Kategoria: Psykomaantiede

Ravintola Laila – intialaista ruokaa Olarissa

Olarin vanha keskus eli Ylä-Olari on vuosikymmenien kuluessa menettänyt paljon palvelujaan: kioskit, ruoka- ja lelukaupat ovat kadonneet, kun toiminnan painopiste on siirtynyt Kuitinmäkeen, josta se on hiljalleen karkaamassa isoihin ostamislaitoksiin Länsiväylän suuntaan.

Mitä Ylä-Olariin on jäänyt? Päiväkodit, kampaamot ja perinteikäs kaljapaikka Olarius tulevat mieleen, ja pari vuotta sitten Simo Järvisen aukion kylkeen perustettu pizza- ja kebabpaikka tuntuu myös vakiinnuttaneen asemansa. Tämä on se Suomalaisen lähiön tavallinen tarina: pizzaa ja olutta.

Aukion nurkalla on liiketila, jossa on yritetty ruokaravintolaa jos toistakin. Ravintoloitsijat ovat olleet mukavia ja ystävällisiä, ruoan taso on vaihdellut, mutta yksikään ei ole menestynyt. Toisiaan seuranneiden Mr. Supen ja Rokan eliniät jäivät puoleen vuoteen. Nyt on paikalla jälleen uusi yrittäjä.

Ravintolan nimi on Laila. Kirjoitan tämän blogauksen puhtaasti itsekkäistä syistä: siellä tarjoillaan Olari-Kuitinmäki-tienoon paras ruoka, enkä toivoisi sen vaipuvan edeltäjiensä tavoin unholaan.

Lailan listalta löytyy tavanomaisten lehtipihvien, pizzojen ja salaattien lisäksi laaja valikoima intialaista ruokaa. Tämä on mitä tervetullein lisä seudulle. Annokset on lähtökohtaisesti maustettu melko miedosti, joten intialaisen ystävän kannattanee erikseen mainita, että toivoo annoksensa tulisena. Kylkeen tulee salaattia, naan-leipää, riisiä ja raitaa. Salaatti, joka on yksi ravintolan laadun paljastavimmista tuotteista, on ollut aina freesiä ja vasta pilkottua: ei ainuttakaan edes reunaltaan tummunutta salaatinlehteä. Ruoka on ollut maukasta, lounasannosten hinta kahdeksan euron luokkaa. Huomattakoon, että ravintola Lailalla on myös A-oikeudet; mitäpä olisi illallinen ilman viinilasia?

Tästä kaikesta huolimatta olen saanut aterioida Lailassa lähes yksin, ja tänään paikan pitäjän kanssa kuulumisia vaihtaessani sain huolestuneen ilmeen säestämän toteamuksen: ”On ollut hiljaista.”

Hyvä olarilainen: käy ihmeessä kokeilemassa! Eikö olisi mukavaa, jos meidänkin nurkillamme olisi ihan oikea ruokaravintola? Ja jos vanhan Olarin palvelutasolla on sinulle mitään merkitystä, kerro naapureillekin.

Panopticon, rakastettuni

Ison taloyhtiömme neljän kerrostalon keskelle jää piha. Kun lapsemme oli pienempi, ikkunasta ja parvekkeelta oli hyvä kytätä, mitä hän touhuaa. Pihalla on myös grilli ja kiinteät pihakalusteet.

Grillailua omalla pihalla olemme harrastaneet aika vähän. Touhu on osaltamme ajoittunut talkoiden ja yhtiön ilmoitustaululla mainittujen grilli-iltojen yhteyteen. Grillailupiste sijaitsee nimittäin muutaman kymmenen asunnon ikkunoiden ja parvekkeiden polttopisteessä. Se on kuin käänteinen panopticon: paikka, joka on kaikkien nähtävissä, mutta josta ei kuitenkaan sovi toljotella asuntojen ikkunoihin. Yksisuuntaista julkisuutta. Paikka ei ole tuntunut omalta.

Helleaalto ja nälkäisenä kaupassa käyminen johtivat kuitenkin siihen, että tulin kotiin mukanani grillattavaa muutamaksi päiväksi. Kotona sisällä (asuntoomme paistaa aamusta iltaan) ei viitsi tuottaa yhtään ylimääräistä lämpöä, ja jotenkin vain näin itsemme ulkona makkaraa paistamassa.

