Lisää käsitöitä: Uusi ilme jouluksi!

Puhelimessa keskusteltiin hieman siitä, mitä kummipoikamme haluaa joululahjaksi. On juuri oppinut lukemaan, ja kirja olisi varmasti kiva. Ja sitten hän pitää action-otuksista – hirviöillekin on tiedossa hyvä koti. Tuumasta toimeen. Kirpparilta löytyy sliipattu nuorimies, jakaus siististi keskellä päätä, muovinsileä iho ja hurmurimainen hymy, Barbien poikakaveri tai jotain. Voi, miten mauton, hajuton ja persoonaton.

Mutta ei hätää! Sotilaallisen kybernetiikan laboratoriomme tarjoaa katu-uskottavuutta kiiltokuvapojuillekin! Kulma- ja rintakarvat, bioniset taisteluraajat, räätälöidyt ratkaisut juuri sinun tarpeisiisi!

 

 

 

Joulun aika

Sienessä

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Ilma on kosteaa, tuoksuu lajirunsaudelle. Annan sen johdattaa itseäni vähän matkaa, ennen kuin avaan silmäni. Siinä, aivan jaloissani, lahon kannon juuressa tönöttää kymmenittäin sikurirouskuja. Lakit irtoavat varsista ja heitän ne koriin omaan osastoonsa.
Lampsin eteenpäin. Sammal vajottaa ja yrittää turhaan kätkeä kantarellit katseeltani. Tiedän kuitenkin mistä etsiä, ja pian korini on jo puolillaan. Seuraavaksi kohti salaisia torvisieniapajia, niitä, joissa itiöemät olivat vielä toissapäivänä liian pieniä. Tänään ne ovat sopivan kokoisia. Riittävän isoja mutta yhä tuoreita.
Hyttyset parveilevat ympärilläni. Nitistän yhden kämmenselältäni.
Joskus sienimies on metsästäjä, silloin kun hän etsii uusia apajia, saapastelee ympäri metsää ja tähystää näreikköä silmä tarkkana. Saaliin osuessa kohdalle hän vetää veitsensä esille ja iskee armotta.
Metsästä palattuaan hän paistaa, kuivaa ja pakastaa, niin että saalista riittää koko vuodeksi. Juuri nytkin, kun haistelen metsää ja kurkin saniaisten alle, hurisee kodissani kuivuri. Pakastin on melkein täynnä ja kylmäkellarissa komeilee kymmeniä purkkeja etikkarouskuja.
Joskus sienestäjä on viljelijä. Hän vaalii tuttua esiintymää, käy välillä tarkistamassa kasvattiensa tilan ja poimii itiöemät matkaan vasta, kun ne ovat kypsiä poimittavaksi. Vaaliminen tekee kasvustoista hänen moraalista omaisuuttaan jo ennen poimintaa.
Ne eivät ole floraa, eivät faunaa. Eivätkä mitään siltä väliltä. Ne ovat sieniä.
Mäennyppylälle noustessani pelästytän liikkeelle hirven. Se juoksee ryskyen syvemmälle korpeen, ja nyt hirvikärpäset ryömivät hiuksissani, pudottelevat siipiään luullessaan löytäneensä pesäpaikan. Eivät ole varautuneet kampaan, joka niitä illalla odottaa.
No niin, näiden puiden juuressa torvisie…
Pysähdyn kuin seinään.
Ei sienen sientä. Joku on käynyt täällä. Sammaleeseen on repeytynyt aukkoja, kun sienet on kiskottu ylös rihmastoineen. Ja minä kun niin odotin sadon kypsymistä! Harmittaa.
Onneksi minulla on näitä apajia tässä ihan lähellä lisääkin. Ehdin tuskin ajatella ajatuksen loppuun, kun toinen, kauheampi, valtaa mieleni. Säntään juoksuun. Ryntään pienen kallion yli, sen pohjoirinteessä on seuraava torvisienipaikka, jopa ensimmäistä satoisampi…
ja
sama juttu. Joku ennätti ensin.
Aivan äsken!
Sammalessa on tuore saappaan painauma.
Se joku on tässä metsässä vieläkin. Aikaa ei ole hukattavaksi!
Juoksen taas, suorinta tietä seuraavaa apajaa kohti. Käsivarteni raapiutuvat rikki, kun kivusta piittaamatta työnnyn tiheän kuusikon läpi, ja sitten jo näenkin hänet.
Toinen.
Hän kävelee päättäväisin askelin kohti MINUN apajaani, ja kädessään hänellä on, italialaiseen tapaan, sienestyssauva. Kävellessään hän kääntelee sauvalla saniaisia ja näreitä, kurkkii niiden alle kumartelematta, haravoi maastoa ammattilaisen ottein.
