Kirjallisia kiireitä

Kevät on ollut kiireistä aikaa: Olen kirjoittanut romaania, editoinut syksyllä ilmestyvää pamflettia, järjestellyt 19.5. juhlittavaa Pitkää torstaita eli uusälyttömän internationaalin neljättä häppeningiä, toisinaan istunut joidenkin järjestöjen kokouksissa. Niin, ja viime viikonloppuna esiinnyin Kurosen Kirstin kutsumana Lempäälän Runomaratonissa, joka oli hyvin järjestetty ja ennen kaikkea lämminhenkinen kulttuuritapahtuma, josta tuli hyvä mieli. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Ideaalitilanne olisi, jos joutuisi tekemään vain yhden asian (mieluiten se voisi olla ulkokiipeilyä hyvässä säässä) vuorokaudessa, mutta jotenkin niitä tehtäviä kertyy helposti ainakin kaksi tai kolme. No, blogaamisesta se kaikki on tietenkin ollut pois.

Niin aika rientää. Eilen pelästyin, kun huomasin, että pamfletin ennakkomarkkinointi on jo aloitettu. Pelästymisen syy on se, että kyseessä on itselleni taas uusi aluevaltaus, ja luulen ainakin osan lukijoista provosoituvan jo ihan tunteita herättävän aiheen vuoksi. Virallinen mainos kertoo seuraavaa:

[kaupallinen tiedote]

Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset

Terävä ja ajatuksia herättävä kannanotto lasten asemasta

Ympärillämme kytee vastarintaliike, jonka tuottamaa kulttuuria pidämme epäkorrektina, jonka kieltä emme ymmärrä ja jota pidämme ihmisryhmänä kehittymättömänä ja ohjausta vaativana. Puhumme lapsista. Leikkiminen kielletty! lähestyy lasten ja nuorten asemaa näiden omasta näkökulmasta, joka keskusteluissa yleensä sivuutetaan. Miksi lastenkulttuuri ei ole lasten omaa vaan näille suunnattua kulttuuria? Miksi lapseen suhtaudutaan kuin keskeneräiseen projektiin, joka pitäisi saada valmiiksi sovitussa aikataulussa? Miksi rakastamme lasta vain sellaisena, jollaiseksi haluamme hänet muuttaa? Miksi pelkäämme äänekästä, liikkuvaa ja monennäköistä lapsuutta?

Leikkiminen kielletty! on terävä ja tunteita herättävä keskustelunavaus tulenarasta aiheesta, joka on aina ajankohtainen. Jukka Laajarinne etsii näkökulmia lasten ja nuorten asemaan historiasta, filosofiasta, tutkimustiedoista ja yksittäisten ihmisten kokemuksista – kirjailija on haastatellut kouluikäisiä lapsia ja nuoria mutta myös opettajia, vanhempia ja sosiaalialan ammattilaisia. Puhutteleva teos sysää urautuneet ajatukset raiteiltaan ja herättää pohtimaan tarkemmin kotien ja koulujen kasvatusperiaatteita

Demonkratiaa

Tahdon kiittää persuja: he palauttivat politiikan politiikkaan. Tai te palautitte, kuka tätä nyt sitten lukeekin. Nämä olivat ensimmäiset vaalit kahteenkymmeneen vuoteen, joissa äänestyskopissa käyminen tuntui millään tavalla merkitykselliseltä teolta, sellaiselta, että jumalauta, pakkohan tässä on jotain tehdä. Persujen ohjelmassa oli paljon sydäntäni lähellä olevia piirteitä: desentralisaatio- (punk!) ja demokratiamyönteisiä tendenssejä, pyrkimys saada talous taas siihen asemaan, missä sen olisi aina pitänyt pysyä: hyvinvoinnin välineeksi. Kolme tähän mennessä suurinta puolutetta ovat jo pitkään pyyhkineet persettään tuolla kaikella; niille olisin toivonut suuurempiakin tappioita. Toisin kuin monet ovat lausuneet, ei persuja voi pitää äärioikeistolaisena puolueena, ei edes kevyesti oikeistolaisena. Duunarihenkistä vasemmistoajatteluahan se ennemminkin on.

