Kategoria: Elämääni

Aika valuu näppäimistöni läpi

Tuolla, tuolla ja erityisesti tuolla on keskusteltu suomalaisen proosan tilasta, kokeellisuudesta ja kokeilemattomuudesta. En ole kauheasti ehtinyt osallistua keskusteluun, vaikka hetkittäin on melkein tehnyt mieli. Itse olen hahmottavinani nykytilannetta niin, että tapahtuuhan proosassa vaikka mitä. Rakenne- ja kerrontakokeiluja harrastetaan, mutta ne eivät tyypillisesti ole se kirjan fokus, ja jos homma tehdään ei-niin-saamarin-tärkeilevästi, ei kokeellisuutta välttämättä sellaiseksi edes hahmoteta.

Ja kuten J. Pekka Mäkelä tuolla Konkan blogissa totesi, aika paljon leppoisaa, ei-itsetarkoituksellista kokeellisuutta on tullut juurikin scifi-pohjalta nousseilta tekijöiltä, mainitaan tässä yhteydessä vaikka Johanna Sinisalo ja Pasi I. Jääskeläinen. Heidän teksteissään kokeellisuus on kuitenkin alisteista tarinoiden kertomiselle, tai sanotaan vaikka, ettei ainakaan toisin päin. (En voi olla miettimättä, miten käänteentekevä ratkaisu tuo kaksi eri loppua olisi, jos asiaa ei olisi tiedotettu julkisuuteen ennenaikaisesti.) Mielelläni mainitsisin myös muutaman oman kirjani, mutta jätetään nyt väliin.

Mutta kuten sanottu, en ole oikein ehtinyt osallistua tähän keskusteluun, enkä valitettavasti ehdi nytkään. Sen sijaan olen muun muassa toimittanut Harri Kumpulaisen kanssa Kertomuksia pimeestä (kirjoittanut Miina Supinen, Pasi I. Jääskeläinen, Tuuve Aro, Markus Nummi, Tapani Bagge, Tiina Raevaara, Juri Nummelin, Hannu Hirvonen, Arvi Perttu, Sari Peltoniemi, Juha Huhtakallio, Harri Kumpulainen, Alvari Lume ja Jukka Laajarinne), joka on nyt oikovedosvaiheessa.

(Kuva: Alvari Lume)

Ja sitten olen tietenkin kirjoittanut ihan sairaan tavalla. Jäljittelevä toiminta tekee ihmisestä usein sen, mitä hän jäljittelee. Sairaan tavalla kirjoittaminenkin on sairastuttavaa: niskani ja yläselkäni ovat ihan tulessa.

Samalla, kun ajan puro on jotenkin niukka eikä siitä oikein riitä ammennettavaksi asti, virtaa se kuitenkin hirmuisella vauhdilla, ja äkkiä alkaa huolestuttaa. Kehys ilmestyi kohta kuukausi sitten, enkä ole nähnyt yhtään ”oikeaa” kritiikkiä. Eihän sitä vaieta kuoliaaksi, eihän?! Pari blogikirjoitusta aiheesta on kyllä olemassa: Miina Supiselta ja Hymyilevältä eläkeläiseltä. Kiitos niistä!

(Kuva: Timo Mänttäri)

Ai niin, tänään on Sadun päivä. Myös sillä on seurauksensa monelle lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskentelevälle. On siis lopetettava jaarittelu ja palattava kiireesti sorvin ääreen.

Johan är markkinat

Syksyn markkinahumu on taas humisevimmillaan.

Kirjailija esiintyi torstaina kirjasto- ja kirjakauppaväelle Hotelli Presidentissä. Sitä ennen hän nautti ystävänsä ja kollegansa Tuuven seurassa ensin kaksi kupillista kahvia saadakseen päälle riittävän aktiivisuustason ja tasoitti tärinöitä kahdella pienellä keskioluella. Hotelli Presidentissä hän söi hieman, joi vielä lasillisen viiniä ja kupillisen kahvia, ja – voilà! – kohdalleen meni. Yleisö nauroi jokseenkin oikeissa kohdissa, mikä sai kirjailijan kuvittelemaan, että he nauroivat hänen jutuilleen tai hänen kanssaan, eivät niinkään hänelle. Tuli jopa vaikutelma, että muutamat kiinnostuivat Kehyksestä.

Heti seuraavana päivänä kirjailija lensi Göteborgin kirjamessuille. Hotellin aulassa Sisuradion leppoisat toimittajat ottivat hänet vastaan ja kysyivät muun muassa, mikä muumihahmo hän on. Kysymyksen koko paino avautui hänelle vasta hiljalleen seuraavan päivän kuluessa. Sama kysymys ja sen erilaiset variaatiot – myös väitelauseen muodossa – olivat kirjailijalle tuttuja jo niiltä ajoilta, kun hän ei ollut kirjoittanut muumeista montakaan sanaa.

Kirjassaan hän oli todennut jotakin sen tapaista, kuin että Muumi-kirjat ovat peili, josta ihmiset näkevät itsensä. Nyt hän vasta tajusi että juuri siitä on kysymys, enemmän kuin mistään. Siksi tuo yksi ja sama kysymys! Juuri rehellisesti, syvästi ja tarkasti kuvatut mutta kuitenkin selkeät, melkein mutteivät aivan karikatyyriset hahmot, elämänasenteiden kuvat, tekevät Janssonin tuotannosta niin erityisen. Kenen muun kirjailijan lukijat kohtaavat saman kysymyksen? Kuka Astrid Lindgrenin hahmoista sinä olet? Kuka A.A. Milnen hahmoista sinä olet? Ei, näitä kysymyksiä meiltä ei kysytä. Tove Jansson oli jotakin aivan erityistä.

