Kategoria: Filosofia

Nuoriso ja vastakulttuurit

Nuorison syntyajankohta sijoitetaan usein jonnekin vuoden 1950 paikkeille, jolloin syntyi erityinen nuorisokulttuuri: rock, nahkarotsit, farkut. Tässä tulkinnassa nuoret sekä ala- ja vastakulttuurit nähdään ensisijaisesti markkinasegmentteinä. Nuorison muodostumisen laukaisevaksi tekijäksi ymmärretään taloudelliset tosiasiat: se, että nuorilla ihmisillä alkoi, ensin Amerikan Yhdysvalloissa, sitten myös Euroopassa, olla ostovoimaa.

Vastakulttuurien kapina tai vallankumouksellisuus on tällöin pelkkä uhmakas mutta voimaton poseeraus, joka ei tosiasiallisesti haittaa tai vahingoita – vaan ennemminkin ruokkii sitä valtavirran taloutta, jota on vastustavinaan.

Itse hahmotan nuorison synnyn hieman varhemmas. Taloudelliset seikat ovat kyllä vaikuttaneet asiaan. Lapset sekä nuoriso on synnytetty, kun yhteiskunnalla on ollut varaa pitää suuri osa väestöstään tuottamattomina koulujen penkkejä kuluttamassa.

Alaikäisten sijoittaminen kouluihin on ollut tilapäisen syrjäyttämisen akti. Siitä lähtien olemme saaneet kantaa huolta siitä, kasvaako lapsistamme ja nuoristamme vastuullisia kansalaisia. Ennen koululaitosta lapset ja nuoret sen sijaan olivat yhteiskunnan vastuullisia ja työtätekeviä jäseniä. Mitä muuta voidaan sanoa alle kymmenvuotiaasta lapsesta, joka hoitaa taaperoikäistä sisartaan, työskentelee tehtaassa tai harjoittaa ja harjoittelee ammattia kokeneemman aikuisen johdolla? (Vertailun vuoksi huomattakoon, että nykyään vallitsevassa todellisuudessa pikkulapsen jättäminen isomman sisarensa hoidettavaksi ymmärretään lapsen tai nuoren kehitystä vaarantavaksi tilanteeksi, johon lastensuojelun olisi syytä puuttua – ja puuttuukin. Vastuullinen kansalaisuus ei kuulu lapselle tai nuorelle, vaan vasta aikuiselle.)

Vasta- ja alakultturien perimmäiset ja tärkeimmät merkitykset yhteiskunnassamme kytkeytyvät edelliseen.

Ensinnäkin vastakulttuurit ovat initiaatioriitti. Tiedättehän, se sellainen juttu, jossa heimon tytöt tai pojat viedään muun yhteisön ulkopuolelle kummallisella tavalla puettuina – ja palatessaan heistä on tullut täysvaltaisia aikuisia.

Initiaatioriitti ylläpitää perinnettä, kannattelee yhteisön arvoja sukupolvelta toiselle. Vastakulttuurien ja nuorisokapinallisuuden tärkein merkitys lieneekin siinä, että se ylläpitää auktoriteettien ja traditioiden kyseenalaistamisen traditiota. Tämä traditio on tuottanut antiikin ajoilta asti toistuvia käänteitä ja kumouksia, niin ajattelussa kuin valtapolitiikassakin, ja se on helppo nähdä eräänä läntisen kulttuurin suurimmista vahvuuksista. Useissa kulttuureissa initiaatioriitissä toteutetaan initioitavan symbolinen kuolema, minkä piirteitä on toki nähtävissä myös koulujärjestelmämme eräissä kuolettavissa toiminnoissa, mutta vastakulttuurit – vieraan ja vihamielisen heimon jäseneksi siirtyminen – toisintavat ennemminkin isänmurhan tematiikkaa. Olen kuullut väitettävän, – tietoa minulla ei asiasta ole – että tätä teemaa ei juurikaan viljellä esimerkiksi Kaukoidän kuuliaisuutta korostavien kulttuurien tarinaperinteessä, kun taas meillä se on ollut suosittu aihe jo vuosituhansia.

