Alitajunnan puhetta

Olen useaan otteeseen iltayöstä hätkähtänyt hereille käytyäni jo unen ja valveen rajan tuolla puolen ja koettuani hieman erilaisia variaatioita seuraavasta unesta:

Joku puhuu minulle, tai jotkut keskustelevat keskenään kiihkeästi. Hänen tai heidän kasvonsa ovat ilmeikkäät ja eloisat ja niiden koko olemus heijastaa sitä kommunikoimisen tarvetta, joka henkilöt on vallannut. Minä kuuntelen tarkkaavaisesti, katson heitä silmiin, katson heidän puhuvia suitaan ja punottavia poskiaan, ja kaikki, mitä he sanovat on tavattoman kiinnostavaa ja tärkeää.
    Kun herään, huomaan, etten ole ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä minulle on puhuttu.

Jostakin syystä tämä toistuva näky on tuntunut merkitykselliseltä ja kiinnostavalta. Onko kysymys siitä, että aivojeni puhetta konstruoivat ovat unessa lamaantuneina, ja vaikka näen eloisaa unta, ei siinä kyetä puhumaan? Vai ovatko lamaannuksissa ennemminkin puheen ymmärtämiseen vaadittavat toiminnot?

Unen (tuntemattomat) ihmiset ovat joka tapauksessa jotakin tiedostamattomani tuottamaa; ne ovat mielen muiden osien kuin tietoisen ”minän” synnyttämiä. Tiedostamaton yrittää selvästi ja vimmaisesti sanoa minulle jotakin, mutta sitä puhetta minä en ymmärrä. Ehkä sen kannattaisi kokeilla mieluummin vaikka symbolisia kuvia tai jotain muuta perinteistä? Tai ehkä uni vain kertoo siitä, miltä näyttääkin: kommunikaation vaikeudesta ja kielen riittämättömyydestä?

Minkälainen ilmaisu ei sovi lapsille?

Keskustelutilaisuus Turun kaupunginteatterin Pikkolossa maanantaina 19.3.2012 klo 19.00

Minkälainen ilmaisu ei sovi lapsille?

Tule mukaan keskustelemaan, tai kuuntelemaan, avoimeen tilaisuuteen ohjaaja Ville Kurjen sekä kirjailija Jukka Laajarinteen kanssa.

Ohjaaja Kurki työstää parhaillaan Iso prinssi -nimistä esitystä, joka on ehdottomasti lapsilta kielletty. Jukka Laajarinteen kirjoittama Leikkiminen kielletty! -kirja puolestaan käsittelee kontrolliyhteikunnan tuottamaa lapsuutta.

Lisätietoja: Iso Prinssi (K-18): http://www.turku.fi/Public/Default.aspx?nodeid=18444

Kaikki mitä täriset

Joskus pari kuukautta sitten Ossi alkoi ehdotella sopimattomia. Että lähtisimme helmikuun alussa Rovaniemelle porospottailemaan ja Korouomalle kiipeilemään. No, minullahan oli vankka ennakkokäsitys sellaisesta: Lapissa on helmikuussa pimeää ja kylmää. Lähes samalla vaivalla voisi mennä jonnekin Etelä-Norjaan vähän valoisampaan, lämpimämpään ja pidemmille reiteille. Suostuin siis hetkeäkään empimättä.

Ja niinhän siinä kävi, että lähtöpäivän lähestyessä säätiedotukset muuttuivat toinen toistaan kireämmiksi. -25°C lämpimämmälle puolelle ei reissumme aikana päästäisi kuin hetkittäin, jos sitäkään. Kaksi päivää ennen lähtöä harkitsin vakavasti, että jättäisin kiipeilyvehkeet tänne Espooseen. En ainakaan ajautuisi sosiaalisessa paineessa palelluttamaan itseäni hengiltä. Minullahan ei ole maailman paras kylmänsietokyky. Jotkut tuttavani ovat raportoineet jääkiipeilypalelemisiin liittyvää pahoinvointia (se iskee silloin, kun on ensin säätänyt ja varmistanut ja kylmettynyt aikansa, ja kun sitten lähtee pystyseinälle kädet ylhäällä); itselläni tuo ”pahoinvointi” on pari kertaa mennyt tajunnan hämärtymisen puolelle.

