Selitysten etsimistä

Jatkan eilisen ajatuksia herättävän uutisen kommentointia. Lähteenäni toimii vain Helsingin sanomat (tiivistelmä täällä), sillä istun nyt kotona enkä esimerkiksi kirjastossa, jossa Yhteiskuntapolitiikka-lehti saattaisi olla luettavissa. Eikä Kuukkelikaan antanut mainittavaa lisävaloa siteerattuun tutkimukseen.

Verratkaamme Suomen tietoja

Norjan vastaaviin: naisia työttöminä 3%, työelämän ulkopuolella 4%, miesten vastaavat luvut ovat 1% ja 2%.

Lehtikirjoituksessa Suomen tilannetta pidetään sukupuolisesti epätasa-arvoisempana Norjaan verrattuna. Johtopäätöksessä jokin mättää, sillä molemmissa maissa naisia on työelämän ulkopuolella noin nelinkertainen määrä (Suomessa 4,33-kertainen ja norjassa 4-kertainen) miehiin verrattuna. Myös työttömien kohdalla suhdeluvut ovat melko samansuuruiset (Suomessa naisia työttöminä 1,33, Norjassa 1,5 kertaa enemmän kuin miehiä). En näe tässä merkittävää eroa näiden kahden maan välillä, mitä tulee työnjaon sukupuolittuneisuuteen.

Norja pomppasi silmiin, koska sitä käytettiin esimerkkinä siitä, ettei työaikojen joustavuudella ole asiassa väliä. Molemmissa maissa kun tehdään osa-aikaista työtä yhtä vähän. Jos vertailukohdaksi olisikin valittu Sveitsi, joka näiden lukujen valossa todellakin vaikuttaa tasa-arvoisemmalta kuin Suomi (mikä oli minulle, paikan päällä asuneelle, melkoinen yllätys) olisi osa-aikaisuudella kenties alkanut olla väliä. Samoin kuin sillä, että äitiyslomat ja vanhempainvapaat ovat siellä melkoisesti niukempina jaeltuja etuuksia kuin meillä.

”Yhdeksän maan vertailussa suomalaisnaisten asema on kehnoin”, sanoo ingressi, vaikka Italian tilanne näyttää mielestäni paljon pahemmalta: naisia on Italiassa ei-töissä yhtä paljon kuin Suomessa mutta näistä työttöminä, sellaisina, jotka ilmeisesti haluaisivat tehdä töitä, paljon enemmän.

Ja ei, en vieläkään halua väittää, että tasa-arvoasiat olisivat meillä kunnossa. Haluan vain todeta, että joko tutkijat itse tai heidän uutisoijansa ovat vetäneet mutkia suoriksi tulkinnoissaan.

* * *

On selkeä tasa-arvo-ongelma, että samassa asemassa työskentelevät naiset saavat 10 prosenttia pienempää palkkaa kuin miespuoliset kollegansa. Mutta onko tasa-arvo-ongelma, että naisvaltaisilta aloilta saadaan huonompaa palkkaa kuin miesvaltaisilta aloilta?

Siirryn nyt mutu-osastolle ja yksinkertaiseen kannustinkeittiöpsykologiaan – aluksi omakohtaisten kokemusten ääreen.

Lukiolaisena olin matemaattis-eksaktisti painottuneella luokalla. Luokkatovereistani yli puolet siirtyi opiskelemaan Otaniemeen. Joukostamme tuli myös lakimiehiä, lääkäreitä ja opistoinsinöörejä. Keskustelimme silloin aikanamme valinnoistamme ja pyrkimyksistämme. Otaniemen suosiota selitti pitkälti se, että sieltä päätyi hyvin palkattuihin töihin. Huomatkaa siis tämä: tekniselle alalle hakeudutaan usein rahan vuoksi. Ja nyt, kuulkaapa! Ne, jotka näkevät vaivaa saadakseen paljon rahaa, usein myös saavat sitä.

Itse lähdin opiskelemaan matematiikan opettajaksi. Jo silloin kiikarissani olivat lyhyet työviikot ja pitkät kesälomat. Huomaan tähän ikään asti työskennelleeni ajallisen vapauden eteen. Ja kas! Olen tavoitteessani onnistunut!