Tunnistan hänet kävelytyylistä, ja äkkiä sydämeni sykkii nopeammin. Tunnistan hänet tavasta, jolla hän sauvaansa käyttelee.
Hän!
Me olimme ystäviä joskus, kauan, kauan sitten. Ja liittolaisia. Silloin, kun kaupalliset tahot palkkasivat tänne poimijoita idästä. Me kävimme yhdessä vastarintaan. Me ajoimme heidät pois. Mutta sitten kaikki muuttui. Enää ei ole meitä. On vain hän ja minä.
– Sinä! huudan.
Hän pysähtyy ja kääntyy ympäri. Astuu minua kohti muutaman askelen ja tunnistaa.
– Pitkä aika, ei nähdä, hän sanoo. Olen aina arvostanut hänen huumorintajuaan.
Laskemme korimme maahan kuin yhteisestä merkistä. Omani jää kannon ja sammalmättään väliseen kuoppaan. Haen sen siitä kohta, mutta nyt me saapastelemme toisiamme kohti rauhallisina ja valppaina. Tyyninä mutta kuohuksissa. Kaikki muu tyhjentyy mielestä. Hyttyset ja hirvikärpäset haihtuvat ympäriltäni, tuoksut katoavat, tuuli lakkaa narisuttamasta puun runkoa.
On vain hän ja minä. Ja alusta: mättäitä, juuria, kuoppia.
Hengitän syvään.
Kumisaappaat lonksuvat.
Välissämme on enää muutama metri, kun hän kohottaa sienestyskeppinsä valmiusasentoon, osoittaa sillä kasvojani. Pitelen sieniveistä kevyesti sormissani, alaviistossa. Pysähdymme hetkiseksi.
Hänen silmiensä halki kulkee arpeutunut viilto.
Minun veitsestäni.
Hän on ehkä sokea mutta kuulee sitäkin paremmin.
Otamme viimeiset askelet.
Hänen keppinsä syöksähtää pistoon, jonka väistän vasemmalle, kohti, niin likelle, ettei kepin antamasta ulottuvuudesta ole hänelle etua. Yritän samalla tarttua häntä ranteesta ja viiltää mutta siinä samassa hänen kyynärpäänsä jo murtaa nenäni. Isku on kova, kipu häikäisee, otan kaksi askelta sivulle, kauemmas, ja hänen keppinsä humiseekin jo päätäni kohti ja pakottaa minut perääntymään uudestaan. Ja uudestaan, ja minun on varottava, etten kompastu tällä vaativalla kamaralla.
Luulen päässeeni hänen rytmistään selvyyteen ja heti kolmannen iskun väistettyäni syöksyn matalana kohti hänen keskikehoaan, isken oman ruhoni häntä vasten koko painollani, tartun kiinni ja kaadan hänet, survaisen sieniveitsen hänen kylkeensä, ja nyt hänelläkin on omansa kädessään. Liikkeistämme puuttuu nyt kaikki kauneus ja sulokkuus, tunnen, miten hänen veitsensä iskee kylkeeni ja selkääni, yhä uudelleen lyhyt terä uppoutuu sisuksiini viiltävänä kipuna, ja samaan aikaan minä puhkon häneen reikiä omallani.
Me puukotamme toisiamme epätoivon vimmalla. Tahdomme kumpikin lopettaa tämän tuskan, tämän väkivallan. Tahdomme irti! Mutta olemme tilanteen vankeja, tämä voi loppua vain vastustajan kuolemaan. On etsittävä elintärkeitä osia. Iskuja ja viiltoja, kipua, iskuja, viiltoja, kauhua! Maitiaisneste tahraa meidät kauttaaltamme, ja yhä väsyneemmät liikkeemme hidastuvat, iskut harvenevat, kunnes lopulta hän ei enää liiku, ei hengitä. Makaan häntä vasten lysähtäneenä, ja minäkin jaksan hengittää vain vaivoin.
Melkein kiinni silmissäni. Liian lähellä. Hänen auki revennyt maltonsa, kauttaaltaan toukkainen, huokoiseksi syöty, tummunut ja mätä.
Siksi siis.
Jos hän vain olisi joskus saanut rohkeutta puhua…
Mutta nyt… minua nukuttaa.

Fragmentteja

Uusälytön ilta oli ja meni, omasta mielestäni sangen onnistuneesti. Pidin itse asiassa jokaisesta esityksestä ja viihdyin. Kiitos kaikille, olitte upeita! Jos jollakulla sattui olemaan kamera mukana, ja jos haluaa ilahduttaa minua ja muita esiintyjiä, niin… foto olisi kiva ylläri!

