Kirjoituksia marginaaliin

Kun Leevi Lehto muutama päivä sitten arveli, että julkaisematta jäävässä kirjallisuudessa on kiinnostavampaa materiaalia kuin julkaistussa, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Olin eräiden pöytälaatikkokirjoittajien tuotantoa lukiessani havainnut aivan saman: lukemani kirjat ja novellit olivat omaperäisiä ja erilaisia, samalla sellaisia, joiden julkaiseminen olisi erittäin epätodennäköistä, etenkin kun lukemistani pöytälaatikkokirjoittajista kiintoisin ei ymmärtääkseni koskaan ole tarjonnut tekstejään yhdellekään kustantajalle.

Aiheesta keskustellaan usein. Pitäisikö kirjoittaa harvoille vai monille?

Bisnespohjalta toimivat kustantajat julkaisevat käytännössä vain suurille tai ainakin suurehkoille massoille suunnattua kirjallisuutta. Tai sellaista, jolla pystyvät näkyvästi osoittamaan, että tekevät kulttuuria. Kun on nuo taloudelliset realiteetit.

Myös kirjailija toivoo teksteilleen lukijoita. Totta kai. Ja useimmiten jopa paljon lukijoita. Syitä tähän on tarpeetonta eritellä, niin itsestäänselviä ne ovat.

Mutta silti: kuinka kirjoittaa? Kenelle?

Jos pyrkii samaan kuin useimmat poliittiset puolueemme – mielistelemään kaikkia ja siten myymään itseään mahdollisimman monelle – suoltaa ilmoille silkkaa tuubaa.

On pakko tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä. Tutkia, mihin pystyy. Siitähän tässä on aina minun kohdallani ollut kysymys: vapauteni osoittamisesta itselleni. Menemisestä sinne, minne kukaan ei toivo minun menevän.

Kun kirjoittaa ensimmäisiä sivuja työläästä ja todennäköisesti kenellekään kelpaamattomasta teoksesta, jonka perusajatusta voisi kuvailla lähinnä mielettömäksi, on iloinen Italo Calvinon kannustavista sanoista:

Kirjallisuus elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä, jotka saattavat tähdätä korkealle toteuttamismahdollisuuksien yläpuolelle. Vain jos runoilijat ja kirjailijat päättävät ryhtyä yrityksiin, joita kukaan muu ei edes uskaltaisi kuvitella, kirjallisuudella on edelleen tehtävä.

(Kuusi muistiota seuraavalle vuosisadalle)

Havainto ja maailma

Immanuel Kant esitti aikoinaan ajatuksen, jonka mukaan esimerkiksi aika, avaruus, lukumäärä, syy- ja seuraussuhde ovat ymmärryksemme kategorioita. Kun havainnoimme tai edes pohdiskelemme maailmaa, jäsentyvät havaintomme ja ajatuksemme näiden kategorioiden mukaisesti. Maailma sellaisenaan ei ole ymmärryksemme ulottuvilla. Ymmärtämämme aika, avaruus ja asioiden suhteet eivät siis ole tuolla jossain, mielemme ulkopuolella vaan nimenomaan mielemme sisällä tai mielemme ja maailman vuorovaikutuksessa.

Toisin sanoin: joten kuten jäsentynyt havaintomaailma, jossa elelemme, on suuressa määrin mielemme tuotetta. Maailma itsessään on jotain ihan muuta.

Hyppy käytännön psykologiaan.

On tehty useita eri koejärjestelyjä, jotka osoittavat, ettei ihminen tyypillisesti havaitse epäjatkuvuutta ja järjenvastaisuutta sellaisen kohdatessaan. Toimistovirkailija on vaihdettu taikatempun keinoin ihmisten silmien edessä ilman, että nämä ovat edes huomanneet. Jalkapallo-ottelua esittävässä videossa on juoksutettu kentän yli gorilla ilman, että se on tullut havaituksi. Ja niin edelleen. Nämä tutkimukset osoittavat, että ihminen tyypillisesti näkee maailman järkevämpänä, kuin mitä se todellisuudessa on.