Joku lähtee opiskelemaan suomalaista kirjallisuutta, udmurtiaa tai käytännöllistä filosofiaa. Nämä ihmiset, useammin naiset kuin miehet, luulen, tavoittelevat ennen kaikkea humanistista sivistystä. Ja sitä saavat! Huomautettakoon kuitenkin aivan erityisesti, että näitä humanisteja ei ensisijaisesti ohjaile rahanhimo. Muuten he olisivat luullakseni lähteneet opiskelemaan jotakin, joka johtaa tuottaviin ammatillisiin näkymiin.

Yhteenveto tähänastisesta: on virhe kuvitella, että kaikkien ihmisten vaikuttimet olisivat samanlaisia, ja siksi on myös virhe olettaa, että kaikki ihmiset saavuttaisivat samanlaisia asioita.

Mutta sitten siihen tasa-arvokysymykseen.

Osa hyvin palkatuista diplomi-insinööreistä ja taloustieteilijöistä toimii tismalleen samanlaisista vaikuttimista kuin huonosti palkatut humanistit: mielenkiinnosta. Oppiakseen ymmärtämään. Molemmat työskentelevät itseisarvoisten asioiden parissa.

Tapahtuuko siis vääryys, kun toisesta hommasta maksetaan hyvin, toisesta ei juuri lainkaan? Miksi kirjailija joutuu hankkimaan toimeentulonsa kerjäämällä samaan aikaan, kun kännykkämaakari tahkoaa rahaa? Onko syntyvien tuotteiden ostamisen logiikassakaan eroa? Uusi kiva älykännykkä on kuluttajalle itseisarvoisesti kiehtova vimpula aivan samalla tavalla kuin uusi kiva kirja on jollekin toiselle. Onko sukupuolittunut talouselämä syyllinen siihen, että toisesta (maskuliinisesta) tuotteesta maksetaan ja sitä markkinoidaan ja siihen panostetaan, kun toinen (feminiininen) jätetään marginaaliin?

Tapahtuuko vääryys, kun humanistisia aineita ei lähdetä opiskelemaan isojen rahojen toivossa?

Ehkä ei. Luulen nimittäin, että humanistiset innovaatiot ovat aidosti vaikeammin tuotteistettavia kuin tekniset. Ensinnäkin suureen osaan humanistista ajattelua liittyy kapinamieli ja välineellisyyden vastustaminen. Tai no, kyllä se kapinakin on välineellistettävissä, mutta sen tekevät kyllä ihan toiset tyypit kuin nämä aidot humanistit.

Toiseksi: kännykkä tai paperi on universaalihko tuote. Niiden markkinat ovat globaaleja. Niitä kelpaavat niin valmistamaan kuin käyttämäänkin niin kiinalaiset kuin meksikolaisetkin. Sen sijaan kotimaisen novellin tai iskelmän tai historiantutkimuksen markkinat ovat huomattavan rajalliset, ja maailmalla kilpailijoita riittää. Vaikka olisi hyvä tuotekin.

Tasa- ja muista arvoista

Tänään kansalaiset ovat saaneet luettavakseen tuoreehkoja tilastotietoja sukupuolen vaikutuksesta akateemisesti koulutettujen työelämään. Vuonna 2005 viisi vuotta aiemmin korkeakoulusta valmistuneista naisista työttöminä oli 4%, miehistä 3%. Työvoiman ulkopuolelle naisista oli jättäytynyt 13%, miehistä 3%. Laajalti entuudestaan tunnettua on, että johtopaikoilla on enemmän miehiä kuin naisia.

Todellisia tasa-arvo-ongelmia on, kuten korkeakoulusta vastavalmistuneiden naisten korkea työttömyys sekä miehille langetettu armeija. En nyt puutu näihin asioihin. Sen sijaan rajaan mielenkiintoni tuossa ensimmäisessä kappaleessa ilmaisemiini tosiasioihin.

Luen noita tietoja siten, että naisilla on miehiä paremmin arvot kohdallaan. Se, että naiset noin runsaslukuisina jättäytyvät työelämän ulkopuolelle, kertoo mielestäni viisaudesta. Sen sijaan se, että miehiä on korkeimmilla johtopaikoilla kovin runsaslukuisina, herättää kysymyksen: Miksi? Miksi kukaan haluaa tehdä 14-tuntisia kokouspäiviä puku päällä ja kravatti kaulassa, jos vaihtoehtona on vaikkapa jäädä kotiin? Miksi tasa-arvokeskustelussa niin harvoin kyseenalaistetaan talouselämän tarjoama arvomaailma ja nähdään itsensä bisneksille myyminen vain ja ainoastaan jotenkin tavoiteltavana asiana?