Ja voilá! (Meniköhän aksentti oikein?) Tilan haltuunotto kannatti. Grilliä ympäröi yllättävän laaja luonto. Olo oli miltei kuin kesämökillä. Vasta omalla pihalla grillatessa tajusi, ettei panopticon olekaan käänteinen. Keskiöstä hallitaan koko taloyhtiön yhteistä aluetta, ja näin on aina tehty. Kukaan ei kehtaa parvekkeeltaan ruveta toljottamaan. Jos muut yhtiön asukkaat ovat yhtä neuroottisia kuin minä, he miettivät kahdesti, kehtaavatko edes viettää aikaansa parvekkeella. Yksityisyyden, suorastaan eristyneisyyden ilmapiiri oli käsin kosketeltamaton, neitseellinen.

En voi kuin shakkiopaskirjojen tavoin suositella: ottakaa keskusta haltuunne!

Pienet sammakot

Kun vuosi tai kaksi sitten lähimetsän lenkkipolun viereen raivattiin ja myllättiin kaukolämpöputki, olin metsän kutistumisesta harmissani. Siinä meni yksi sienipolkukin pilalle. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Lämpöputken viereen syntyi lutakko, joka osoittautui viikko sitten sammakkojen soidinpaikaksi. Onnekkaasti osuin kohdalle parhaaseen parinhakuaikaan: kurnutusta ja molsketta, kymmenittäin – siis oikeasti, kymmenittäin! – isoja vonkaleita touhuamassa. Vähänkö hienoa! Meno oli merkittävästi vaisumpaa jo seuraavana päivänä, kun vein lapseni ja tuttavani ihmettelemään.

Ja sitä mätiä oli aivan kamalasti!

Seuraavana päivänä alkiot olivat jo selvästi alkaneet muuttaa muotoaan:

Mutta kun kaksi päivää myöhemmin tulin paikalle, oli edessä pettymys. Valtava mätirypäs oli rikki, kasvoi vihertävää levää ja likaista vaahtoa. Näinkö ne mätänivät ja tuhoutuivat heti alkuunsa huonoissa olosuhteissa? Huono mäihä.

Vai oliko? Lähempi tarkastelu paljastaa, että ne ovatkin kuoriutuneet! Pinnan alla ui tuhansia pienen pieniä toukkia! Seuranta jatkuu.

Muita viime päivien havaintoja lähimetsässä tai -puistossa: palokärki ja pyypari. Paljon syitä olla asumatta ihan Helsingin ytimessä. (Aivan kuten Helsingin ytimessä on paljon syitä olla muuttamatta yhtään tämän kauemmas.)

Doppelgänger

Viimeksi olin käynyt Jyväskylässä joskus 20 vuotta sitten, enkä muistanut kaupungista oikeastaan mitään muuta kuin kirjailijatalon takapihan ja Sohwin – tätä jälkimmäistäkään en nimeltä tai muuten aktiivisesti.

Se avara kävelykeskus: askelten kopina ja ihmisten äänet muuten hiljaisessa äänimaisemassa. Sula kiveys. Vaikkapa Helsingin ytimeen verrattuna… inhimillistä luksusta ja eurooppalaistyyppisen sivistyskaupungin tunnelmaa! Voi, kunpa pääkaupungissakin ymmärrettäisiin. Hengailin maisemissa, söin, join ja lueskelin miellyttävän irrallisuuden valtaamana pari tuntia, kunnes oli aika siirtyä juhlatiloihin.

Atenan ensimmäisen vuosisataneljänneksen päätös oli mitä onnistunein tapahtuma. Jopa puheet olivat hyviä. Viiniä, meininkiä, alentunutta impulssikontrollia, ajantajuttomuutta ja lauantaipäivän ratoksi aimo annos väsähtäneisyyttä.

Ja mitä muuta? Paha kaksoisolentoni!

Olen parin viime vuoden aikana kuullut hälyttäviä raportteja Tampereen suunnalla liikuskelevasta dobbelgängeristäni. Hän on se paha kaksoisolento, minä taas hyvä, ja sen tietää esimerkiksi vaikka siitä, että jos hän olisi hyvä, hän tervehtisi iloisesti ystäviäni. Sen sijaan hän ei ole ollut tuntevinaankaan.