Göteborgin kirjamessut ja kaupunki olivat kutsuneet kirjailijan ravintola Börseniin illalliselle. Pukukoodi: ”kavaj.” Kirjailija oli lukenut internetistä, mitä se tarkoittaa: pukutakki, housut (ei farkkuja), paita saa olla rennonkin värinen, kravatin asemesta kelpaa vaikka rusetti. Kirjailija oli pakannut mukaan rusetin, kauluspaidan ja suorat housut. Paikan päällä hän huomasi, että joillain oli farkut, muutamilla ei minkäänlaista kuristuslenkkiä kaulassa. Hänkin otti rusetin pois kaulasta.

Yönsä, kuten edellisenkin, kirjailija nukkui huonosti. Heräsi ennenaikaisesti. Hotellin saippuakääreet ja servietit olivat mustat. Osa varhaisimmista aamiaistajista pukeutui myös mustiin. Kahvinsakin kirjailija joi mustana, ja kaikki tämä rimmasi hauskasti hotellin nimen kanssa. Se oli: Gothia Towers.

Kello yhdeltätoista piti sitten esiintyä. Muumifilosofiaa käsittelevää paneelia varten oli varattu sairaan iso sali, ja sinne tuli sairaan paljon yleisöä. Muina panelisteina toimivat Sophia Jansson, Mark Levengood ja puheenjohtaja Janina Orlov. Yleisö istui pimennetyssä salissa, esiintyjät hikoilivat kuumien spottien alla, ja äkkiä kirjailijasta alkoi tuntua, että keskustelussa kiinnitettiin aivan liikaa huomiota hänen juttuihinsa. Luonnollisesti panelistit puhuivat ruotsia. Kirjailijakin yritti. Ei osannut. Yritti uudestaan. Ei osannut. Yritti taas. Ei osannut. Onneksi kaikki muut panelistit osasivat suomea ja pystyivät toimimaan tulkkeina. Siinä vaiheessa, kun kirjailija nöyryytettynä alkoi turvautua tähän mahdollisuuteen, hän oli jo lakannut puhumasta suomeakin. Nolo esitys.

Periaatteessa kirjailija tulee nolouden kanssa hyvin toimeen. Yleisö oli sitä paitsi varmasti paikalla ihan muiden – valovoimaisten – panelistien kuin hänen vuokseen, joten kovin suurta vahinkoa ei varmaan ollut tapahtunut. Mutta kuitenkin. Toipuminen vei loppuillan.

Iltapäivään mahtui vielä kaksi haastattelua. Ne menivät hieman paremmin kuin paneeli, joten ehkä tämä matka oli jotenkin perusteltavissa.

Ulkona tihkui vettä, kirjailija otti pienet tirsat ja meni baariin syömään tapaksia ja lukemaan. Tuntui yksinäiseltä ja hieman vieraantuneelta, miljöössäkin oli jotakin samaa kuin elokuvan Lost in Translation hotellibaarissa, mutta yksikään nuori kaunis nainen ei hakeutunut kirjailijan seuraan. Eikä hän itse jaksanut nähdä vaivaa. Tuli nukkumaanmenoaika, tuli sunnuntaiaamu.

Kotimatkaa varten kirjailijalle oli tilattu auto. Lentokentälle asti vain. Hän jakoi Scandinavian Limousine -firman ajoneuvon newyorkilaiskirjailija Maaza Mengisten kanssa. Kirjailijalla ei ollut käyntikorttia, koska hän ei ollut koskaan kuvitellut tarvitsevansa sellaista. Korttien asemesta he vaihtoivat rintaan kiinnitettäviä nimilappuja. Kirjailija rakastui sen verran kuin 15 minuutissa oli mahdollista ja päätti lukea Mengisten romaanin heti, kun ehtisi.

Ensi viikonloppuna kirjailija menee Turkuun.

Kirjailijan vapaudesta

Ennätän nyt viimeinkin kommentoida viimeviikkoista uutista. Tutkijan arvion mukaan apurahat ohjaavat kirjailijoita kirjoittamaan valtiota kohtaan epäkriittistä kirjallisuutta. Sen lauluja laulat, jne. Tunnen joitakin kymmeniä kirjailijoita, parhaiten itseni, ja tämän – toki suppean, mahdollisesti hyvinkin epäedustavan – otoksen pohjalta uskallan olla asiasta eri mieltä. Tässä muutama argumentti.

1) Aniharva kirjailija kirjoittaa rahan vuoksi. Muutamaa menestystekijää lukuunottamatta kirjailijat olisivat idiootteja, jos he niin tekisivät. Apurahoillakaan kun ei päästä edes keskituloisten ihmisten joukkoon. Sangen monilla meistä on kuitenkin koulutus, jota toisin hyödyntämällä tulotasomme kohoaisi merkittävästi – jopa nykyisinä maaimanaikoina. Rahan ja kirjallisuuden välissä olemme valinneet kirjallisuuden.

2) Kriittisyys on kuulunut kirjallisuuden ytimeen aikojen alusta asti. Jos rupeaisin laskelmoimaan, mitä erilaiset säätiöt ja valtiot ja muut haluavat apurahojensa vastineeksi, kuvittelisin niiden haluavan kriittisyyttä. Kirjailijan elättäminen on lähtökohdiltaan kuin krokotiilin ruokkimista: voit olla varma, että se yrittää purra sinua käteen. Ja juuri se tekee krokotiilin ruokkimisesta niin hienoa hommaa. Analogia ei nyt veny sinne, minne pitäisi, mutta ehkä tämä pointti kuitenkin tuli selväksi.

