Kategoria: Kiipeily yms.

Tyhjyyden äärellä

Vedokset ovat (posti)paketissa, ja nyt alkaa… loma? Osaisikohan sitä ollenkaan vain olla? Onhan tuolla pari uutta projektia tausta-ajossa, ne voisi aktivoida. Mutta toisaalta on sellainen olo, että pitäisi olla hetki kirjoittelematta, palautua vähän.

Jos vaikka lähtisin merelle melomaan? Tai kaupungille maisemia katselemaan?

Itse asiassa meidän piti Oskarin kanssa käydä melomassa jo eilen. Säätiedotus ei kuitenkaan pitänyt kutinsa, joten menimme Kirkkonummelle hiomaan ständityöskentelyä. Norjan-matkaa varten. Yleensä en pidä minkään harjoittelusta, koska harjoittelussa päämäärä on jossakin muualla kuin itse tekemisessä. En esimerkiksi juurikaan harjoittele kiipeämistä, koska se ei kerta kaikkiaan motivoi. Minä vain kiipeän.

Jotenkin tuo ständien rakenteleminen oli kuitenkin hauskaa. Ehkä se johtuu siitä, että noilla lyhyilläkin reiteillä, jos niihin kerran rupeaa ankkuripaikkoja pykäämään, on ne tehtävä ihan oikeasti.

P6110002

Kuva: Oskari on liidannut Kiilahalkeaman tokan köydenpituuden ja rakentanut esittelykelpoisen ankkurin.

Sitä mun tätä

Kaikenlainen organisointi, järjestäminen ja järjestelmällisyys on hieman vierasta. Lauantaita on kuitenkin puuhattu, jotain jopa harjoiteltu, Teosto-luvat hommattu jne. yms. Eiköhän se siitä. Taas.

* * *

Vappuna kävin Vallilan puistotansseissa, se olikin ihan paras mahdollinen ratkaisu. Kivaa!

p1010005

* * *

Seuraavina kahtena päivänä kiipeilyä. Olhavalla liidasin Laatalla ekaa kertaa eläessäni, Ruotsalaisten reitin. Ei ollut ollenkaan niin paha, kuin pelkäsin. Kanttia liidaava kaverini lipsahti klippitilanteessa: 10 metrin pannut. Ruhjeeni vuotavat edelleen. Näin kesäkaudella ovat kädet muutenkin ihan ruvella, mikä jollain lailla ilahduttaa: tietää pitäneensä hauskaa.

* * *

Toissapäivänä luin, että joka neljäs lapsi on kohdannut netissä pelottavaa materiaalia. Tieto johti seuraavaan tilanteeseen:

Minä: ”Haluatko nähdä internetistä pelottavaa materiaalia?”

Tytär: ”Joo!”

Minä: ”No. Katso!”

Laitoin seuraavan filmin pyörimään. On muuten niin hieno pätkä, että olen katsonut sen jo monta kertaa!

Tytär: ”Ei ollut yhtään pelottavaa! Minäkin uskaltaisin!”

Minä: ”Etkä.”

Tytär: ”Kylläpäs. Huomenna näet!”

M.O.T: Pelottavaa.

Eräs kirjallinen tavoitteeni

Tämä liittyy vähän tuohon edelliseen, Houellebecqin kautta Schopenhaueriin ja siitä mutkan kautta vaikkapa zen-buddhismiin.

En nimittäin ole lainkaan vakuuttunut siitä, että liiallinen ajatteleminen olisi hyväksi ihmiselle. Ja nyky-yhteiskunnassamme, jossa joka toinen tekee päätoimisesti  itseohjautuvaa ajatustyötä, ja jossa jo koululaitos rakentuu kriittisyyden indoktrinaatiolle, ajatellaan kenties aivan liikaa. Sen sijaan että eläisimme, me käsitteellistämme elämää.

Liekö mikään ihme, että kaiken maailman ”äärimmäisyys”lajit ovat nykyään niin suosittuja? Tilanteet, joissa haastajana on todellinen kuoleman mahdollisuus, pakottavat keskittyneeseen toimintaan, jossa mielen painopiste siirtyy käsitteellisestä ja alati reflektoivasta ajattelusta siihen, mitä on tekemässä. Luulen, että jostakin samantapaisesta on ollut kysymys japanilaisessa samurai-touhussa.

