Yhteiskunta – Sivu 2 – Jukka Laajarinne

Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 2

Kuten olen aiemminkin kertonut, myös oma kiipeilyharrastukseni sai alkunsa voimakkaasta luontokokemuksesta, pelkojeni ja ennen kaikkea itseni kohtaamisesta vuorilla. Vai saiko sittenkään?

Henkilökohtaisia kokemuksiani oli luonnollisesti edeltänyt altistuminen kaiken näköiselle kiipeilykuvastolle, sellaisille kuin Aku Ankka ja veljenpojat hakkuineen jyrkällä vuorenseinämällä. Nuo kuvat olivat kuitenkin jääneet etäisiksi hassuiksi. Niillä ei ollut mitään tekemistä minun elämäni kanssa. Vuonna 1998 luin Jon Krakauerin kirjan Jäätäviin korkeuksiin. Teos on trillerimäisesti etenevä kuvaus eräästä tunnetusta Everestin rinteillä tapahtuneesta tragediasta. Krakauer raottaa kiipeilijöiden mielenmaisemaa ja kritisoi voimakkaasti Himalajan-kiipeilyn kaupallistumista. Kirja on luullakseni varhaisin sellainen kokemus, joka on herättänyt minut oikeasti hieman miettimään, mistä niinkin

kummallisessa harrastuksessa on kysymys. Ja mikä olennaisinta: tuo lukukokemus oli keskeinen vaikuttaja kiipeilemään sysäävien luontoelämysteni taustalla. Luonnon avautuminen seikkailun, vaarojen voittamisen ja vapauden kenttänä ei ollutkaan autenttinen tai puhdas kokemus. Huippujen merkitys ei tullut sisältäni eikä huipuista itsestään, vaan oli kulttuurisesti välittynyttä.

Tämän kulttuurivirtauksen juuret ovat pitkälti yläluokkaiset ja imperialistiset. Huiput ovat näyttäytyneet tavoittelun kohteina ennen kaikkea niille, joilla on ollut riittävästi vaurautta ja riittävän vähän tähdellisempiä haasteita.

Vuosisatojen ajan kiipeilijät ovat olleet pääasiassa keisareita, kuninkaita, pappeja, runoilijoita ja tutkijoita, jotka ovat myös halunneet dokumentoida tekemisiään ja ajattelemisiaan. Sen sijaan ihmiset, jotka ovat todella joutuneet nyhtämään niukan elantonsa karusta vuoristoluonnosta, ovat vain harvoin olleet kiinnostuneita huippujen valloittamisesta – ennen kuin turistit ovat tuoneet haasteen tullessaan.

Se, että vuoristokiipeily on alusta asti ollut nimenomaan varakkaiden ihmisten kiinnostuksen kohde, on luonnollisestikin jo hyvin varhaisessa vaiheessa johtanut siihen, että puuhassa on liikkunut rahaa. ”Pyyteetön ja puhtaasti aatteellinen toiminto” se on ollut vain turisteille itselleen – eikä läheskään aina edes heille.

Christian von Mechel, Descent from Mont-Blanc in 1787 by H.B. de Saussure, copper engraving. Collection Teylers Museum, Haarlem. — Christian von Mechel: H.B. de Saussuren laskeutuminen Mont-Blancilta 1787. Teylerin museon kokoelmat.

(Jatkuu.)

Vuoristokiipeily spektaakkelina, osa 1

Vietimme viikonloppuna Suomen Alppikerhon 50-vuotisjuhlia. Iltajuhlan tunnelma oli rento mutta arvokas ja ennen kaikkea korkealla. Kiipeily on ehkä muuttunut trendikkääksi tämän vuosituhannen puolella, mutta juhlaväestä melkoinen osa oli liittynyt lajin pariin jo vuosikymmeniä sitten. Erityisesti näiden yli kuusikymppisten läsnäolo synnytti tunteen siitä, että vaikka kiipeilykulttuuri on Suomessa nuorta, sillä on jo kunniakas historiansa.

On ehkä mainittava myös eräs Susanna Kaislan tekemä huomio: toisin kuin monilla muilla elämän alueilla, kiipeily-yhteisössä ikääntyminen lisää kunnioitusta, jota ihminen saa osakseen. Kovimpia hurjapäitä ovat ne, jotka tekivät sen ensin – mahdollisesti vieläpä monot jalassa ja puukiiloilla harvakseen varmistaen. Taiteen alalla ensin–tekemisen arvostus on hyvin vastaavassa asemassa. Rinnastus taiteeseen tehtiin myös Matti A. Jokisen aikoinaan kuvaamassa kiipeilyelokuvassa, jossa kysyttiin, miksi kukaan haluaa mennä tuonne, ja vastattiin vastakysymyksellä: miksi joku tekee taidetta? Intohimosta. Rinnastusta lähestyi hieman myös Perttu Ollila sunnuntain pulttauspaneelissa todetessaan, että eivät kiipeilyreitit ole kiveä ja kalliota, vaan jotakin aivan muuta: kulttuurituotteita. (Ollilan esiintymiset olivat muuten hieno näyttö siitä, miten (akateemisen) filosofian tuottamat täsmälliset jäsentelyt voivat todellakin selkeyttää ihan relevanttejakin keskusteluja.)

Valmistautuessani lauantaiseen paneelikeskusteluun kiipeilystä ja kaupallisuudesta (puhujina Jarmo Annunen, Mia Graeffe, Perttu Ollila, Kalle Viira ja Marko Virtanen, juontajaparinani Ossi Eskola) törmäsin ensimmäisissä Alppikiipeily-lehdissä vuosina 1963-64 käytyyn keskusteluun Cima Granden Super-Direttissima -reitin ensinoususta:

”Kuitenkaan ei tapaus ole voinut olla herättämättä erittäin ankaraakin arvostelua, etupäässä sen kovin kaupallisen suhtautumisen vuoksi, jota miehet [Kauschke, Siegert & Uhnert] osoittivat myydessään nousun kestäessä artikkelioikeuksia eri lehdille. Alppikiipeily on tähän saakka ollut maailman viimeisiä pyyteettömiä ja puhtaasti aatteellisia toimintoja. On ikävää jos muutos on nyt edessä.”