3) Se, että apurahajärjestelmä kaikesta huolimatta tukee ensisijaisesti menestyneitä ja vakiintuneita kirjailijoita, ei välttämättä tue kritiikin tarvetta. Taipumuksen taustalla lienee apurahanmyöntäjien kyvyttömyys itse arvioida koko kirjallista kenttää ja jokaista hakijaa heidän hakemustensa perusteella. Kukapa tuohon kykenisi? Tällöin turvaudutaan objektiivisiksi kuviteltuihin mittareihin: tyyppi on menestynyt ja tunnettu, joten kaipa hänen tekstejään kaivataan ja tarvitaan. Tuetaan häntä. Se, että tyyppi on menestynyt ja tunnettu ja kirjoittaa miten kirjoittaa, ei johdu apurahoista vaan päin vastoin.

Mikäli vakiintunut, urallaan pitkälle päässyt kirjailija sattuu kirjoittamaan epäkriittistä ja tavanomaista tekstiä, johtuu se luultavasti enemmän juuri vakiintuneisuudesta ja urautuneisuudesta, vanhuuden tasaisuudesta, kuin apurahoista.

4) Enhän minä, piru vie, edes tiedä ketkä niitä apurahoja jakavat – heidän kirjallisesta maustaan puhumattakaan. Ja vaikka tietäisin, en lopulta kuitenkaan kirjoita heille!

Jollakin tavalla apurahat kuitenkin vaikuttavat: apurahaa nauttiessani koen velvollisuudekseni työskennellä kohtuullisen ahkerasti. Se, mitä kirjoitan, on kuitenkin itsestäni lähtöisin.

Kustantamon valta sisältöihin on huomattavasti suurempi kuin apurahoittajien. Kirjailijat oppivat hyvin nopeasti tuntemaan toimittajiensa – portinvartijoidensa – kirjallisen maun ja kustantajiensa kuvitelmat siitä, mihin kannattaa panostaa. Pahimmillaan kustantajat myös vaientavat kritiikkiä: kirjailijasta ei välttämättä tunnu turvalliselta kritisoida WSOY:n touhuja julkisesti. Kustantajalla on meihin todellista valtaa, sillä kustantaja, toisin kuin apuraha, on kirjailijan elinehto. Kirjailija tarvitsee lukijoita, ja siksi myös kustantamon kyky markkinoida julkaisemiaan kirjoja on keskeinen. Mutta huom! markkinoinnissakaan ei ensisijaisesti ole kysymys rahasta vaan lukijoista.

Kustantajan valta on lannistaa tai motivoida. Kun kustantaja on kiinnostunut siitä, mitä kirjoitan, ja arvostaa tekemisiäni, painan mielelläni hommia – joskus vähän liikaakin. Jos kustantajalta tulee ristiriitaisia ja toppuuttelevia viestejä, näkyy se myös työmaalla: käsikirjoituksia jää kesken tai odottamaan parempia aikoja.

Tällä hetkellä suhteeni kustantamooni on innostava. Se näkyy esimerkiksi siinä, ettei ylimääräistä aikaa ole bloggailuun. Päiväjärjestykseni saattaa näyttää tältä: aamiaista syödessäni luen lähdekirjallisuutta. Crosstraineria polkiessani luen lähdekirjallisuutta. Venytellessäni kuuntelen ruotsinkielistä äänikirjaa, jotta kykenisin hoitamaan hommani Göteborgissa. Istun koneen ääressä muutaman tunnin. Iltapävän luen taas lähdekirjallisuutta, samoin bussimatkoilla ja nukkumaanmennessä. Mihin on kadonnut se kattoon syljeskeleminen ja leppoisa hengaileminen, joiden joskus ajattelin olevan niin keskeinen osa kirjailijan vapautta?

Olen vaihtanut ne sanomisen velvoittavaan vapauteen.

Manalaiset virtaukset

Maasta kohoavat ilmanvaihtotorvet ja vastaavat putket kiehtovat mieltäni. Ne muistuttavat siitä, ettei maa ole pelkkää maata, vaan ihmisten rakentama Koneisto ulottaa lonkeronsa myös jalkojemme alle. Siellä kulkee informaatio. Siellä kulkee paska. Siellä kulkee vesi ja sähkö ja lämpö, autoja ja junia. Jossain niistä vallitsee polttava kuumuus, jossain kauhea paine, mutta pinta on tyyni.

Siellä on myös tyhjyyttä. Joskus kadulla, kun bussi kulkee ohi, huomaa kamaran notkuvan ja tajuaa, miten ohuella kuorella kävelee.

Antisankarit vuorilla, 3. osa

3. luku: Presten, Vestpillaren


Hetkittäin jopa vuolas sade jatkuu aamulla seitsemään asti. Seinämät ovat siis ainakin aamupäivän märkinä, ja lähtö voidaan ottaa rauhallisesti.

Niin, ja minä vedän nousun aikana yhtä köyttä Mikon kanssa. Ilkka on jo aiemmin kiivennyt Prestenin ja jää Oden kanssa virvelöimään pakastekalaa merestä.

Mikko ehdottaa, että koska olemme kumpikin jo aikanamme kiivenneet Storhyllalle asti suoran variaation, voisimme tällä kertaa ottaa alkuperäisen lähdön, joka on hieman helpompi ja lyhyempi – siis nopeampi – emmekä siten joudu jonottamaan Jepen ja Ossin kanssa, jotka ovat menossa ylös direktiä pitkin. Hyvä suunnitelma.

Paitsi että paikan päällä Ossi ja Jeppe päätyvät myös alkuperäiselle lähdölle, koska direkti on paikoin märän näköinen. Mutta Mikko ja minä saamme aloittaa.

Vaarallisen skrämbläyksen jälkeen olemme reitin alussa. Ensimmäinen liidivuoro on minun: ensin vähän irtonaista kalliota pitkin ylös seinämälle, sitten parikymmenen metrin helppo poikkikulku vasemmalle, sitten taas vähän ylös hyvälle hyllylle.