Kuinka järjetön maailma sitten oikeasti on? Vaikea sanoa. Me kun emme näe sitä sellaisenaan.

Aiheeseen liittyvän videolinkin löytämisestä kiitos Oliver Kaïmalle.

ADHD ja ympäristö

Luontoon meneminen auttaa ADHD:sta kärsivien kesittymiskykyä yhtä tehokkaasti kuin lääkitys. Tämä antaa aiheen kysyä: missä määrin koko oireyhtymä on vääränlaisen ympäristön aiheuttama? Kuinka moni muukin käyttäytymishäiriö on todellisuudessa elinympäristön eikä ihmisyksilön sairautta?

Tennarissa

Olimme tyttären kanssa kaupungilla eilen, ja kun aikaa riitti, poikkesimme Tennispalatsin taidemuseoon, kun siellä oleva 1970-luku, oudon lähellä -näyttely vaikutti kiinnostavalta. Ja olihan se. Kiinnostava. Moninaisuudessaan kuitenkin siinä määrin hajanainen, ettei siitä mitään synteesiä tähän väännetä.

Yläkerrassa esitettävä Jarmo Mäkilän Miesten huone sen sijaan oli todellinen pommi. Pressikuvien perusteella olin kuvitellut näyttelyä semmoiseksi kitschiä lähenteleväksi fotorealismiksi. Oikeassa valossa (=hämärä) Mäkilän suurikokoiset painajaismaiset rapistumisen mielenmaisemat herättivät viistoa levottomuutta, ja näyttelyn yleistunnelma oli hyvinkin puhutteleva.

Näyttelyn yhtenä osana olivat Mäkilän uuden sarjakuvakirjan, Taxi van Goghin korvaan, originaalit. Myös niiden joukossa oli erinäisiä siinä määrin vaikuttavia kuvia, että ostin kirjan. Kommentoinpa siis sitäkin himppasen: painotuotteessa olevat puhekuplat toivat kuvien sarjaan tulkitsevaa ainesta, niin että niiden teho kärsi. Vaikka juttu jäi edelleen surrealistiseksi, kerronnaltaan hieman Neil Gaimania muistuttavaksi unikuvien virraksi, oli se pelkkinä kuvina Tennispalatsissa vielä huomattavasti voimallisempaa katseltavaa. Selittelemättä paras.

Näyttely toimi lapsen kanssa loistavasti: rauniotalon ja -koulun pienoismallien ääressä 6-vuotias jaksoi ihmetellä pitkään, ja kun teokset oli kierretty pariin kertaan läpi, kuului lapsen kysymys: ”Vieläkö täällä on lisää kerroksia?”

Onhan niitä. Niissä maalauksissa.
Pitää käydä toistamiseen.



Jarmo Mäkilä: Kolkko leikki.
Kuva: Jouko Vatanen

Runoseikkailu 2010 – Revolutions

Eilisessä Pasilan kirjaston ja PENin järjestämässä tilaisuudessa keskusteltiin runouden tulevaisuudesta sekä internetin vaikutuksesta runouden kirjoittamiseen ja levittämiseen. Esille tuli monenlaista. Tässä joitakin tulkintojani panelistien esittämistä ajatuksista. Joten olen saattanut ymmärtää väärinkin, joten älkää suotta haukkuko noita panelisteja, jos satutte olemaan eri mieltä. Vaikka heihin viittaankin.

– Netissä toimitustyö on ensisijaisesti itsetoimitusta, itsekritiikkiä. Tekstien toimitustyö on itsenäistynyt. Tämä on paralleeli ilmiö sen kanssa, että myös työelämässä työntekijöille on annettu enemmän itsenäisyyttä tekemistensä suhteen. (Henriikka Tavi)

– Tekstin luonne muuttuu julkaistaessa. Siihen kytkeytyy julkisuuden synnyttämä häpeä. Tämä antaa pontta vielä uusille editoimisille, jotka ehkä olisivat perinteisen julkaisemisen tapauksessa jääneet tekemättä. (Mikael Brygger)

