Kategoria: Kirjat

Epikriisi

Työnimi 72

Potilas kertoo perehtyneensä aiheeseensa ja pyrkineensä ympäröimään itsensä sillä niin paljon kuin mahdollista. On esimerkiksi lukenut pääasiassa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, niin että muu lukeminen ja kirjoittaminen jäänyt vähemmälle. Loppukeväästä ollut kirjoitusvaikeuksia sekä viskeraalista rasvaa, joihin kuitenkin tullut helpotusta auringon ja lämmön ja lisääntyneen liikunnan myötä. Kertoo kirjoittamisen olevan useita päiviä helppoa ja vaivatonta, mutta toisinaan valintojen tekeminen hidasta ja vaikeaa. On päässyt tasapainoon loppuratkaisun kanssa ja ymmärtää, mitä se merkitsee.

Nyt myös toinen kerrontalinja pariakymmentä sivua vaille valmis. Valmiilla tarkoittaa kuitenkin vasta ensimmäistä kirjoituskertaa. Potilaan lukiessa aiemmin kirjoittamaansa se ”tuntuu paskalta.” Miettinyt viime aikoina kokonaisuutta. Keskittyykö liikaa teemaan, tarvitseeko enemmän väljyyttä? Arvelee kuitenkin tarkan rajauksen helpottavan luettavuutta tilanteessa, jossa kerronta epäkronologista ja muutenkin tavanomaisesta poikkeavaa.

Hoitosuositus. Kirjoitettava ensimmäinen kierros loppuun, jota seuraavan kuukauden ajan vältettävä rasitusta käsikirjoituksen parissa. Nautittava muita kirjoituksia sekä vuoristoilmaa. Tekstin kuntoutus aloitettava vasta tämän jälkeen.

Ennuste: hyvä. Käsikirjoitus näytettävissä ateljeekriitikolle ja kustanustoimittajalle ehkä loppusyksystä.

Historian tulkinnasta

Espoossa, holokaustin muistopäivänä 19.4.2012

Hännikäisen ja Melenderin Liberalismin petoksen viimeinen luku muun muassa varoittelee anakronistisen historiatulkinnan vaaroista: ”[M]enneisyyden ihmiset ovat toimineet silloisten arvojen ja olosuhteiden puitteissa, eivät nykyisten.” Historian tulkitseminen nykyisten tietojemme mukaan on kirjoittajien mielestä virhe, jälkiviisautta.

Liberalismin petoksen tarjoama historian lukuohje on asiallisesti perusteltu: Meidän on turha häpeillen kauhistella Arvo Ylpön, Georg Henrik von Wrightin tai Jean Sibeliuksen natsisympatioita. He olivat aikansa ihmisiä. Tämä on totta ja kohtuullista.

Liberalismin petoksen tarjoamassa lukuohjeessa on vain yksi vika. Se ei yksinään riitä. Se suhtautuu historiaan kuin hämmästeltävään jännittävään tarinaan, jota luetaan uteliaisuudesta. Sellaisena historia on kuitenkin pelkkä arvoton tapahtumaketjujen kokoelma. Jos sen sijaan haluamme oppia historiasta jotakin, tarvitsemme rinnalle myös ja nimenomaan anakronistisen lukutavan – jälkiviisauden perspektiivin. Voimme tajuta, että jos Ylppö ja von Wrightkin olivat alttiita aikansa hengelle, me olemme sitä itse nyt. Meistä useimmat olisivat 30-luvun Saksassa olleet natseja, minä todennäköisesti muiden mukana. Tämän lisäksi voimme yrittää hahmottaa, millaiset kehityskulut ja ajattelutavat johtivat natsismin väkivaltaiseen pimeyteen. Onko samanlaisia tendenssejä nähtävissä omassa ajassamme? Jos on, niitä kannattaa kenties vastustaa. Vain historian jälkiviisas luenta voi – toivottavasti – auttaa meitä toistamasta samoja virheitä uudelleen.

Liberalismin petos. Osa 2: juonikuvaus

Jatkoa edelliseen postaukseen.

Hännikäisen ja Melenderin tyyli on selkeää ja ennen kaikkea tarkkaa. Esimerkkinä tarkkuudesta voidaan esittää jo aiemmin siteeraamani lause: ”[P]erimmäisenä ajatuksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia.” Jos sanalle ”perimmäinen” annetaan painoa, lauseen dialogivastaisuus katoaa, vaikka laajemmassa kontekstissa se onkin edelleen vahvaa. Pehmennyksiä ja ehtomääreitä on siellä, missä pitääkin: vastaanväittäjät eivät pärjää ainakaan yksittäisiä lauseita poimimalla. Tyylistä ja retoriikasta on muutenkin vaikea olla pitämättä; ovelimpien iskujen osuessa maaleihinsa saatoin vain hekotella mielessäni.

Entäpä sisältö?