Poikkari tuntuu yllättävän jännältä. Varmistuksia saa paikoilleen harvakseen, ja herkän oloinen släbi on paikoitellen himppasen kostea. Parin millin listat, jotka toimivat jalansijoina, näyttävät kuraisilta eivätkä herätä luottamusta. Etenen siis oletettua huomattavasti hitaammin. Kaiken kaikkiaan poikkari on kuitenkin jännittävää ja hyvää kiipeämistä korkealla. Sen tuottamaa tyydytystä vähentää ainoastaan se, että jossain vaiheessa huomaan kolme metriä alempana ainakin kymmenen senttiä leveän hyllyn, jota pitkin reitin varmasti kuuluisi edetä. Olen siis aivan tarpeettoman hienostuneessa maastossa. Poissa reitiltä, jos ihan suoraan sanotaan.

Löydän kuitenkin tieni reitille ja lopulta ankkuripaikalle. Taidan olla jotenkin täpinöissäni, sillä rakennan huomattavasti tavanomaista sekavamman ständin slingejä käyttäen. Mutta kyllä se turvallinen on.

Taivaalta tihkuilee vettä; ei niin paljon, että se kastelisi, mutta ei se kyllä kallion kuivumistakaan nopeuta. Olo tuntuu lämpimältä muttei kuumalta. Ihan sopivaa. Ei tarvitse laittaa taukotakkia, vaikka vähän tuuleekin ja ilman lämpötila on 8 astetta.

Montakohan kertaa yhden ja saman asian voi oppia kantapään kautta?

Mikko kiipeää paikalle ja lähtee seuraavalle köydenpituudelle. Leveä halkeama on märkä ja liukas, ja siihen sopivat piissit vähissä. Etenkin kun olen käyttänyt yhden isoista camuista ankkuripaikalla. Ennakoivaa ajoa…

Mikko jämähtää vaikeuksiin, joutuu siirtelemään paloja alempaa ylös, jotta uskaltaisi jatkaa. Koulumaailmassa tätä kutsutaan etenemisesteeksi. Onneksi Ossi saapuu paikalle.

Ode (Base Camp Manager): ”Sitten alkoi sataa rakeita.”

Ossi on kiivennyt ensimmäisen köydenpituuden helpointa tietä, jota ei kuitenkaan hänen sanojensa mukaan pystynyt ollenkaan varmistamaan. Jeppe taas kiipeää samaa herkempää linjaa, jota minäkin kiipesin – ja aika varovaisesti kiipeääkin. Hänen ankkuripaikalle päästessään tilanne on seuraava:

Mikko etenee hyvin hitaasti.
Jukka tärisee jäätyneenä.
Ossi kertoo, että on lainannut seuraavalla etapilla tarvittavat rautatavarat Mikolle.
Jeppe: ”Miten tästä nyt taas tuli tällaista?”

On jo aivan selvää, että huipulle ei tätä menoa päästä. Storhyllalta käännytään varmasti takaisin. Itse asiassa Ossi ja Jeppe päättävät kääntyä takaisin jo tässä. Mutta sitten minä saan ajatuksen: Jeppe on porukan kovin kiipeäjä. Hänellä saattaisi Mikon kanssa olla pieni mahdollisuus topata, jos intoa riittää. Minä voin ihan hyvin uhrautua (hähä!) ja pakittaa Ossin kanssa tästä.

Näin teemme. Tuntuu voitokkaalta saada taas tasaista maata jalkojen alle.

Storhyllalta Mikko ja Jeppe sitten jatkoivat – alaspäin. Ehkei tästä reissusta tämän enempää.

Presten vs. me pojat: 6 – 0.

Kuva: Mikko Storhyllalla

Antisankarit vuorilla, osa 2

2. luku: Kevyttä kiipeilyä siinä välissä

(Joitakin kuvia kannattanee klikkailla suuremmiksi.)

Ajamme lauttasatamaan ajatuksenamme nukkua matkalla Lofooteille. Lautta on lähtenyt vartti sitten. Ajamme siis Narvikiin, jossa syömme hostelliaamiaisen (uunituoretta leipää! herajuustoa!) ja nukumme päivän. Pizzaillallisen jälkeen nukumme yön, syömme uuden hostelliaamiaisen ja siirrymme Henningsværiin, josta Jeppe, Viliina ja Olavi ovat jo buukanneet meille huoneen.

Illalla kaikki paitsi Ossi lähtevät pienelle kävelylle hienolle näköalapaikalle Svolværin nurkilla. En nyt muista tunturin nimeä, mutta jotain pistoolisankareita siinä harjoittelee lähellä, ja nousua taitaa kertyä jotain 350 metriä, kiva kevyt palauttava siis.

Aika paljon siellä on sumua, ja lenkki jota lähdemme kiertämään, johtaa umpikujaan, josta olisi jyrkkä ja hankala matka alas, vaikka sattuisikin huilimaan vauvarinkassa niin kuin Olavi. Käännymme sitten takaisin.

Alkaa tietenkin sataa ja tuulla kylmästi ja navakasti, jolloin erityisesti Olavia silmällä pitäen haluamme päästä takaisin suorinta tietä, joka vaikuttaa kummasti epätasaisemmalta kuin noustessa. Jossain vaiheessa Ode siitä muhkuraisuudesta mainitseekin, mutta kun polku on suora ja selkeä, niin missä muuallakaan olisimme kuin tutulla tiellä. Selkeä harjanne, vierellä jyrkänne ja toisella puolella loiva niitty. Ei täällä mitään risteyksiäkään ole ollut.

Paitsi yksi, kun sitten vähän tarkemmin ajattelemme.

