kirjan henkilöiden elämää määrittää ja ohjailee kuolemanpelko, joka saa teoksessa monenlaisia muotoja.

Myös teoksen nimi, Valkoinen kohina (White Noise) viittaa kuolemaan: kohina oli sitä lumisadetta, jota vastaanottimen ruudussa näkyy, kun ohjelmaa ei tule. ”Tyhjä” lähetys muodostuu kuitenkin hälystä, se on täynnä informaatiota niin ympäristön sähkölaitteista kuin kosmisista tapahtumistakin. Sekoittuessaan signaalit ovat kuitenkin kadottaneet sisältönsä ja mahdoliset merkityksensä. Romaanissa kuolema rinnastuukin hälyyn, meluun ja merkityksettömään informaatioon.

Kuolema/häly läpäisee elämän. Kuten eräs kirjan hahmoista toteaa: ”Tunnen että asutamme samaa ilmaa kuin kuolleet. Muista Laotsea. ’Elävien ja kuolleiden välillä ei ole mitään eroa.’”

Kuolema ympäröi ihmisen ja sitä tulee kaikkialta: televisiosta, radiosta, lehdistä, toisten ihmisten puheista. Juoruja, väärinkäsityksiä, tarkoituksellista disinformaatiota, päällepuhumisia, simulaatioita, mainoksia, säteilyä, sähkökenttiä, ympäristömyrkkyjä (auringonlaskut ovat nykyään entistä kauniimpia ja pelottavampia). Se menee sisäämme ja tekee meistä sen, mitä olemme: ”Ihmislapsen aivot kehittyvät reagoimalla virikkeisiin.” Kun Gladneyn ja Babetten pienin lapsi puhuu unissaan, hän toistelee tuotemerkkien nimiä.

Kuolema yritetään unohtaa, paradoksaalisesti juuri hälinään takertumalla. Merkityksettömän informaation ajatellaan tarjoavan jotakin turvallista (”Meille on sanottu vuosikausia, että niin pienet annokset eivät ole vaarallisia.”), tai sitten takerrutaan muihin itsepetoksen muotoihin kuten toistoon, joukkoon kuulumiseen, lääkkeisiin. ”Yhteiskunta on rakennettu sillä tavalla, että juuri köyhät ja kouluttamattomat kärsivät […] katastrofien tuhot. […] Minä olen collegen professori”, Jack Gladney perustelee, miksi hän ja hänen perheensä ovat turvassa, vaikka ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma uhkaa kaupunkia. Vastaavaan selitykseen turvautuu nuorukainen, joka aikoo yrittää maailmanennätystä myrkkykäärmehäkkiin suljettuna. Käärmeet purevat muita, eivät minua. Lopulta on kuitenkin todettava: jokainen on jo altistunut.

Tästä ehkä synkän näköisestä esittelystä huolimatta Valkoinen kohina on pääosin leppoisaa ja usein myös hauskaa tekstiä. Absurdius ei haittaa luettavuutta, vaan DeLillo on myös osaava tarinankertoja. Pintatasolla Valkoisessa kohinassa keskiluokkainen pikkukaupunkiamerikkalaisuus à la John Irving yhdistyy aimo annokseen katastrofiromaania ja vähän scifiinkin. Helppo tykätä.

Lohtu

Tommi Melenderin edellisetkin romaanit ovat ihan hyviä kirjoja, mutta Ranskalaisen ystävän ja Lohdun välissä on tapahtunut jotakin. Lohtu kohoaa aiempia ylemmäs tai uppoaa syvemmälle; se on merkittävä romaani.

Lohtu on muun muassa taiteilijaromaani. (Juonireferaatin voinee lukea jostain muualta; minä kirjoitan siitä, mikä teoksessa minuun vaikutti tai miten.) Kirjan toinen päähenkilö. kansainvälisesti menestynyt elokuvaohjaaja Johan Rautio voisi olla yhtä hyvin kirjailija tai muusikko. Hänen elämänsä, työnsä ja asenteensa toimivat minulle, kirjailijalle, eksistentiaalisena peilinä, johon suhteuttaa omia tekemisiäni. Mikä on yksityihenkilön ja näkyvän taiteilijan suhde? Entä taiteilijan ja rahoittajan? Taiteilijan ja yksityishenkilön suhteet yleisöön? Mitä olen? Mitä en ole? Mitä voisin ja mitä en tahdo olla? Missä näemme peräänantamattomuutta, missä alistumista, missä alistamista?

Keskeisimmät kysymykset eivät liity erityisesti taiteeseen. Isoimmat lienevät nämä: Mikä on ihmisen suhde toisiin ihmisiin. Kuinka harvinaista on aito ymmärretyksi tuleminen? Onko se oikein edes mahdollista? Entä aito rakkaus?

Lohdun päähenkilöt potevat ulkopuolisuuden tunnetta, ja heidän ihmiskuvaansa voi pitää pessimistisenä, jopa katkerana. Elämäkin näyttäytyy absurdina ja tarpeettomana. Mitä annettavaa sillä ylipäätään on; kannattaako sitä väen väkisin jatkaa? Kirjan (ulompi) kertoja, Elis Mäki, tekee saman, minkä moni on todellisessakin elämässä tehnyt: ottaa itsemurhan todellisena mahdollisuutena, ja juuri tuon mahdollisuuden hyväksyminen avaa hänelle myös elämän merkityksen.

Kirjan pinnalle kaivamat kysymykset eivät luonnollisestikaan ole uusia, vaan lienee pohtinut ja pohtii jokainen vähänkin ajatteleva ihminen. Lohdun vahvuus ei olekaan itse kysymyksissä, vaan siinä, että se todella pysäyttää niiden ääreen. Moni muukin kirja heittää ilmaan samat haasteet, mutta heitoissa ei ole voimaa takana. Lohtu sen sijaan kaivaa varpaansa tukevasti pinnan alle yksityiseen kokemukseen ((itse)inhoa ja häpeää) ja ottaa kehon (kompleksista seksuaalisuutta ja puolittaisia erektioita) liikkeeseen mukaan, sinkauttaa elämäntuskan unelmia päin, ja tekee sen hitaasti ja huolella.

Tekstilajit vaihtelevat Elis Mäen suorasta kerronnasta sähköposteihin, muistokirjoituksiin sekä elokuvakohtausten ja haastatteluiden transkriptioihin. Lohdun fiktiivinen maailma kuvitteellisinen lähiöineen ja nahkapäitä ohjailevine populistipuolueineen ei ole sama, jossa me elämme – monessa suhteessa kyllä rinnasteinen – mutta tuntuu sitäkin konkreettisemmalta. Pietarinlaakson voi nähdä ja tuntea. Sen sijaan maailma, johon kertomus sijoittuu, lähestyy harmaan sävyineen ja eräät visuaalisine, absurdeine hetkineen Roy Anderssonin elokuvia.

Ja jotenkin kirjan herättämä levottomuus tai angst on mustuudestaan huolimatta terapeuttista, voimia antavaa.