Se on pakoa, mutta onko se pakoa todellisuudesta vai todellisuuteen? Ainakin kiilaa paikoilleen näpertävä kiipeilijä tekee jotakin syvästi mielekästä ja merkityksellistä, aivan toisessa mielessä kuin esimerkiksi blogiinsa kirjoittava kirjailija.

Joltain menneiden aikojen zen-mestarilta kysyttiin, mikä hänen elämässään oli erilaista, kun sitä vertasi hänen aiempaan elämäänsä tai tavallisten ihmisten elämään. Vastaus oli jotain tämän tapaista: ”Kun hakkaan halkoja, hakkaan halkoja. Kun kävelen, kävelen. Ja kun syön, syön.” Tämä eroaa kieltämättä melkoisesti siitä tavasta, jolla olen arjessa. Pidän tuota mielentilaa kuitenkin äärimmäisen tavoiteltavana. Tahtoisin kyetä arkisissa toimissa samaan intensiteettiin kuin kiipeillessä. En kuitenkaan kykene, sillä arkiset toimet vain harvoin uhkaavat tappaa minut.

(Tähän kohtaan lukija saa rakentaa aasinsillan ihan itse.)

Asetan nyt itselleni pitkän aikajänteen tavoitteen. Voi olla, että se on mahdoton toteutettavaksi, ja varmaa on, että vielä en ole valmis edes yrittämään. Mutta joskus. Aion kirjoittaa kirjan, joka ei herätä lainkaan ajatuksia.

Hakulla päähän

frittvilt1s

Jäätävän ansan (Fritt vilt, Norja, 2006) juoni on varsin originelli: Joukko nuoria lähtee viettämään viikonloppua ja joutuu olosuhteiden pakosta yöpymään eristyksissä olevassa hylätyssä hotellissa. Ilmassa on vähän seksuaalisuutta, mutta sitten joku alkaa lahdata porukkaa, kunnes viimeinen jäljelle jäänyt onnistuu nitistämään tappajan. Täyttä klassikkomateriaalia siis. Jatko-osakin on puuhattu.

Mikä pistää miettimään, että mikä tässä tarinassa muka on niin erinomaista, että se on täytynyt filmata arviolta sata kertaa ja filmataan yhä uudelleen? Onko kysymyksessä klise vai myytti? Minun silmissäni koko paketti on yksi suuri klise, josta ei paljon ammenneta.

Jos kyseessä on kuitenkin myytti, niin mistä se kertoo?

Joku postmodernin elokuvan tutkija joskus parikymmentä vuotta sitten luennoi, että kyseessä olisi kertomus seksuaalisen heräämisen aiheuttamien tunnonvaivojen kiirastulesta. Jotenkin tuo luenta ei minua hirveästi puhuttele. Puhutteleeko jotakuta muuta?

Klise vai myytti?

Kotona taas

Kuten useimmat tietävät, hienosti alkanut kiipeilylomamme muuttui keskiviikkoiltana painajaiseksi (noloa lööppikieltä. toim. huom.) , kun kaksi porukkamme jäsenistä putosi inhimillisen virheen seurauksena pimeään. Joskus pienestäkin virheestä joutuu maksamaan ison, jopa kohtuuttoman hinnan. Tämän asian kanssa me nyt painiskelemme, omaiset ja paikallaolijat, ja sulattelemme tapahtunutta varmasti pitkään.

Jäätilanne Nuuksiossa

Infoa niille, joita kiinnostaa.

Oikea suora loppuu kesken, eivätkä sen ylimmät jäätyneet metrit näytä siltä, että niissä mikään ruuvi kestäisi. Siinä vieressä se kaikkein pisin reitti taas ei ulotu vielä alas asti. Onneksi edes One Point Gully oli liidikunnossa. Ei tässä muuta, paitsi että kivaa oli.

p1230023
Oskari Sneck One Point Gullyn päältä kuvattuna.