Alamäessä Oden polvet vaativat lisäannoksen tulehduskipulääkettä.

Tiistai, 20. päivä.
Foreca ja muut lupaavat aamuksi ja päiväksi sadetta, illaksi poutaa. Mikään kiire ei siis ole kiipeämään, vaan voimme puuhata jonkin tovin jotain muuta. Alkuillasta sitten seinämille.

Olen jo kotona googlannut Storbåthellarenin luolan, joka on 70 metriä syvä ja 22 metriä korkea, ja jonne on vain parin kilometrin haikki Nappista, ja siinä samalla saattaisi nähdä Nappstraumin kurimuksenkin.

Saan puhuttua Oden ja Jepen luolastusreissulle, jonne lähdemme heti, kunhan Viliina palaa snorklaamasta. Ja sieltähän hän jo tuleekin, makrilleja, merisiilejä, krakenin ja kosketuksesta vetäytyviä meriläjiä nähneenä. Kuulostaa hienolta. Minä tahdon myös mereen, jos tulee vielä sadepäiviä!

Ostan ennen lähtöämme tarkemman kartan läntisille Lofooteille. Eilen käyttämämme 1 : 100 000 -kuvaus ei oikein riittänyt. Parin kilometrin haikki näyttääkin nyt viiden ja puolen kilometrin kävelyltä suuntaansa. Sekin kuulostaa toki helpolta, kun polku kulkee koko ajan aika matalalla.

Ajomatka kestää tunnin, Nappstraumissa näemme vaahtopäisen kohdan, joka taitaa nyt sitten olla sellainen vuorovesikurimus. Rasti ruutuun.

Jalkaudumme. Kevyet keinokuituvaelluskenkäni ovat läpikastuneet viime päivinä jo pari kertaa eivätkä ole missään vaiheessa kuivuneet kunnolla. Sama meno jatkuu. Olemme edenneet varmaan puoli kilometriä, kun VorTex -kalvot ovat jo imaisseet jalkineet täyteen suovettä. Siinä on kiva huljutella varpaitaan samalla kun kävelee.

Tuonne niemeen:

Polku vie meidät uskomattoman kauniiden fantasiamaisemien halki. Merikotkat liitelevät yllämme, ja yhden bongaamme kivellä istumassa vain muutaman kymmenen metrin päässä. Näemme myös lampaita ja karitsoja, joista linnut saavat ravintonsa.

Polku lähtee kohoamaan korkeille kalliorinteille ja muuttuu vaikeakulkuisemmaksi. Ohitamme paikan, jossa polkuna toimivat livenjärkäleet on kytketty ketjuilla aloilleen – mielenkiintoinen ratkaisu muttei niin mielenkiintoinen, että kukaan pysähtyisi miettimään asiaa sen enempää – ja pian sen jälkeen polku jyrkkenee ja huononee ja muuttuu huomattavan vaaralliseksi. Ihme juttu, että tällaisia edes merkitään karttoihin. Ei tulisi pieneen mieleenikään tuoda esimerkiksi perhettäni näin hengenvaaralliseen paikkaan!

Vesiputouksen luona kadotamme polun kokonaan. Jeppe ja minä skrämbläilemme pari tiedustelukoukkausta märillä släbeillä. Ei hyvältä näytä. Täältä muka pitäisi päästä alas jyrkänteen juurelle, mutta ei, ei tätä enää voi sanoa poluksi edes hyvällä tahdolla. Joudumme perääntymään.

Paluumatkalla Jeppe huomaa, ettei kiviä olekaan kiinnitetty ketjulla aloilleen, vaan ketju on kiinnitetty niihin, ja siitä tukea ottaen pääsee laskeutumaan alas.

Niin me löydämme tiemme luolalle.

Antikliimaksi. Stobåthellaren on iso päällekallistuva katto, eikä mikään seikkailutunneli. Otsalamput saavat jäädä reppuihinsa. Olen silti tyytyväinen: polku on ollut kulkemisen arvoinen, vaikka päämäärä ei ollutkaan tavoittelemisen väärti. Ja sitten Jeppe huomaa jotakin merellä: selkäeviä. Pyöriäisiä! Elämäni ensimmäiset luonnonvaraiset valaat. Voi juku!

Paluumatkalla Oden polvet – täysin yllättäen – menevät entistäkin huonompaan kuntoon. Toinen päästää rusahduksen eikä tahdo sen jälkeen enää taipua. Tämä jalka-asia on kiistatta menossa vähän puihin.

Saavumme kämpille vasta illalla, mutta Ossi ja Jeppe käyvät vielä Gandalf-seinällä kiipeämässä jotain märkää.

Keskiviikko, 21.päivä.
Tänään on sitten kaunista säätä. Jeppe ja Ossi lähtevät jonnekin Djupfjordin perukoille touhuamaan. Ode ei kiipeä – hyvä kun pääsee portaita alas.

Lähden Viliinan ja Olavin kanssa kävelylle. Aurinko paistaa ja eteneminen on leppoisaa, kun käpöttelemme neljänsadan metrin kevyen nousun Glåmtindenille (näkyy tuossa seuraavassa kuvassa). Tai ainakin se on kevyt minulle, Viliinasta en tiedä, kun hänellä on Olavi selässään. Ei hän kuitenkaan pahemmin puuskuta. Ylhäällä on paljon turisteja.

Vuoristotaksi Sneck poimii meidät vuoren toiselta puolelta. Koska kaunis ilma on herättänyt kiipeilyhaluni, räkkään kyytiin kiiloja, Rock Empiren frendejä ja köyden mahdollista perääntymistä varten, ja minut pudotetaan Rock and Roll -harjanteen juurelle.

(Reitti kulkee tuota rinteen silhuettia myöten.)