Vielä parempaa kuin jättää kamat etelään, olisi jäädä itse. Siihen oli jopa olemassa pienet mahdollisuudet: lapsi oli ollut kuumeessa muutaman päivän, ja sitten sairastui vaimokin. Ehkä myös minä saisin tartunnan ja joutuisin jäämään kotiin pötköttelemään?

Toisaalta olin heti Ossin ensimmäisestä ehdotuksesta lähtien alkanut unelmoida, että tekisin Sports Tracker -piirroksen Alvar Aallon suunnittelemasta porokaavasta. Vaikka en noita Aallon taloja ja maljakoita ihan hirveästi arvosta, niin on hänelläkin ollut hetkensä. Vaaka kallistui niukasti lähdön kannalle. Jostain syystä pakkasin ne kiipeilyvermeetkin mukaan. Varmuuden vuoksi.

Torstai, 2.2.

Lentokentällä totean, etten ole ikinä varsinaisesti viettänyt aikaani Rovaniemellä. Ossi on jonain kesänä käynyt. On kuulemma valoisa kaupunki; aurinko paistaa yötä päivää.

Rolloon päästyämme hankkiudumme Kärkkäisen veljesten kämpille ja jätämme tavaramme sinne. Ulos kun lähtee kävelemään, jäinen ilma panee heti yskimään. Aivan sairaan kylmä. Untuvatakin huppua on pidettävä päässä, kun muuten pakkanen sattuu ohimoissa. Ei ole etelän miestä tehty tällaisiin oloihin. Jälleen kerran ymmärrän edustavani länsimaisen kulttuurin syvintä rappiota.

Ossi Ounasjoen rannassa.

Joku on saanut ostarilla oivalluksen.
Illalla Kärkkäiset tulevat sairaalasta. Syömme. Juho ja etenkin Jose suunnittelevat liikuntailtaa. Kauhea uho päällä. Pitäisi kuulemma lähteä hiihtämään tai boulderoimaan tai sirkustreeneihin. Ruoan jälkeen veljekset kuitenkin sammuvat tahoilleen ja heräävät vasta pari tuntia myöhemmin saunomaan.

Perjantai, 3.2.

Aamulämpö -30 °C. Kärkkäiset ovat lähteneet töihin, Ilkka saapuu aikanaan junalla. Minä lähden ulkoilemaan. Haen keskustasta turistikartan, jonka avulla pääsen kävelemään poronpääkävelyni. Jo matkalla keskustaan tajuan, että parin tunnin lenkki ei tule olemaan nautinnollinen, mutta pakkohan se on tehdä, koska se on ainoa reissutavoitteistani ainoa, jonka pystyn näin arktisissa olosuhteissa toteuttamaan. Kiipeilemään en varmastikaan kykene. Kartan saatuani ja paria kruksikohtaa tarkasteltuani joudun hylkäämään poronpäänkin. Sen piirtämiseksi pitäisi kävellä valtatietä pitkin, jonka sivussa ei ainakaan lumiseen aikaan kulje jalkakäytävää. Läskiksi meni. Croissantia ja espressoa sitten. Vähän haahuilua tylsän tuntuisessa kaupungissa, huonoa ruokaa, auton vuokraaminen… Poimimme Kärkkäiset taas sairaalasta ja menemme Rovaniemen Vuoristoklubin cavelle boulderoimaan. Kiipeämäänhän tänne on tultu. Ja illalla taas sirkustaiteilijoiden kanssa saunomaan.

Lauantai, 4.2.

Aamulla pakatessamme jätän hakut ja raudat Rolloon. Auttiin asti päästessämme auton lämpömittari näyttää kiinnostavia lukemia.