* * *

Leikkiminen kielletty on jo finaalissaan. Muutama pikku juttu vielä, ja sitten se on valmis painoon. Tuntuu hyvältä saada taas yksi projekti pakettiin ja päästä kohta keskittymään kokonaan seuraavaan. Julkaiseminen myös pelottaa. Aihe tuntuu joiltain osin tulevan lähemmäksi kuin työtä aloittaessani osasin aavistaa.

* * *

Tämä on ollut hyvä ulkoiluviikko.

Kävin melontakurssilla ja opin aiheesta aika paljon uutta. Kuten että vesi on vielä kylmää enkä osaa eskimokäännöstä. Espoon eskimoiden kerhotilakin tuntuu kotoisalta paikalta. Ei mitään purjehdustunnelmaa, vaan samanlaista retkeilyatmosfääriä kuin vuoristomajoissa.

Eilen tapasimme Ossin kanssa Salmisaaren kiipeilyhallilla ja totesimme, että aurinko alkoikin paistaa. Menimmekin sitten Nuuksioon. Kiipeily sujui, ja olin paremmassa vedossa kuin koskaan aiempina vuosina. Niinpä uskalsinkin tänään Oden ja Niinan kanssa Kvarnbyssä yrittää dementia-flashia Lepakkomieheen. Sateessa. Sekvenssit menivät pieleen jo ensimmäisillä metreillä. Erinäisten vastoinkäymisten ja räpistelyiden ja kauhusta kangistumisten jälkeen päädyin lopulta kuitenkin sinne katon yläpuolelle, jossa olikin märkää ja liukasta, ja otin viiden metrin pannut – pää edellä. (I love my helmet!) Kun sitten vähän myöhemmin laskeuduin putsaamaan reittiä, huomasin unohtaneeni prusik-narun alas. Köysi saatiin kuralutakkoon. Autoa lähestyessämme tajusin jättäneeni varmistuslasit kallion juurelle. Loistokeikka!

* * *

Ihmetyttää vähän tuo enemmistöhallituksen väkisin vääntäminen. Eivätkö enemmistöhallitukset osaltaan ole vallan kolmijakoa vaarantava tekijä? Enemmistöhallituksen kaatava välikysymys esimerkiksi lienee lähes mahdoton ilmiö, vaikka vallan huipulla kuuluisi tuulla.

* * *

Tähän loppuun minun piti laittaa jokin niistä hienoista runollisista sanaleikeistä, joita aina silloin tällöin keksin. Kun en kirjoita niitä muistiin, ei niitä kuitenkaan enää ole. Kuvitelkaa siis ihan itse jotakin henkevästi nenäkästä – vaikkapa ajatuksen katoavaisuudesta.

Se on huomenna!

Ruuhkainen kevät. Deadlineja, häitä, ristiäisiä, Uneton48-lyhytelokuvakilpailu, vertikaalista pinoutumista, kokouksia… Ja tietenkin kaikkien aikojen neljäs uusälyttömyysilta. Tervetuloa sinne kaikki huomenna torstaina!

Luvassa liikerunoa, proosaa, rap-lyriikkaa, musiikkia, Herakleitoksen fragmentteja, eroottinen klassikko, mauttomuuksia ja vaikka mitä! Lavalla (suunnilleen tässä järjestyksessä) Jaakko Rissanen & Tuukka Hämäläinen, Miina Supinen, Janne Viertiö & Die Herakliter, Tuuve Aro, Sinikka Vuola, Jukka Laajarinne & Mia Wrang, Kirsti Kuronen, Harri Hertell & Dxxxa D, Teemu Manninen, Jouni Kemppi, Janne Kortteinen, Jani Kivisolan synkkä ryteikkö

Cafe Mascot, Neljäs linja 2 klo 19 alkaen

Vapaa pääsy.

Tänään täällä, huomenna tuolla

Tänään tämmöinen:

”Kevään neljäs Kiiski Open Mic -klubi pidetään perjantaina 29.4.2011 kello 19.00 alkaen ja tällä kertaa runoilemme vapputunnelmissa. Illan aikana kirjoitetaan mm. vappuaiheisia tekstejä. Klubilla ovat tällä kertaa lämmittelemässä rap-lyyrikko Pelan, uusälyttömän liikkeen perustaja, vapaakirjailija ja ajattelija Jukka Laajarinne, runoilija Heikki Kerätär (Oulu) sekä tamperelainen vahvistuksemme, runoilija Anne Mölsä.

Klubin ideahan on kaikille tuttu: ota runosi mukaan ja esitä ne muille. Kyseessä ei ole kilpailu, mutta yleisön suosikki palkitaan mm. sushilla.”

