Kategoria: Kuvataide

Suomen PENin sananvapauspalkinto Ville Rannalle

Oli kai vuosi 1998 tai 1999, kun kävin Teatteri Jurkassa kuuntelemassa erästä Suomen PENin luentatilaisuutta. Lastenohjelmista tutut karismaattiset äänet lukivat vankiloihin joutuneiden ja kidutettujen kirjailijoiden ja toimittajien kertomuksia, ja silloin minä päätin: jos minusta joskus tulee ihan oikea kirjailija, ainakin PENin toimintaan tahdon osallistua. Sananvapaus on tärkeä asia. Aikanani liityinkin yhdistyksen jäseneksi, mutta jotenkin se aktiivinen osallistuminen on jäi pelkäksi unohdetuksi haikailuksi.

Tein jopa hiljattain vankan päätöksen kieltäytyä kaikista tarjottavista vastuutehtävistä, kun nykyisissäkin on tarpeeksi ja puolet liikaa. Kun minua kuitenkin äsken ja yllättäen ehdotettiin Suomen PENin hallitukseen, sain itseni kiinni nuoruuteni lupauksesta. Ihanteilleen on hyvä olla uskollinen edes silloin, kun suoraan kysytään. Siellä sitä nyt ollaan.

Minäminähöpöttelyistä asiaan: Eilisessä kokouksessa jaettiin ensimmäistä kertaa Suomen PENin sananvapauspalkinto. Palkinnon sai keskustelua herättäneistä pilapiirroksistaan ja sarjakuvistaan tunnettu Ville Ranta. Palkinnon jakoperusteet ovat luettavissa PENin sivuilla.

Kuva: Ville Ranta (oik.) saa kuplamuoviin käärityn palkintonsa, Tarmo Paunun lahjoittaman maalauksen Käsitys, puheenjohtaja Jarkko Tontilta. Puhelimen kamera korostaa palkitun karismaattista katsetta jännittävällä tavalla.

Tulokulman kiinnittäminen näyttelyvierailun menetelmänä

Kun käyn taidenäyttelyssä, ennakko-odotukseni ja -luuloni sekä aiemmat kokemukseni vaikuttavat paljonkin siihen, millainen kokemus näyttelystä muodostuu. Pyrin kuitenkin kuuntelemaan taidetta, olemaan sille avoin. En ole mikään tabula rasa – siihen tuskin kukaan kykenee – mutta olen huomannut itsessäni taipumusta yrittää sivuuttaa ennakkoasenteeni.

Pari viikkoa sitten kävin muutaman filosofisen praktikon kanssa katsomassa Rembrandtin grafiikkaa esittelevää näyttelyä Koffin taidemuseossa jokseenkin päinvastaisella lähestymistavalla. Annoimme toisillemme temaattiset lähestymistavat näyttelyyn. Joku tarkasteli vedoksia ilon, joku tradition, kolmas teknologian näkökulmasta. Omaksi teemakseni osui kuolema. Kokeilemamme tapa tarkastella taidetta osoittautui antoisaksi ja hämmästyttävän hedelmälliseksi.

Rembrandtin uskonnolliset aiheet tarjosivat tietenkin helpon kuvakulman kuolemaan. Niistä oli kiva raapustella muistiinpanoja paperille. Eunukki ottaa kasteen vastaan, esimerkiksi. Eunukin iturata on katkaistu, tämä tietää hänelle geneettistä kuolemaa, tietyssä mielessä aitoa ja tiedostettua biologista kuolemaa. Hänen elämänsä ei jatku jälkeläisissä. Tarjoaako kaste jotakin tilalle? Vähän vastaavilla linjoilla tulkintani kulki katsellessani vedosta nimeltä Kuolema ilmestyy avioparille avoimesta haudasta. Vaikka pidän erityisesti freudilaisen psykoanalyysin tieteellistä perustaa parhaimmillaankin kyseenalaisena, en voi kuin arvostaa Freudin symbolistisia korostuksia tai vaikkapa vastaparia eros ja tanatos, jossa juuri sukupuolisuus virittyy kuoleman vastavoimaksi. Siinähän se oli Rembrandtin kuvaan ikuistettuna.