Kuten tiedämme, moni asia on muuttunut. Lehtijutuilla on sittemmin rahoitettu suomalaistenkin kiipeilijöiden matkoja eri puolile maailmaa, ja maassamme on jo lukuisia kiipeilystä elantonsa saavia ihmisiä. Kun kiipeilijöiden – tai alan yrittäjien – motiiveja toiminnalleen aletaan kysellä, nostaa moni edelleen esille romanttisen vapauden kokemuksen. Vuorilla et ole vieraannuttavassa palkkatyössä vaan saat kohdata luonnon ja itsesi autenttisempana kuin yhteiskunnan vaatimuksillaan täyttämän laakson pohjalla. ”Rakastimme kaikki tunturimatkoja pakotienä elämän pakkopaidasta”, kuten Arne Næss on asian sanoittanut.

(Jatkuu.)

Haja-ajatuksia David Mitchellin Pilvikartastosta

Muun muassa Žižek on hahmotellut, että kun kapitalismi nielaisee kiinalaisen kulttuurin, syntyy entistä säälimättömämpää ja ihmisyksilöstä piittaamattomampaa kapitalismia. Eräässä Pilvikartaston tarinatasossa David Mitchell puolestaan visioi synkän tulevaisuuden, jossa juche-aate on kapitalisoitunut. Vaikka lopputulos on melko tutunomainen totalitäärinen systeemi hyväksikäyttää huumattuja klooneja -kertomus, on ajatuksessa juchen ja kapitalismin fuusio itsessään jotakin sykähdyttävää. Jotakin, mikä jää kummittelemaan.

Pilvikartasto on kuuden kerrontatason muodostama kokonaisuus. Hauskaa tässä kehyskertomusten kuilussa on se, että se on väärin päin. Varhaisempaan aikaan sijoittuva kertomus ympäröi myöhempää eikä tavanmukaisesti päinvastoin.

Pian toisen kertomuksen alettua aloin huomata juonielementtien ja teemojen toistoa ja inspiroiduin (näin toimivat kirjailijan aivot): Jospa kirjoittaisinkin erillisten tarinoiden kokonaisuuden, joiden henkilöille toistuisi samankaltaisia tilanteita ja asetelmia erilaisissa historiallisissa konsepteissa, ja pohjimmiltaan ne henkilöt olisivatkin yksi ja sama, jälleensyntymien jatkumossa, muistamatta mitään aiemmista elämistään… Ja jos se kasaisi itselleen hyvää karmaa, se voisi vaikka päätyä lopulta jonkinsorttiseksi jumalaksi ennen kuin pääsisi eroon ikuisesta kierrosta. Olisiko tämä rakenteellisesti tai ajatuksellisesti liian lähellä sitä, mitä olen jo Kehyksessä tehnyt? Toisaalta se sopisi hyvin tekeillä olevan islamilaisesta tuonpuoleisesta ammentavan teokseni jatkoksi. Mistähän uskonnosta ottaisi kuolemanjälkeistrilogian kolmannen osan ainekset?
Lopetin idean kehittelemisen, kun huomasin Pilvikartaston olevan pitkälti juuri sitä, mitä olin kehittelemässä. Ne syntymämerkit olivat kylläkin tarpeeton alleviivaus.

Pilvikartasto muistutti siitä, mitä olin juuri vähän aikaa sitten lukenut Hannu Raittilan esseekokoelmasta Liikkumaton liikuttaja: Kirjailijan ei niinkään tulisi etsiä omaa ääntään vaan muiden ääniä. Tässä Mitchell on onnistunut melko hyvin: kertojat ovat erilaisia, puhuvat ja kirjoittavat toisistaan poikkeavilla tyyleillä. Se antaa heidän kertomuksilleen painoa ja muistettavuutta, jollaiseen omaääninen kirjailija tuskin pystyisi.

Ruotsalainen uhrikriisi

Oli mitä riemastuttavinta katsoa Ingmar Bergmanin elokuva Jungfrukällan juuri kun myös René Girardin Väkivalta ja pyhä sattuu pitkästä aikaa olemaan avattuna edessäni.

Elokuva perustuu 1300-luvulta lähtöisin olevaan ruotsalaiseen kansantarinaan, ja tarina kulkee (girardilaisittain luettuna) seuraavasti:

Piikatyttö Ingeri, syntyjään äpärälapsi, on aviottomana raskaana. Seksuaalinen epäpuhtaus ja tähän kytkeytyvä alhaisuus ilmenee kaunaisina ja väkivaltaisina ajatuksina talon lellittyä neitsyttytärtä, Karinia kohtaan. Rajojen rikkominen on siis alkanut nakertaa yhteisön eheyttä.

Talosta on vietävä kynttilöitä jumalanpalvelukseen. Tämä on perinteisesti neitsyen tehtävä. Kirkko sijaitsee kaukana, ja Karin saa Ingerin matkaseurakseen.

Suuren metsän ääressä tytöt eroavat, ja kohta väkivaltaisen epäpuhtauden taipumus tarttua toteutuu, kun noita nostaa epäpuhtaan Ingerin valtaistuimelleen. Valtaistuin tekee Ingeristä hetkellisesti kuninkaallisen. Tätä hän on tietyssä mielessä jo valmiiksi: kuninkaallisten funktio on perinteisesti ollut kantaa yhteisön saastaa ja väkivaltaa, he ovat alamaistensa syntipukkeja, ja juuri siksi kuninkuusinstituutio on pyhä: pyhässä palvottu ja kielletty yhdistyvät. Valtaistuimella istuvan Ingerin salaiset toiveet alkavat hallita muita ihmisiä; ne alkavat toteutua.