Toisekseen…

Yksilön kannalta vastakulttuuriin osallistuminen on luonnollisestikin oman subjektiviteetin sekä autonomisuuden ilmaus ja vahvistamisen teko. Hän osoittaa olevansa ja kasvaa sellaiseksi yksilöksi, jollaisia kansalaisten on viimeistään valistuskaudelta lähtien odotettukin olevan.

Eikö kyseessä kuitenkin ole pelkkä poseeraus? Ovatko hipit ja punkkarit ja muut lättähatut sitten millään tavalla muuttaneet maailmaa? Väitän, että ovat. He eivät ole muuttaneet sitä hippeinä ja punkkareina vaan hippeyden tai punkkariuden läpikäyneinä yhteiskunnan jäseninä. Jos tätä ei huomaa, etsii vaikutuksia ja vallankumouksia vääristä paikoista. Maailma ei todellakaan ole sama kuin se, johon James Dean syntyi.

Lopuksi vielä:

Historian tulkinnasta

Espoossa, holokaustin muistopäivänä 19.4.2012

Hännikäisen ja Melenderin Liberalismin petoksen viimeinen luku muun muassa varoittelee anakronistisen historiatulkinnan vaaroista: ”[M]enneisyyden ihmiset ovat toimineet silloisten arvojen ja olosuhteiden puitteissa, eivät nykyisten.” Historian tulkitseminen nykyisten tietojemme mukaan on kirjoittajien mielestä virhe, jälkiviisautta.

Liberalismin petoksen tarjoama historian lukuohje on asiallisesti perusteltu: Meidän on turha häpeillen kauhistella Arvo Ylpön, Georg Henrik von Wrightin tai Jean Sibeliuksen natsisympatioita. He olivat aikansa ihmisiä. Tämä on totta ja kohtuullista.

Liberalismin petoksen tarjoamassa lukuohjeessa on vain yksi vika. Se ei yksinään riitä. Se suhtautuu historiaan kuin hämmästeltävään jännittävään tarinaan, jota luetaan uteliaisuudesta. Sellaisena historia on kuitenkin pelkkä arvoton tapahtumaketjujen kokoelma. Jos sen sijaan haluamme oppia historiasta jotakin, tarvitsemme rinnalle myös ja nimenomaan anakronistisen lukutavan – jälkiviisauden perspektiivin. Voimme tajuta, että jos Ylppö ja von Wrightkin olivat alttiita aikansa hengelle, me olemme sitä itse nyt. Meistä useimmat olisivat 30-luvun Saksassa olleet natseja, minä todennäköisesti muiden mukana. Tämän lisäksi voimme yrittää hahmottaa, millaiset kehityskulut ja ajattelutavat johtivat natsismin väkivaltaiseen pimeyteen. Onko samanlaisia tendenssejä nähtävissä omassa ajassamme? Jos on, niitä kannattaa kenties vastustaa. Vain historian jälkiviisas luenta voi – toivottavasti – auttaa meitä toistamasta samoja virheitä uudelleen.

Liberalismin petos. Osa 2: juonikuvaus

Jatkoa edelliseen postaukseen.

Hännikäisen ja Melenderin tyyli on selkeää ja ennen kaikkea tarkkaa. Esimerkkinä tarkkuudesta voidaan esittää jo aiemmin siteeraamani lause: ”[P]erimmäisenä ajatuksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia.” Jos sanalle ”perimmäinen” annetaan painoa, lauseen dialogivastaisuus katoaa, vaikka laajemmassa kontekstissa se onkin edelleen vahvaa. Pehmennyksiä ja ehtomääreitä on siellä, missä pitääkin: vastaanväittäjät eivät pärjää ainakaan yksittäisiä lauseita poimimalla. Tyylistä ja retoriikasta on muutenkin vaikea olla pitämättä; ovelimpien iskujen osuessa maaleihinsa saatoin vain hekotella mielessäni.

Entäpä sisältö?