200 korkeusmetrin soolo on minulle henkilökohtaisesti hieno asia, vaikka vaikeimmat reitillä tekemäni muuvit ovatkin korkeintaan jotain neljämiinusta. Yksinnousussa tunnelma poikkeaa kuitenkin radikaalisti köysistönä kiipeämisestä: putoileminen on kiellettyä ja henkinen tuki on löydettävä ihan omasta takaa. Reitiltä löytyy pari suhteellisen ilmavaakin kohtaa. Kokemus on onnellistuttava.

Päivä vaihtuu illaksi.

”Onko teillä kylmää olutta?” kuuluu tervehdys eteisestä. Mikko ja Ilkka ovat saapuneet. Vuokratessaan huoneen Evokarin perheelle alakerran herrasväki vuokrasi tietämättään kokonaisen huoneiston suomalaiselle kiipeilykommuunille. Pojat suuntaavat Gandalf-seinämälle. En lähde enää tänään mukaan, sillä olo on muutenkin ihan tyytyväinen.

Paljon vettä, ravinteita ja lämpöä nauttineet kenkäni ovat alkaneet pilata ilmaa. Suljen ne muovikassiin ajatuksenani ottaa ne esille vasta kotona desinfiointia varten.

Torstai, 22. päivä.
Aamupäiväksi on luvattu sääikkuna. Edellisen päivän seikkailuista (märkää, reitiltä eksymisiä, pelkoa ja pakituksia) palautuva Ossi ei tänään kiipeä, joten minä lähden Jepen kanssa kiipeämään ensin Gollumin (100m, 5, 5-, 5-) ja Gamle Revin (95m, 6, 6-).

Gollumin alku tuntuu nihkeältä: nyrkkihommat ja käsijammit eivät ole minulla oikein hanskassa – ainakaan jos halkeama on läpimärkä, niin kuin se on. Lähden liikkeelle kamusta kiskomalla. Nolo juttu, mutta ei siihen oikein viitsi jäädä jahkailemaan ja kaverin hermoja venyttämään. Alkuvaikeuksien jälkeen matkan ensimmäinen köydenpituus lähtee kuitenkin sujumaan. Jeppe jatkaa toiselle köydenpituudelle, jolloin alkaa sataa. Asioiden nopeuttamiseksi hän kiipeää kolmannen köydenpituuden samaan putkeen. Kohta olemmekin topissa.

Heti maahan laskeuduttuamme yltyy sade niin rankaksi, että asia tulee täysin selväksi: tänään ei enää kiivetä.

Kuvassa sääikkuna.

Sääikkuna
Mutta huomenna!
Sateen pitäisi loppua aamuyöllä, ja siitä eteenpäin on luvattu loistavaa säätä.
Huomenna me tikkaamme Prestenin länsipilarin, toisen päätavoitteemme!

Tänään kuitenkin mittaamme vielä Henningsværin sillan korkeuden: ensin tennispallon suuruisia kiviä pudottamalla ja kellottamalla, sitten köydellä, sitten vielä viiden kilon painoisella kiven pudotuksella. Lukijatehtävä: kun tennispallon kokoisten kivien putoamisajoiksi kellotetaan 2,8 s ja 2,7 s, kuinka korkea on silta, jolta kivet pudotetaan?

Antisankarit vuorilla

Toteuttamisen arvoinen suunnitelma muodostui kevään ja alkukesän mittaan. Lähdemme 16.7. junalla Kolariin, huristamme sieltä Narvikin kautta Stetindin juurelle ja kiipeämme Norjan kansallisvuoren huipulle eteläpilaria pitkin. Yli 600 metrin mittainen reitti alkaisi helppona nelosena ja vaikeutuisi 14 köydenpituuden kuluessa hankaluusasteelle 6-.

Seuraavaksi siirtyisimme Lofooteille, jossa kiipeäisimme pari päivää jotain kevyttä ja huipentaisimme lopulta retken Prestenin länsipilariin, jolla on mittaa 13 köydenpituutta ja  vaikeutta norjalaisen kutosen verran.

Kumpikin tavoitteistamme tarjoaisivat varmasti jännitystä ja haasteita yllin kyllin, mutta asiasta ei ollut epäilystäkään: reitit olisivat trimmatun lähetystömme kiivettävissä.

Ensimmäinen luku: Stetind vs. Me pojat

Perjantai, 16. päivä.
Ode, Ossi ja minä istumme ravintolavaunussa ja yritämme pysyä säätiedotusten tasalla. Tähän mennessä on näyttänyt pahalta: sadetta tiedossa huomisesta ainakin keskiviikkoon. Saattaisi olla järkevää skipata koko Stetind ja painella suoraan Lofooteille.

Lähetystömme neljäs jäsen, Jeppe, on jo Narvikissa ja kertoo puhelimitse uusinta säädataa: sateet alkavatkin vasta aamukuudelta sunnuntaina. Jos haluamme yrittää, on yritettävä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Selvä juttu. Hidastamme siemailua ja junan seisahdellessa käymme ulkona venyttelemässä. Paitsi Ode. Se on kostautuva hänelle myöhemmin.

Lauantai, 17. päivä.
Olen valvonut yön katkonaisesti, eivätkä muutkaan kai ole nukkuneet parhaita mahdollisia yöunia.

Säätiedotteet sen kun paranevat: sateiden alku on viivästymässä kello yhteentoista. Meillä on ruhtinaallisesti kiipeilyaikaa, ja kaikki epäilykset karisevat harteiltamme kuin menneen talven hilseet. Hieno nousu tiedossa!

Saavumme Narvikiin neljän aikoihin Suomen aikaa, johon täytyy lisäksi tehdä junan myöhästymisestä aiheutuva tunnin korjaus, ja poimimme Jepen perheensä huomasta harmin teille.