Paitsi että hän on saman näköinen ja pituinen ja pukeutuu ja jossain määrin elehtii samoin kuin minä, hän myös työskentelee kirjallisuusalalla. Ja vaikuttaa muutenkin hyvältä tyypiltä (erityisesti ollakseen paha). Lopultakin ihminen, jonka seurassa tunsin kuuluvani joukkoon!

Välitila

Silta on kytkös kahden paikan välissä. Tarkoitetussa käytössään se on pelkkä välitila, siirtymän väline ja epäpaikka. Sellaisena silta on luonnollisesti täynnä symbolisia merkityksiä, joita vaikkapa sanonta ”polttaa sillat takanaan” tai sillan käyttäminen ymmärryksen tai ystävyyden vertauskuvana ilmentävät.

Kytkös voi kuitenkin muuttua paikaksi historian, arkkitehtuurinsa (esimerkiksi näköaloja avaavan korkeuden tai välitilassa oleskeluun pakottavan pituuden)… tai vaikkapa väärinkäytön tuloksena. Tällaisesta, paikan avaavaa väärinkäyttöä edustaa eilinen eväsretkemme. Tuuve ja minä emme menneet Toiselle Puolelle, vaan jäimme välitilaan, eväsretkelle. Hiljainen, yhtaikaa ahdas ja valtava paikka on rauhoittava, etäällä muusta maailmasta, lähes koskematon osa kaupunkia. Edes maalipurkkinuoriso ei ole löytänyt sinne.

Päällä jymisevä liikenne, kaikkea peittävä pöly, kätkettyyden riemu.

Tapauskovainen vuorilla

Kävin vanhan ystävän luona Madridissa. Lentokoneessa lueskelin Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, joka tuntuu noin pääpiirteittäin aika löysältä asialta, mutta jonka uskontomaantieteellinen luku pyhistä tiloista kuitenkin herätti joitakin muistumia. Tajusin, miksi olin ottanut tällaiselle kaverivierailullekin jäähakun mukaan.

Eliaden mukaan pyhissä tiloissa neljä ilmansuuntaa yhdistyvät symbolisella tavalla vertikaaliseen – jumalalliseen. Vertikaalista ulottuvuutta edustaa tavallisesti torni, pylväs, vuori tms., ja pyhissä tai pyhitetyissä paikoissa suoritettaviin rituaaleihin osallistuva ihminen kokee yhteyttä Pyhään tai samankaltaisuutta jumalten kanssa tai jotakin muuta elämään merkityksen antavaa. Ei tästä Eliaden teoriasta sen enempää, mutta lukiessani muistin, että minunkin vuoristoreissuni ovat aina olleet pyhiinvaellusmatkoja.

Kaikki alkoi kohdallani siitä, kun eräänä kesänä erehdyin vaeltamaan Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Sumuisen yön hämärässä kohoava Saanan tumma silhuetti herätti minussa suorastaan uskonnollista kunnioitusta. Minulle ei ollut mitään epäselvää siinä, miksi saamelaiset olivat pitäneet sitä pyhänä tunturina. Puuttomassa Käsivarressa kaikki oli niin valtavaa, karua, avaraa. Pelkäsin pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sitä vastaan ei tämä Etelä-Suomen kaupunkien ja metsien suojissa kasvanut nuorukainen ollut saanut minkäänlaista rokotusta. Se kaikki oli aivan liikaa ymmärrettäväkseni.

Olin koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Viimeistään lukioikäisenä tuo pelko oli ottanut kierkegaardilaisen ahdistuksen muodon: se oli huimausta omien mahdollisuuksieni – vapauteni – edessä. Korkealla parvekkeella vatsaani kouraisi, kun ajattelin: entäpä jos minä äkkiä saisin päähäni mennä kaiteen ulkopuolelle keikkumaan, vaikkapa leukoja vetämään? Pelkäsin, että ryhdyn tyhjyyden äärellä tekemään jotakin tyhmää tai vaarallista.