Kynttilöiden kuljetus kirkolle keskeytyy ja yhteisön tarjoama symbolinen uhri jää suorittamatta, kun kolme paimenta raiskaavat, tappavat ja murhaavat Karinin. (Nuorin paimenista on tosin vasta lapsi, ja osallistuu veritekoon ennen kaikkea passiivisesti.) Murhaajat tallovat kynttilät murskaksi maahan.

Murhaajat päätyvät jo samana iltana Karinin isän tilalle töitä etsimään. Kun he yrittävät kaupitella talon emännälle Karinin kallisarvoisia mutta veritahraisia vaatteita, he paljastuvat. Karinin äiti lukitsee miehet huoneeseen, jossa nämä ovat nukkumassa, ja kertoo tilanteesta miehelleen Törelle.

Töre kaivaa kirstun pohjalta miekkansa. Hän kaataa tuskissaan koivun ja hakkaa siitä oksia saunavihdakseen. Oksien irrottamiseen käytetty väline – miekka – paljastaa kyseessä olevan symbolinen väkivallanteko. Sijaisuhri ja vihtomalla suoritettu rituaalinen puhdistautuminen eivät kuitenkaan riitä. Ne vain valmistavat seuraavaan vaiheeseen.

Töre ottaa ottaa teurastuspuukon – uhrikelpoiseen kategoriaan kuuluvien eläinten tappamiseen tarkoitetun välineen – ja toteuttaa kostonsa. Kohtauksen rituaalisuutta ei voi olla huomaamatta. Jos uskonnoissa eläinuhrit ovat alkuperäisesti koston sijaiskärsijöitä, kääntyy asetelma tässä väärin päin: ne, joiden suorittamaa väkivaltaa ollaan kostamassa, tapetaan sijaisen sijasta. Töre tappaa myös paimenista nuorimman. Irti päässyt väkivalta ja koston kierre ei koskaan ole kovin tarkka uhriensa suhteen. (Juuri siksi uhrikäytännöt ja uskonnot ovat olemassa: niiden tarkoitus on hillitä väkivaltaa tarjoamalla yhteisöä vahvistavia ja väkivallan leviämistä estäviä sijaistoimintoja.)

Töre ymmärtää, mihin pahuuteen on syyllistynyt. Kaiken sallinutta Jumalaa hän sen sijaan ei ymmärrä, mutta lupaa hyvittää tekonsa rakentamalla tyttärensä murhapaikalle kirkon. Lupaus palauttaa tarinan alkuperäisen kynttiläuhrin liepeille, asettaa uskonnon uudelleen voimaan. Jumala osoittaa hyväksyvänsä lupauksen. Paikalle puhkeaa lähde (varsin tavallinen lopputulema naispyhimysten kertomuksissa) – aikanaan myös kirkko ihmisten välistä yhteyttä ylläpitämään.

Loppu.

Tarina on suorastaan alleviivaava uhraamisen epäonnistumisen ja toimimattomuuden kuvaus. Samalla se etenee osittain päinvastaiseen suuntaan kuin Girardin kuvaama uhrikriisi. Liikkeelle lähdetään syntipukista, josta siirrytään symbolisen esineuhrin epäonnistumiseen, josta edetään aikanaan eläinuhria simuloivaan kostoon.

Elokuvan katsottuani olin hämmennyksissäni. Tokihan ruotsalainen kulttuuri on jo 1300-luvulla ollut kosketuksissa antiikin tragedioiden kanssa, mutta yhtäläisyydet olivat hämmästyttäviä. Vai missäköhän määrin Bergman on tuonut mukaan alkuperäiseen legendaan kuulumatonta ainesta? Internet vastasi kysymykseen: paljon. Aihetta hämmästykseen ei sittenkään ole.

Sen sijaan on helppo kyseenalaistaa Girardin esittämä kysymys: ”Miksei esimerkiksi koskaan esitetä kysymystä uhraamisen ja väkivallan suhteista?” Ainakin Ingmar Bergman oli pohtinut Girardin peräänkuuluttamaa teemaa ilmeisen tietoisesti ja eksplisiittisesti jo 12 vuotta ennen Väkivallan ja pyhän julkaisemista.

Historian tulkinnasta

Espoossa, holokaustin muistopäivänä 19.4.2012

Hännikäisen ja Melenderin Liberalismin petoksen viimeinen luku muun muassa varoittelee anakronistisen historiatulkinnan vaaroista: ”[M]enneisyyden ihmiset ovat toimineet silloisten arvojen ja olosuhteiden puitteissa, eivät nykyisten.” Historian tulkitseminen nykyisten tietojemme mukaan on kirjoittajien mielestä virhe, jälkiviisautta.

Liberalismin petoksen tarjoama historian lukuohje on asiallisesti perusteltu: Meidän on turha häpeillen kauhistella Arvo Ylpön, Georg Henrik von Wrightin tai Jean Sibeliuksen natsisympatioita. He olivat aikansa ihmisiä. Tämä on totta ja kohtuullista.