Parkkipaikalta, jolta Stetindin lähestymismarssi alkaa, vuori näyttää aivan järjettömän upealta ja houkuttelevalta! Kaikki muuttuu koko ajan paremmaksi! Välppäämme varusteet, ja luultavasti kuudelta jotakin aikaa aloitamme innokkaan tarpomisen kohti reitin alkua.

Puolitoista tuntia ja 700 korkeusmetriä myöhemmin sataa jo ihan kunnolla. Ensin se oli pelkkää pientä tihkua, mutta sitten ei enää ollutkaan. Seinämältä kohisee puroja ja putouksia. Se siitä sitten. Käännymme takaisin kohti autoa.

Jonkin aikaa alas kiiruhdettuamme sade taukoaa. Olikohan se pelkkä kuuro, vai onko saderintama iskemässä päällemme etuajassa? Ihmettelemme tilanteen kehittymistä ja kuulostelemme vastaantulijoiden kertomuksia: ylempää rinteiltä katsottuna näyttää kuulemma siltä, ettei vettä tule lisää ainakaan pariin tuntiin.

Jeppe ja Ossi päättävät lähteä yrittämään: ”Tommoset seinät kuivuu tosi nopeasti, kun vain vähän aurinko osuu…”

Oden ja minun päätös on vaikeampi: lyhyen alamäkiperääntymisen aikana Oden polvi on alkanut protestoida ja on nyt ilmeisen kipeä. Puolitoista grammaa ibuprofeenia ei aiheuta ihmeparantumisia eikä Oden jalka yksinkertaisesti ole siinä kunnossa, että sen kanssa voisi lähteä elämänsä toistaiseksi tiukimmalle reitille.

Muodostan varasuunnitelman: lähtetään ylös helpompaa perusreittiä pitkin. Minä voin kantaa mukanani yhden köyden, kiilanipun ja pari liikkuvaleukaista odotettavissa olevia vaikeita kohtia varten. Perusreitiltä meidän on joka tapauksessa helppo perääntyä, jos rupeaa siltä näyttämään.

Nousu on mainio, maisemat valloittavia. Jo pitkään hiukonut alppinälkäni saa väliaikaisen tyydytyksen. Tällaista vuorilla pitääkin olla.

Saavumme Hallin esihuipulle 1300 metriin joskus puolen yön hujakoilla, ja sitten näemme jotakin, mikä aiheuttaa meissä kateutta ja hyvää ja pahaa mieltä: Ossi ja Jeppe ovat jo kolmanneksi viimeisellä köydenpituudella:

Reitti on siis sadekuurosta huolimatta ollut ihan kohtuullisessa kunnossa ja pojat aivan erinomaisessa vedossa! Hieno suoritus. Vielä kun mekin olisimme tuolla seinällä…

Edessämme on vielä päätöstilanne: jatkammeko Hallin esihuipulta Stetindin päähuipulle? Välissä on ilmava märkä harjanne. Tutkailemme hieman maastoa ja toteamme, että olemme keventäneet räkkiä vähän liikaa: mukana on ihan vääriä paloja. Mutta toisaalta tuo harjanne on niin helppo, ettei sitä tarvitse ihan hirveästi raudoittaa. Mieli tekisi muttei toisaalta hirveästi houkuttele, joten langetan päätöksenteon Oden niskoille.

”Tuolta pitäisi vielä tulla alas. Ei tällä polvella.”

Ei siinä mitään. Hetken fiilisteltyämme lähdemme paluumatkalle, ja on heti ilmeistä, että kääntyminen oli viisasta. Rikki menneet jalat haittaavat menoa melkoisesti.

Saavumme autolle puoli kolmen aikoihin aamuyöllä, sihautamme oluttölkit auki ja jäämme odottelemaan voittajatiimiä.

Jeppe ja Ossi saapuvat paikalle klo 03:08 (junakorjattua Suomen aikaa). He ovat vetäisseet autolta Stetindille ja takaisin vain noin yhdeksässä tunnissa, kun topovihkon mukaan keskiarvo on siinä 12 tunnin hujakoilla. Respect!

Sitten alkaa raportointi: ”Eksyttiin reitiltä kahden köydenpituuden jälkeen. Kaikki halkeamat ihan märkiä, mihinkään ei päässyt. Otettiin siitä sitten pakit.”

Ne kiipeilijät, jotka näimme huipun tuntumassa, olivatkin sitten joitain ihan muita tyyppejä.

Jeppe lähtee takaisin Narvikiin. Ossi ja minä käärimme makuualustat ja -pussit pakkauksista ja käymme grillikatoksen alle nukkumaan. Ode asettuu autoon.

Saderintama vyöryy yllemme kaksi tuntia myöhemmin – eikä katos pidä vettä.

Stetind vs. me pojat: 6 – 0.

Seuraavaksi: Lofootit.

Geologinen juhannus

Vähän aikaa sitten katsoin tyttäreni kanssa Planet Earth -luontodokkarin. Havupuuvyöhykkeestä todettiin jotain sen suuntaista kuin että siellä ei ole ihmeemmin syötävää eikä sen takia eläimiäkään. Seuraavaksi siirryttiin etelämmäksi, ja juttu kulki suunnilleen näin: ”Meille (kaikille maailman ihmisille, joille tämä kansainvälinen elokuvaproduktio on suunnattu) tutummassa lehtimetsävyyöhykkeessä sen sijaan piisaa sapuskaa ja elukkaa, ja viini kasvaa ja muutenkin on lämmintä ja kivaa.”

Se oli taas yksi niitä hetkiä, jolloin jo pitkään mieltäni kalvanut ajatus nousi taas pintaan: olen syntynyt väärään paikkaan.