Niinpä jään nauttimaan Wanhan Autin majoituspalveluista, runebergintortusta ja kahvista sillä aikaa, kun kaverit käyvät kiipeilemässä. Sankareiden paluuta odotellessani steriloin amputointiveitsen valmiiksi, lueskelen, yritän tehdä vähän töitäkin ja otan tirsat. Saan myös kuulla kaikkea kivaa ja kiintoisaa keskiaikatyyppisen majatalon ja kesäisten markkinoiden pitämisestä.

Ja sitten ne pojat tulevatkin, pipot ja partakarvat jäässä, naamat messingillä. Oli kuulemma ollut yllättävän hauskaa.

Saunaan. Syömään. Ateriasta täydet pisteet! Aivan uskomattoman hyvää punajuurikeittoa ja vähintäänkin erinomaista hirvikäristystä – riittävästi, edes Ossille ei jäänyt nälkä.

Sunnuntai, 5.2.

Aamulla herätessäni tajuan, että vituttaa. En tosiaan kiipeä, kun ne kamatkaan eivät ole mukana. Jos jään kämpille lojumaan, hermot menevät takuuvarmasti, kun muut pitävät ulkona kivaa. Mutta jos niiden mukaan lähtee ulos, ehtii varmasti jäätyä sillä aikaa, kun ne kiipeävät. Ei hyvä.

Ja onko minun ylipäänsä mitään järkeä harrastaa koko jääkiipeilyä tällä ääreisverenkierrolla ja kylmänkestävyydellä? Parasta myydä hakut ja ruuvit heti, kun pääsen kotiin. Ja lopettaisinko kalliokiipeilyn saman tien? Aina menee jotain pieleen, ja lisäksi minä olen aivan liian innokas luovuttaja. Kai minulla on kotona liian kivaa nykyään. Tai olisi, jos ymmärtäisin pysyä siellä. Jos vaikka rupeaisin sisäboulderoijaksi, niin kuin Ode ja Jeppe? Paitsi että Jeppekin on taas palannut ulos leikkimään. Enkä minä niitä hakkuja ja rautoja voi myydä, koska onhan vuorilla kiva liikkua. Minun pitää vain ruveta kiipeilemään aloittelijoiden ja muiden tuppuraisten kanssa, ettei tarvitse poistua mukavuusalueelta. Mutta ei sekään hirveästi kiinnosta. Ja jos nyt kiipeilyn lopettaa, niin mitä siihen voisi ottaa tilalle? Vaikea ihan äkkiä kuvitella mitään kiinnostavampaa. Tässä minulla on pieni dilemma ratkaistavaksi.

Sitten muut heräävät ja ilmenee, että auto on jäässä. Siinähän ei ole edes lohkolämmitintä, ja pakkasta on tänään kertaa enemmän kuin 38 astetta. Aamiaisen aikana kone kuitenkin sulatetaan ja minua viilataan linssiin. Ilkka on alkajaisiksi sitä mieltä, että mieluummin lähtisi vain kävelylle sinne Korouomaan. Jose on vähän samoilla linjoilla. Niinpä lähdemme  ensisijaisesti kävelylle. Ossi tosin haluaa vähän myös kiivetä, ja niinpä autoon noustessamme on kaikilla kiipeilykamatkin mukana.

No, onhan se rotko ihan hieno paikka, ja pohjalla edestakaisin tallaileminen on varmasti parempi vaihtoehto kuin kämpillä eksistointi. Kun pysyn liikkeellä, en edes kuole. Se on kuitenkin selvä, että jos tuolla varmistelisin jonkun kaverin kiipeilemistä, kuolisin, joten kai se hakkujen jättäminen Rolloon oli ihan hyvä valinta. Paitsi että Jaska Jokusen oikea laita näyttää niin helpolta, että sen voisi soolota, jopa tällä kelillä. No, tää nyt meni näin.

Ossi liidaa Ruskeaa virtaa.

Saunan kautta kotiin. Hyvä reissu, ainakin seura oli priimaa.