Jos demokratian toteutumisen kannalta katsottuna persujen nousu onkin terve ilmiö, kantaa se mukanaan myös epätervettä ihmisvihamielisyyttä. Sillä persut eivät vastusta pelkästään muutosta – muutosvastarinta on usein hyvä asia – he vastustavat vierautta erilaisen seksuaalisuuden, ulkomaalaisuuden tai väärän kulttuurin perusteella. Varmaan moni heistä pyrkii tämän kiistämääkin (”Ei tää meidän moottöripyöräkerho mikään rikollisjengi ole. Jotkut yksittäiset jäsenet vain sattuvat tekemään rikoksia.”). Kuitenkin joku Halla-Aho oli Helsingin äänestetyimpiä poliitikkoja, mikä varsin selkeästi osoittaa, että erilaisuuden ja vierauden pelko on aivan persulaisuuden ydintä.

Erilaisuus on ihmisyyden tärkeimpiä piirteitä. Jos toiset ihmiset eivät olisi vähän kummallisia, niin että heidän kanssaan joutuu jopa keskustelemaan ymmärtääkseen, mitä heidän päässään liikkuu, olisi elämä henkisesti köyhää. (Ehkä kristillisiin arvoihin sitoutunut puolue on jotenkin jännästi tulkinnut Vuorisaarnaa: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.”) Samanlaisuuden vaatimukset ovat burkhaan pukeutumisen vaatimuksia, halu häivyttää se, mikä toisesta tekee toisen, yksilön, persoonan. Tottahan on, että erilainen voi olla myös vaarallinen, ei siinä mitään, mutta vaarallista voi olla myös lampun vaihtaminen. Keskittyessään toisen ihmisen mahdolliseen vaarallisuuteen persulaisuus näyttäytyy jähmettymään tai väkivaltaan kannustavana ihmisyyden pelkona.

Äänestinkin persuja vastaan.

Näin lopuksi tahdon lähettää terveisiä. Eduskunnalle ja tulevalle hallitukselle. Hoitakaa, jumalauta, hommanne kunnolla! Te olette siellä kansan, ette itsenne vuoksi. Se on tainnut välillä vähän unohtua? Jos se pääsee taaskin heti vaalien jälkeen unohtumaan, niin hei, katsokaa, mihin suuntaan se tätä maata vie!

Kiipeilytyylistä

Kiipeilyssä on eri olemassa erilaisia tyylejä. Ne periytyvät erilaisilta kultakausilta. 30-luvulta, ”viimeisten suurten alppihaasteiden” ajalta esimerkiksi on jäänyt elämään sellainen murretun värinen polvihousujuttu. 80-luvulla tapahtui hieno painopistesiirtymä teknoilusta vapaakiipeilyyn, jolle leimaa-antava piire olivat värikkäät spändeksit. Normikaupoissa värivalikoimat ovat aika surkeita. Jos pitää tyylikkäästi pukeutua, ovat spändeksit minunkin ykkösvalintani.

Silloin tällöin jotkut järjestävät erityisiä trädi-spandex-tapahtumiakin – retroa ja nostalgiaa!

Tässä eräskin alan tyyliguru:

Jossain vaiheessa erityisesti nuoriso alkoi keskittyä boulderointiin. Siinä lajissa tärkeintä on – paitsi että että nivelet vielä kestävät – pipo.

Ihan uusinta hottia ovat varmistuslasit. Näin tämmöiset ensimmäisen kerran Jokisen Matin päässä. Miten joku voi olla suomalaisen kiipeilyn edelläkävijä jo… kuudettakymmenettä vuotta?

No, viime aikoina näitä laseja on alkanut näkyä enemmänkin, ja kaikki käyttäjät ovat kuulostaneet kovin tyytyväisiltä. Ensikokeilu tuntui vähän oudolta ja hämäävältä, mutta pian niihin tottui. Vaikutelmaksi tuli pian, että ovat nämä vähän parempi ratkaisu kuin ilman. Toissapäivänä kuitenkin vahingossa unohdin kerran laittaa lasit päähän varmistaessani, ja hyvin nopeasti tajusin, miten isosta asiasta oikeasti olikaan kysymys. Ilman laseja varmistaminenhan on KAUHEAA! 90 € sijoitus maksaa itsensä hyvin helposti takaisin: kovin monta kertaa ei sillä summalla lääkärissä käydä.