Kirja jakautuu lukuihin ajassamme vallitsevien harhojen mukaan. Karkeasti kuvattuna kirja etenee seuraavasti: Liberalismi on kehittyessään pettänyt alkuperäiset ihanteensa keskittyessään oikeuksiin ja unohtaessaan velvollisuudet. Nykyajan ihminen kokee oikeuksikseen korkean kulutustason, ihailun kohteena olemisen – ja ylipäätään kaiken, mitä sattuu haluamaan. Vapauksia vaadittaessa ei huomata, miten usein positiiviset ja negatiiviset vapaudet lyövät toisiaan korville.
Postpoliittisella aikakaudella on erehdytty palvomaan yksilöä ja positiivista ajattelua: kuka tahansa voi olla voittaja, kunhan jaksaa hymyillä ja tsempata itseään ja työtovereitaan. Jokaisessa asuu pieni isoveli, joka valvoo ja vaatii suorituksia. Samalla jokaisesta on tullut kaupparatsu, joka joutuu myymään itseään tai taitojaan.
Vastuuttomaan asenteeseen kytkeytyy taistelu uhripääomasta. Jokainen ihmisryhmä haluaa esiintyä sinä heikoimpana ja päähän potkituimpana joukkona, joka kaipaa yhteiskunnan erityistä hoivaa ja huolenpitoa. Yhtä lailla valkoiset heteromiehet kuin värilliset lesbotkin ulkoistavat vastuun omasta elämästään sille toiselle, joka valtaa muka käyttää. Olennaista on, että vääryys ei ole koskaan oma vika.
Historiaa luetaan jälkiviisaasti, ja parhaissa tapauksissa ”liberaalit” luottavat julkiseen keskusteluun niin vähän, että joitakin historian tulkintoja kriminalisoidaan.

Päälinjojen osalta Hännikäisen ja Melenderin aikalaisanalyysiin on helppo yhtyä. Oikeassa ovat, ja kokonaisuutena kirja on mainiota luettavaa.

On myös ongelmakohtia. Pamfletistit osoittavat aivan oikein, että on erilaisia liberalismeja ja erilaisia konservatismeja. Liberalismin ja konservativismin alat ovat kuitenkin paljon kapeampia, kuin vaikkapa ”arvokonservatismi”. Kannatan sekä liberaaleja että konservatiivisia arvoja. Useimmat meistä ovat lokaaleja liberalisteja tai konservatiiveja, kun taas universaaliliberaalit tai -konservatiivit näyttävät enemmän tai vähemmän satuolennoilta. Tämä on myös Liberalismin petoksen yksi ydinajatuksista. Siitä huolimatta kirjoittajat näkevät kritiikkinsä kohteen varsin usein nimen omaan ”liberaaleina”. Esimerkiksi lainsäädännöllä sananvapautta rajoittavat ihmiset nimetään surutta ”[arvo]liberaaleiksi”, vaikka on ilmeistä että juuri käsiteltävän erityiskysymyksen kohdalla puhutaan lokaaleista antiliberaaleista.

Kirjan suurimmat heikkoudet osuvat viimeiseen, historiatulkintoja käsittelevään lukuun. Sekin on isolla pensselillä sudittua asiaa, mutta eräät sen painotukset ja kirjoittamisen sävyt – enemmän rivien välit kuin se, mitä riveillä tarkalleen ottaen sanotaan – antavat hetkittäin vastenmielisen vaikutelman. Lisäksi vähintäänkin jomman kumman kirjoittajan sortuminen eräänlaiseen ryhmän harhaan estää häntä/heitä ymmärtämästä tai edes haluamasta ymmärtää vastapuoltaan. Tätä voinee pitää jonkinlaisena metodisena epädialogisuutena, johon pamfletti kirjallisuuden lajina hyvin helposti houkuttelee (tuttua myös itselleni).