Kirja jakautuu lukuihin ajassamme vallitsevien harhojen mukaan. Karkeasti kuvattuna kirja etenee seuraavasti: Liberalismi on kehittyessään pettänyt alkuperäiset ihanteensa keskittyessään oikeuksiin ja unohtaessaan velvollisuudet. Nykyajan ihminen kokee oikeuksikseen korkean kulutustason, ihailun kohteena olemisen – ja ylipäätään kaiken, mitä sattuu haluamaan. Vapauksia vaadittaessa ei huomata, miten usein positiiviset ja negatiiviset vapaudet lyövät toisiaan korville.
Postpoliittisella aikakaudella on erehdytty palvomaan yksilöä ja positiivista ajattelua: kuka tahansa voi olla voittaja, kunhan jaksaa hymyillä ja tsempata itseään ja työtovereitaan. Jokaisessa asuu pieni isoveli, joka valvoo ja vaatii suorituksia. Samalla jokaisesta on tullut kaupparatsu, joka joutuu myymään itseään tai taitojaan.
Vastuuttomaan asenteeseen kytkeytyy taistelu uhripääomasta. Jokainen ihmisryhmä haluaa esiintyä sinä heikoimpana ja päähän potkituimpana joukkona, joka kaipaa yhteiskunnan erityistä hoivaa ja huolenpitoa. Yhtä lailla valkoiset heteromiehet kuin värilliset lesbotkin ulkoistavat vastuun omasta elämästään sille toiselle, joka valtaa muka käyttää. Olennaista on, että vääryys ei ole koskaan oma vika.
Historiaa luetaan jälkiviisaasti, ja parhaissa tapauksissa ”liberaalit” luottavat julkiseen keskusteluun niin vähän, että joitakin historian tulkintoja kriminalisoidaan.

Päälinjojen osalta Hännikäisen ja Melenderin aikalaisanalyysiin on helppo yhtyä. Oikeassa ovat, ja kokonaisuutena kirja on mainiota luettavaa.

On myös ongelmakohtia. Pamfletistit osoittavat aivan oikein, että on erilaisia liberalismeja ja erilaisia konservatismeja. Liberalismin ja konservativismin alat ovat kuitenkin paljon kapeampia, kuin vaikkapa ”arvokonservatismi”. Kannatan sekä liberaaleja että konservatiivisia arvoja. Useimmat meistä ovat lokaaleja liberalisteja tai konservatiiveja, kun taas universaaliliberaalit tai -konservatiivit näyttävät enemmän tai vähemmän satuolennoilta. Tämä on myös Liberalismin petoksen yksi ydinajatuksista. Siitä huolimatta kirjoittajat näkevät kritiikkinsä kohteen varsin usein nimen omaan ”liberaaleina”. Esimerkiksi lainsäädännöllä sananvapautta rajoittavat ihmiset nimetään surutta ”[arvo]liberaaleiksi”, vaikka on ilmeistä että juuri käsiteltävän erityiskysymyksen kohdalla puhutaan lokaaleista antiliberaaleista.

Kirjan suurimmat heikkoudet osuvat viimeiseen, historiatulkintoja käsittelevään lukuun. Sekin on isolla pensselillä sudittua asiaa, mutta eräät sen painotukset ja kirjoittamisen sävyt – enemmän rivien välit kuin se, mitä riveillä tarkalleen ottaen sanotaan – antavat hetkittäin vastenmielisen vaikutelman. Lisäksi vähintäänkin jomman kumman kirjoittajan sortuminen eräänlaiseen ryhmän harhaan estää häntä/heitä ymmärtämästä tai edes haluamasta ymmärtää vastapuoltaan. Tätä voinee pitää jonkinlaisena metodisena epädialogisuutena, johon pamfletti kirjallisuuden lajina hyvin helposti houkuttelee (tuttua myös itselleni).

(Ekskurssi. Kyseessä voisi myös olla vajavainen mielenteoria. Tähän tapaan: itseään hyvinä ihmisinä pitävät saattavat helposti – ja virheellisesti – uskoa muidenkin ihmisten hyvyyteen ja vaalia vaikkapa anarkistisia ajatuksia. Vastaavasti mielipiteisiinsä lukkiutuva ihmistyyppi saattaa kuvitella muidenkin olevan samanlaisia joustamattomia jääräpäitä. Ihmisten käsitykset ihmisistä siis todella kertovat – eivät ainoastaan heidän käsityksistään, vaan – ihmisistä. Tästä johtuen myös vastapuolen ihmiskuva on tyypillisesti aivan validi, vaikkei kerrokaan koko totuutta.)

Pari esimerkkiä:

Tekijät nostavat ikään kuin naurettavaksi esimerkiksi (Theodore Dalrymplen esittelemän) nuoren naisen, joka halusi opiskella historiaa ja oli erityisen kiinnostunut Ruandan kansanmurhasta. Nainen ei kuitenkaan tiennyt kansanmurhan taustoista sen enempää, kuin mitä oli Hotelli Ruandasta oppinut, mutta piti joukkomurhaamista pahana asiana. En näe tapauksen hassuutta. Omasta mielestäni tietämättömyys on nimittäin yksi parhaista syistä opiskella jotakin asiaa.

Heidi Hautalan ehdotus taistolaisaikaa ruotivan totuuskomission perustamisesta saa myös osakseen ymmärtämättömyyttä tihkuvan käsittelyn. Pamfletistit olettavat, että taistolaisvääryyksille halutaan tuomiota, ja ehdotusta pidetään erityisen koomisena vihreän poliitikon esittämänä. Koomisuus katoaa, jos muistetaan, että totuuskomissioiden merkitys Etelä-Afrikassakaan ei ollut tuomioiden julistamisessa vaan pöydän putsaamisessa, jonka jälkeen ihmiset pystyivät elämään rauhassa yhdessä ilman, että yllä leijuisi koston ja katkeruuden ilmapiiri. Hautalan ehdotus onkin kaikkein selkeimmin nähtävissä toivomuksena, että taistolaisjuttujen – kenties erityisesti Satu Hassin taistolaisnuoruuden – annettaisiin jo jäädä historiaan.