– Netissä on toteutunut tekstin inflaatio. Sama on mahdollista myös painetun tekstin tapauksessa, kun nykyinen painotekniikka mahdollistaa kenen tahansa ryhtymisen kustantajaksi. Perinteisten kustannustalojen portinvartijarooli on joka tapauksessa murrettu. (Leevi Lehto)

– (Pien)kustantajan määritelmä on hämärtynyt. Esimerkiksi Tuli ja Savu -lehti tekee jo perinteistä pienkustantajan työtä. Erottelua voi pyrkiä tekemään rahahakuisuuden ja yhteisöllisyyden perusteella, mutta sekin raja on hyvin epämääräinen (M.B.)

– Netti on runsaudessaan tuhonnut hyvän tekstin käsitteen. Runoudelle asetettavat odotukset tai arvot ovat vaihtuneet. Normit ja ”hyvyyden” on korvaamassa erilaisuus, mielenkiintoisuus, uutuus, toisin tekeminen. Ensi vuosikymmenellä proosalle saattaa tapahtua sama, ja silloin muutoksen yhteiskunnalliset vaikutukset alkavat olla kiinnostavia. (L.L.)

– Tiedonhaussa on jo kokeellinen metodi yrittää hakea tietoa ilman Googlea. (Jukka Koskelainen)

– Netti ja vastaavat julkaisualustat vahvistavat yksittäisen runon asemaa verrattuna kokoelmakokonaisuuksiin. (M.B.)

– Varsinainen nettiyhteisöllisyys elää latenssikautta. Netin suurin merkitys onkin täällä reaalimaailmassa. Muutama paikallaolijoista taitaa olla saapunut FaceBook-kutsun perusteella. (L.L.)

– Naamasta-naamaan -yhteisöllisyys on yhä tärkeämpää. Kirjallisuutta esille nostavana periaatteena kirjoittajan ihinhimilliset ominaisuudet, siis ulkokirjalliset piirteet on nousussa. (M.B.)

Noin. Esittämieni poimintojen lisäksi sanottiin paljon muutakin, ja myös yleisöosallistui aktiivisesti. Aikataulullisista syistä jätän enemmät referoimatta, vaikka toisenkinlaiseen päätökseen olisi aihetta.

Espoolle kehuja EVAlta

Espoo saa EVAlta kiitoksia. EVA-raportti näkee pahana sen, miten kaupungit käyttävät suojattua asemaansa väärin: tuottavat verorahoilla palveluja asukkailleen. Sen sijaan tulisi avautua markkinoille. Korkea ulkoistamisaste on EVAn konsulttien silmissä hyvän talouden indikaattori.

Raportissa kerrotaan esimerkiksi seuraavaa:

    ”Espoo ei ole läsnä kansallisesti tai kansainvälisesti kilpaillussa teollisessa toiminnassa, vaan on irtaantunut näistä toiminnoista pyrkien optimoimaan omistustensa arvoa. Näitä varoja rahastoidaan ydintoimintojen, etenkin peruspalveluiden, kehittämisen turvaamiseksi.”

Mitä tämä EVAn kehuma ulkoistaminen ja peruspalveluiden kehittämisen turvaaminen käytännössä tarkoittavat?

Esimerkiksi sitä, miten Espoo möi energiantuotantonsa. Myyntirahoilla ostettiin osakkeita, joiden arvo ei ole noussut läheskään yhtä paljon kuin energiatuotannon. Sama suomeksi: menetettiin tarpeellisen kunnallispalvelun hallinta ja siihen päälle hävittiin kaupoissa.

Esimerkiksi sitä, miten useiden päiväkotien ruoanlaitto ulkoistettiin. Ruoka tuleekin päiväkoteihin nykyään jäähtyneenä, erityisruokavalioita ei kyetä ottamaan huomioon ja päiväkotien keittiöissä keitetään nyt hätäpuuroa oikean ruoan asemesta.