Tuo korkean kammo oli alituisesti läsnä, kun vuosi Haltin-nousuni jälkeen kapusin ensimmäisen kerran Mont Blancin huipulle. Jatkuva pelko: ei saa horjahtaa, ei saa kompastua. Tuon nousun aikana opin tuntemaan itseni ja valintani. Kun olen kirjaimellisesti kuilun reunalla, keskityn elämiseen. En tehnyt enkä tee asioita, joita olin itsessäni aiemmin pelännyt. Keskittyminen oli kokonaisvaltaista, merkityksellistä läsnäoloa, ja jouduin voittamaan itseni ja pelkoni moneen kertaan. Se kaikki oli jotakin vieläkin suurempaa kuin Lapissa kokemani. Aiemmin tuntemani ahdistus hellitti, ja monessa mielessä voidaan puhua uudelleensyntymästä. Euroopan katolla elämäni siirtyi uusille raiteille. Elämän tietoinen valinta saa minut palaamaan vuorille yhä uudelleen. (Me valitsemme elämän joka kerta silloinkin, kun auton alle hyppäämättä ylitämme kadun, mutta teemme sen niin tottuneesti, että emme edes tiedosta vaihtoehtoja. Autoissa ei ole mitään pyhää. Ne ovat teknisen järjen välineitä ja siinä kaikki.)

Pari vuotta myöhemmin lapsestani – silloin pelkästä sikiöstä – oli otettu ensimmäiset ultraäänikuvat, ja minä vaeltelin muutaman päivän ajan syksyisillä Meri-Alpeilla lähes täydellisessä luonnon rauhassa. Noiden päivien aikana kohtasin vain kaksi muuta ihmistä. Koin maailman puhuttelun poikkeuksellisen voimakkaana. Tajusin silloin, että vaikka suhtaudunkin vuoriin uskonnollisella intohimolla, on elämäntehtäväni pilvien alapuolella. Myös tuossa oivalluksessa oli jotakin itseni ylittävää.

Kokemukset eivät ole vuosiin olleet yhtä voimakkaita. Joskus on hauskaa, joskus harmittaa, mutta vuorille on päästävä. Useimmiten Pyhän tunne loistaa poissaolollaan. Tilanteiden tuttuus ja rutinoidut toimintatavat ovat tehneet minusta pelkän tapauskovaisen.

Silti hakeudun vuorille kuin nälissäni, näen unia niillä eksymisestä, ja ellen riittävän usein pääse noille kivikasoille, puuttuu elämästäni jotain tärkeää.

Jotkut pitävät kiipeilemistä itsemurhahakuisena touhuna. Olen heidän kanssaan päinvastaista mieltä. Vuorille mennään elämään. Siinä he ovat kuitenkin oikeassa, että minä – ja moni kaltaiseni – toivoo kuolevansa rinteessä. Kysymys ei ole siitä, että me toivoisimme kuolevamme. Kysymys on siitä, missä me toivomme kuolevamme. Tahdon elää pitkään, sillä elämäntehtäväni on täällä alhaalla, ja sitä riittää. Auton alle jäämisessä, sydänkohtauksessa näyttöpäätteen äärellä tai pitkissä kivuliaissa syöpäkärsimyksissä sairaalaosastolle suljettuna en näe kuitenkaan mitään tavoiteltavaa. Ne ovat banaalin voittoja elämästä, ja banaalille en halua antaa kaikkeani.

Tuolta ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani muistan hieman vanhemman miehen, joka istui autiotuvan portailla ja kertoi olevansa Käsivarren maisemissa jo viidettä tai kuudetta kertaa. ”Joskus, kun lähtö tulee, toivon sen tapahtuvan täällä.”

Mutta pistetäänpä tähän loppuun muutama hiihtolomakuva espanjalaisesta graniitista. Kuten huomaatte, on elämää uhkuva vertikaalinen symboliikka voimakkaasti läsnä.

Cran Canaria. Osa 3: Touhuilua

3.1. Herkkää halkeamaa

Roque ja Carlos noutavat hotellilta. Suuntaamme Ayacatan kallioille, jossa tiedossa on jotakin pitkää. Vaihtoehtona minulle tarjotaan Roque Nublolle kakkostelemista: ”Siinä on pultit metrin välein. Sen kun vedät jatkoista.”