Entä onko Kari Hukkilan kuvaus Pariisissa sulavasti hengailevien algerialaisnuorten ja paikalle saapuvasta kantaranskalaisesta humalaisesta ja haisevasta Algerian sodan veteraanista myyttisen toiseuden ihailua ja meikäläisyyden halveksuntaa? Algerialaisten romantisoimista luultavasti, mutta edustaako tuo sotaveteraani sittenkään meikäläisyyttä? Asiayhteydessään – Kerettiläisesseet-kokoelmassa – mies edustaa ennemminkin ranskalaista, Algeriassa rumaa jälkeä tehnyttä väkivaltakoneistoa kuin meikäläisyyttä yleisesti. Osuvampiakin esimerkkejä pointin konkretisoimiseksi olisi voinut näyttää.

Mutta kyllä: ajatuksia kirja herättää, jopa siinä määrin että palaillen niihin vielä lähiaikoina.

Liberalismin petos, osa 1: Dialogisuudesta

Kun Maaria Pääjärven kummallinen artikkeli Voima-lehdessä kytki Tommi Melenderin hommalaiseen kielipeliin ”mokutuksineen” ja ”suvaitsevaistoineen”, pudistelin ihmetellen päätäni. Kirjoitus räjäyttämä esseekesku osui silmiini, minne ikinä klikkasinkin. Paljon sanoja ja mielipiteitä kytkeytyi – kenenkään vielä lukemattomaan – Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin tuoreeseen yhteistyöpamflettiin nimeltä Liberalismin petos. En ole immuuni sille, mistä ympärilläni hälistään. Spektaakkeli vei mukanaan ja luin kirjan tuoreeltaan.

Aloitan siitä, mitä teoksesta on ollut ensimmäiseksi nähtävillä, johdantoluvusta markkinointilauseeksi poimittu ajatus: ”[P]erimmäisenä ajatuksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia.” Tekijät haluavat kiistää jatkuvan keskustelun vaatimuksen, mikä on minustakin hyvä asia. He jatkavat, että keskusteluvaatimuksen esittäjät ”[…] uskovat yhteiskunnan automaattisesti kehittyvät kun eriävät mielipiteet kohtaavat toisensa julkisessa debatissa. Tällainen ajatus historiallisen kehityksen vääjäämättömyydestä on perin yleinen juuri nykyliberaalien keskuudessa, vaikka sen perusta on pikemminkin marxilainen kuin liberaali.”

Ajatus dialogisuuden parantavasta voimasta ei käsittääkseni perustu Marxiin eikä edes Hegeliin, vaan sen juuret ovat paljon syvemmällä kulttuurimme peruskivissä. Yhden nimen mainitseminen riittänee tässä yhteydessä:

Sokrates.

Hännikäinen ja Melender osuvat oikeaan siinä, että ”[n]ykymuotoinen keskustelu tuntuu pikemminkin vahvistavan stereotypioita kuin purkavan niitä.” Heiltä, heidän siteeraamaltaan Amin Maaloufilta sen paremmin kuin itseltänikään ei ole jäänyt huomaamatta, että suurin osa keskustelusta tapahtuu samanmielisten bunkkereissa. Useimmilla ihmisillä näyttäisi – laiskuuttaan tai mukavuudenhaluaan? – olevan taipumus etsiä omaa maailmankuvaansa pönkittävää puhetta mieluummin kuin haastaa itseään. Minäkin viihdyn parhaiten sellaisten ihmisten joukossa, jotka itseni tavoin nauttivat eniten siitä, että huomaavat olleensa väärässä.

Tekijät jatkavat antidialogista puhettaan Harhat ryhmistä -luvussa, jossa he kritisoivat esimerkiksi internetissä tai suorassa demokratiassa toteutuvan parviälyn ideaa; sitä, että joukon viisaus olisi suurempi kuin yksittäisten jäsentensä. Kritiikki on luonnollisestikin oikeutettua: kun joukossa älykkyys tiivistyy, saadaan usein aikaiseksi enemmän pahaa kuin mihin yksilöt ikinä omillaan pystyisivät. Joukkovoima onkin luonteeltaan diabolista; sen mahdollisuudet ovat suuria, mutta, kuten historia on usein osoittanut, sen suunta ei määräydy automaattisesti hyvään. Sama diabolisuus pätee toki ihmisyksilöönkin.

Oikein organisoidussa ryhmässä ns. parviäly pääsee kuitenkin oikeuksiinsa. Ryhmän ei tarvitse olla entuudestaan eliittijoukkoa, kuten pamfletistit arvioivat. Riittää, että ryhmän jäsenet tietävät jotain käsittelemästään aiheesta. Tieteellisessä tutkimuksessa tuo ”jotain” on kieltämättä aika paljon, mutta tilanne, jossa hyvä ja huono oppilas istutetaan oppimaan toisiltaan, ei ole eliittiryhmän muodostamista vaikka johtaakin parhaimmillaan hämmästyttäviin tuloksiin. Mikään ei stimuloi ajattelua yhtä hyvin kuin toisen ihmisen esittämät osuvat kysymykset tai haasteet. Hyvä keskustelu jos jokin on ajattelua, kun taas huono ”keskustelu” ei ole sen enempää keskustelua kuin ajatteluakaan.

Jos Hännikäinen ja Melender eivät haluakaan herättää keskustelua, he haluavat osallistua siihen. Liberalismin petos on puheenvuoro; se jatkaa ja ottaa kantaa aiempaan keskusteluun ja esittää haasteita keskustelun jatkajille.

On vaikea olla kuvittelematta itseironista virnettä pamfletistien suupielissä, kun lukee seuraavan lauseen: ”Kollektiivisesti tuotettu romaani tai runokokoelma voi tuskin olla merkittävää kirjallisuutta.” Niin itsestäänselvästi romaanien ja runojen perään tekee mieli ehdotella muitakin kirjallisuudenlajeja.

(Jatkuu.)

