Kategoria: Kirjat

Kesäloman paikka

Luulen saaneeni kässärin valmiiksi. Tässä vaiheessa en tajua tekstistä enää yhtään mitään, mutta onneksi on hyvä ja tarkka kustannustoimittaja, joka tajuaa ja jonka patistamana Kirjaa on kuitenkin pystynyt vielä parantelemaan. Nyt muutama päivä huilailua, sitten vielä vielä oikovedokset ja sen jälkeen heti täysillä seuraavan kirjan kimppuun.

Ihme homma, muuten: joskus kuvittelin, että vapaana kirjailijana sitä vain syljeskelisi kattoon ja välillä vähän raapustaisi. Mutta oikeasti sitä onkin koko ajan nenä lähteissä tai sormet näppäimistöllä tai molemmat. Kunnianhimo kasvaa tehdessä, ja helposti innostuvana tyyppinä sitä haalii koko ajan lisää hommia ja projekteja, eikä sitä oikein osaisi tyhjänpanttinakaan olla, kun on sellainen tunne, että olemassaolonsa joutuu jotenkin koko ajan perustelemaan. Joskus sitä kuitenkin toivoisi, että osaisi vaikka kokonaisen kuukauden ihan vain relata.

Ja noihin WSOY:n touhuihin en muuten jaksa sanoa yhtään mitään. Eivät kosketa minua, luulen.

Nuortenkirjasensuuri

Ruotsissa kirjailijat ovat syyttäneet kustantamoita lasten- ja nuortenkirjallisuuden sensuurista. Alkoholia, tupakkaa, kiroilemista ja jopa yksinäisyyden kuvauksia vaaditaan pois kirjoista, jotta ne möisivät paremmin. Lasten- ja nuortenkirjallisuus ei saa Ruotsissa kuvata todellisuutta, vaan sen tulee olla kaunistelevaa epäkirjallisuutta.

Entäpä meillä?

Kuten olemme jo saaneet lukea, kansanedustaja Leena Rauhala (KD) vaatii lasten suojelemista kirjallisuudelta. Tämä on hölmöä muttei huolestuttavaa: vastaavanlaisia vaatimuksia on aina silloin tällöin esitetty ilman, että sillä olisi muuta välitöntä vaikutusta kuin kiellettäväksi ehdotetun kirjan kohonneet myyntiluvut.

Hesarin jutusta selviää, että Rauhalan paheksuman sarjan ensimmäinen osa oli lähtenyt painoon ennen Rauhalan kysymystä, ja että kustantamo Stabenfeldtin toimituspäällikkö Anne Pölkin mielestä kirja ei ole nuorille sopimaton. Pölkin vastaus on Rauhalan vaatimusta surullisempaa luettavaa: ”Huumeet esitetään kirjassa negatiivisessa valossa. Suomalaisesta laitoksesta on poistettu alkoholi ja tupakka. Sadomasokistinen prostituoitu -vertaus on muutettu muotoon ’aika hurjan tytön näköinen’.”

Lisäksi saamme lukea, ”etteivät kustantajaa huoleta huume- ja muut viittaukset, sillä kaikki on siistitty.”

Tämä ei ollut yllätys. Varsinainen kalavale -vitsikollaasia koostaessani jouduin muuttamaan olutpullon limsapulloksi. 1950-luvulle sijoittuvassa kohtauksessa Pikku Kaarlo ei saanut päästää suustaan n-sanaa, mikä teki kohtauksesta vaivaannuttavalla tavalla anakronistisen.

Kun katselee vanhaa Peppi Pitkätossu -telkkarisarjaa, jossa olutpullot ovat samalla tavoin näkyvissä kuin siinä maailmassa, jossa lapset elävät… tai kun lukee Muumi-kirjoja, joissa lapsetkin polttavat tupakkaa, voi vain surullisena todeta: lapsemme kasvavat ahtaammin normitetussa kulttuurissa kuin yksikään sukupolvi koskaan aikaisemmin.

Mitä opimme vapaa-ajattelijain pornotempauksesta?