(Ekskurssi. Kyseessä voisi myös olla vajavainen mielenteoria. Tähän tapaan: itseään hyvinä ihmisinä pitävät saattavat helposti – ja virheellisesti – uskoa muidenkin ihmisten hyvyyteen ja vaalia vaikkapa anarkistisia ajatuksia. Vastaavasti mielipiteisiinsä lukkiutuva ihmistyyppi saattaa kuvitella muidenkin olevan samanlaisia joustamattomia jääräpäitä. Ihmisten käsitykset ihmisistä siis todella kertovat – eivät ainoastaan heidän käsityksistään, vaan – ihmisistä. Tästä johtuen myös vastapuolen ihmiskuva on tyypillisesti aivan validi, vaikkei kerrokaan koko totuutta.)

Pari esimerkkiä:

Tekijät nostavat ikään kuin naurettavaksi esimerkiksi (Theodore Dalrymplen esittelemän) nuoren naisen, joka halusi opiskella historiaa ja oli erityisen kiinnostunut Ruandan kansanmurhasta. Nainen ei kuitenkaan tiennyt kansanmurhan taustoista sen enempää, kuin mitä oli Hotelli Ruandasta oppinut, mutta piti joukkomurhaamista pahana asiana. En näe tapauksen hassuutta. Omasta mielestäni tietämättömyys on nimittäin yksi parhaista syistä opiskella jotakin asiaa.

Heidi Hautalan ehdotus taistolaisaikaa ruotivan totuuskomission perustamisesta saa myös osakseen ymmärtämättömyyttä tihkuvan käsittelyn. Pamfletistit olettavat, että taistolaisvääryyksille halutaan tuomiota, ja ehdotusta pidetään erityisen koomisena vihreän poliitikon esittämänä. Koomisuus katoaa, jos muistetaan, että totuuskomissioiden merkitys Etelä-Afrikassakaan ei ollut tuomioiden julistamisessa vaan pöydän putsaamisessa, jonka jälkeen ihmiset pystyivät elämään rauhassa yhdessä ilman, että yllä leijuisi koston ja katkeruuden ilmapiiri. Hautalan ehdotus onkin kaikkein selkeimmin nähtävissä toivomuksena, että taistolaisjuttujen – kenties erityisesti Satu Hassin taistolaisnuoruuden – annettaisiin jo jäädä historiaan.

Entä onko Kari Hukkilan kuvaus Pariisissa sulavasti hengailevien algerialaisnuorten ja paikalle saapuvasta kantaranskalaisesta humalaisesta ja haisevasta Algerian sodan veteraanista myyttisen toiseuden ihailua ja meikäläisyyden halveksuntaa? Algerialaisten romantisoimista luultavasti, mutta edustaako tuo sotaveteraani sittenkään meikäläisyyttä? Asiayhteydessään – Kerettiläisesseet-kokoelmassa – mies edustaa ennemminkin ranskalaista, Algeriassa rumaa jälkeä tehnyttä väkivaltakoneistoa kuin meikäläisyyttä yleisesti. Osuvampiakin esimerkkejä pointin konkretisoimiseksi olisi voinut näyttää.

Mutta kyllä: ajatuksia kirja herättää, jopa siinä määrin että palaillen niihin vielä lähiaikoina.

Liberalismin petos, osa 1: Dialogisuudesta

Kun Maaria Pääjärven kummallinen artikkeli Voima-lehdessä kytki Tommi Melenderin hommalaiseen kielipeliin ”mokutuksineen” ja ”suvaitsevaistoineen”, pudistelin ihmetellen päätäni. Kirjoitus räjäyttämä esseekesku osui silmiini, minne ikinä klikkasinkin. Paljon sanoja ja mielipiteitä kytkeytyi – kenenkään vielä lukemattomaan – Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin tuoreeseen yhteistyöpamflettiin nimeltä Liberalismin petos. En ole immuuni sille, mistä ympärilläni hälistään. Spektaakkeli vei mukanaan ja luin kirjan tuoreeltaan.