Työmatkaturismia

Seuraavan romaanini aistimaailma on saatava kohdilleen, mikä vei minut Marokkoon. Perhe halusi tulla mukaan. Orientoituminen oli kuormittavaa minne ikinä menimmekin, ja ensimmäisen kokonaisen päivän päätteeksi huomasin jo odottavani kotiinpaluuta ja laskevani jäljellä olevia öitä. Raskain – ja myös antoisin ja kiinnostavin – työmatka minun elämässäni. Relevanteimmat havainnot ja niistä tekemäni johtopäätökset säästän romaaniin, mutta tässä joitakin henkilökohtaisia kohokohtia ja muuta sellaista.

Jossakin määrin minua jäi kaihertamaan berberikulttuuriin pesiytynyt epäluuloisuus valokuvaamista kohtaan. Ihmisten kuvaaminen ilman lupaa ei ole Marokossa suotavaa, ja joidenkin kiinnostavan näköisten porttienkin (”Pääsy kielletty muilta kuin muslimeilta”) osoittaminen kameralla saattoi saada osakseen kiukkuisia kommentteja. Tästä johtuen kaikki kiehtovimmat näkymät joutui tallentamaan ainoastaan mieleen. Näitä olivat: öiset huonosti valaistut medinan kujat djellabaan verhoutuneine fantasiahahmoineen; naapurissamme toimiva sepän paja, sysimustan kellariloukon pohjalla punainen hiillos ja nokinen mies; kitsch-henkinen pieni kissa kalatiskin edustalla odottavasti istumassa; ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Reissun loppupuolella asetin erään junamatkan ajaksi reissun kameralaukkuni käsinojan alle, joka oli kuin erityisesti tarkoitusta varten muotoiltu. Siinä kamera oli mukavasti pois tieltä ja pois silmistä, niin ettemme kyydistä noustessamme, paikkojamme silmäillessämme mitenkään huomaisi jotakin jäävän. Välillä kamera oli kulkenut pitkiä aikoja repussakin, joten huomasin sen katoamisen vasta seuraavana aamuna. No, koneita saa kaupasta, mutta muistikortin sisällön menettäminen harmitti. Hemmetin pöljä turisti!

Saapumisemme Marrakechiin parin Casablanca-päivän: Taksikuski sanoo luultavasti tuntevansa osoitteen, vaikka kirjoitusasu ei ihan täsmääkään. Kyyti terrakotan väristen rakennusten välissä sokkeloisilla teillä aasi- ja ihmisvetoisten kärryjen, pyöräilijöiden, mopoilijoiden ja kaapulaisten kaaoksessa sai silmäni pyöristymään hämmästyksestä. Mihin me olemme oikein tulleet? Tämä ei ole totta, tämän täytyy olla jonkun seikkailuelokuvan lavastus! Illan hämärtyessä taksi pysähtyy jonnekin valtavan labyrintin hiljaisempaa osaan. Kuljettaja käy juttelemassa pikkupojan kanssa ja palaa luoksemme: ”Tämän pidemmälle en tule. Tuo poika tietää tien riadiinne. Seuratkaa häntä.”

Derivointia, derivointia, derivointia. Missäköhän määrin situationistit tunsivat vanhaa arabialaista kaupunkisuunnittelemattomuutta? Entä samasta alueesta laadittuja karttoja, joihin on kaikkiin merkitty eri muurit ja tiet? Kaikki epämääräinen pihallakuinlumiukko-oleminen kuormittaa aivoja niin, että olen koko ajan ylikierroksilla enkä osaa oikein nukkua öisin.

Meteliä, likaa, aitoa ja epäaitoa ystävällisyyttä. Jos olisin pelkästään lomailemassa, pitäisin kohdevalintoja epäonnistuneina. Tämmöinen kaupunkiturismi ei ole minun juttuni. Pitää kuitenkin muistaa joskus googlata, miten nuo käärmeenlumoojat toimivat. Onko kyiltä ja kobrilta otettu hampaat? Ovatko ne huumattuja vai ainoastaan kesyjä?

