Moottoriurheilun raunioilla

Alkoi jo hämärtää, kun pitkän bussimatkan päätteeksi saavuimme Keimolaan. Tarkoituksenamme oli kirjoittaa ja nauhoittaa kolmas runo psykomaantieteelliseen Seitsemän ilmansuuntaa -teokseemme.

Se on tässä, ymmärsimme heti, kun osuimme pitkälle, melkein umpeen kasvaneelle asfalttisuoralle. Leveä autorata on 30 vuodessa muuttunut poluksi. Valtava aukea moottoriurheilukeskus on metsittynyt, ja villi kasvillisuus on lopulta peittämässä myös asfaltoidut ajoradat. Paikka näyttää kovin erilaiselta kuin Risto Jarvan hienossa Bensaa suonissa -elokuvassa.

On sykähdyttävää ja riemullista kokea omin aistein, miten ihmisen ja pärinän väistyessä tilalle rönsyää elämä. Mitään muuta ei tarvita kuin häiritsevän toiminnan keskeyttäminen. Kuvittelen mielessäni, miltä Helsingin keskusta ja kotilähiöni aikanaan näyttävät, kun moottorit niissä ovat vaienneet ja ihmiset jonkin kissaflunssan seurauksena kadonneet: paremmalta, levollisemmalta.

Teräs ruostuu, betoni rapautuu.

Elämä voittaa!

Ajan armoille hylätyissä ihmisrakenteissa menneisyys on paljon elävämpänä läsnä kuin niissä, joita vaalitaan ja suojellaan. Suomenlinnan ja  Senaatintorin tienoot esimerkiksi ovat paikkoja, joissa historia on hautautunut niihin aktiviteetteihin, joita paikoilla yhä harjoitetaan. Suomenlinnasta on tullut ”nähtävyys”, Senaatintori taas on muuten vain osa modernia kaupunkia. Niistä puuttuu se hiljaisuus, vaikeneminen, joka puhuttelee aina enemmän kuin kymmenen puheliasta turistiopasta. käytössä olevat kohteet eivät oikeastaan lainkaan puhu. Ne höpöttävät. Rauniot sen sijaan kertovat menneistä ajoista.

Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti.

Darwinin puutarhuri

Minun nimimuistillani ei Kristina Carlsonin henkilögalleria pysy hallinnassa, ei sitten millään. Kylällinen ihmisiä sekoittuu yhdeksi tai epämääräiseksi määräksi ihmisääniä. Ehkä niin on tarkoitus? Kärsimyksessä, kuolevaisuudessa ja tarkoituksen epätoivoisessa etsinnässä me olemme kaikki yhtä. Väkevä teos.

Hienoa, että edelleen kirjoitetaan kirjojen lisäksi myös kirjallisuutta.

Espoon hämärä puoli

Kirjoitin taannoin jutun Espoon science fiction ja fantasiaseura ESCin julkaisemaan Fantastinen Espoo -matkaoppaaseen.  Nyt olen kirjasen myös lukenut ja tunnen lopulta päässeeni jyvälle siitä, mistä se nyrjähtänyt ja eksynyt tunne oikein tulee, etten ole täällä aivan kotonani.

Jos haluat nähdä Espoon Länsikylän, se onnistuu parhaiten Leppävaaran urheilupuiston viereisellä pellolla torstaisin klo 13:00-16:14…

Fantastinen Espoo esittelee hyvin tunnettujen kaupunginosien väleihin ja ulkopuolelle sijoittuvia kohteita ynnä luo katsauksia kaupunkimme unohdettuun ja aiemmin löytämättä jääneeseen historiaan ja arkkitehtuuriin sekä parhaisiin ravintoloihin ja ostospaikkoihin. Kummallisuuden taso vaihtelee vihjauksenomaisista outouksista kummituslegendoihin ja parhaissa paikoissa aivan nyrjähtäneeseen maantieteeseen. Aivan jokainen kirjan kappale ei hykerrytä oivaltavuudellaan tai tyylillään, mutta joka kirjoituksessa on koukkunsa. Teoksen parhaimmistoon kuuluu esimerkiksi Jussi Katajalan artikkeli Espoon Länsikylästä. Samaten Boris Hurtan visio viranomaisten harjoittelualueeksi rakentamasta ja sittemmin hylkäämästä Kultaisesta kolmiosta toimintakelpoisine pontikkatehtaineen ja salakapakoineen vetää naamani viistoon hymyyn.

Sympaattinen pieni julkaisu kannattanee lukea tipoittain. Tai sitten epäjärjestyksessä: pakettia elävöittävät matkakertomukset ovat kaikki päätyneet kirjan loppuun, vaikka niitä olisi ehkä kaivattu alku- ja keskivaiheillekin letkeyttämään muuten kovin asiapitoista sisältöä.

Kirja on, paitsi Espoon (para?)psykomaantieteellisen tutkimuksen tärkeä merkkipaalu, myös inspiroiva osoitus siitä, mihin kaikkeen vinkeään nykyistä julkaisutekniikkaa voi käyttää. Mahdollisuuksia piisaa!

Lapsen oikeuksien juhlaa – Lakialoite from Hell

YK:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää tänään 20 vuotta. Hieno homma, onnea vaan.