Taite: Kirjallisuuden futurologiaa

Keskiviikkona ravintola Milenkassa vietettiin ensimmäistä Helsingin kirjailijat ry:n järjestämää Taite-iltaa. Alustajaksi oli kutsuttu kirjailija Kimmo Lehtonen, aiheena e-kirjallisuus. Esitys avasi paljon uusia näkökulmia ja ajatuksia, joista osan ennätin poimia muistiinpanoiksikin. Tässä teille muutama ranskalainen viiva. Millainen on kirjallisuuden digitaalinen tulevaisuus?

– E-kirjallisuudesta puhuttaessa on hyvä ymmärtää, että nyt puhutaan (tai ainakin Kimmo puhuu) nimenomaan kirjallisuudesta, ei kirjoista.
– E-julkaisemisen uhkakuvat ovat uhkakuvia lähinnä kustantajille. Kirjailijoille ja lukijoille kysymys on mahdollisuuksista.
– Kun e-kirjaoikeuksista tehdään sopimuksia, olisi sopimukseen kirjattava selkeä päättymislause. Millaisessa tilanteessa julkaisuoikeudet palautuvat tekijälle? Esim. määräaikaisuus tai sitominen paperikirjan levitysoikeuksiin (kun kustantaja lakkaa myymästä paperikirjaa, se menettää myös e-oikeudet).
– Tekstimuotoisen tiedoston mielekäs kopiosuojaus on mahdottomuus. Jos tekstin pystyy lukemaan, sen pystyy myös kopioimaan. Naurettaviksi osoittautuneista, jo murretuista kopiosuojauksista olisikin luovuttava. Tämä tekisi e-kirjasta edullisemman ja helpommin ostettavan – siis houkuttelevamman tuotteen. Nykytilanteessahan e-kirjoja ei juuri myydä.
– Amazon myy tällä hetkellä enemmän e-kirjallisuutta kuin paperia. Enimmäkseen myynti koostuu vitosen hintaluokkaa olevista teoksista. E-kirjallisuuden ei tarvitse olla sitä, miten miellämme perinteisen kirjan. Se ei omimmillaan ole paksu, monimutkainen järkäle. Sen sijaan e-kirjallisuus on tai voi olla sisällöllisesti paluuta menneeseen: lyhäreitä ja jatkokertomuksia. Myös bulkki- ja kioskikamaa. Niiden ostaminen tapahtuu tyyliin kalja + luettavaa. Miten käyttäisin aikani tässä lentokentällä, junassa tms.? Tärkeät kirjat ostettaneen edelleen painettuina.
– Digitaalinen julkaiseminen on joka tapauksessa kirjallisuuden elinehto. Lapset ja nuoret – jotka tulevaisuuden muodostavat – elävät jo todellisuudessa, jossa elokuvat, musiikin, pelit, tiedon, eskapistisen viihteen saa imuroitua käyttöön minuutissa. Ja tässä todellisuudessa on oltava kilpailukykyinen. Ei ainoastaan kirja, vaan kirjallisuus kuolee, jos sen joutuu jatkossakin ostamaan kirjakaupasta.
– Saatavilla olevan kirjallisuuden määrä on räjähtämässä moninkertaiseksi. Kirjailijan ja lukijan välinen suhde tulee muuttumaan perinteisestä – ja sen on myös, muututtava jos haluaa, että niitä lukijoita on. Jotain voidaan kenties oppia musiikkialan myllerryksestä, jossa moni iso levy-yhtiö on kriisissä samaan aikaan, kun pienemmät tekijät ovat onnistuneet julkaisemaan paljon ja menestyksekkäästi.

Tuossa noita, mielestäni kiinnostavimpia pohdinnan aiheita. Kaikki muotoiluni – tai ymmärrykseni – eivät välttämättä tee oikeutta Kimmon esitykselle… mutta kyllä oli antoisa ilta!

Ai mikä ihmeen Taite?

Tarkoitus on, että helsinkiläiset kirjailijat saavat säännöllisen tapaamismahdollisuuden hieman samaan tapaan kuin mitä sarjakuva- ja scifi-harrastajillakin on. Lisäksi illan edetessä kuullaan kirjallisuusaiheinen keskustelualustus. Tämä siis jatkossakin Milenkassa joka kuun viimeisenä keskiviikkona kello kuudesta eteenpäin. (Kesällä ei alustuksia.)

Väkivalta ja tornitalot

Suhteeni kaupunkeihin, niihin, joista lapsuudessani puhuttiin ”betoniviidakkoina”, on ollut aina romanttinen. Kuhmoisista tai Orimattilasta katsottuna Lahti oli kiinnostava paikka, lahtelaisen silmissä Helsinki oli jotakin, elokuvien ja kirjojen New Yorkista ja vastaavista puhumattakaan. Olen urbaaniromantikko ehkä eniten juuri lapsena lukemistani ja näkemistäni kertomuksista johtuen. Sellaiset teokset kuin West Side Story ja Juokse, poika, juokse piirsivät pikkupojan mieleeni suurkaupungin, joka on outo ja vaarallinen – ja juuri siksi kiinnostava. Se oli jotakin aivan muuta kuin se varsin turvallinen elämä, jota olen todellisuudessa aina elänyt.

Kaupunki on aina enemmän kuin iso kylä. Minulle eräs kiehtovan kaupungin tunnusmerkeistä on aina ollut korkea rakentaminen. Se on tuonut asutuskeskuksiin vertikaalisen ulottuvuuden, tehnyt latteasta kolmiulotteisen. Tämä (suur)kaupunkitilan kolmiulotteisuus on sivumennen sanottuna yksi aivan keskeisimpiä asioita super- ja naamiosankariviihteessä, ja ilman vertikaalista ulottuvuutta koko lajia tuskin olisi. Mitä jäisi Lepakko- tai Hämähäkkimiehestä jäljelle kaksi- tai kolmekerroksisen rakennuskannan keskellä?