Viimeinen päivä. Edessä on siirtymä Casablancan keskustasta lentokentälle ja käsittämätön onnenpotku. Nousemme junavaunuun, jolloin oven lähellä istuva pariskunta käännyttää meidät takaisin: ”Me jätimme teidän kameranne. Se on tällä asemalla!”

Casablancassa vuohet syövät jättteitä.

Imi’n’ifri. Luontokohde, jossa sielu sai hetken aikaa palautua. Portaikko antaa mittakaavan.

Pien- ja suurhiukkasia näkyi jokikisessä salamavalolla otetussa kuvassa.

Lisää käsitöitä: Uusi ilme jouluksi!

Puhelimessa keskusteltiin hieman siitä, mitä kummipoikamme haluaa joululahjaksi. On juuri oppinut lukemaan, ja kirja olisi varmasti kiva. Ja sitten hän pitää action-otuksista – hirviöillekin on tiedossa hyvä koti. Tuumasta toimeen. Kirpparilta löytyy sliipattu nuorimies, jakaus siististi keskellä päätä, muovinsileä iho ja hurmurimainen hymy, Barbien poikakaveri tai jotain. Voi, miten mauton, hajuton ja persoonaton.

Mutta ei hätää! Sotilaallisen kybernetiikan laboratoriomme tarjoaa katu-uskottavuutta kiiltokuvapojuillekin! Kulma- ja rintakarvat, bioniset taisteluraajat, räätälöidyt ratkaisut juuri sinun tarpeisiisi!

 

 

 

Pipo

Käsityö- ja muotiblogit ovat kuulemma kaikkein suosituimpia, joten yritetään nyt sitten sitäkin.

Piponi katosi jonnekin muutama viikko sitten. Asia on vähän harmittanut, sillä kun jossain vaiheessa jouduin parsimaan sitä, ja tein sen oikein tyylillä, oli pipoon muodostunut tunneside. Talvella pipo on sitä paitsi tarpeen.

Päätän siis opetella virkkaamaan. Ostan kaupasta kaksi myttyä lankaa ja koukun. Saan kaupan päälle pienen opasvihkosen.

”Aloittelijat yleensä virkkaavat aika tiukkaa”, sanoo myyjä, ”mutta saa pipo aika tiheää ollakin.”

Tuumasta toimeen. Pipo-ohjeet löydän jostain lumilautailusivuilta, ja alan koukuttaa niiden mukaan. Tavoitteenani on tehdä ihan tavallinen punamusta pipo. Ensimmäisen illan tuotos on vaatimaton, pieni suippokärkinen lämiskä. Homma onkin paljon, paljon hitaampaa kuin olin kuvitellut.

Toinen ilta.

Jukka: VITTU PERKELE!
Vaimo: Noinko huonosti ovat asiat?
Jukka: En kyllä todellakaan olisi ruvennut tähän hommaan, jos olisin tiennyt.

Kaupan myyjän lause: ”saa pipo aika tiheää ollakin” mielessäni olen jokaisen silmukan koukkaistuani vähän kiristänyt, ettei tulisi liian löysää. Se taas on johtanut tilanteeseen, jossa joudun kynnet verillä vetämään jokaista reikää auki, jotta sitten saisin hartiavoimin koukun survottua lähinnä turkkilaista mattoa muistuttavan villalevyn läpi. Jokainen uusi silmukka vie aikaa vähintään viisi sekuntia. Ei todellakaan sellaista leppoisaa terapeuttista puhdetyötä, jollaiseksi olin virkkaamisen kuvitellut. Fyysisestikin aika rankkaa hommaa.

Raportoin projektistani facebookissa.

Jukka: Ja etenemistiedote: Just niinku lankakaupassa sanoivat, aloittelija virkkaa helposti (lue: vaikeesti) aika tiukkaa. Eipähän sitten tuule läpi.
Harri Kumpulainen: Jos tiukkaa tekee osta isompi koukku.