Samaa tehdään toki muuallakin. Lyhyen ajan sisällä olen kuullut peräti neljästä koulusta, joiden siivous on äskettäin kilpailutettu isoille tehokkaille siivousfirmoille, ja siivouksen laatu on välittömästi romahtanut.

Kaikessa tässä kilpailuttamisessa ja tehostamisessa on unohdettu yksi ihan olennainen juttu: se halvin tuote on vain harvoin erityisen hyvä. EVA taas on unohtanut, etteivät kilpailu ja yksityistäminen ole itseisarvoja, ja kunnan voi olla joskus hyvinkin edullista omistaa toimintoja, joiden parissa joutuu kuitenkin puuhaamaan.

Tulkituksi tulemisesta

Eilen olin paikan päällä, kun Diogenes (Johannes Kärkkäinen) ja Antisthenes (Olav Tirkkonen) harjoittelivat kirjoittamani ja Viertiön Jannen säveltämän kamarioopperan (ks. keikkakalenteri) ensimmäistä näytöstä.

Siitä tulee monin verroin upeampi juttu, kuin mitä librettoa kyhätessäni osasin kuvitella.

Jälleen kerran tuli se tuntu, että kirjallisen harrastukseni huippuhetket ovat olleet niitä, joiden kuluessa joku toinen on esittänyt sovituksensa tai näkemyksensä tekstistäni. En nyt tarkoita kritiikkejä vaan esimerkiksi sitä, miten olen ensimmäistä kertaa nähnyt kuvitukset kirjoihin Minä en laske kymmeneen! ja Mummon kone -kuvitukset. Tai sitä, miten Sami Toivosen ja Aino Havukaisen ohjaamana esitimme shakespearilaisen näytelmäni nimeltä Kauko IV.

Vasta toisen tulkitsemana teksti todella herää eloon, ja tulkitsijan ottamat taiteelliset vapaudet ovat aivan erityistä herkkua.

Paikkakuntaisuudesta

Viikko sitten turkulaisessa ravintolassa piti alkuasukas meille puolituntisen monologin siitä, mitä on turkulaisuus, mitä on Turku ja millainen on turkulainen mielenmaisema. Eilen Tampereella Pirkkalaiskirjailijoiden edustaja piti pitkähkön puheen, joka oli täynnänsä Tampereen kehumista ja ironista naljailua Turun ja Helsingin suuntaan.

Tämä on kiintoisaa.

Sillä eiväthän helsinkiläiset toimi samoin? Milloin olisin kuullut vastaavia puheita stadilaisten suusta? En muistaakseni edes silloin, kun asuin vielä jossakin toisaalla.

Mistä johtuu, että jossakin paikkakuntalaisuus on niin vahvaa ja näkyvää ja jossakin taas ei?

Yksi arvaus voisi olla, että Turku ja Tampere ovat oikeita paikkoja, Helsinki sen sijaan maan suurimpana valta- ja väestökeskittymänä ei ole. Helsingin suhde Turkuun ja Tampereeseen on merkityksettömämpi kuin Tampereen ja Turun suhde Helsinkiin ja toisiinsa. Helsinki on itsestäänselvyys ja itseriittoisuus, pienemmät paikat eivät ole. Siksi helsinkiläisellä ei ole tarvetta purkaa helsinkiläistä mielenmaisemaa kenellekään, kun taas turkulaisella ja tamperelaisella on.

Kokeillaanpa soveltaa arvausta isompaan mittakaavaan:

Suomi maailmassa on pieni. Se tekee Suomesta paikan, ja Suomi onkin jotakin nimenomaan suhteessaan joihinkin muihin. Kun tänne tulee ulkomaalaisia, saavat he kyllä kuulla ja nähdä suomalaisuutta, varmaan pitkiäkin esitelmiä. Tai kun suomalainen on ulkomailla, sanotaan nyt vaikka Ranskassa, tekee hän paikallisille selkoa Suomesta, ei niinkään toisin päin. Isompi, vanhempi ja tunnetumpi näyttäytyy itsestäänselvyytenä, pienempi jonakin mikä on erityisesti identifioitava.

Voisi ehkä selittää jotakin?