(Kuva: Esikoiskirjani kansi by Sami Saramäki. Taustalla Hotelli Torni.)

Rappioromanttiset myytit ovat menettäneet voimaansa kokemukseni karttuessa – ja olen aina tunnistanut ne fiktiivisiksi – mutta kerrostaloilla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan erityisellä lämmöllä lukioaikaista kotiani 8. kerroksessa Lahden keskustan yläpuolella ja öistä näkymää huoneeni ikkunasta, ja tunnen kateudensekaista kaihoa, kun vierailen sellaisilla ystävilläni, jotka asuvat jossakin 10. kerroksen tuntumassa. Tällaiset keskustelunavaukset saavat minut pyörittelemään päätäni.

Kuullessani ensimmäisiä kertoja Helsinkiin suunniteltavista pilvenpiirtäjistä olin ilahtunut ja ihastuksissani. Mitä väliä, jos Helsingin profiili mereltä katsottuna muuttuu? Niin se on muuttunut silloinkin, kun tuota nykyistä, joidenkin mielestä suojelemisen arvoista profiilia on luotu (vähän minä toisaalta olen nyreissäni siitä, että Engel meni tasoittelemaan kallioita siitä Senaatintorin tienoolta). Oikeastaan Helsingiltä mataluudessaan nimenomaan puuttuu profiili. Tarkemmin googlaamalla rakennusprojektit osoittautuivatkin pelkiksi korkeahkoiksi tornitaloiksi.
Oikeat pilvenpiirtäjät ovat ihan toinen juttu. Pilvenpiirtäjien fallinen symboliarvokin on kiistämätön, ja vielä suuremmaksi niiden symboliarvo nousee, jos niitä päin ajetaan lentokoneella. Itämainen hulluus – nuo kilometrin korkeutta lähentelevät talot – on silkkaa hienoutta. Yksi ensimmäisiä ajatuksia Pariisin keskustaan joskus päädyttyäni oli, että halusin päästä silmiini osuneen La Tour Montparnassen yläkerroksiin.

(Kuva: Näkymä pariisilaisen kahvilan ikkunasta)
Mielipiteeni korkean rakentamisen upeudesta alkoi horjua, kun arkkitehtiystäväni totesi jotakin seuraavanlaista: ”Siinä on melkoinen haaste, että niiden rakennusten ympäristö saadaan elämään. Ettei Jätkänsaarestakin tule vaan uusi Merihaka.”

Merihaka havahdutti minut siihen, mistä romantiikassa on aina pohjimmiltaan kysymys: etäisyydestä. Romanttinen suhde on ritarin ja linnan tornista (!) kuikuilijan tavoittamattoman välinen suhde. Tai kattojen yläpuolelta kadulle katselevan ihmisen suhde kaupungin vilinään. Läheisyys on toinen juttu.

Tavallisesti korkean rakennuksen juurella ottaa päähän. On varjoisaa ja usein jotenkin ankeaa. Epäviihtyisyys kuolettaa pilvenpiirtäjien ympäristön. Jokainen osaa varmasti nimetä muutaman massiivisen toimistotalon, joiden vaikutus lähiympäristöönsä on ensisijaisesti ankeuttava. Hotelli Tornin tai aiemmin mainitsemani Tour Monparnassen ympäristöt pelastaa se, että talot on pystytetty keskelle eloisaa kaupunkia – kuvittelen, vaan en tiedä, että Manhattanilla vallitsee samankaltainen tilanne. Kaupunkien ytimissä vaikuttanevat eri lainalaisuudet kuin reunavyöhykkeillä.


(Kuva: Tämäkin madridilainen toimistotalo on kaukaa katsottuna aika vaikuttava, mutta lähelle tultaessa tylsä.)

Aihetta selittelee muun muassa taloustieteilijä Tim Harford kirjassaan Elämän logiikka (joka käsittelee monia muitakin kiinnostavia sosio- ja psykomaantieteellisiä ilmiöitä rationaalisen päätöksenteon näkökulmasta): kun asukkaat ovat korkealla maan pinnan yläpuolella, he eivät ole elävöittämässä katuympäristöään, mikä taas johtaa rakennuksen lähialueen muuttumista vähemmän houkuttelevaksi. Heillä on myös suurempi kynnys osallistua alhaalla tapahtuviin asioihin. Näistä seikoista johtunee, että korkeissa taloissa asuvien riski tulla pahoinpidellyksi on – sosioekonomisista muuttujista riippumatta –melkoisesti suurempi kuin matalissa taloissa. Tämän tyyppisiä rikoksia tehdään enemmän hiljaisilla sivukujilla kuin eloisissa paikoilla.

Lisäksi Harfordin siteeraamat tutkimukset antavat ymmärtää, että ainakin Isossa Britanniassa sosiaaliset erot ovat vertikaalisia: Kuudennen kerroksen yläpuolella asuu vain hyvin vähän valkoihoista väestöä. Osuvahkolta näyttää Philip Ridleyn mainio nuortenromaani Mercedes, jossa taivaisiin kurottautuva upouusi pilvenpiirtäjä on jotakin upeaa – vaikka varjostaakin ympäristöään – mutta muuttuu ajan kanssa rappion näyttämöksi. Sen sijaan J.G. Ballardin maineikkaan High Rise -romaanin tieteisvisio on jokseenkin päinvastainen. Siinä täyden palvelun pilvenpiirtäjäkompleksin luokkarajat on piirretty niin, että rikkaimmat asuvat ylimpänä – rakennus joutuu konkreettisen, kaoottisen sisällissodan melskeisiin.