Ja miten asiakirjaa maassamme tulkitaankaan?
Kenen hyväksi?

Hallituksen esitys Eduskunnalle lääketieteellisestä tutkimuksesta annetun lain ja potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain muuttamisesta vetoaa lasten oikeuksien sopimukseen, erityisesti kohtaan, jonka mukaan lasta on kuultava häntä koskevissa asioissa, ja toteaa, ettei aikaisempi laki ole sopimuksen kanssa sopusoinnussa. Lakiesityksen tavoitteena on, että alaikäinenkin lapsi saisi osallistua biolääketieteellisiin tutkimuksiin ilman, että hänen vanhemmilleen edes kerrotaan asiasta:

Ehdotuksessa  ei enää aseteta tiettyä ikää, jolloin lapsen oletetaan saavuttavan sellaisen kypsyyden, että hän pystyisi tekemään itsenäisiä päätöksiä tutkimukseen osallistumisestaan, vaan tämä jäisi riippumaan paitsi lapsesta ja hänen kehitystasostaan myös tutkimushankkeesta. Kun lapsi voi itsenäisesti tehdä tutkimukseen
osallistumista koskevan päätöksen, asiasta ei enää tarvitsisi ilmoittaa hänen vanhemmilleen.

Kysymys on tähän asti ollut suojaiästä, ei oikeuksien polkemisesta. Voidaan kysyä, millä edellytyksillä esimerkiksi 12-vuotiaan lapsen kohdalla päästään tällaiseen tilanteeseen:

Kun alaikäinen kykenee ymmärtämään tutkimuksen tai tutkimustoimenpiteen merkityksen ja on  kykenevä päättämään tutkimukseen osallistumisestaan, hänen suostumuksensa riittää tutkimukseen osallistumiseen.

Eikö suuri osa tutkimuksen merkityksestä selviä nimenomaan tutkimustuloksista? Esimerkiksi uuden lääkkeen mahdolliset sivuvaikutukset ovat juuri niitä löytöjä, jotka määrittävät tutkimuksen merkitystä.

Lakiehdotuksessa ei olla muuttamassa ainoastaan tapaa, jolla koekaniiniksi voi päätyä vaan myös sitä, kuka tutkimuksen saa tehdä:

tutkijan määritelmää on syytä laajentaa siten, että tutkijana voisi toimia asianmukaisen pätevyyden omaava muukin henkilö kuin lääkäri tai hammaslääkäri. Esimerkiksi biolääketieteellisessä tutkimuksessa tutkija voisi olla lääkärin tai hammaslääkärin lisäksi esimerkiksi molekyylibiologi tai geneetikko, jolla on asianmukainen ammatillinen tai tieteellinen pätevyys.

Toisin sanoen tutkimuksen tekijältä ei odotettaisi edes lääkärin etiikkaan sitoutumista.

Tiedämme jo entuudestaan, että suurin osa ihmisistä pystyy kyllä selittämään työnsä hyödyllisyyden ja merkittävyyden itselleen, mikäli haluaa, vaikka työtä tehdessä joutuisikin sivuuttamaan eettisen periaatteen jos toisenkin. Lapsen vakuuttaminen saattaa – tutkijan auktoriteetilla – olla vielä helpompaa.

Että tällainen parannus lapsen oikeuksien noudattamiseen. Minun silmissäni näyttää siltä, että tuolla hallituksessa työskentelee ihmisiä(?), joiden kuuluisi mieluummin kirjoittaa dystooppista kyberpunk-kirjallisuutta kuin lakialoitteita.

Tänne olisi kiinnostavaa mennä

Tänään 17-18 Lasipalatsin Kirjassa: Siis mikä äänenmurros, khrm? Helsingin Sanomien taannoisen runoarvostelun kirvoittama keskustelu siirtyy live-tilaan. Paikalla runoilijat Timo Harju, Tuukka Terho, Leevi Lehto (ntamo), Miia Toivio (Nihil Interit / poEsia), toimittaja Antti Majander (HS) ja puheenjohtajana runoilija Teemu Manninen.

Valitettavasti en pääse. Mutta jos joku muu pääsee, niin raportoikaapa!

Ääntelemisestä

Osaan viheltää.

Osaan hyräillä.

Viheltämisessä äänen korkeutta säädetään kielellä.

Hyräilemisessä äänen korkeus säädetään äänihuulilla.

Viheltämisen ja hyräilemisen ei siis pitäisi periaatteessa riippua toisistaan kovin vahvasti.

 

Osaan viheltää ja hyräillä samaan aikaan.

 

Elämän laatua haittaavaksi ongelmaksi on nyt muodostunut, että en pysty viheltämään ja hyräilemään eri juttuja samaan aikaan, vaan molemmat instrumentit asettuvat aina yhteisiin sävelkulkuihin. Olisi kuitenkin tarpeellinen ja yleishyödyllinen taito hyräillä bassokuviota oman vihellyksensä taustalle. Nyt haluaisinkin tietää: pystyykö sen opettelemaan vähän niin kuin peukaloiden pyörittämisen eri suuntiin? Osaako joku?