Liberalismin petoksen tarjoamassa lukuohjeessa on vain yksi vika. Se ei yksinään riitä. Se suhtautuu historiaan kuin hämmästeltävään jännittävään tarinaan, jota luetaan uteliaisuudesta. Sellaisena historia on kuitenkin pelkkä arvoton tapahtumaketjujen kokoelma. Jos sen sijaan haluamme oppia historiasta jotakin, tarvitsemme rinnalle myös ja nimenomaan anakronistisen lukutavan – jälkiviisauden perspektiivin. Voimme tajuta, että jos Ylppö ja von Wrightkin olivat alttiita aikansa hengelle, me olemme sitä itse nyt. Meistä useimmat olisivat 30-luvun Saksassa olleet natseja, minä todennäköisesti muiden mukana. Tämän lisäksi voimme yrittää hahmottaa, millaiset kehityskulut ja ajattelutavat johtivat natsismin väkivaltaiseen pimeyteen. Onko samanlaisia tendenssejä nähtävissä omassa ajassamme? Jos on, niitä kannattaa kenties vastustaa. Vain historian jälkiviisas luenta voi – toivottavasti – auttaa meitä toistamasta samoja virheitä uudelleen.

Liberalismin petos. Osa 2: juonikuvaus

Jatkoa edelliseen postaukseen.

Hännikäisen ja Melenderin tyyli on selkeää ja ennen kaikkea tarkkaa. Esimerkkinä tarkkuudesta voidaan esittää jo aiemmin siteeraamani lause: ”[P]erimmäisenä ajatuksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia.” Jos sanalle ”perimmäinen” annetaan painoa, lauseen dialogivastaisuus katoaa, vaikka laajemmassa kontekstissa se onkin edelleen vahvaa. Pehmennyksiä ja ehtomääreitä on siellä, missä pitääkin: vastaanväittäjät eivät pärjää ainakaan yksittäisiä lauseita poimimalla. Tyylistä ja retoriikasta on muutenkin vaikea olla pitämättä; ovelimpien iskujen osuessa maaleihinsa saatoin vain hekotella mielessäni.

Entäpä sisältö?

Kirja jakautuu lukuihin ajassamme vallitsevien harhojen mukaan. Karkeasti kuvattuna kirja etenee seuraavasti: Liberalismi on kehittyessään pettänyt alkuperäiset ihanteensa keskittyessään oikeuksiin ja unohtaessaan velvollisuudet. Nykyajan ihminen kokee oikeuksikseen korkean kulutustason, ihailun kohteena olemisen – ja ylipäätään kaiken, mitä sattuu haluamaan. Vapauksia vaadittaessa ei huomata, miten usein positiiviset ja negatiiviset vapaudet lyövät toisiaan korville.
Postpoliittisella aikakaudella on erehdytty palvomaan yksilöä ja positiivista ajattelua: kuka tahansa voi olla voittaja, kunhan jaksaa hymyillä ja tsempata itseään ja työtovereitaan. Jokaisessa asuu pieni isoveli, joka valvoo ja vaatii suorituksia. Samalla jokaisesta on tullut kaupparatsu, joka joutuu myymään itseään tai taitojaan.
Vastuuttomaan asenteeseen kytkeytyy taistelu uhripääomasta. Jokainen ihmisryhmä haluaa esiintyä sinä heikoimpana ja päähän potkituimpana joukkona, joka kaipaa yhteiskunnan erityistä hoivaa ja huolenpitoa. Yhtä lailla valkoiset heteromiehet kuin värilliset lesbotkin ulkoistavat vastuun omasta elämästään sille toiselle, joka valtaa muka käyttää. Olennaista on, että vääryys ei ole koskaan oma vika.
Historiaa luetaan jälkiviisaasti, ja parhaissa tapauksissa ”liberaalit” luottavat julkiseen keskusteluun niin vähän, että joitakin historian tulkintoja kriminalisoidaan.

Päälinjojen osalta Hännikäisen ja Melenderin aikalaisanalyysiin on helppo yhtyä. Oikeassa ovat, ja kokonaisuutena kirja on mainiota luettavaa.

On myös ongelmakohtia. Pamfletistit osoittavat aivan oikein, että on erilaisia liberalismeja ja erilaisia konservatismeja. Liberalismin ja konservativismin alat ovat kuitenkin paljon kapeampia, kuin vaikkapa ”arvokonservatismi”. Kannatan sekä liberaaleja että konservatiivisia arvoja. Useimmat meistä ovat lokaaleja liberalisteja tai konservatiiveja, kun taas universaaliliberaalit tai -konservatiivit näyttävät enemmän tai vähemmän satuolennoilta. Tämä on myös Liberalismin petoksen yksi ydinajatuksista. Siitä huolimatta kirjoittajat näkevät kritiikkinsä kohteen varsin usein nimen omaan ”liberaaleina”. Esimerkiksi lainsäädännöllä sananvapautta rajoittavat ihmiset nimetään surutta ”[arvo]liberaaleiksi”, vaikka on ilmeistä että juuri käsiteltävän erityiskysymyksen kohdalla puhutaan lokaaleista antiliberaaleista.

Kirjan suurimmat heikkoudet osuvat viimeiseen, historiatulkintoja käsittelevään lukuun. Sekin on isolla pensselillä sudittua asiaa, mutta eräät sen painotukset ja kirjoittamisen sävyt – enemmän rivien välit kuin se, mitä riveillä tarkalleen ottaen sanotaan – antavat hetkittäin vastenmielisen vaikutelman. Lisäksi vähintäänkin jomman kumman kirjoittajan sortuminen eräänlaiseen ryhmän harhaan estää häntä/heitä ymmärtämästä tai edes haluamasta ymmärtää vastapuoltaan. Tätä voinee pitää jonkinlaisena metodisena epädialogisuutena, johon pamfletti kirjallisuuden lajina hyvin helposti houkuttelee (tuttua myös itselleni).