Vaikka pilvenpiirtäjien ja tornitalojen viehätys on minun tapauksessani liittynyt rappioromantiikaan, eivät todellinen rappio ja väkivalta juuri ihastuta. Burj Khalifan kaltaiset rakennukset, vaikka olisivat visuaalisesti kuinka ihmeellisiä, ovat myös iljettäviä orjatyön manifestaatoita. Missä määrin edellä mainitut ongelmat toteutuvat suomalaisessa rakennuskannassa, lienee talo- ja aluekohtaista. Tosiasia kuitenkin on, etteivät kerrostalot ole ainoastaan jännittäviä.

Kirjoittajan rakennustarkastajaisosetä joutui 60-luvulla oikeuteen hänen valvomansa lähes valmiin 9-kerroksisen asuintalon romahdettua. Hänen toiminnastaan ei löydetty laiminlyöntejä.

Hälyyn hukkuminen

Don DeLillo: Valkoinen kohina

Valkoinen kohina on tuore ja myönteinen ensikosketukseni Don DeLilloon. Romaani kytkeytyy niin sisällöllisesti kuin (mustan) humoristisen esitystapansakin puolesta absurdin kirjallisuuden parhaaseen traditioon.

Kirjan keskushenkilöitä ovat kertoja, Hitler-tutkimuksen professori Jack Gladney sekä hänen vaimonsa Babette erinäisistä avioliitoista kertyneine lapsineen. Gladneyn ja luultavasti useimpien muidenkin kirjan henkilöiden elämää määrittää ja ohjailee kuolemanpelko, joka saa teoksessa monenlaisia muotoja.

Myös teoksen nimi, Valkoinen kohina (White Noise) viittaa kuolemaan: kohina oli sitä lumisadetta, jota vastaanottimen ruudussa näkyy, kun ohjelmaa ei tule. ”Tyhjä” lähetys muodostuu kuitenkin hälystä, se on täynnä informaatiota niin ympäristön sähkölaitteista kuin kosmisista tapahtumistakin. Sekoittuessaan signaalit ovat kuitenkin kadottaneet sisältönsä ja mahdoliset merkityksensä. Romaanissa kuolema rinnastuukin hälyyn, meluun ja merkityksettömään informaatioon.

Kuolema/häly läpäisee elämän. Kuten eräs kirjan hahmoista toteaa: ”Tunnen että asutamme samaa ilmaa kuin kuolleet. Muista Laotsea. ’Elävien ja kuolleiden välillä ei ole mitään eroa.’”

Kuolema ympäröi ihmisen ja sitä tulee kaikkialta: televisiosta, radiosta, lehdistä, toisten ihmisten puheista. Juoruja, väärinkäsityksiä, tarkoituksellista disinformaatiota, päällepuhumisia, simulaatioita, mainoksia, säteilyä, sähkökenttiä, ympäristömyrkkyjä (auringonlaskut ovat nykyään entistä kauniimpia ja pelottavampia). Se menee sisäämme ja tekee meistä sen, mitä olemme: ”Ihmislapsen aivot kehittyvät reagoimalla virikkeisiin.” Kun Gladneyn ja Babetten pienin lapsi puhuu unissaan, hän toistelee tuotemerkkien nimiä.

Kuolema yritetään unohtaa, paradoksaalisesti juuri hälinään takertumalla. Merkityksettömän informaation ajatellaan tarjoavan jotakin turvallista (”Meille on sanottu vuosikausia, että niin pienet annokset eivät ole vaarallisia.”), tai sitten takerrutaan muihin itsepetoksen muotoihin kuten toistoon, joukkoon kuulumiseen, lääkkeisiin. ”Yhteiskunta on rakennettu sillä tavalla, että juuri köyhät ja kouluttamattomat kärsivät […] katastrofien tuhot. […] Minä olen collegen professori”, Jack Gladney perustelee, miksi hän ja hänen perheensä ovat turvassa, vaikka ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma uhkaa kaupunkia. Vastaavaan selitykseen turvautuu nuorukainen, joka aikoo yrittää maailmanennätystä myrkkykäärmehäkkiin suljettuna. Käärmeet purevat muita, eivät minua. Lopulta on kuitenkin todettava: jokainen on jo altistunut.

Tästä ehkä synkän näköisestä esittelystä huolimatta Valkoinen kohina on pääosin leppoisaa ja usein myös hauskaa tekstiä. Absurdius ei haittaa luettavuutta, vaan DeLillo on myös osaava tarinankertoja. Pintatasolla Valkoisessa kohinassa keskiluokkainen pikkukaupunkiamerikkalaisuus à la John Irving yhdistyy aimo annokseen katastrofiromaania ja vähän scifiinkin. Helppo tykätä.

Stephen Kelman: Pigeon English

11-vuotias Harri Opoku muuttaa äitinsä ja isosiskonsa kanssa Ghanasta lontoolaiseen lähiöön. Isä ja vuoden ikäinen pikkusisko ovat tulossa myöhemmin perässä. Melko pian muuttonsa jälkeen poika sattuu lähiötä ravistelevan murhan tekopaikalle: vähän isompi poika on juuri puukotettu kuoliaaksi. Veri on tummaa ja sitä on paljon, eikä murhaajasta ole tietoa. Harri Opoku alkaa ystävänsä kanssa selvittää murhaa, ja dekkarimaiset ainekset kulkevat mukana tarinassa alusta loppuun.