Aloitan siitä, mitä teoksesta on ollut ensimmäiseksi nähtävillä, johdantoluvusta markkinointilauseeksi poimittu ajatus: ”[P]erimmäisenä ajatuksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia.” Tekijät haluavat kiistää jatkuvan keskustelun vaatimuksen, mikä on minustakin hyvä asia. He jatkavat, että keskusteluvaatimuksen esittäjät ”[…] uskovat yhteiskunnan automaattisesti kehittyvät kun eriävät mielipiteet kohtaavat toisensa julkisessa debatissa. Tällainen ajatus historiallisen kehityksen vääjäämättömyydestä on perin yleinen juuri nykyliberaalien keskuudessa, vaikka sen perusta on pikemminkin marxilainen kuin liberaali.”

Ajatus dialogisuuden parantavasta voimasta ei käsittääkseni perustu Marxiin eikä edes Hegeliin, vaan sen juuret ovat paljon syvemmällä kulttuurimme peruskivissä. Yhden nimen mainitseminen riittänee tässä yhteydessä:

Sokrates.

Hännikäinen ja Melender osuvat oikeaan siinä, että ”[n]ykymuotoinen keskustelu tuntuu pikemminkin vahvistavan stereotypioita kuin purkavan niitä.” Heiltä, heidän siteeraamaltaan Amin Maaloufilta sen paremmin kuin itseltänikään ei ole jäänyt huomaamatta, että suurin osa keskustelusta tapahtuu samanmielisten bunkkereissa. Useimmilla ihmisillä näyttäisi – laiskuuttaan tai mukavuudenhaluaan? – olevan taipumus etsiä omaa maailmankuvaansa pönkittävää puhetta mieluummin kuin haastaa itseään. Minäkin viihdyn parhaiten sellaisten ihmisten joukossa, jotka itseni tavoin nauttivat eniten siitä, että huomaavat olleensa väärässä.

Tekijät jatkavat antidialogista puhettaan Harhat ryhmistä -luvussa, jossa he kritisoivat esimerkiksi internetissä tai suorassa demokratiassa toteutuvan parviälyn ideaa; sitä, että joukon viisaus olisi suurempi kuin yksittäisten jäsentensä. Kritiikki on luonnollisestikin oikeutettua: kun joukossa älykkyys tiivistyy, saadaan usein aikaiseksi enemmän pahaa kuin mihin yksilöt ikinä omillaan pystyisivät. Joukkovoima onkin luonteeltaan diabolista; sen mahdollisuudet ovat suuria, mutta, kuten historia on usein osoittanut, sen suunta ei määräydy automaattisesti hyvään. Sama diabolisuus pätee toki ihmisyksilöönkin.

Oikein organisoidussa ryhmässä ns. parviäly pääsee kuitenkin oikeuksiinsa. Ryhmän ei tarvitse olla entuudestaan eliittijoukkoa, kuten pamfletistit arvioivat. Riittää, että ryhmän jäsenet tietävät jotain käsittelemästään aiheesta. Tieteellisessä tutkimuksessa tuo ”jotain” on kieltämättä aika paljon, mutta tilanne, jossa hyvä ja huono oppilas istutetaan oppimaan toisiltaan, ei ole eliittiryhmän muodostamista vaikka johtaakin parhaimmillaan hämmästyttäviin tuloksiin. Mikään ei stimuloi ajattelua yhtä hyvin kuin toisen ihmisen esittämät osuvat kysymykset tai haasteet. Hyvä keskustelu jos jokin on ajattelua, kun taas huono ”keskustelu” ei ole sen enempää keskustelua kuin ajatteluakaan.

Jos Hännikäinen ja Melender eivät haluakaan herättää keskustelua, he haluavat osallistua siihen. Liberalismin petos on puheenvuoro; se jatkaa ja ottaa kantaa aiempaan keskusteluun ja esittää haasteita keskustelun jatkajille.

On vaikea olla kuvittelematta itseironista virnettä pamfletistien suupielissä, kun lukee seuraavan lauseen: ”Kollektiivisesti tuotettu romaani tai runokokoelma voi tuskin olla merkittävää kirjallisuutta.” Niin itsestäänselvästi romaanien ja runojen perään tekee mieli ehdotella muitakin kirjallisuudenlajeja.

(Jatkuu.)

Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006)  on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)

Tosiasioiden ja kuvitelmien kovuudesta ja pehmeydestä

Kielessämme esiintyy vakiintunut sanapari ”kovat tosiasiat”, johon vedotaan esimerkiksi ja erityisesti yhteiskunnallisessa tai muussa keskustelussa, kun oma tilannekuvaus ja toimintaehdotus halutaan osoittaa ainoiksi oikeiksi ja vastapuolen ajattelutapa unelmoinniksi tai fiktioksi.

Hyväksyttäköön seuraavaksi naiivin realistinen ajatus, että reaalinen maailma – myös ajallisena tapahtumien jatkumona – koostuu tiedettävissä olevista tosiseikoista. Seuraavaksi joudumme – sekä eräisiin neuropsykologisiin kokeisiin että pieneen itsereflektioon perustuen – toteamaan, että ihmistietoisuus ei elä edellä mainitussa reaalisessa maailmassa. Sen sijaan inhimillinen elämä on tulkintojen, selittelyiden, kuvitelmien ja fiktion kyllästämää. Kaikki suunnitelmallinen toiminta perustuu tulevaisuudenkuvitelmiin, jotka taas perustuvat mitä suurimmassa määrin siihen, miten tulkitsemme tähän mennessä tapahtuneen. Myös minäkuvamme, ymmärryksemme ihmisten toiminnasta sekä historian käänteistä ovat pitkälti sepitteellisiä. Erinäisten tapahtumien voidaan sanoa olevan tai olleen tosia, mutta tulkintamme ja ymmärryksemme niistä vaihtelevat. Todistajakertomukset samasta tapahtumasta voivat vaihdella suuresti. Yksiin ja samoihin lähteisiin perustuva historiankirjoitus vaihtelee suuresti paitsi tutkijasta, myös vallitsevasta ideologiasta riippuen.

Reaalinen sallii useita erilaisia ymmärryksiä ja kertomuksia. ”Kovat tosiasiat” eivät olekaan kovia vaan joustavia.

Vähemmän liikkumavaraa tarjoavat ideologiat ja fiktiot. Kun asioiden väliset yhteydet ja tapahtumien väliset riippuvuussuhteet on jo tulkittu, lyöty lukkoon, katoaa ymmärryksestä notkeus. Ajattelu jäykistyy. Tosiasiat pakotetaan tukemaan kertomusta vaikka väkisin. Esimerkkinä sukupuolikeskustelun kärjistyneimmät laitajoukkiot: on feministejä, joiden tulkinnassa mikä tahansa ilmiö – vaikkapa naisten osakseen saama parempi terveydenhuolto – on osoitus yhteiskuntamme naisvihamielisyydestä. Vastaavasti on ”maskulisteja”, joiden mielestä mikä tahansa ilmiö – esimerkiksi multimiljonäärien luksuspurjehduskilpailu karibialla – on osoitus naisten seksuaalisesta ylivallasta. Ei ole kuviteltavissa olevia tosiseikkoja, joilla täysin omaksuttuja ideologioita voitaisiin naarmuttaa.

Jos tosiasiat ovatkin mukautuvuudessaan joustavia, jopa pehmeitä, ovat fiktiot ja kuvitelmat sitäkin kovempia.

Tulokulman kiinnittäminen näyttelyvierailun menetelmänä

Kun käyn taidenäyttelyssä, ennakko-odotukseni ja -luuloni sekä aiemmat kokemukseni vaikuttavat paljonkin siihen, millainen kokemus näyttelystä muodostuu. Pyrin kuitenkin kuuntelemaan taidetta, olemaan sille avoin. En ole mikään tabula rasa – siihen tuskin kukaan kykenee – mutta olen huomannut itsessäni taipumusta yrittää sivuuttaa ennakkoasenteeni.

Pari viikkoa sitten kävin muutaman filosofisen praktikon kanssa katsomassa Rembrandtin grafiikkaa esittelevää näyttelyä Koffin taidemuseossa jokseenkin päinvastaisella lähestymistavalla. Annoimme toisillemme temaattiset lähestymistavat näyttelyyn. Joku tarkasteli vedoksia ilon, joku tradition, kolmas teknologian näkökulmasta. Omaksi teemakseni osui kuolema. Kokeilemamme tapa tarkastella taidetta osoittautui antoisaksi ja hämmästyttävän hedelmälliseksi.