Isompi koukku? Ei kai se nyt voi olla ratkaisu tilanteeseen, jossa pienempikään ei mene läpi? On keksittävä jotain muuta. Lopetan silmukoiden kiristämisen.

Seuraavana päivänä saan facebookissa vielä lisää kannustavaa palautetta.

Laura Honkasalo: Toi virkkaaminen kyllä lämmittää sydäntä. Nuorilla miehillä on toivoa!

Ai nuorilla? Mä en kuulkaa pysty tekemään tätä silmälasit päässä.

Viidentenä iltana piponi on jo saavuttanut päälaen laajuuden, joten olen lopettanut levennyssilmukoiden tekemisen.  Jostain syystä virke kuitenkin näyttää yhä laajenevan leveyssuunnassa. Lisäksi se pyrkii käpristymään ulospäin, mutta toivon asian korjaantuvan, kunhan pääsen tarpeeksi pitkälle. Saan huolestunutta palautetta.

Vaimo: Sun pitäis varmaan alkaa kaventaa tota, ettei se vaan leviä semmoiseksi lieriksi.
Jukka (äkäisenä): Ei tätä kavenneta! Tää vaan lopetetaan leventämästä. Ja mä oon tehnyt jo monta kierrosta ihan suoraa putkea. (Äänetön lisäys: Ja geometria on kuule mun kaikkein vahvinta alaani! Ei todellakaan tartte tulla neuvomaan!)

Jokin pipossa on joka tapauksessa menossa pahasti pieleen. Virkkeen jännitteet ja sisäinen muoto aiheuttavat sen, ettei ole sama, kääntääkö sen oikein vai nurin päin. Ja oikein päin se on vielä leveämpi kuin nurin. Vaikka tässä nyt aloittaisi kaventamisen, muodostuisi pipon yläosaan sellainen säkki, että siihen mahtuisi vähän isommatkin dreadlockit. Keskiyön aikaan vaimo jo nukkuu, kun ryhdyn Penelopen työhön: puran sen, minkä olen päivällä virkannut. Tavoitteena on, että pääsen kaikessa hiljaisuudessa aloittamaan tasalevyisen vaiheen uudelleen aikaisemmassa vaiheessa.

Kuudes ilta. Pipo jatkaa edelleen levenemistä, ilmeisesti siitä syystä, että työn edetessä opin tekemään yhä rennompaa silmukkaa. Tämä ei nyt ole menossa suunnitelmien mukaan. On sittenkin ryhdyttävä kaventamaan, ja pipon yläosasta tulee väkisinkin tarpeettoman leveä.

Kymmenes päivä. Valmista tuli. Tämmöinen:

Ei ihan suunnitelmien mukainen, mutta pipo kuitenkin. Tavallaan. Pakko varmaan alkaa tehdä uutta ja toivoa, että siitä tulisi vähän fiksumman muotoinen.

Keikkoja lähitulevaisuudessa

Helsingin kirjamessut, torstaina 27.10.

klo 13:30 Katri Vala -lavalla Laura Niemi-Pynttärin haastateltavana. Aiheena Leikkiminen kielletty.
klo 14:00 signeeraustilaisuus Atenan osastolla (6b80)
klo 14:30 Rosebudin osastolla (6b95), haastattelijana Iida Simes

* * *

Pirkanmaalaisten kirjailijoiden ilta Villa Kivessä 1.11. klo 18 alkaen

Järjestäjänä Helsingin kirjailijat ry.

Lukemassa ja keskustelemassa kirjailijat Jyrki Vainonen, Kristiina Wallin, Sari Peltoniemi, Tuija Välipakka sekä J. K. Ihalainen.
Illan vieraita haastattelevat kirjailijat Jukka Laajarinne ja Sinikka Vuola.
Vapaa pääsy.

Lähiseutumatkailu laajentaa tajuntaa

Miksi hienoimmat paikat sijaitsevat aina jossakin kaukana? Luultavasti vain siksi, että emme tavallisesti liiku omassa lähiympäristössämme turistina vaan paikallisena. Aamuvarhainen taksimatka lentokentälle tai satamaan virittää aivomme uuteen, valppaampaan tilaan, ja vasta turistina alamme todella nähdä ympärillemme.