(Ekskurssi. Kyseessä voisi myös olla vajavainen mielenteoria. Tähän tapaan: itseään hyvinä ihmisinä pitävät saattavat helposti – ja virheellisesti – uskoa muidenkin ihmisten hyvyyteen ja vaalia vaikkapa anarkistisia ajatuksia. Vastaavasti mielipiteisiinsä lukkiutuva ihmistyyppi saattaa kuvitella muidenkin olevan samanlaisia joustamattomia jääräpäitä. Ihmisten käsitykset ihmisistä siis todella kertovat – eivät ainoastaan heidän käsityksistään, vaan – ihmisistä. Tästä johtuen myös vastapuolen ihmiskuva on tyypillisesti aivan validi, vaikkei kerrokaan koko totuutta.)

Pari esimerkkiä:

Tekijät nostavat ikään kuin naurettavaksi esimerkiksi (Theodore Dalrymplen esittelemän) nuoren naisen, joka halusi opiskella historiaa ja oli erityisen kiinnostunut Ruandan kansanmurhasta. Nainen ei kuitenkaan tiennyt kansanmurhan taustoista sen enempää, kuin mitä oli Hotelli Ruandasta oppinut, mutta piti joukkomurhaamista pahana asiana. En näe tapauksen hassuutta. Omasta mielestäni tietämättömyys on nimittäin yksi parhaista syistä opiskella jotakin asiaa.

Heidi Hautalan ehdotus taistolaisaikaa ruotivan totuuskomission perustamisesta saa myös osakseen ymmärtämättömyyttä tihkuvan käsittelyn. Pamfletistit olettavat, että taistolaisvääryyksille halutaan tuomiota, ja ehdotusta pidetään erityisen koomisena vihreän poliitikon esittämänä. Koomisuus katoaa, jos muistetaan, että totuuskomissioiden merkitys Etelä-Afrikassakaan ei ollut tuomioiden julistamisessa vaan pöydän putsaamisessa, jonka jälkeen ihmiset pystyivät elämään rauhassa yhdessä ilman, että yllä leijuisi koston ja katkeruuden ilmapiiri. Hautalan ehdotus onkin kaikkein selkeimmin nähtävissä toivomuksena, että taistolaisjuttujen – kenties erityisesti Satu Hassin taistolaisnuoruuden – annettaisiin jo jäädä historiaan.

Entä onko Kari Hukkilan kuvaus Pariisissa sulavasti hengailevien algerialaisnuorten ja paikalle saapuvasta kantaranskalaisesta humalaisesta ja haisevasta Algerian sodan veteraanista myyttisen toiseuden ihailua ja meikäläisyyden halveksuntaa? Algerialaisten romantisoimista luultavasti, mutta edustaako tuo sotaveteraani sittenkään meikäläisyyttä? Asiayhteydessään – Kerettiläisesseet-kokoelmassa – mies edustaa ennemminkin ranskalaista, Algeriassa rumaa jälkeä tehnyttä väkivaltakoneistoa kuin meikäläisyyttä yleisesti. Osuvampiakin esimerkkejä pointin konkretisoimiseksi olisi voinut näyttää.

Mutta kyllä: ajatuksia kirja herättää, jopa siinä määrin että palaillen niihin vielä lähiaikoina.

Liberalismin petos, osa 1: Dialogisuudesta

Kun Maaria Pääjärven kummallinen artikkeli Voima-lehdessä kytki Tommi Melenderin hommalaiseen kielipeliin ”mokutuksineen” ja ”suvaitsevaistoineen”, pudistelin ihmetellen päätäni. Kirjoitus räjäyttämä esseekesku osui silmiini, minne ikinä klikkasinkin. Paljon sanoja ja mielipiteitä kytkeytyi – kenenkään vielä lukemattomaan – Timo Hännikäisen ja Tommi Melenderin tuoreeseen yhteistyöpamflettiin nimeltä Liberalismin petos. En ole immuuni sille, mistä ympärilläni hälistään. Spektaakkeli vei mukanaan ja luin kirjan tuoreeltaan.

Aloitan siitä, mitä teoksesta on ollut ensimmäiseksi nähtävillä, johdantoluvusta markkinointilauseeksi poimittu ajatus: ”[P]erimmäisenä ajatuksenamme ei ole herättää keskustelua vaan ajatuksia.” Tekijät haluavat kiistää jatkuvan keskustelun vaatimuksen, mikä on minustakin hyvä asia. He jatkavat, että keskusteluvaatimuksen esittäjät ”[…] uskovat yhteiskunnan automaattisesti kehittyvät kun eriävät mielipiteet kohtaavat toisensa julkisessa debatissa. Tällainen ajatus historiallisen kehityksen vääjäämättömyydestä on perin yleinen juuri nykyliberaalien keskuudessa, vaikka sen perusta on pikemminkin marxilainen kuin liberaali.”

Ajatus dialogisuuden parantavasta voimasta ei käsittääkseni perustu Marxiin eikä edes Hegeliin, vaan sen juuret ovat paljon syvemmällä kulttuurimme peruskivissä. Yhden nimen mainitseminen riittänee tässä yhteydessä:

Sokrates.

Hännikäinen ja Melender osuvat oikeaan siinä, että ”[n]ykymuotoinen keskustelu tuntuu pikemminkin vahvistavan stereotypioita kuin purkavan niitä.” Heiltä, heidän siteeraamaltaan Amin Maaloufilta sen paremmin kuin itseltänikään ei ole jäänyt huomaamatta, että suurin osa keskustelusta tapahtuu samanmielisten bunkkereissa. Useimmilla ihmisillä näyttäisi – laiskuuttaan tai mukavuudenhaluaan? – olevan taipumus etsiä omaa maailmankuvaansa pönkittävää puhetta mieluummin kuin haastaa itseään. Minäkin viihdyn parhaiten sellaisten ihmisten joukossa, jotka itseni tavoin nauttivat eniten siitä, että huomaavat olleensa väärässä.