Rembrandtin uskonnolliset aiheet tarjosivat tietenkin helpon kuvakulman kuolemaan. Niistä oli kiva raapustella muistiinpanoja paperille. Eunukki ottaa kasteen vastaan, esimerkiksi. Eunukin iturata on katkaistu, tämä tietää hänelle geneettistä kuolemaa, tietyssä mielessä aitoa ja tiedostettua biologista kuolemaa. Hänen elämänsä ei jatku jälkeläisissä. Tarjoaako kaste jotakin tilalle? Vähän vastaavilla linjoilla tulkintani kulki katsellessani vedosta nimeltä Kuolema ilmestyy avioparille avoimesta haudasta. Vaikka pidän erityisesti freudilaisen psykoanalyysin tieteellistä perustaa parhaimmillaankin kyseenalaisena, en voi kuin arvostaa Freudin symbolistisia korostuksia tai vaikkapa vastaparia eros ja tanatos, jossa juuri sukupuolisuus virittyy kuoleman vastavoimaksi. Siinähän se oli Rembrandtin kuvaan ikuistettuna.

No, tämä kaikki oli vain älyllistä assosiointia ja näpertelyä. Jeesus nostetaan ristiltä on kuva, joka perustuu kuluneisuudessaan kuolleeseen aiheeseen – se ei puhuttele minua etenkään uskonnollisessa mielessä. Mutta Rembrandtin grafiikka aiheesta puhutteli. Jeesuksen roikkuva, veltto liha… tässä oli tavoitettu kuolemasta jotakin todellista ja konkreettista. En voinut olla muistamatta isäni ruumista kuolinvuoteellaan, kun hänen väsyneet keuhkonsa olivat viimeisen kerran pihahtaneet tyhjiksi. Oliko yksikään muu näkemäni (kuvataide)teos kuvannut kuolemaa näin aidosti? Aloin hahmottaa, miksi Rembrandtia pidetään niin suurena mestarina kuin pidetään. Tämä hahmotus on jäänyt saavuttamatta hänen tunnetumpien teoksiensa pohjalta. Kovin usein kuvien (tai aiheiden) kanonisointi ja ylenpalttinen viljeleminen kuluttaa niitä, kunnes niistä ei enää saa mitään irti. Mitä olisi Rembrandt vain tunnetuimpien teostensa kautta tarkasteltuna? Ei paljon mitään. Tämä on käynyt ennenkin mielessäni: ehkä etenkin kaikkein väkevimmän taiteen kouluopettaminen pitäisi kokonaan kieltää.

Varsinaisen läpimurron kuolema teki, kun katselin Rembrandtin omakuvia. Nuo silmät, ajattelin, nuo samat silmät, joita nyt katselen, ovat katselleet tätä samaa kuvaa. Mutta nyt niitä ei enää ole. Tästä eteenpäin olivat kaikki vedokset ajallisuuden ja elämän lyhyyden kuvia. Paimentyttö. Koulupojat. Aasi. Jokikinen ihminen, joita taiteilija oli kuvannut, käyttänyt mallinaan tai inspiraation lähteenä. Kuolleita. Olemattomiin rauenneita.

Kuva-analyysien vaihtuminen voimakkaaksi kuoleman hyökyaalloksi oli… jotakin. Näyttelyvierailusta tulikin meditaatio.

Mitä on tehtävä?

Kuten olemme kaikki joskus kuulleet väitettävän, luultavasti suurin syy Neuvostoliiton romahtamiseen oli kommunismissa vaalittu virheellinen ihmiskuva. Olen taipuvainen pitämään selitystä melko hyvänä. Kommunismi oli kaunis utooppinen ajatusrakennelma, joka ei toiminut käytännössä, koska ihmiset eivät ole sellaisia, jollaisiksi heidät kuviteltiin.