Älkää ymmärtäkö minua väärin. En minä bisnespomoja halveksi. Jonkun ne pukumiehenkin (paska?)hommat täytyy tehdä. Onneksi ei kuitenkaan minun. Ne voivat hyvin hoidettuina olla suuressa ja järjestäytyneessä yhteiskunnassa yhtä tärkeää työtä kuin sairaanhoitajan tai roskakuskinkin.

Mutta kuinka moni ihminen kokee todella olevansa pakotettu hoitovapaalle? Tai edes hankkimaan lapsia? Harva työelämän ulkopuolelle jääminen taitaa olla mitään muuta kuin oma valinta, tai ainakin minun – itsekin tuon valinnan tehneenä – on vaikea nähdä sitä minään muuna. Ehkä työkyvyttömyyksiä lukuunottamatta. Ja siksi, toisin kuin tutkijat Kivinen ja Nurmi, en niin hirveästi ihmettele, että molemmat sukupuolet ovat työhönsä yhtä tyytyväisiä.

Porvoon mitalla

Vai onko se ”Porvoon mitassa”? Äh se mitään mitallista ollut vaan hyvinkin vapaata. Mallons-klubi osoittautui tunnelmalliseksi ja muutenkin touhuun oikeanlaiseksi paikaksi. Yleisöä oli vähän, mutta se ei (ainakaan minua) haitannut. Ilkka Tahvanaisen Ajatuksia-sarja oli ihan tykkiä tavaraa, Rissasen Jaakon konekäännösteksti toimi livenä ihan hervottoman hyvin, Hertellin ja Koivumäen esitys eteni juuri niin laadukkaasti, kuin mitä olen tottunut odottamaan, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Loppua kohti pidot vain paranivat, kun esitysten painopiste siirtyi improvisaation ja dadailun suuntaan. Intiimi tunnelma. Sitä en osaa sanoa, oliko jäljellä olevalla yleisöllä kivaa vai olivatko he vain kohteliaita. Kiitos kaikille, ja erityisesti organisaattorirunoilijapianovirtuoosi Tuukka Hämäläiselle.

* * *

Äiti soitti ja kertoi, että on jo saanut Ruoalla ei saa leikkiä. Odotan suurella mielenkiinnolla esineen konkretisoitumista omiinkin käsiini.

Hernekeitto-dal

Joskus voi hernekeittoakin jäädä yli, erityisesti niissä kodeissa, joissaa pidetään enemmän etnisestä ruoasta. Ei hätää! Hernekeiton loput sopivat mainiosti linssipöperön sekaan.

Ainekset:

Hernekeittoa

2 dl linssejä

2 sipulia

Valkosipulia

Öljyä tai gheetä

Tomaattimurskaa tai -pyrettä

Korianteria, chiliä, jeeraa, kurkumaa, inkivääriä (Voit myös käyttää valmista curry-seosta.)

Toimenpiteet:

Keitä linssit ja pilko sillä aikaa sipuli ja valkosipuli.

Kuullota sipulisilppu rasvassa ja runsaassa määrässä mausteita. Lisää keitetyt ja valutetut linssit, hernekeitto sekä tomaattisose. Kuumenna. Tarjoile riisin tai naan-leivän kanssa. Helppoa kuin mikä!

Eräs kirjallinen tavoitteeni

Tämä liittyy vähän tuohon edelliseen, Houellebecqin kautta Schopenhaueriin ja siitä mutkan kautta vaikkapa zen-buddhismiin.

En nimittäin ole lainkaan vakuuttunut siitä, että liiallinen ajatteleminen olisi hyväksi ihmiselle. Ja nyky-yhteiskunnassamme, jossa joka toinen tekee päätoimisesti  itseohjautuvaa ajatustyötä, ja jossa jo koululaitos rakentuu kriittisyyden indoktrinaatiolle, ajatellaan kenties aivan liikaa. Sen sijaan että eläisimme, me käsitteellistämme elämää.

Liekö mikään ihme, että kaiken maailman ”äärimmäisyys”lajit ovat nykyään niin suosittuja? Tilanteet, joissa haastajana on todellinen kuoleman mahdollisuus, pakottavat keskittyneeseen toimintaan, jossa mielen painopiste siirtyy käsitteellisestä ja alati reflektoivasta ajattelusta siihen, mitä on tekemässä. Luulen, että jostakin samantapaisesta on ollut kysymys japanilaisessa samurai-touhussa.