Jotakin pitkää puhtaasti vaiko saaren komeimmalle kivelle nouseminen, luultavimmin epäpuhtaasti tai välillä köydessä leväten? Elämä on valintoja täynnä. Valitsen kummin vain, niin kadun. Olisi pitänyt tulla tänne pariksi viikoksi ja varata enemmän aikaa kiipeilyihin.

Valitsen pitkän reitin, mutta valinnat eivät lopu siihen. Kiipeänkö mieluummin auringossa vai varjossa? Päivä on lämmin, joten ehkäpä varjossa.

(Kuva: Mistäs se nyt meneekään?)

Pienen ihmettelyn jälkeen Roque löytää haluamansa: Se menee tuosta.

Paikallinen miehistö hoitaa varmistamisen, maksavana asiakkaana saan vain kiivetä. Se on okei. Heidän välillään kommunikaatio toimii varmasti parhaiten. Roque ehdottaa kiipeävänsä köyden terävässä päässä, sitten tulen minä minä ja viimeisenä Carlos. Esitän kysymyksen, pääsenkö minäkin liidaamaan. Reitti ei ole oppaalleni erityisen tuttu, joten hän pitäisi turvallisimpana, jos saisi kulkea kärjessä koko reitin. Vilkaisen Roquen tuomaa räkkiä: puolikas kiilanippu, pari pientä heksaa ja neljä keskikokoista liikkuvaleukaista. Joo, ehkä on parasta, että hän menee edellä.
Tähän väliin kerrottakoon, että Roque on ensisijaisesti sporttimiehiä: onsight-taso parhaina päivinä 7b, muuten paras suoritus alkaa kasilla.

Reitin ensimmäinen köydenpituus sujuu isommitta kommelluksitta, ellei toisen välivarmistuksen irtoamista lasketa. Eikä sitä lasketa, sattuuhan tuota toisinaan. Pienen räkin vuoksi runnarit ovat melkoisia, mutta sehän ei ole minun ongelmani.

(Näkymä ekalta ankkurilta.)

Toisella köydenpituudella Roquen eteneminen hidastuu melkoisesti. Voisi suorastaan arvailla, että hän on joutunut pois mukavuusalueeltaan. ”Olkaapa varovaisia, tämä on aika huonoa kiveä”, hän varoittaa, ja pian kiviä alkaakin sataa. Isoimmat hurahtelevat kiltisti ohi, mutta joku pienempi sattuu ilkeästi varpaaseeni. Carlos älähtää saadessaan pikkukiven päähänsä. Vammoilta kuitenkin säästytään, ja minä olen sangen tyytyväinen siihen, että päässäni on kypärä. Roquen eteneminen on nyt niin hidasta ja kavereiden kommunikaatio sen verran sävykästä, että arvaan pakittamisenkin olevan harkinnassa. Lopulta Roque tekee poikkarin ja pääsee ständille. Espanjankielinen juttelu jatkuu hetken, ja sitten Carlos kertoo: ”Okei. Jatketaan ylös päin.”

Tarjoan kypärääni Carlosille, mutta hän ei halua sitä.

Alan vääntäytyä offarihalkeamaa ylöspäin, ja muutaman metrin päästä tajuan, mikä tässä on niin vaikeaa: otteita olisi joka puolella vaikka kuinka paljon, mutta mikään niistä ei pysy seinässä kiinni. Listan kuin listan pystyy vääntämään irti. Kaikki hajoaa käsiin. Alkaa vähän pelottaa: en erityisesti haluaisi nitistää Carlosia jollain maitotölkin kokoisella murikalla. Miten tällaista kiivetään? Jammailemalla ja stemmailemalla. Kun mistään ei voi vetää, on kalliota puristettava kokoon.

Huh huh. Carlosin jättämät runnaritkin ovat melkoiset. Kyllä on kaverilla cojones.

Pääsen ständille ehjin nahoin, ja taisin pudotella tavaraakin vähemmän kuin Roque. Hän puolestaan pahoittelee ja pyytelee anteeksi. Olisi ilmeisesti pitänyt mennä muutama metri vasemmalta. Ei syytä pahoitteluun. Eihän tässä mitään käynyt.