Doppelgänger

Viimeksi olin käynyt Jyväskylässä joskus 20 vuotta sitten, enkä muistanut kaupungista oikeastaan mitään muuta kuin kirjailijatalon takapihan ja Sohwin – tätä jälkimmäistäkään en nimeltä tai muuten aktiivisesti.

Se avara kävelykeskus: askelten kopina ja ihmisten äänet muuten hiljaisessa äänimaisemassa. Sula kiveys. Vaikkapa Helsingin ytimeen verrattuna… inhimillistä luksusta ja eurooppalaistyyppisen sivistyskaupungin tunnelmaa! Voi, kunpa pääkaupungissakin ymmärrettäisiin. Hengailin maisemissa, söin, join ja lueskelin miellyttävän irrallisuuden valtaamana pari tuntia, kunnes oli aika siirtyä juhlatiloihin.

Atenan ensimmäisen vuosisataneljänneksen päätös oli mitä onnistunein tapahtuma. Jopa puheet olivat hyviä. Viiniä, meininkiä, alentunutta impulssikontrollia, ajantajuttomuutta ja lauantaipäivän ratoksi aimo annos väsähtäneisyyttä.

Ja mitä muuta? Paha kaksoisolentoni!

Olen parin viime vuoden aikana kuullut hälyttäviä raportteja Tampereen suunnalla liikuskelevasta dobbelgängeristäni. Hän on se paha kaksoisolento, minä taas hyvä, ja sen tietää esimerkiksi vaikka siitä, että jos hän olisi hyvä, hän tervehtisi iloisesti ystäviäni. Sen sijaan hän ei ole ollut tuntevinaankaan.

Paitsi että hän on saman näköinen ja pituinen ja pukeutuu ja jossain määrin elehtii samoin kuin minä, hän myös työskentelee kirjallisuusalalla. Ja vaikuttaa muutenkin hyvältä tyypiltä (erityisesti ollakseen paha). Lopultakin ihminen, jonka seurassa tunsin kuuluvani joukkoon!

Postinkantaja kolauttaa kahdesti

Postinkantaja kävi, hyvää työtä teki. Luukusta kolahti uusi n&n ja pari sekuntia myöhemmin Tähtivaeltaja. Jälkimmäisessä Juhani Hinkkanen arvostelee Kertomuksia pimeestä -antologian:

”[…]kokoelma sisältää outoja tarinoita, pieniä surrealistisia kertomuksia. Niiden logiikka on unen logiikkaa. […] Tekstejä on siis lähestyttävä varovaisesti, vähän kerrallaan ja pieninä annoksina. […] Jos mieleenpainuvimpia tekstejä pitäisi etsiä, ne olisivat todennäköisesti Jääskeläisen Salainen kirjeenvaihtoystävä, Nummelinin Puitten juuret ja Pertun Lesonen ja naiset. Toisaalta lähes yhtä hyvin esiin voisi nostaa melkein mitkä tahansa kolme muuta tarinaa, mikä kertoo paljon tekstien yleisestä tasosta. Menkää ja omaksukaa uusälyttömyys!”

Mukava juttu. Hinkkasen antamassa lukuohjeessa on sitä paitsi pointtinsa. Samoin kuin on pointtinsa siinä, että esiin olisi voinut vaihtoehtoisesti nostaa joitain muitakin tarinoita. Olen nimittäin törmännyt pariin lyhyeeseen Kertomuksia pimeestä -merkintään blogosfäärissäkin, ja toden totta, toistaiseksi lukijat ovat ilmoittaneet suosikeikseen aivan eri novelleja – yhtään päällekkäisyyksiä ei ole esiintynyt.

Ärsyke – responssi

 

Mon amie – Ihon lempeä värähdys, sydämen läikähdys. Onnen hetkessä vain kevyt syyllisyyden pohjavirta, ei mitään vakavaa, raportit voi vääristellä.

 

Sun ami – Raivokas kuohu. Kaatunut kirjahylly, rikkoutunut ikkuna. Hoipparoit pihalla keräilemässä tavaroitasi, kotisi menettänyt. Kaikki, kaikki on nyt tolaltaan pois.