Se on pakoa, mutta onko se pakoa todellisuudesta vai todellisuuteen? Ainakin kiilaa paikoilleen näpertävä kiipeilijä tekee jotakin syvästi mielekästä ja merkityksellistä, aivan toisessa mielessä kuin esimerkiksi blogiinsa kirjoittava kirjailija.

Joltain menneiden aikojen zen-mestarilta kysyttiin, mikä hänen elämässään oli erilaista, kun sitä vertasi hänen aiempaan elämäänsä tai tavallisten ihmisten elämään. Vastaus oli jotain tämän tapaista: ”Kun hakkaan halkoja, hakkaan halkoja. Kun kävelen, kävelen. Ja kun syön, syön.” Tämä eroaa kieltämättä melkoisesti siitä tavasta, jolla olen arjessa. Pidän tuota mielentilaa kuitenkin äärimmäisen tavoiteltavana. Tahtoisin kyetä arkisissa toimissa samaan intensiteettiin kuin kiipeillessä. En kuitenkaan kykene, sillä arkiset toimet vain harvoin uhkaavat tappaa minut.

(Tähän kohtaan lukija saa rakentaa aasinsillan ihan itse.)

Asetan nyt itselleni pitkän aikajänteen tavoitteen. Voi olla, että se on mahdoton toteutettavaksi, ja varmaa on, että vielä en ole valmis edes yrittämään. Mutta joskus. Aion kirjoittaa kirjan, joka ei herätä lainkaan ajatuksia.

Mahdollinen saari

Houellebecqin Mahdollinen saari lakkasi pian alkunsa jälkeen vaikuttamasta ”hyvinkin hauskalta”. Itse asiassa se oli yksi masentavimpia kirjoja pitkiin aikoihin. Sen tematiikka alkaa olla omaani: tulevaisuus on jo pitkään näyttänyt viheliäiseltä toivottomalta kamppailulta tuhoa ja rappiota vastaan, jotka käyvät päälle kaikilta rintamilta.

Miksi ylipäätään jatkaa? Mitä ovat ne arvot, jotka tuottavat valoisia vanhuksia? Miten saada niistä osansa?

Osin teos on nähtävissä jonkinlaisena Schopenhauerin ajattelun romaanisovituksena, paitsi että Schopenhauerin tulevaisuusvisio, maailma jossa tahdosta on lopulta kollektiivisesti onnistuttu luopumaan, ei sekään oikein näytä toteutuvan.

Symbolisia tekoja

Muistan yhä elävästi, miten joskus 90-luvulla kasvissyöjäksi ryhtymiseni sai osakseen vastustusta. Monia ihmisiä valinta häiritsi kovastikin. Olen elänyt uskossa, että ajat olisivat muuttuneet. Ilmeisesti eivät kuitenkaan ole. Vähän aikaa sitten eräs ystäväni kertoi viettävänsä lihatonta kvartaalia kokeillakseen kuinka vaikeaa tai helppoa se on sekä osoittaakseen, ettei raavaskaan mies aivan päivittäin lihajalosteita tarvitse. Hänen tempauksensa ei saavuttanut pelkästään ymmärrystä vaan enemmänkin kritiikkiä ja paheksuntaa.

Mistä vastustuksessa on kyse?

Luulenpa, että olennaisin sisältyy rivien väliin siinä argumentissa, jonka itse sain joskus kuulla: Kasvissyöjät ovat kiihkomielisiä fanaatikkoja, jotka luulevat olevansa parempia ihmisiä kuin muut.

Kasvissyönti (kuten myös monet muut vastaavat ratkaisut) näyttäytyy moraalisena haasteena. Se on osoitus siitä, että suuri osa päivittäisistä epäekologisista ja epäeettisistä valinnoistamme ovat todella valintoja, eivät itsestäänselvyyksiä. Se on osoitus siitä, että paremminkin voisi elää. Vähemmästäkin suuttuu.

Tähän on tultu, ja ******** **** *********

Köyhät opiskelijat tarjoavat minulle kaljaa ja toastin jämiä.

Kotimatkalla mietin ****** ***** ****** *** ***** ********* *****. ********** ***** kuitenkin *****! Sitä paitsi ****** ***** ******* ** ********* ********* ***** ******. Tulen päätelmään, että suojelen näissä asioissa yksityisyyttäni.