En muista, olenko kirjoittanut asiasta aiemmin, mutta teoksessaan Filosofinen vauva Alison Gopnick vertaa matkailua meditaatioon ja lapsuuteen: tuntemattomilla seuduilla, kuten tietyissä meditaatiolajeissa, tietoisuutemme valpastuu. Turismi palauttaa meidät lapsuuden laaja-alaiseen uteliaisuuteen, jolloin oivallamme tavallista herkemmin uusia asioita itsestämme ja muista. Gopnikin mukaan tämä johtuu siitä, että tuntemattoman keskellä emme pienen lapsen tavoin tiedä, mikä informaatio on meille tarpeeellista tai jopa välttämätöntä, mikä ei. Niinpä me turisteina ahmimme ympäristöämme, rakentelemme analogioita, vertailemme ja yritämme käsitellä mahdollisimman paljon. Ja koemme valaistumisen hetkiä.

Oma asuinseutumme ei tavallisesti herätä samanlaista mielenkiintoa tai väkevämpää tietoisuuden tilaa, paitsi tietenkin heti muuton jälkeen, tai matkalta palatessa, mikäli turistivire on jäänyt päälle.

Aivot voi kuitenkin säätää isommalle, luovemmalle ja elähdyttävämmälle vaihteelle myös ilman laivaa tai lentokonetta. On vain ryhdyttävä turistiksi.

Asiaa auttaa, jos tiedossa on matkakohde tai nähtävyys. Luontokohteet ovat parhaita: metsän teho ADHD-oireisiin esimerkiksi perustunee siihen, että tavallinenkin luonto tarjoaa aivoille monin verroin enemmän virikkeitä ja käsiteltävää informaatiota kuin kaupunkiympäristö (Kysy lisää neurotieteilijöiltä. En tiedä tästä enempää. Asia tuntuu kuitenkin uskottavalta, kun vertaa ihan vain kävelyä metsässä tai asfaltilla toisiinsa.). Ei myöskään haittaa, jos kohde on joltisenkin vaivannäön ja suunnistamisen takana. Itse olen sitä mieltä, että turistin kannattaa liikkua mahdollisimman paljon omin lihaksin, mieluiten jalkaisin, jolloin a) ympäristöä ennättää havainnoida ja b) suunnistamiseen ja ympäristöön myös haluaa kiinnittää huomiota. Jos valittu nähtävyys esimerkiksi sijaitsee kovin helpon reitin päässä, kannattaa valita vieraampi kiertotie: taivaltaminen lisää päämäärään merkityksellisyyttä.

Mistä kiinnostavia  kohteita sitten löytää? Turistioppaista. Internetistä. Luonto-oppaista. Aivan vastaavista paikoista, joita selaamme ulkomaille lähtiessämme. Hyvää ja tajuntaa laajentavaa matkaa!

Kuva 1: Tiistilän pirunpelto. 12 kilometriä pitkä polkuni näyttävälle muinaisrannalle vei metsien, peltojen, kallioiden ja lampien kautta, kun taas paluumatka oli vain kahden kilometrin mittainen. Kohde löytyi oivallisen Kotinurkilta kallioille – Espoon luontokohteet -kirjan perusteella.

Kuvat 2-3: Högbergetin luola Kirkkonummella. Kilometri kävelyä, 20 minuuttia bussissa, sitten vielä pari kilometriä kävelyä (aikuisten kesken tämä voisi olla yhtä hyvin pyörämatka). Lisäarvoa tälle pimppimäiselle onkalolle antoi sen etsimiseen käyttämämme aika ja rinteissä kolutessamme vuodattamamme hiki. Kansalaisen karttapaikka ”Hei, täällähän on ihan hyvä kenttä!” auttoi lopulta tarkasti kohdalle.

