Antisankarit vuorilla, 3. osa

3. luku: Presten, Vestpillaren

Hetkittäin jopa vuolas sade jatkuu aamulla seitsemään asti. Seinämät ovat siis ainakin aamupäivän märkinä, ja lähtö voidaan ottaa rauhallisesti.

Niin, ja minä vedän nousun aikana yhtä köyttä Mikon kanssa. Ilkka on jo aiemmin kiivennyt Prestenin ja jää Oden kanssa virvelöimään pakastekalaa merestä.

Mikko ehdottaa, että koska olemme kumpikin jo aikanamme kiivenneet Storhyllalle asti suoran variaation, voisimme tällä kertaa ottaa alkuperäisen lähdön, joka on hieman helpompi ja lyhyempi – siis nopeampi – emmekä siten joudu jonottamaan Jepen ja Ossin kanssa, jotka ovat menossa ylös direktiä pitkin. Hyvä suunnitelma.

Paitsi että paikan päällä Ossi ja Jeppe päätyvät myös alkuperäiselle lähdölle, koska direkti on paikoin märän näköinen. Mutta Mikko ja minä saamme aloittaa.

Vaarallisen skrämbläyksen jälkeen olemme reitin alussa. Ensimmäinen liidivuoro on minun: ensin vähän irtonaista kalliota pitkin ylös seinämälle, sitten parikymmenen metrin helppo poikkikulku vasemmalle, sitten taas vähän ylös hyvälle hyllylle.

Poikkari tuntuu yllättävän jännältä. Varmistuksia saa paikoilleen harvakseen, ja herkän oloinen släbi on paikoitellen himppasen kostea. Parin millin listat, jotka toimivat jalansijoina, näyttävät kuraisilta eivätkä herätä luottamusta. Etenen siis oletettua huomattavasti hitaammin. Kaiken kaikkiaan poikkari on kuitenkin jännittävää ja hyvää kiipeämistä korkealla. Sen tuottamaa tyydytystä vähentää ainoastaan se, että jossain vaiheessa huomaan kolme metriä alempana ainakin kymmenen senttiä leveän hyllyn, jota pitkin reitin varmasti kuuluisi edetä. Olen siis aivan tarpeettoman hienostuneessa maastossa. Poissa reitiltä, jos ihan suoraan sanotaan.

Löydän kuitenkin tieni reitille ja lopulta ankkuripaikalle. Taidan olla jotenkin täpinöissäni, sillä rakennan huomattavasti tavanomaista sekavamman ständin slingejä käyttäen. Mutta kyllä se turvallinen on.

Taivaalta tihkuilee vettä; ei niin paljon, että se kastelisi, mutta ei se kyllä kallion kuivumistakaan nopeuta. Olo tuntuu lämpimältä muttei kuumalta. Ihan sopivaa. Ei tarvitse laittaa taukotakkia, vaikka vähän tuuleekin ja ilman lämpötila on 8 astetta.

Montakohan kertaa yhden ja saman asian voi oppia kantapään kautta?

Mikko kiipeää paikalle ja lähtee seuraavalle köydenpituudelle. Leveä halkeama on märkä ja liukas, ja siihen sopivat piissit vähissä. Etenkin kun olen käyttänyt yhden isoista camuista ankkuripaikalla. Ennakoivaa ajoa…

Mikko jämähtää vaikeuksiin, joutuu siirtelemään paloja alempaa ylös, jotta uskaltaisi jatkaa. Koulumaailmassa tätä kutsutaan etenemisesteeksi. Onneksi Ossi saapuu paikalle.

Ode (Base Camp Manager): ”Sitten alkoi sataa rakeita.”

Ossi on kiivennyt ensimmäisen köydenpituuden helpointa tietä, jota ei kuitenkaan hänen sanojensa mukaan pystynyt ollenkaan varmistamaan. Jeppe taas kiipeää samaa herkempää linjaa, jota minäkin kiipesin – ja aika varovaisesti kiipeääkin. Hänen ankkuripaikalle päästessään tilanne on seuraava:

Mikko etenee hyvin hitaasti.
Jukka tärisee jäätyneenä.
Ossi kertoo, että on lainannut seuraavalla etapilla tarvittavat rautatavarat Mikolle.
Jeppe: ”Miten tästä nyt taas tuli tällaista?”

On jo aivan selvää, että huipulle ei tätä menoa päästä. Storhyllalta käännytään varmasti takaisin. Itse asiassa Ossi ja Jeppe päättävät kääntyä takaisin jo tässä. Mutta sitten minä saan ajatuksen: Jeppe on porukan kovin kiipeäjä. Hänellä saattaisi Mikon kanssa olla pieni mahdollisuus topata, jos intoa riittää. Minä voin ihan hyvin uhrautua (hähä!) ja pakittaa Ossin kanssa tästä.

Näin teemme. Tuntuu voitokkaalta saada taas tasaista maata jalkojen alle.

Storhyllalta Mikko ja Jeppe sitten jatkoivat – alaspäin. Ehkei tästä reissusta tämän enempää.

Presten vs. me pojat: 6 – 0.

Kuva: Mikko Storhyllalla