Yhden merkittävän asian tuo Raamattujen ja pornolehtien vaihtokauppa osoitti: pilakuvakriisin yhteydessä esiintynyt tuohtumus ja riehuminen ei ollut yksinomaan islamilainen tapa reagoida. Vapaa-ajattelijoiden saamat tappouhkaukset osoittavat, että uskonnollisia kuumapäitä löytyy kyllä ihan kotoisasta kristinuskostammekin, kun vähän raaputetaan.

Ehdotankin, että pilakuvakriisiin vetoaminen maahanmuuttokriittisenä argumenttina todetaan kehnoksi. Ei ole olennaista eroa siinä, tuleeko tappouhkauksia Muhammedille (saws) irvailemisesta vai Raamatun epäkunnioittavasta kohtelusta.

Fiktion merkityksettömyydestä

Teemu Ikonen esitteli sunnuntain Hesarissa David Shieldsin teoksen Reality Hunger. A Manifest.

Jutun perusteella Shields katsoo fiktiivisen romaanin olevan pahasta kirjallisuudelle. Tarinankerronta on vallannut kirjallisuuden, joka on lakannut kommunikoimasta todellisuuden kanssa ja alkanut muuttua merkityksettömäksi. Shields yrittää elvyttää kirjallisuuden todellisuussuhdetta ei-fiktion avulla ja etsii ”säännötöntä, muotoaan muuntelevaa ja tekstilajeja sekoittavaa kirjoitusta, joka väittää olevansa ajankohtaista ja totta.”

Tuttu tunne. Myöskään minua tarinavetoinen proosafiktio ei pääsääntöisesti kosketa. Mielikuvitushenkilöiden edesottamuksista on vaikea kiinnostua, koska juonenkäänteillä ei yksinkertaisesti ole mitään väliä. Tämä koskee noin 90 prosenttia lukemastani aikuisten fiktiosta eli noin 99,73 prosenttia kaikesta siitä fiktiosta, jonka olen edes jotenkin noteerannut. Fiktiivinen kertomakirjallisuus jättää minuun enää kovin harvoin jälkiä.
Harvinainen merkittäväksi kokemani fiktio rakentuu sen sijaan yleensä tematiikan varaan. Tarina on sivuseikka, ja kerronta voi olla hyvinkin esseististä ja selittelevääkin, kunhan se – piru vie! – kertoo edes jostakin, ja kunhan kirjailija on onnistunut ajattelemaan aihettaan edes pikkuisen tavallista hiihtäjää (esim. minua) pidemmälle.

En etsi kirjoista tarinaa vaan ajatuksia, uusia näkökulmia todellisuuteen. Siksi viihdynkin nykyään paljon paremmin tietokirjallisuuden, filosofian ja esseistiikan parissa kuin fiktion. Parhaat elämykset tarjoaa kirjallisuus, jossa uskalletaan ajatella.

”Analyysille löytää kaikupohjaa näkemyksistä, joita ranskalaiset kirjallisuudentutkijat ovat esittäneet viime vuosina”, Ikonen kirjoittaa jutussaan.

Näkemys ei ole viime vuosien uutuus. Kokemuksistani kirjailijana -esitelmässään (1966) Simone de Beauvoir pohti samaa kirjallisuuden ja todellisuuden välistä suhdetta: ”Herääkin kysymys, onko kaunokirjallisuuden nykytila syynä tietokirjojen suosioon. Kuten sanoin edellä, kaunokirjallisuus on nykyään äärimmäisen karua, lyhyesti sanottuna se ei halua kommunikoida mitään. (…) ihmiset jättävät kaunokirjallisuuden ja valitsevat dokumentaariset teokset juuri siksi, että kaunokirjallisuus on osittain laiminlyönyt tehtävänsä.”

de Beauvoir näkee kuitenkin kaunokirjallisuudella oman erityismahdollisuutensa: se voi välittää merkityksen kokemusta, elämää, tavalla joka saa lukijan valtoihinsa. Kaunokirjallisuudessa yksilöllinen ja yleinen sulautuvat, maailma tulee jaetuksi.

Miksi tämä jaettuus ei sitten käytännössä toteudu?

Koska fiktiossa tyypillinen jaettava on juoni.

Ja juoni taas ei ole sitä yksityisyydessään yleistä, jota voimme pitää samaan aikaan omanamme ja jaettuna ja merkityksellisenä.