Carlosin kiipeämistä seuratessamme näen, miten jääkaappipakastimen kokoinen lohkore vaipuu reitiltä tyhjyyksiin. Kaunista. Sopiihan tuommoisia viimeisenä tulijan pudotella… tavallaan.

Carlos on juuri selviytynyt vaikeasta osuudesta.

Viimeiset kaksi köydenpituutta ovatkin jo vähän normaalimpaa menoa ilman erityisiä epiikin aineksia. Eteläisellä mentaliteetilla toteutettu ständityöskentely ja varmistaminen olisivat toki oma lukunsa, mutta ei niistä tässä tämän enempää. Maassa maan tavalla.

Mahdutaanhan me varmasti kuvaan molemmat?

Carlos lähestyy toppia.

Aikanamme auton luona Roque kertoo, että ovet ovat lukossa ja avaimet sisällä. Ensin nauran, kun luulen hänen heittävän huulta. Sitten näen, miten auto avataan. Jotain tällaista lienee tapahtunut tovereilleni ennenkin; sen verran nopeasti he improvisoivat työkalut ja ratkaisevat ongelman.

Kotimatkalla näen uusia maisemia: tekojärviä, metsiä, vierasta planeettaa muistuttavia rantajyrkänteitä ja yhtälailla jostakin tieteistarinasta poimitun näköisiä aivan absurdeja hotellisysteemejä.

4.1. Kävelyllä

Viimeisenä päivänä käymme leppoisalla kävelyllä sisämaassa.

5.1. Summa summarum

Onhan tuollainen Kanarian saari aika mielenkiintoinen paikka. Hotellivyöhykkeet ovat kuin tuplajättigigaruotsinlaiva. Moni näyttää viihtyvän ihan hotellien uima-altaiden ääressä aurinkoa ottaen, mistä olen noille ihmisille vähän kateellinenkin: ihan vain olemista en jotenkin osaa. Aina pitää olla tekemässä.

En kuitenkaan yhtään ihmettele sitä, että niin moni lentää Kanarialle yhä uudestaan ja uudestaan. Pelkkä valon ja lämmön synnyttämä mielihyvinvointi on varmasti aivan riittävä syy: terveysmatkailua. Sinnehän voisi vaikka muuttaa eläkeläisenä, ja ehkä jo sitä ennenkin pitää käydä uusimassa. Se Roque Nublo esimerkiksi on varmaan käytävä toppaamassa. Nettitopokin, jonka jälkikäteen löysin, sanoo että päälle johtaa jopa 6a+-tasoisia reittejä. Asumuksen voisi varata suosiolla sieltä sisämaasta, keskeltä patikointi- ja kiipeilypaikkoja…

Lounas II

Samalla kävelyretkellä, jolla osuin Länsiväylän varren rauniovyöhykkeelle, löysin myös Finnoon lämpövoimalaitoksen ympäristön. Miten sekin oli jäänyt kokematta? Lämpövoimalaitoksen ja vedenpuhdistamon näyttävät putkistot ja suurikokoinen teknologia asettuvat jännittävään kontrastiin lintujen pesimäalueena toimivan ruovikkoisen altaan ja levollisten pajukkojen kanssa.

Avoin, miehen ryömittävä putki houkutteli, etenkin kun sen läpi näki vallin toiselle puolelle, mutta tällä kertaa minulla oli aivan liian siistit vaatteet päälläni:

Kaukolämpöputken betonisuojusta pitkin sai kävellä suoraan…

… ja suoran loppupäässä odotti Myst-esteeettinen ja muutenkin palkitseva näky. Saisikohan tästä säädettyä meidänkin kotimme lämmityksen?

Näihin uusiin ja kiehtoviin maisemiin on meiltä matkaa vaivaiset kolme kilometriä. Luulen, että moni muu elää aivan samoin kuin minä: urautuneesti, liian vähän sivupoluille harhautuen, näköaloja merta edempää kalastaen. Esitänkin blogi haasteen: etsi alle kolmen kilometrin päästä kotoasi uusi ja tuntematon seutu, ja kuvaa sen jännittävimmät tai kauneimmat kohteet blogiisi.