No, tämä kaikki oli vain älyllistä assosiointia ja näpertelyä. Jeesus nostetaan ristiltä on kuva, joka perustuu kuluneisuudessaan kuolleeseen aiheeseen – se ei puhuttele minua etenkään uskonnollisessa mielessä. Mutta Rembrandtin grafiikka aiheesta puhutteli. Jeesuksen roikkuva, veltto liha… tässä oli tavoitettu kuolemasta jotakin todellista ja konkreettista. En voinut olla muistamatta isäni ruumista kuolinvuoteellaan, kun hänen väsyneet keuhkonsa olivat viimeisen kerran pihahtaneet tyhjiksi. Oliko yksikään muu näkemäni (kuvataide)teos kuvannut kuolemaa näin aidosti? Aloin hahmottaa, miksi Rembrandtia pidetään niin suurena mestarina kuin pidetään. Tämä hahmotus on jäänyt saavuttamatta hänen tunnetumpien teoksiensa pohjalta. Kovin usein kuvien (tai aiheiden) kanonisointi ja ylenpalttinen viljeleminen kuluttaa niitä, kunnes niistä ei enää saa mitään irti. Mitä olisi Rembrandt vain tunnetuimpien teostensa kautta tarkasteltuna? Ei paljon mitään. Tämä on käynyt ennenkin mielessäni: ehkä etenkin kaikkein väkevimmän taiteen kouluopettaminen pitäisi kokonaan kieltää.

Varsinaisen läpimurron kuolema teki, kun katselin Rembrandtin omakuvia. Nuo silmät, ajattelin, nuo samat silmät, joita nyt katselen, ovat katselleet tätä samaa kuvaa. Mutta nyt niitä ei enää ole. Tästä eteenpäin olivat kaikki vedokset ajallisuuden ja elämän lyhyyden kuvia. Paimentyttö. Koulupojat. Aasi. Jokikinen ihminen, joita taiteilija oli kuvannut, käyttänyt mallinaan tai inspiraation lähteenä. Kuolleita. Olemattomiin rauenneita.

Kuva-analyysien vaihtuminen voimakkaaksi kuoleman hyökyaalloksi oli… jotakin. Näyttelyvierailusta tulikin meditaatio.

Musertava melankolia

Lars von Trierin Melancholia on kiehtova ja aihettaan kunnioittavalla tavalla raskas kuvaus vaikeasta masennuksesta.

Elokuva jakautuu kahteen jaksoon: Ensimmäisessä Justine- nimisen naisen häät kääntyvät fiaskoksi. Päähenkilön nimi kartanomiljööseen yhdistyneenä johtaa rinnastukseen de Saden samannimiseen kirjaan: Justine on yläluokkaisten tarpeille esineellistettynä, ja hänen roolinsa on ulkoa pakotettu. Hääpuku näyttää hänen päällään yhtä väkinäiseltä kuin juhlaseremoniatkin.

Morsian yrittää muttei masennukseltaan kykene ylläpitämään porvarillisia kulisseja, joita häneltä vaaditaan. Väsynyt mieli kaipaa takaisin kohtuun, jonka korvikkeena toimii kylpyamme, ja yhteys toisiin ihmisiin on katkonaista ja tyhjää.

Elokuvan toinen osa jatkuu täyden romahduksen jälkeen: Justine on lapsen tavoin hoivattavassa tilassa, mutta kuten Saden romaanihenkilöistä, tekee kärsimys hänestäkin vahvan.