Harri Opokun kertojaääni on naiivi ja viaton. Lähiön juopot, varkaat, pesäpallomailalla perintää suorittavat gangsterit jäävät lakonisiksi havainnoiksi, jotka eivät tunnu herättävän koulupojassa juuri muunlaisia tunteita kuin uteliaisuutta. Muilta lapsilta ja nuorilta lounasrahoja ja vanhuksilta lompakoita ryöstelevä, seiniä spreijaileva jengi sen sijaan pelottaa ja houkuttaa yhdellä kertaa. Harri ja hänen kaverinsa pelaavat jalkapalloa, keskustelevat miten toisen saa helpoiten puukotettua, leikkivät etsivää, tekevät harmittomia kolttosia… ovat yhtaikaa pieniä ja lapsellisia ja hakevat uskottavuutta kavereidensa silmissä väkivallan ja rikollisuuden kanssa flirttailemalla. Harrin äiti tekee parhaansa kasvattaakseen lapsistaan kunnon ihmisiä, mutta hänet pidetään tiukasti pimennossa siitä, mihin kaikkeen Harri ja Lydia ovat jo sekaantuneet.

Joltain osin kertojan tietämättömyys ja ymmärtämättömyys tuntuvat hänen ikäänsä nähden jopa epäuskottavan liioitelluilta, kuin Kelman ei olisi osannut päättää, kirjoittaako 7- vai 11-vuotiaasta. Toisaalta lapset ovat kovin erilaisia, ja korostunut naiviteetti palvelee tarkoitustaan: kirjan suurimpia tunteita nostattava voima syntyy juuri tuhoutuvan viattomuuden ja ruman pahuuden välisestä jännitteestä. Pigeon English muistuttaa asetelmiltaan ja kuvaukseltaan Philip Ridleyn Lapsuuden loppu -elokuvaa, mutta kytkeytyy tiukemmin elävään todellisuuteen, tai ainakin antaa varsin totuudenmukaisen vaikutelman. Melko turvatun lapsuuden viettäneenä lukijana minun oli vaikea olla ajattelematta brutaalia vääryyttä: miten huonoihin arvo- ja kasvuympäristöihin tuhannet ja taas tuhannet kiltitkin lapset joutuvat sopeutumaan.

Kelmanin käyttämä kieli on parhaimmillaan mainiota. Yksinkertaiset lauserakenteet ja konkreettinen sanasto sopivat lapsen suuhun ja päähän, ja muotisanonnat tarttuvat kertojan kielenkäyttöön kuin kärpäset liimapaperiin. Helppolukuista tekstiä.

Erästä eurooppalaista todellisuutta avaava, hivenen ravisteleva ja  luultavasti myös mieleenpainuva pieni kirja.

Viihteen siunaukset

Kaikki huono on hyväksi

Edellisessä blogauksessani luettelemieni lisäksi täytyy nostaa esille vielä yksi kiinnostava teos: Steven Johnsonin Kaikki huono on hyväksi (Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2006).

Mediatutkija Johnson kuvailee teoksessaan, miten viihde on vuosikymmenien mittaan muuttunut haastavammaksi. Televisiosarjojen kerrontatavat ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi ja moniulotteisemmiksi. Johnsonin juonikuvausgraafeja seuraa ilokseen. Hill Street Blues venytti aikoinaan katsojiensa medialukutaidon ratkeamispisteeseen, mutta on nykyisiin sarjoihin verrattuna varsin laiskasti seurattavissa. Video- ja tietokonepelit ovat muuttuneet maila ja pallo -viritelmistä pitkäjänteisyyttä vaativiksi ongelmasarjoiksi, joissa ei riitä ratkaista ongelma vaan myös selvittää, millä säännöillä pelataan, ja mikä se ongelma oikeastaan on. Suosituimmat pelit vaativat myös yhteistyötaitoja ja ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ja niin edelleen.

Samaan aikaan viihteen parantumisen kanssa on länsimaiden kansalaisten älykkyys noussut kohisten. Muutos on ollut suurinta vähiten älykkäiden ryhmässä. Selittävistä tekijöistä koulutusjärjestelmä on Johnsonin mukaan – ainakin Amerikassa – suljettavissa helposti pois, samoin ravitsemustilanne (jälkimmäisen poissulkemisen perustelut tosin ontuvat pahasti, mutta ei nyt mennä siihen). Todennäköiseksi selitykseksi Johnson nostaa viihteen aivoja kuormittavan vaikutuksen – sekä myös kaupungistumisen myötä monimutkaistuneet elinympäristöt. (Tähänkin tekee mieli esittää vastaväite: luonnon ADHD-tapauksiä rauhoittavan vaikutuksen ajatellaan johtuvan juurikin siitä, että luonto monimutkaisuudessaan kuormittaa aivoja enemmän kuin rakennettu ympäristö.)

Kirja ei onnistu vakuuttamaan aivan lopullisesti – johtuen vanhasta kysymyksestä: Onko se, mitä älykkyystesteillä mitataan, sama asia kuin mitä me älykkyydellä ajattelemme – neuvokkuutta?