Tekijät jatkavat antidialogista puhettaan Harhat ryhmistä -luvussa, jossa he kritisoivat esimerkiksi internetissä tai suorassa demokratiassa toteutuvan parviälyn ideaa; sitä, että joukon viisaus olisi suurempi kuin yksittäisten jäsentensä. Kritiikki on luonnollisestikin oikeutettua: kun joukossa älykkyys tiivistyy, saadaan usein aikaiseksi enemmän pahaa kuin mihin yksilöt ikinä omillaan pystyisivät. Joukkovoima onkin luonteeltaan diabolista; sen mahdollisuudet ovat suuria, mutta, kuten historia on usein osoittanut, sen suunta ei määräydy automaattisesti hyvään. Sama diabolisuus pätee toki ihmisyksilöönkin.

Oikein organisoidussa ryhmässä ns. parviäly pääsee kuitenkin oikeuksiinsa. Ryhmän ei tarvitse olla entuudestaan eliittijoukkoa, kuten pamfletistit arvioivat. Riittää, että ryhmän jäsenet tietävät jotain käsittelemästään aiheesta. Tieteellisessä tutkimuksessa tuo ”jotain” on kieltämättä aika paljon, mutta tilanne, jossa hyvä ja huono oppilas istutetaan oppimaan toisiltaan, ei ole eliittiryhmän muodostamista vaikka johtaakin parhaimmillaan hämmästyttäviin tuloksiin. Mikään ei stimuloi ajattelua yhtä hyvin kuin toisen ihmisen esittämät osuvat kysymykset tai haasteet. Hyvä keskustelu jos jokin on ajattelua, kun taas huono ”keskustelu” ei ole sen enempää keskustelua kuin ajatteluakaan.

Jos Hännikäinen ja Melender eivät haluakaan herättää keskustelua, he haluavat osallistua siihen. Liberalismin petos on puheenvuoro; se jatkaa ja ottaa kantaa aiempaan keskusteluun ja esittää haasteita keskustelun jatkajille.

On vaikea olla kuvittelematta itseironista virnettä pamfletistien suupielissä, kun lukee seuraavan lauseen: ”Kollektiivisesti tuotettu romaani tai runokokoelma voi tuskin olla merkittävää kirjallisuutta.” Niin itsestäänselvästi romaanien ja runojen perään tekee mieli ehdotella muitakin kirjallisuudenlajeja.

(Jatkuu.)

Raha ja ihmismieli

Hiljattain näkyvyyttä saaneen tutkimuksen mukaan rikkaat käyttäytyvät itsekkäämmin ja ajavat omaa etuaan muiden kustannuksella enemmän kuin köyhät. (Björn ”Häirikkökarhu” Wahlroosin silmissä tämä lienee hyveellistä toimintaa.) Tutkimus on linjassa aikaisempien havaintojen kanssa. Esimerkiksi Freakonomics-kirjassa esiteltiin välipalayrittäjän tilastollinen löydös: hävikki rehellisyyteen perustuvista baagelimyyntipisteistä oli yritysten johtoportaissa huomattavasti suurempaa kuin ns. suorittavalla tasolla.

Tänään Helsingin Sanmien mielipidesivulla (C8) Sakari Partisen kirjoitus Ahneus näyttää vaivaavan meitä kaikkia selvitti, miten ”Tauti, joka on oletettu olevan vain johtavassa asemassa olevilla, onkin ominaista meille kaikille.” Väittämä on tosi. Lienee selvää, että meillä kaikilla on tosiaan taipumus ahneuteen. Partisen mielipidekirjoituksen perustava esimerkki oli kuitenkin seuraavanlainen: hampurilaisravintolan myyjät lottosivat kimpassa, mutta kuponki kirjattiin vain yhden työntekijän nimiin. 82 miljoonan suuruisen voiton tultua tämä päättikin pitää koko voittopotin omanaan, sen sijaan että olisi jakanut sen osallistujien kesken.

On huomattava, että tässä esimerkkitapauksessa ei kuitenkaan ollut kyseessä köyhien keskinäisen solidaarisuuden puute. Oikeudenmukaisesta jaosta on jälleen irtisanoutunut rikas, itsekkäästi käyttäytyvä ihminen – vaikka rikastuminen onkin tapahtunut vastikään ja yllättäen. Jos itsekkyys edesauttaakin rikastumista, myös raha ruokkii itsekkyyttä.

Itse asiassa jo rahan ajatteleminen ruokkii itsekkyyttä. Tutkimus (Vohs, Mead & Goode, 2006) on paljastanut, että jos koehenkilöt ohjaillaan ajattelemaan rahaa (tyyliin teettämällä heillä rahasanastoa käsitteleviä ristikkoja) he alkavat toimia ja ajatella itsekkäämmin kuin verrokkiryhmänsä (jotka ovat tehneet vastaavia tehtäviä ilman taloussanastoa). Rahaa ajattelevat ihmiset eivät auta muita yhtä herkästi kuin verrokkinsa, ovat taipuvaisia ajattelemaan, että ihmisten pitäisi olla muista riippumattomampia – eivätkä myöskään pyydä muilta apua. Raha turmelee sosiaalisuuttamme ja solidaarisuuttamme.

Raha ei myöskään ole kannustimista parhain. On tutkimuksia, jotka osoittavat, että rahapalkkion lupaaminen työtehtävästä, johon koehenkilö on jo osoittanut halukkuutensa – alentaa työtehoa. Tehtäviin ilmoittautuneet ovat myös olleet tyytyväisempiä ajankäyttöönsä, jos heille ei luvattu menetetystä ajasta palkkiota.

Onkin – ystävääni Erik Bäckmania seuraillen – kysyttävä: Millaisia vaikutuksia talouspuheen hallitsemalla julkisella keskustelulla on yhteiskuntaamme ja kanssaihmisiimme? Olisiko joukkotiedotuksen painopisteitä hyvä ajatella uudelleen?