Ihmiskäsitys, jolle Neuvostoliitto perustettiin, oli kuitenkin hieman toisenlainen, kuin mitä meillä on tapana kuvitella. Utilitarismista innoittunutta filosofi-kirjailija Nikolai Tshernysevskia on pidetty eräänä Leninin suurimmista innoittajista, ja Neuvostoliitossa häntä on toisinaan tituleerattu jopa venäläisen kommunismin perustajaksi. Hänen vaikutuksensa olivat kauaskantoiset. (Vaikutusten parhaimmistoon kuuluu ainakin Dostojevskin vastareaktio nimeltä Kirjoituksia kellarista.)

Tsernysevskin kynästä lähti leviämään kuvitelma, että ihminen on järkevä ja toteuttaa aina omaa etuaan. Valistuneen ihmisen toiminta on sen verran kaukokatseista, että hän ymmärtää oman etunsa ja yhteiskunnan edun lankeavan yhteen, ja niinpä hänen itsekkyytensä on omiaan toimimaan koko yhteiskunnan eduksi.

Kuulostaako tutulta?

Vaan miten Tsernysevskin uskomus ihmisen toimimisesta aina itselleen edullisella tavalla suhtautuu havaittavaan todellisuuteen? Teemmekö todella aina itsellemme hyödyllisiä päätöksiä? Olemmeko niin valistuneita, että toimemme koituvat myös koko yhteiskunnan eduksi? Entä mitä on tehtävä tilanteessa, jossa merkittäviä yhteiskunnallisia päätöksiä ratkotaan noinkin harhaisten kuvitelmien pohjalta?

Onnettomat ruhtinaat, onnelliset kaverukset

Eilisessä Hesarissa oli Jaakko Lyytisen varsin tervejärkinen kirjoitus kasvatuksesta ja etenkin kaverivanhemmuudesta. Ymmärrykseni mukaan hyviä pointteja olivat ylihuolehtivaisuuden ja epäonnistumisilta puskuroimisen kritiikki. Ja ei, minunkaan mielestäni vanhemman oikeuksiin ei kuulu vaatia lapseltaan ”enemmän seuraa, saavutuksia, onnellisuutta.”

Mutta sekoitetaanko kirjoituksessa – tai kenties jo kirjoituksessa viitattavassa The Atlantic -lehden artikkelissa – kaverivanhemmuus (kohtuudella harjoitettuna hyvä asia) ja ylihuolehtivaisuus? Olen itse puhunut ja etenkin kirjoittanut siitä, että lapsiin olisi monessa tilanteessa syytä suhtautua aiempaa tasa-arvoisemmin. He eivät ensisijaisesti ole lapsia vaan kanssaihmisiämme. Itse olisin valmis nimeämään juuri tämän suhtautumisen kaverivanhemmuudeksi. Ylihuolehtivaisuus ja vaatimuslistojen kasvattaminen sen sijaan ovat jotakin aivan muuta, yksi perinteisemmän vanhemmuuden kärjistymistä. Emme me kavereitammekaan pumpuloi, emmekä vaadi heiltä suuria elämänsuorituksia. Emme myöskään anna kavereidemme pompottaa itseämme miten tahansa.

”Kun maailman kolhuilta varjellut lapset aikuistuvat, he päätyvät terapeutin sohvalle valittamaan elämänsä tyhjyyttä. He eivät syytä ylikriittisistä äideistä tai poissaolevista isistä. Ehei, he suorastaan palvovat vanhempiaan, ’parhaita kavereitaan'”, kasvatusasiantuntijoiden ajatteluttama Lyytinen kirjoittaa. Mitä kuvatun kltaisille ihmisille on tapahtunut? He ovat onnettomia, kuten aiemmatkin terapiassakävijät. Tässä asiassa ei kenties ole tapahtunut mitään erityistä. Se, mikä sen sijaan on muuttunut, on heidän suhteensa vanhempiinsa: yksi elämän tärkeimmistä ihmissuhteista onkin paremmalla tolalla kuin aiemmin. Eikö se ole pelkästään hyvä asia?