Todellisuudessa ei nimittäin ole juonta.

Pieni siankasvatusopas

Syksyllä ilmestyvän romaanini tematiikka käsittelee kehää ja syklejä erilaisissa inhimillisissä ja epäinhimillisissä yhteyksissä. Kehä on äärimmäisen universaali käsiteluokka. Tästä johtuen Kehys on juuri niitä sikamaisia romaaneja, jotka nielevät lähes mitä tahansa.

Vaan kuinka Sika kasvatetaan?

Aluksi Sika kuuluu olemattomiin, siis epäolioihin. Se kyyhöttää määrättömänä ja muodottomana työpöydän alla, ja tästä syystä kirjailijan lasta onkin kielletty leikkimästä työpöydän tavaroilla – myös tietokoneella – ellei jompi kumpi vanhemmista ole paikalla.

Jossakin vaiheesa tuo thing that should not be alkaa niellä ympäristöstään ajatuksia, ideoita, synoptisia katkelmia. Tuosta materiaalista alkaa muodostua sen luusto.

Aikanaan olennon luuranko on kasassa. Kirjailija vahvistaa sitä näpyttelemällä.

Luusto on kuitenkin eloton. Olio tarvitsee lihaa luidensa ylle, suonet, verta, häijyn sielun ja lopuksi nahat ylleen. Oikeaa ruokaa oikeisiin paikkoihin. Ruokinnassa vaaditaan jonkin verran taitoa ja harkintaa, sillä muuten Sika saattaa hajota omaan mahdottomuuteensa: palat eivät pysy yhdessä ja raskas ruho sortuu oman taakkansa alla. Jäänteet lakaistaan pöytälaatikkoon. Auttaako lihaliima? Joskus.

Jos tuo olento alkaa koristen hengittää kutsutaan paikalle Tarkastaja. Tarkastaja arvioi, voiko Sian käyttää ihmisravinnoksi. Tarkastaja ehdottaa joko käsittämättömän eläimen lopettamista ja sitten polttamista roviolla, tai sitten Tarkastaja käskee ruokkia Sikaa lisää.

Joskus Sika on jo teurasvalmis.

Juuri nyt olen teurastuspuuhissa. Olen iskenyt Sikaa lekalla päähän, murskannut sen luita, tuhonnut kokonaisia tarinoita. Olen typistänyt sen raajoja. Laskenut verta, kaltannut elävältä, silponut ja suolistanut. Ravinnoksi kelpaamattomat osat on poistettava ja syntyneet aukot tikattava yhteen. Kosmeettista kirurgiaa kaikkialle!

Kun tämä kauhea paini aikanaan on lopussa, ei sika enää elä samassa mielessä kuin tähän asti. Se on lakannut syömästä ja kasvamasta. Mutta on tärkeää, että se yhä hengittää.

Kun asiakas ostaa sen kelmuun pakattuna lihatiskiltä ja alkaa syödä – kaikkisyöpä on kasvatettu syötäväksi – täytyy useimpien suupalojen maistua hyvältä. Mutta niiden on oltava sitkeitä, niissä on oltava pureskeltavaa. Mukana on myös paljon vaikeasti nieltävää. Ja jos Sika on yhä elossa, on siinä hieman outo sivumaku. Joku lukija purskahtaa syödessään itkuun, toinen siirtää annoksensa syrjään, ja kolmas…

Kolmannen vatsassa kouristelee. Jokin on alkanut liikkua siellä.

Roinasta

Laura Koljonen herätti nettikeskustelua lastenhuoneen tavararämeestä. Tuttu juttu. Leluja on meidänkin taloudessamme melkein yhtä paljon kuin kirjoja, mutta toisin kuin kirjat, lelut eivät asetu siististi ja kompaktisti yhtään mihinkään. Ja kohta on taas tyttären synttärikemut ja talo entistä täydempänä.

Kahden ensimmäisen vuoden ajan tilanne pysyi kivasti hallinnassa: lelut mahtuivat pariin rottinkikoriin. Sveitsin-vuosina aloitettiin alamäki. Tunnustan heti, että vika oli paljolti minussa. Sadepäivinä kolmevuotiaan kanssa kotiin suljettu minä ei kestänyt ilman vaihtelevia virikkeitä, vaan hankki yhteisen laatuajan kuluksi melkoisen kasan legoja ja palapelejä.