(Erikille kiitos myös keskustelusta, jonka avulla pääsin Vohsin, Meadin ja Gooden jäljille.)

Tosiasioiden ja kuvitelmien kovuudesta ja pehmeydestä

Kielessämme esiintyy vakiintunut sanapari ”kovat tosiasiat”, johon vedotaan esimerkiksi ja erityisesti yhteiskunnallisessa tai muussa keskustelussa, kun oma tilannekuvaus ja toimintaehdotus halutaan osoittaa ainoiksi oikeiksi ja vastapuolen ajattelutapa unelmoinniksi tai fiktioksi.

Hyväksyttäköön seuraavaksi naiivin realistinen ajatus, että reaalinen maailma – myös ajallisena tapahtumien jatkumona – koostuu tiedettävissä olevista tosiseikoista. Seuraavaksi joudumme – sekä eräisiin neuropsykologisiin kokeisiin että pieneen itsereflektioon perustuen – toteamaan, että ihmistietoisuus ei elä edellä mainitussa reaalisessa maailmassa. Sen sijaan inhimillinen elämä on tulkintojen, selittelyiden, kuvitelmien ja fiktion kyllästämää. Kaikki suunnitelmallinen toiminta perustuu tulevaisuudenkuvitelmiin, jotka taas perustuvat mitä suurimmassa määrin siihen, miten tulkitsemme tähän mennessä tapahtuneen. Myös minäkuvamme, ymmärryksemme ihmisten toiminnasta sekä historian käänteistä ovat pitkälti sepitteellisiä. Erinäisten tapahtumien voidaan sanoa olevan tai olleen tosia, mutta tulkintamme ja ymmärryksemme niistä vaihtelevat. Todistajakertomukset samasta tapahtumasta voivat vaihdella suuresti. Yksiin ja samoihin lähteisiin perustuva historiankirjoitus vaihtelee suuresti paitsi tutkijasta, myös vallitsevasta ideologiasta riippuen.

Reaalinen sallii useita erilaisia ymmärryksiä ja kertomuksia. ”Kovat tosiasiat” eivät olekaan kovia vaan joustavia.

Vähemmän liikkumavaraa tarjoavat ideologiat ja fiktiot. Kun asioiden väliset yhteydet ja tapahtumien väliset riippuvuussuhteet on jo tulkittu, lyöty lukkoon, katoaa ymmärryksestä notkeus. Ajattelu jäykistyy. Tosiasiat pakotetaan tukemaan kertomusta vaikka väkisin. Esimerkkinä sukupuolikeskustelun kärjistyneimmät laitajoukkiot: on feministejä, joiden tulkinnassa mikä tahansa ilmiö – vaikkapa naisten osakseen saama parempi terveydenhuolto – on osoitus yhteiskuntamme naisvihamielisyydestä. Vastaavasti on ”maskulisteja”, joiden mielestä mikä tahansa ilmiö – esimerkiksi multimiljonäärien luksuspurjehduskilpailu karibialla – on osoitus naisten seksuaalisesta ylivallasta. Ei ole kuviteltavissa olevia tosiseikkoja, joilla täysin omaksuttuja ideologioita voitaisiin naarmuttaa.

Jos tosiasiat ovatkin mukautuvuudessaan joustavia, jopa pehmeitä, ovat fiktiot ja kuvitelmat sitäkin kovempia.

Väkivalta ja tornitalot

Suhteeni kaupunkeihin, niihin, joista lapsuudessani puhuttiin ”betoniviidakkoina”, on ollut aina romanttinen. Kuhmoisista tai Orimattilasta katsottuna Lahti oli kiinnostava paikka, lahtelaisen silmissä Helsinki oli jotakin, elokuvien ja kirjojen New Yorkista ja vastaavista puhumattakaan. Olen urbaaniromantikko ehkä eniten juuri lapsena lukemistani ja näkemistäni kertomuksista johtuen. Sellaiset teokset kuin West Side Story ja Juokse, poika, juokse piirsivät pikkupojan mieleeni suurkaupungin, joka on outo ja vaarallinen – ja juuri siksi kiinnostava. Se oli jotakin aivan muuta kuin se varsin turvallinen elämä, jota olen todellisuudessa aina elänyt.

Kaupunki on aina enemmän kuin iso kylä. Minulle eräs kiehtovan kaupungin tunnusmerkeistä on aina ollut korkea rakentaminen. Se on tuonut asutuskeskuksiin vertikaalisen ulottuvuuden, tehnyt latteasta kolmiulotteisen. Tämä (suur)kaupunkitilan kolmiulotteisuus on sivumennen sanottuna yksi aivan keskeisimpiä asioita super- ja naamiosankariviihteessä, ja ilman vertikaalista ulottuvuutta koko lajia tuskin olisi. Mitä jäisi Lepakko- tai Hämähäkkimiehestä jäljelle kaksi- tai kolmekerroksisen rakennuskannan keskellä?

(Kuva: Esikoiskirjani kansi by Sami Saramäki. Taustalla Hotelli Torni.)

Rappioromanttiset myytit ovat menettäneet voimaansa kokemukseni karttuessa – ja olen aina tunnistanut ne fiktiivisiksi – mutta kerrostaloilla on erityinen paikka sydämessäni. Muistan erityisellä lämmöllä lukioaikaista kotiani 8. kerroksessa Lahden keskustan yläpuolella ja öistä näkymää huoneeni ikkunasta, ja tunnen kateudensekaista kaihoa, kun vierailen sellaisilla ystävilläni, jotka asuvat jossakin 10. kerroksen tuntumassa. Tällaiset keskustelunavaukset saavat minut pyörittelemään päätäni.