Tunne ei koske pelkästään ilmastoa vaan myös sen seurannaisilmiöitä, kuten että heti Suomenlahden eteläpuolella on eletty Eurooppalaisessa kulttuuriympäristössä, jossa on palelemisen ja pettuleivän asemesta päästy tekemään myös historiaa. Historian näkee arkkitehtuurissa ja vähän kaikessa. Täällä meillä sen sijaan on siirrytty suoraan savupirtistä Nokia-aikaan, ja pesäeroa pettuleipään on tehty purkamalla jokseenkin jokikinen 1800-luvulla rakennettu talo. Historiattomuus ja perustattomuus näkyy myös ihmisissä: täkäläiset eivät osaa arvostaa omaa taustaansa vaan hakevat identiteettiään milloin mistäkin.

Viro näyttää nykyään jo kauniilta, mutta en halua edes kuvitella, miltä Suomessa näyttäisi, jos Neuvostoliitto olisi aikanaan vallannut maamme.

Niin, kovin kauas ei tosiaan tarvitse mennä vertailemaan. Jotain vikaa tuossa meressä on (muutakin kuin että se on ihan helkkarin saastainen), minkä vuoksi parempi väki ei ole koskaan viitsinyt tulla tälle puolelle. Ruotsalaisilla on kaikki paremmin. Niillä on demokratiaa, niillä on historiaa, niillä oli Descartes, niillä on kuninkaallisia ja kuningas pitää kipparinlakkia, ja suurin osa ruotsalaisista asuu – yllätys, yllätys! – Helsinkiä etelämpänä. Luen paraikaa yhtä Mark Levengoodin kirjaa, ja vaikka Levengood onkin saanut Suomesta itseensä ison kasan negatiivisuutta, niin jollain ihmeen tempulla se kääntää senkin jotenkin sympaattiseksi myönteisyydeksi – siellä Ruotsissa.

Ilmaston ja kulttuurin lisäksi Ruotsilla on geologiaa. Ruotsalaisilla on vuoria. Ja niillä on Gotlanti. Saari on entinen päiväntasaajan tienoolla kehittynyt koralliriutta, eli sen kamara koostuu lähinnä kuolleista ötököistä. Kuvassa ruotsalaista peruskalliota (klikkaa isommaksi):

Kuolleet ötökät taas ovat eroosiolle alttiita ja muodostavat paaaaljon hauskempia juttuja kuin jääkauden hinkkaama graniitti. Esimerkiksi luolia, jyrkänteitä ja raukkeja.

Viikonloppumme kului nenä kivikunnassa (vaikka – ah! – karhunlaukan tuoksultakaan emme joka pusikossa voineet välttyä), mutta siinä sivussa saimme huomata että oli myös juhannus. Kuvassa juhannussalko:

Gootit eivät kuulemma identifioidu kauhean vahvasti ruotsalaisiksi. Eivätkä ahvenanmaalaiset suomalaisiksi. Minulla olisi rakentava ehdotus: vaihdetaan saaria!

Ajattelun ja toiminnan erottamisesta

Kaverini Oskari osti itselleen Arno Ilgnerin kirjan nimeltä Espresso Lessons From The Rock Warrior’s Way ja referoi sitten lukemaansa eräällä kiipeilyretkellämme. Yksi kirjan opetuksista oli kuulemma tämä: Päätöksenteko ja fyysinen kiipeäminen on pidettävä toisistaan erillään. Reitin juurella samoin kuin hyvissä lepopaikoissa jne. tulee kohtia, jolloin on hyvä pysähtyä eri pituisiksi hetkiksi miettimään, mitä aikoo tehdä. Ja kun miettimiset on mietitty, toimitaan. Tämä on tärkeä juttu, ja oivalsin oman ongelmani välittömästi: alan aivan liian usein miettiä siinä vaiheessa, kun pitäisi vain tehdä. Rupean pähkäilemään kesken haastavan muuvin, että onkohan tämä sittenkään hyvä idea.

Kiipeileminen pitäisikin hahmottaa hypoteesien testaamisena. Ajatteluvaiheessa tehdään hypoteesi: toi menee varmaan noin. Toimintavaiheessa hypoteesi sitten testataan. Köysi on olemassa sitä varten, että hypoteesi on huono – amerikkalaista pragmatismia parhaimmillaan.

Muistin saman tien monia muitakin yhteyksiä, joissa ajattelu ja toiminta olisi ollut hyvä erottaa toisistaan. Esimerkiksi muuttolaatikoiden pakkaaminen. Eihän siitä tule hittojakaan, jos jokaisen tavaran kohdalla miettii, ottaako sen mukaan ja miten sen pakkaa. Parempi miettiä etukäteen. Entä eteneekö lastenhuoneen siivoaminen sillä, että pistää lapsen siivoamaan? Ei etene. Lapsi – ainakin meidän lapsemme – rupeaa kesken kaiken miettimään, ja siivoaminen muuttuu hyvin nopeasti leikkimiseksi.

Aina ei pidä ajatella.

Parasta synkkyyteen

Joskus, kun oikein ahdistaa, johtuu se ihan vain siitä, ettei ole käynyt muutamaan päivään ulkona kiipeilemässä. Tänään käytiin boulderoimassa – ja heti tuli paljon parempi mieli!

Odella on niin alhainen rasvaprosentti, että se voi vääntää ilman paitaa.

Nnngh! (Kuva: Oskari Sneck)

Sisäkiipeilykin on hyvää ja psykedeelistä treeniä muttei erityisesti vaikuta onnellisuuteen. Sen sijaan se korreloi onnettomuuden kanssa, sillä se liittyy pahoihin asioihin kuten huonoon säähän tai liian vähään vapaaseen aikaan. Kuvassa tyttäreni.