No, viimeisten kolmen vuoden aikana olemme itse hankkineet taloon hyvin vähän leikkikaluja. Onhan täällä muutakin elämää. Mutta silti niitä tulee ja tulee. Toissa vuonna tuli niitä Baby, Burn! -juttuja, viime vuonna vuonna lemmikkieläinkauppa poikineen, ja viime aikoina Hello Kitty -kamaa. Ei siinä mitään, sitä kaikkeahan lapsi kovasti toivoo. Mutta kun sitä kaikkea kertyy jotenkin aivan käsittämättömiä määriä.

Lelut ovat sitäpaitsi indoktrinaation väline. Fröbel tai muu vastaava kasvatusguru keksi, että lasten on saatava sellaisia leluja, joilla on jokin tietty kasvattava käyttötapa. Leluissa on toimintoja (pahimmassa tapauksessa ne leikkivät lapsen puolesta), ja niitä kuuluu käyttää suunnitellulla tavalla, niin lapsesta kasvaa mallikansalainen. Pehmoeläimiä ei esimerkiksi saa silpoa, vaan niitä kuuluu hoivata. Leikkipuhelin puolestaan on tarkoitettu siihen, että sillä oltaisiin puhuvinaan, ja siihen, että siitä tulee ärsyttäviä ääniä. LPS-hamsterit taas on tarkoitettu siihen, että lapsi oppisi jo varhaisessa vaiheessa hamstraamaan ja kilpailemaan tavaran määrällä ja sitten aikanaan menestyisi hölmöläisten maailmassa.

Useimmat lelut ovat vaikkapa kiveen tai risuun verrattuna aika typeriä juttuja.

Muistan vielä toisenlaiset ajat. Ala-asteella opettajamme antoi kuluttajakasvatusta ja puhui kestohyödykkeiden puolesta: parempi ostaa jotakin kestävää kuin vaikkapa jotain hyvän makuista, josta ei kohta ole mitään jäljellä.

Kyseenalaista juttua nykyisestä näkökulmasta katsottuna. Kuka kestää kaiken kestävän?

Olen yrittänyt näyttää hyvää esimerkkiä (no, okei, en minä niinkään roolimallina olemista ole ajatellut, vaan olen toiminut puhtaasti itsekkäistä ja välittömistä syistä: en yleisellä tasolla pidä tavarasta) ja roudata esimerkiksi kirjoja eteenpäin. Eilenkin vein kassillisen. Osa kelpasi antikvariaattiin, osan sujautin vaivihkaa Kampin Suutarin edessä olevaan kirjankierrätyshyllyyn. Se on tässä kartassa tuolla oikeassa laidassa, vihreän info-merkin yläpuolella. Ja kun juhlimme omia synttäreitäni pari kuukautta sitten, yritimme sellaiseen Tolkien-tyyliin jakaa lahjoja vieraille. Meillä oli ovensuussa laatikollinen kirjoja ja lastenvaatteita ja jotain muuta hyväkuntoista ja periaatteessa käyttökelpoista, mitä sai lähtiessään ottaa mukaansa. Mutta kuka nykyaikana tavaraa kaipaa? Parista DVD-levystä pääsimme eroon, muu kama ei kelvannut edes humalaisille.

Esimerkkini on sitä paitsi mennyt hukkaan. Tyttö ei raaski luopua juuri mistään.

Tapasin muuten taannoin Tommi Melenderin, joka toimii samalla lailla kuin minäkin: saattaa antaa kirjoja läheisillee mutta signeeraa niitä ainoastaan pyynnöstä. Hänen havaintonsa mukaan erityisesti kollegamme eivät signeerauksia pyytele. Ovat ehkä niin köyhiä, että joutuvat viemään kirjoja divariin. Saattaa myös olla, että meidän kirjailijoiden suhde kirjoihin on vähemmän fetisistinen kuin tietyntyyppisten kirjallisuusharrastajien: luettavaksihan ne on kirjoitettu eikä haudottavaksi, ja kierto on kirjalle vain hyväksi. Aika harvoja niistä kuitenkaan kahta kertaa lukee. Mutta tokihan kirjailijaystävän signeeraus on hyvä juttu.