Kuullessani ensimmäisiä kertoja Helsinkiin suunniteltavista pilvenpiirtäjistä olin ilahtunut ja ihastuksissani. Mitä väliä, jos Helsingin profiili mereltä katsottuna muuttuu? Niin se on muuttunut silloinkin, kun tuota nykyistä, joidenkin mielestä suojelemisen arvoista profiilia on luotu (vähän minä toisaalta olen nyreissäni siitä, että Engel meni tasoittelemaan kallioita siitä Senaatintorin tienoolta). Oikeastaan Helsingiltä mataluudessaan nimenomaan puuttuu profiili. Tarkemmin googlaamalla rakennusprojektit osoittautuivatkin pelkiksi korkeahkoiksi tornitaloiksi.
Oikeat pilvenpiirtäjät ovat ihan toinen juttu. Pilvenpiirtäjien fallinen symboliarvokin on kiistämätön, ja vielä suuremmaksi niiden symboliarvo nousee, jos niitä päin ajetaan lentokoneella. Itämainen hulluus – nuo kilometrin korkeutta lähentelevät talot – on silkkaa hienoutta. Yksi ensimmäisiä ajatuksia Pariisin keskustaan joskus päädyttyäni oli, että halusin päästä silmiini osuneen La Tour Montparnassen yläkerroksiin.

(Kuva: Näkymä pariisilaisen kahvilan ikkunasta)
Mielipiteeni korkean rakentamisen upeudesta alkoi horjua, kun arkkitehtiystäväni totesi jotakin seuraavanlaista: ”Siinä on melkoinen haaste, että niiden rakennusten ympäristö saadaan elämään. Ettei Jätkänsaarestakin tule vaan uusi Merihaka.”

Merihaka havahdutti minut siihen, mistä romantiikassa on aina pohjimmiltaan kysymys: etäisyydestä. Romanttinen suhde on ritarin ja linnan tornista (!) kuikuilijan tavoittamattoman välinen suhde. Tai kattojen yläpuolelta kadulle katselevan ihmisen suhde kaupungin vilinään. Läheisyys on toinen juttu.

Tavallisesti korkean rakennuksen juurella ottaa päähän. On varjoisaa ja usein jotenkin ankeaa. Epäviihtyisyys kuolettaa pilvenpiirtäjien ympäristön. Jokainen osaa varmasti nimetä muutaman massiivisen toimistotalon, joiden vaikutus lähiympäristöönsä on ensisijaisesti ankeuttava. Hotelli Tornin tai aiemmin mainitsemani Tour Monparnassen ympäristöt pelastaa se, että talot on pystytetty keskelle eloisaa kaupunkia – kuvittelen, vaan en tiedä, että Manhattanilla vallitsee samankaltainen tilanne. Kaupunkien ytimissä vaikuttanevat eri lainalaisuudet kuin reunavyöhykkeillä.

(Kuva: Tämäkin madridilainen toimistotalo on kaukaa katsottuna aika vaikuttava, mutta lähelle tultaessa tylsä.)

Aihetta selittelee muun muassa taloustieteilijä Tim Harford kirjassaan Elämän logiikka (joka käsittelee monia muitakin kiinnostavia sosio- ja psykomaantieteellisiä ilmiöitä rationaalisen päätöksenteon näkökulmasta): kun asukkaat ovat korkealla maan pinnan yläpuolella, he eivät ole elävöittämässä katuympäristöään, mikä taas johtaa rakennuksen lähialueen muuttumista vähemmän houkuttelevaksi. Heillä on myös suurempi kynnys osallistua alhaalla tapahtuviin asioihin. Näistä seikoista johtunee, että korkeissa taloissa asuvien riski tulla pahoinpidellyksi on – sosioekonomisista muuttujista riippumatta –melkoisesti suurempi kuin matalissa taloissa. Tämän tyyppisiä rikoksia tehdään enemmän hiljaisilla sivukujilla kuin eloisissa paikoilla.

Lisäksi Harfordin siteeraamat tutkimukset antavat ymmärtää, että ainakin Isossa Britanniassa sosiaaliset erot ovat vertikaalisia: Kuudennen kerroksen yläpuolella asuu vain hyvin vähän valkoihoista väestöä. Osuvahkolta näyttää Philip Ridleyn mainio nuortenromaani Mercedes, jossa taivaisiin kurottautuva upouusi pilvenpiirtäjä on jotakin upeaa – vaikka varjostaakin ympäristöään – mutta muuttuu ajan kanssa rappion näyttämöksi. Sen sijaan J.G. Ballardin maineikkaan High Rise -romaanin tieteisvisio on jokseenkin päinvastainen. Siinä täyden palvelun pilvenpiirtäjäkompleksin luokkarajat on piirretty niin, että rikkaimmat asuvat ylimpänä – rakennus joutuu konkreettisen, kaoottisen sisällissodan melskeisiin.

Vaikka pilvenpiirtäjien ja tornitalojen viehätys on minun tapauksessani liittynyt rappioromantiikaan, eivät todellinen rappio ja väkivalta juuri ihastuta. Burj Khalifan kaltaiset rakennukset, vaikka olisivat visuaalisesti kuinka ihmeellisiä, ovat myös iljettäviä orjatyön manifestaatoita. Missä määrin edellä mainitut ongelmat toteutuvat suomalaisessa rakennuskannassa, lienee talo- ja aluekohtaista. Tosiasia kuitenkin on, etteivät kerrostalot ole ainoastaan jännittäviä.

Kirjoittajan rakennustarkastajaisosetä joutui 60-luvulla oikeuteen hänen valvomansa lähes valmiin 9-kerroksisen asuintalon romahdettua. Hänen toiminnastaan ei löydetty laiminlyöntejä.