Kolmen viikon päästä jotakin muuta:

Postinkantaja kolauttaa kahdesti

Postinkantaja kävi, hyvää työtä teki. Luukusta kolahti uusi n&n ja pari sekuntia myöhemmin Tähtivaeltaja. Jälkimmäisessä Juhani Hinkkanen arvostelee Kertomuksia pimeestä -antologian:

”[…]kokoelma sisältää outoja tarinoita, pieniä surrealistisia kertomuksia. Niiden logiikka on unen logiikkaa. […] Tekstejä on siis lähestyttävä varovaisesti, vähän kerrallaan ja pieninä annoksina. […] Jos mieleenpainuvimpia tekstejä pitäisi etsiä, ne olisivat todennäköisesti Jääskeläisen Salainen kirjeenvaihtoystävä, Nummelinin Puitten juuret ja Pertun Lesonen ja naiset. Toisaalta lähes yhtä hyvin esiin voisi nostaa melkein mitkä tahansa kolme muuta tarinaa, mikä kertoo paljon tekstien yleisestä tasosta. Menkää ja omaksukaa uusälyttömyys!”

Mukava juttu. Hinkkasen antamassa lukuohjeessa on sitä paitsi pointtinsa. Samoin kuin on pointtinsa siinä, että esiin olisi voinut vaihtoehtoisesti nostaa joitain muitakin tarinoita. Olen nimittäin törmännyt pariin lyhyeeseen Kertomuksia pimeestä -merkintään blogosfäärissäkin, ja toden totta, toistaiseksi lukijat ovat ilmoittaneet suosikeikseen aivan eri novelleja – yhtään päällekkäisyyksiä ei ole esiintynyt.

Tribuutti Heli Slungalle

Vapaudesta ja autonomiasta

Joskus alkutalvesta hahmotin ajattelussani käsitesekaannuksen. Kirjailijana ja uusälyttömänä suhtaudun käsitesekaannuksiin myönteisesti, mutta joskus on asiallista myös hieman analyseerata. Sartrea seuraillen olen pitänyt vapautta yhtaikaa puolustettavana arvona ja metafyysisenä käsitteenä, enkä ole kokenut tarpeelliseksi erotella näitä toisistaan. Nyt erottelen.

Mitä on vapaus metafyysisenä tai empiirisenä ilmiönä? Se lienee sitä että vapaa olio (vaikkapa ihminen) voi toimia niin tai näin ilman, että hänen toimintaansa pystytään etukäteen pitävästi ennustamaan. Vapaa olio voi valita yhtä hyvin A:n tai B:n, sillä valintaa ei ole ennalta määrätty.

Tässä on tietenkin kysyttävä, miten vapaus eroaa aidosta sattumasta. Ei ymmärtääkseni mitenkään? Jos on vapautta, on myös aitoa satunnaisuutta ja päinvastoin. Tässä mielessä vapaus on olemukseltaan absurdia: se ei noudata suunnitelmiamme vaan yllättää ja pistää pasmat sekaisin. Esimerkiksi Sartren ajattelussa tämä on sitä vapautta, joka myös ahdistaa: emme voi luottaa itseemme. Mutta onko se sitä vapautta, jonka puolesta on taisteltava? Absurdikolle… ehkä. Arvaamaton on kiinnostavampaa kuin ennalta-arvattava. Mutta jos tämä vapaus on ylipäätään todellista, se ei varsinaisesti vaatine puolustajaa. Ihminen joko on vapaa tai sitten ei. Mahdollisimman arvaamattomasti ja kokeellisesti voi tietenkin (ja usein myös kannattaa!) käyttäytyä, mutta metafyysistä tasoa emme kai ulotu tässä mielessä sorkkimaan.

Useimmiten, kun vapauden tai vapauksien puolesta taistellaan, on kuitenkin kysymys jostakin muusta kuin edellä kuvailemastani häilyvyydestä. Se, minkä edestä noustaan barrikadeille, onkin autonomiaa, itsemääräytyvyyttä; sitä, ettei toimiamme määritä ulkopuolinen vaan omalakinen, sisäinen taho. Autonominen olio voi kuitenkin olla epävapaa: esimerkiksi taskukello toimii oman säännönmukaisuutensa ennalta ohjaamana. Sen voi rikkoa, ja sen toimintaan voi tietysti myös vaikuttaa, mutta noin oletusarvoisesti se on autonominen yksikkö sen jälkeen kun se on vedetty. Käsitesekaannus ei taida olla pelkästään minun tai Sartren. Esimerkiksi Kantin tavoittelema, valistushankkeen täydellisesti ”vapauttama” ihminen toimii sisäistämiensä moraalilakien velvoituksen mukaan: hän on autonominen mutta lainalaisuudessaan epävapaa.

Vai?

Subjekti hajoaa postmoderniin taiteeseen