Toisen osan kerrontaa hallitsee jungilainen psykofysiikka tai muuten vain symbolistinen ajattelu: koko ympäröivä maailma heijastelee ihmisten mielentiloja – masennusta. Maapallo kelluu kosmisessa yksinäisyydessä, jossa kaikki näyttää menettävän merkityksensä. Melankolia rinnastuu maailmanloppuun – Melancholia-nimisen planeetan ja maapallon yhteentörmäykseen – eikä kukaan jää kaipaamaan. Depression valtaama ihminen ei edelleenkään hallitse itseään tai onnistu yksinkertaisissakaan asioissa: Melankolian alla hevonen toistuvasti kieltäytyy tottelemasta.

Masennuksen vallitessa ihmiset reagoivat eri tavoin: maailmanloppu ja yksinäisyys yritetään kiistää tai lohtua haetaan toisten läheisyydestä. Kroonisen melankolikon tavoin joku ajattelee murskaavaa melankoliaa ystävänään – kunnes tappaa itsensä. Elämä itsessään on viheliäistä, jopa pahaa.

Muumi-kirjat (erityisesti Pyrstötähti ja eräät Vilijonkan tunnelmat) muistuivat toistuvasti mieleen. Ilman keventäviä tai iloisia elementtejä. Visuaalisesti von Trier on jo kovin kaukana dogma-ajoistaan. Antichristin tavoin Melancholia on komeata, kaunista ja surrealistista katseltavaa, ja tuntuu paikoin häivyttävän elokuvan ja maalaustaiteen välisiä eroja.

Jokin epämääräinen elokuvassa jäi häiritsemään, jokin, jota en osaa oikein paikantaa, ja joka tuntuu siltä, kuin en olisi saanut palasia kunnolla kohdalleen. Keksikö joku paremman tulkinnan?

Urpo

Uneton48-kisan lämppärikisana oli 15 tai 30 sekuntia kestävän Urpo-alkoholiantimainoksen tekeminen. Tuomaristo valitsi yksitoista työtä yleisöäänestykseen, ja myös meidän Hasardifilmimme taidonnäyte on pikku-finaalissa mukana.

Mainioita Urpo-antimainoksia saa katsella ja äänestää täällä: http://www.hienostisivistynyt.com/

Finaaliin päätymätön kontribuutiomme on tässä.

Ei ainoastaan lapsille

Varoitus: Kaupallinen tiedote.

Iloksemme voimme todeta, että WSOY:n kirjakauppa Bulevardilla myy nyt Martti Ruokosen kuvittamaa ja Jukka Laajarinteen kirjoittamaa tarinakokoelmaa

Ruoalla ei saa leikkiä

3 € hintaan!

Tämän halvemmalla ei näin hyvää kirjallisuutta myydä kuin kirpputorilla.

Huom! Kannattaa ehkä varmista hyllytilanne etukäteen. Ostin nimittäin hyllyn tyhjäksi. Vastaus kysymykseeni, saako näitä tähän hintaan lisääkin, oli joka tapauksessa: ”Ihan niin paljon kuin haluat.”

Saattaa sisältää pähkinää.

Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?

Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?

Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?

Saako sinappia sotkea ympäriinsä?

Kahdelle. Älä niele purematta.

Kuvitus: Martti Ruokonen. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35040-9

.

“Aikuisiakin naurattaa vallan vietävästi, joten Ruoalla ei saa leikkiä on selvä täysosuma.” (Mikko, Kirjavinkit)

“Tää kirja ois kyllä mun kaa, vaikka se olis niinku lastenkirja.” (Marko Ikävalko, Kirjatyö)

“Nimestään huolimatta opus ei ole mikään käytöksen kultainen kirja – pikemminkin päinvastoin.” (Marika Laijärvi, Keskisuomalainen)

“Tässä on juuri sellainen kirja, joka lapsiperheissä tarvitaan.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Se, joka ei tunne entuudestaan Jukka Laajarinteen moniaalle rönsyilevää ja lukijan ajatuspiintymiä verryttelevää tuotantoa, voi hämääntyä tästä kirjasta.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)