Keskeneräisen äärellä

Tällä hetkellä työn alla oleva romaani sai alkunsa jo pari vuotta sitten ja valmistunee vuodeksi 2013. Kirjassa on kaksi kerrontalinjaa. Niistä alkuperäisempi sai alkunsa ystäväni vitsinomaisesta tarinaideasta, joka yksinkertaisesti vaati tulla kirjoitetuksi auki. Aloin kehitellä ideaa rakenteellisesti ja ajatuksellisesti täyteläisempään suuntaan, ja hyvin pian kuvaan astui myös metodi. Edellisen romaanini Kehyksen tavoin myös tämä käsikirjoitus syntyy oulipolaisista pakotteista inspiroidun menetelmän varassa.

Suurimmaksi haasteeksi on tällä kertaa muodostunut kysymys: Miten hemmetissä näiden palikoiden varaan muka saadaan rakennettua tarina? Tähän kysymykseen olen yrittänyt vastata toistaiseksi noin 150 liuskalla hyvin omituista ja surrealistista raakatekstiä, ja kyllä, kyllä siinä nyt on tarina. Toinen itseäni vaivannut kysymys on ollut: Mistä tämä nyt sitten muka kertoo? Vasta eilen, kirjan viimeisiä kappaleita kirjoittaessani palaset loksahtelivat paikoilleen ja ymmärsin, mistä siinä kaikessa on oikeastaan kysymys.

Kun heittäytyy kirjoittaessaan jonkin muun kuin oman mielikuvituksensa ja määräysvaltansa varaan – tässä tapauksessa ennalta valitun metodin ja runsaiden lähdeteosten vietäväksi – voi kirjoitusprosessista muodostua erityisen kiinnostava lukemisen ja tulkitsemisen kokemus.

Romaanin toinen kerrontalinja muotoutuukin hieman tavanomaisemmilla menetelmillä teeman ja juonen ympärille. Onhan myös muita lukijoita ajateltava kuin itseään.

Se vaan esittää

Pari menotärppiä faneilleni. Taidan tosin itse olla ainoa, mutta sitä tärkeämpää minun on olla näissä riennoissa paikalla. Sisäänpääsykään ei maksa mitään, joten pakkohan noihin on mennä.

Tänään olen juontajana spefi-paneelissa Helsingin kirjailijoiden taiteiden yössä. Tapahtuman ohjelma näyttää tältä:

* * *

HELSINGIN KIRJAILIJOIDEN TAITEIDEN YÖ

Perjantaina 26.8.2011 KLO 12-24 Villa Kivessä (Linnunlauluntie 7)

Tulevaisuus ennen ja nyt eri kirjallisuudenlajeissa

klo 18-19 Pamfletit ja esseet: Jarkko Tontti, Katariina Eskola, Tommi Melender. Juontajana Maarit Niiniluoto
klo 19-20 Ruotsinkielinen kirjallisuus: Hannele Mikaela Taivassalo, Bosse Hellsten, Henrika Tandefelt. Juontajana Malin Kivelä
klo 20-21 Scifi ja fantasia: Tiina Raevaara, Viivi Hyvönen, Kimmo Lehtonen. Juontajana Jukka Laajarinne
klo 21-22 Avantgarde: Jouko Sirola, Markku Eskelinen, Henriikka Tavi. Juontajana Antti Arnkil
klo 22-23 Dekkarit: Antti Tuomainen, Juri Nummelin, Outi Pakkanen. Juontajana Jari Tammi
klo 23-24 Runous: Vesa Haapala, Mervi Kantokorpi, Jyrki Kiiskinen. Juontajana Sinikka Vuola

Pihassa kahvila. Sydämellisesti tervetuloa!

* * *

Viikon päästä jotakin aivan muuta. Otan ranskalaisrunoilija Julien Puertasin kanssa yhteen Ahman lämppärinä. Tämä on sikäli henkilöhistoriallisesti sykähdyttävä tilaisuus, että ensimmäisen kerran eläessäni esitin lavarunoutta juurikin Ahman lämmittelijänä noin 15 vuotta sitten. Ympyrä on sulkeutunut! Rock!