On varmasti totta, että medialukutaitomme on aivan toisella tasolla kuin mitä se oli 50-luvulla. On myös varmasti totta, että selviämme älykkyystesteistä merkittävästi paremmin kuin isovanhempamme. (Kuten Johnson toteaa, joudutaan useassa G-faktoria mittaavassa älykkyystestissä kääntelemään erilaisia kuvioita 90 tai 180 asteen kulmissa, ja tällä hetkellä väestöömme kuuluu valtavat massat entisiä Tetriksen pelaajia, joiden aivot ovat harjaantuneet tähän tehtävään aivan erityisen hyvin.) Mutta jos haastamme nykyajan 10-vuotiaan rakentamaan itselleen mäkiauton, toistamaan kuulemansa kertomuksen tai pyydystämään jyrsijän, saatamme saada aiempaa merkittävästi heikompia tuloksia. Uskallan ehdottaa, että kyseessä on yksinkertaisesti aivojen sopeutuminen vallitsevaan yhteiskuntaan ja vallitseviin medioihin, ei niiden toiminnan paraneminen missään kontekstista irrallisessa mielessä. Nykyisessä yhteiskunnallisessa kehyksessä tämä on tietenkin hyvä asia. On hyvä osata seurata sellaisia medioita, joiden keskellä joutuu elämään, ja on hyvä osata ratkoa juuri sellaisia ongelmia, joita elinympäristössään tavallisimmin kohtaa. Mutta onko se samaa, kuin että olisimme todella aisempaa älykkäämpiä? (Jos pudottaisimme Björn Wahlroosin Papuan-Uuden-Guinean viidakkoon, näyttäytyisikö hän ihmissyjäheimolaistensa rinnalla erityisen menestyksekkäänä ja neuvokkaana yksilönä? Tulisiko tätä tutkia empiirisesti vai ainoastaan ajatuskokeena?)

Entä onko kuvien vyöryminen nykymedioissa sanojen tilalle paha asia? Emmekö me kuvia katsellessamme harhaudu kovista asioista triviaalin informaation puoleen. Kiinnitämmekö huomiomme liikaa siihen, miltä jokin asia näyttää sen sijaan, että keskittyisimme siihen, miten asiat todella ovat? Johnson ottaa esimerkiksi poliittisen keskustelun, erityistapauksena vaaliväittelyn Kennedy vastaan Nixon. Vaaliväittelyjä televisiosta seuranneet ratkaisivat presidentinvaalit vuonna 1960. Lamppujen alla hikoileva Nixon oli vaikuttanut epärehelliseltä ketkulta, vaikka radiokuuntelijoiden mielestä hän oli selvä voittaja. Tapahtuiko tässä vääryys? Ei. Nixon oli epärehellinen ketku. Kenties hänestä paljastui televisiossa jotakin, mitä radiossa ei paljastunut. (Aihe on muuten meilläkin ajankohtainen. Kuunnelkaapa huviksenne Tuomas Enbusken vetämä keskustelu Kuka presidenttiehdokkaista valehtelee eniten? )
Entä miten viihde vaikuttaa moraaliimme? Mustavalkoinen hyvä-paha -ajattelu on vähentynyt viihteessä ja kenties myös ihmisten ajatuksissa. Kaipaammeko mustavalkoisuutta takaisin? Lietsooko eksplisiittisemmäksi muuttunut viihdeväkivalta todellista väkivaltaa? Johnsonin mukaan viihteen väkivaltaistuessa ainakin amerikkalainen todellisuus on rauhoittunut. Tälle rauhoittumiselle on toki esitetty muitakin selityksiä. Erään tutkimustuloksen kirjailija nostaa esille: väkivallasta tuomitut rikolliset pelasivat videopelejä ja katsoivat televisiota vähemmän kuin keskivertokansalainen. Ja kyllä, muistelen kuulleeni myös päinvastaisia havaintoja.

Vaikka Johnsonin kanssa ei aivan kaikesta olisi samaa mieltä, on tärkeää, ettei lukkiudu pitämään ennakkoasenteitaan totuuksina. Ainakin monia minun ennakkoasenteistani Kaikki huono on hyväksi ronkki kiitettävällä tavalla.

Menneen vuoden kirjoja

Rehellisen kaunokirjallisuuden osuus on kutistunut lukemisissani entisestään, kun tuleviin omiin kirjoihin liittyvä lähdekirjallisuus on vallannut aikaani. Naiskiintiöistänikään en ole tässä tilanteessa kyennyt pitämään kiinni; naisten kirjoittamia kirjoja lukemistani on ollut vain noin neljännes.

Tässä kuitenkin lukuvuoteni kiinnostavimmat. (Julkaisuvuosi voi olla mitä tahansa.)

Janne Kortteinen: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa
Markus Nummi: Kiinalainen puutarha
Ibn Hisham: Profeetta Muhammedin elämäkerta. Klassinen versio Ibn Ishaqin kirjoittamasta elämäkertateoksesta. Tätä vanhemmat versiot menevät arvailujen puolelle. Ennustuksia, salamurhia ja beduiinipolitiikkaa.
Judith Rich Harris: Kasvatuksen myytti. Kuinka iso vaikutus niillä vanhemmilla olikaan lapsen persoonallisuuden kehittymisen kannalta? Harris lähestyy kasvatusta empiirisen asenteen näkökulmasta: jos sitä ei voi havaita, sitä tuskin on.
Maaza Mengiste: Beneath the Lion’s Gaze. Kikkailematon Etiopian vallankumouksesta kertova lukuromaani toimii ravistelevana ja ahdistavana muistutuksena siitä, millaisia julmuuksia maailmaan mahtuu.
Vladimir Nabokov: Lolita. Unohtakaa se Kubrikin elokuva, josta ajan sensuurimentaliteetti vesitti olennaisen. Nabokovin teos on hieno romaani pedofiliasta, tunkkaisesta vallankäytöstä, pelosta ja kulisseista.
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Laajennettuja kolumneja, skarppia ajattelua ja valaisevia näkökulmia.
Mikael Niemi: Aivot pellolle. Poikkeuksyksilönä itseään pitävä nuori kapinoi joukkopainetta vastaan. Ihmisen nolous paljaimmillaan. Hykerryttävä komedia kääntyy traagiseksi trilleriksi.
Tommi Melender: Lohtu
Katja Kettu: Kätilö. Hienolla kielellä kirjoitettu shakespearilainen draama.