Tuttu vieraus

Vietimme muutaman päivän vanhoilla ”koti”kulmillamme Sveitsissä. Maisemat eivät herättäneet yllättäviä tai suuria tuntemuksia, ellei sitä lasketa, että vuorten läheisyys saa minut aina kovin levottomaksi, enkä millään haluaisi pysyä alhaalla laaksossa.

Sen sijaan tuntemuksia herättivät pienet arkielämään liittyvät yksityiskohdat: valokatkaisimien, vesihanojen, ovien ja avainten muotoilu (iso kiitos Juholle ja Caritalle asunnon lainasta!), tuttu ostari Nyonissa, ruokakaupan valikoima… Tutussa jokapäiväisyydessään niiden jälleennäkeminen kahden vuoden jälkeen oli vierauttava. Ne muistuttivat vieraantuneisuudesta, jonka vallassa silloin joskus elimme. Omituinen tyhjä tunne, aivan toisenlainen kuin täysin vieraissa paikoissa matkustellessa.

.
Pistetään nyt pari turistifotoa liitteeksi:

pc300001
"Laivapuiston" mammuttipetäjää emme ikuistaneet koskaan silloin, kun näimme sen usein.

.

pc310007
Kotikyläämme ympäröivien peltojen kanssa en koskaan tullut sinuiksi.

.

Yksi hiihtopäiväkin reissuun mahtui. Kuvassa Mikko Sammalkivi, terapeutti. Euroopassa parhaat rinteet merkitään tällaisilla kylteillä.
Yksi hiihtopäiväkin reissuun mahtui. Kuvassa Mikko Sammalkivi, terapeutti. Euroopassa laskettelurinteet merkitään tällaisilla kylteillä.

Ulkoilupäivä

Olo on jokseenkin skeptinen, mutta pakko lähteä. Viitisen vuotta sitten oli Etelä-Suomen Sanomissa kiipeilykirjoitus, jossa mainittiin jonnekin Merrasjärven lähistölle muodostuva jääputous. Sitä etsimään siis, kun täällä rannikolla on ollut liian lämmintä.

Järven jäällä kököttää pilkkijöitä. Ihme hulluja; tuommoinen itsensä vaarantaminen ja äärimmäisyystouhu pitäisi lailla kieltää.

p1010068

Tallaamme erinäisiä polkuja sinne tänne, metsärinteitä ylös ja alas, koluamme kaikki karttaan merkityt jyrkänteet, jotka ovat joko liian kuivia tai sitten liian matalia. Kaikkea muuta kuin kiivettävää.

.

Vajaat kaksi tuntia hikoiltuamme löydämme lopulta opasteen:

pc260078

.

Opastinkyltiltä ei enää olekaan pitkä matka, ja lopulta jääputous löytyy. Vasempaan laitaan on muodostumassa hieno jääverho, jonka potkimme hajalle vasta ensi vuonna:

pc260085

.

Oikeassa laidassa semmoinen Kauhala-tyyppinen loivahko seinämä, jää vielä irtainta ja ohutta. Toiveikkaasti mukana kantamani jääruuvit saavat jäädä repun pohjalle. Yläköysihommaa. Mutta samapa tuo – pääasia, että kausi on nyt alkanut!

Kuvissa poseeraa Oskari Sneck.

Laitostunutta elämää

Sain suullisen huomautuksen: en ole viime aikoina kirjoittanut tänne mitään kiipeilyjuttua.

Aivan totta. Kiipeily merkitsee minulle esteettisiä ja eksistenttisiä juttuja, hienoja tai jopa yleviä näköaloja, mahdollisuuksia mennä sinne, minne muuten ei voisi mennä. Sen semmoista.

Mitään tuollaista ei yksinkertaisesti viime aikoina ole ollut kuvioissa. Paitsi ehkä jotain hiihto- ja kesälomien suunnitteluja. On vaan välillä käyty sisällä, ja siellä on jokseenkin tämmöistä:

pc230070

Kauniaisissa. Kuva: Oskari Sneck

Ei siis paljonkaan raportoitavaa. Ellei lasketa sitä, että nyt, monen päivän mittaisen pakkaskauden alkaessa kävelen olohuoneen ja keittiön väliä edestakaisin kuin vangittu eläin. Kunhan vielä joulun sukulaisvierailut hoidetaan, niin… ULOS!