Mutta jos vielä palaan näihin lasten tavaroihin. Ja erityisesti synttäreihin. Seuraa kullanarvoinen vinkki! Joskus viime vuonna keskustelin ongelmasta erään tuttuni kanssa, ja hän kertoi, että heidän perheessään on kehitelty erilaisia immateriaalilahjoja. Lahjakorttiin on esimerkiksi kirjattu öljyvärimaalausta heidän kotonaan. Ja vastaanottajat ovat olleet tyytyväisiä. Mekin aloimme soveltaa: viemme yhä harvemmin lapsille tavaraa. Sen sijaan askartelemme-paskartelemme lahjakortteja, joissa lupaamme esimerkiksi leffareissua tai käyntiä jossain muussa kiinnostavassa paikassa. Palaute on ollut innostavaa, ja tapa näyttää leviävän nopeasti. Ja mikä hauskinta: myös monet lapset näyttävät arvostavan viihdyttäviä palveluita enemmän kuin tavaraa.

Nyt tuli kiire!

Uutta kirjaani myydään jo, ja vieläpä 3-10 päivän toimitusajalla. Kässärissä on kuitenkin vaikka kuinka paljon hiomista ja jopa uudelleenkirjoitettavia episodeja. Ei kai tässä muu auta kuin pistää näppäimistö laulamaan. Paineessa timantit syntyvät!

No joo… Älkää vielä ensi viikolla kauppaan rynnistäkö.

Syksyllä vasta.

Cormac McCarthy: Tie

Kun ystävä lupaa kysymättä kiikutti kotiini Cormac McCarthyn Tien lainaksi, olin hiljaa mielessäni hieman epäkiitollinen. Pitäisikö minun lukea kirja, joka ei oikeastaan kiinnostanut? Eivätkö postapokalyptiset kauhut ole sitä paitsi loppuunkaluttua kamaa?Hmph.

Vähänpä minä tiesin.

Kirjan noin 50 ensimmäistä sivua eivät vielä hälventäneet epäluulojani: mies ja poika vain matkustavat kohti etelää ja yrittävät siinä matkan varrella löytää ruokaa ja polttoainetta henkensä pitimiksi. Eikös näitä tämmöisiä julkaistu halpoina pokkareina joskus 80-luvulla?

Tarinan tunnelma kehittyi sitten pienistä asioista jotenkin vaivihkaa. Mies haluaa olla pojalleen hyvä isä ja välittää tälle joitakin tuhon edeltäneen maailman arvoista ja ennen kaikkea suojella tätä vaaroilta. Kaikki muut matkalaiset ovat potentiaalisesti vihollisia, vaarallisia petoja. Mihin helvettiin nämä isä ja poika sitä paitsi luulevat pääsevänsä, jos ruoka ei kasva, infrastruktuuria ei ole, ja ihmissyöjäjengit vaanivat kaikkialla? No future. Poika kaipaakin kuolemaa ja pelkää vaihtoehtojen loppuessa itsekin päätyvänsä yhdeksi pahoista ihmisistä: Eihän me koskaan syödä ketään?

Pelko, ahdistus ja toivottomuus kasvoivat lukiessa suorastaan pakahduttaviin mittoihin. Fiktio tekee minuun varsin harvoin erityisen suurta tunnevaikutusta nykyään, joten sitäkin suurempi ansio kirjalle oli, että lopulta sen suljettuani puhkesin surkeana vollottamaan.

Pahintahan tässä kirjassa oli se, että toivottomuus ja voimattomuus omaa lastaan kohtaavien kauheuksien edessä ei ole pelkkää kuvitelmaa jossakin ydinsodan tai minkä lie jälkeisessä scifi-maailmassa, vaan se on täyttä totta eri puolilla maailmaa, missä tehdään kansanmurhia, nähdään nälkää jtai jostain muusta syystä eletään vailla minkäänlaista tulevaisuutta.

Harvinaisen väkevä ja takuulla* unohtumaton teos.

* Takuu ei kata atzheimerin taudin, vanhuusiän dementian, päähän kohdistuneiden iskujen, aivoinfarktin, hypnoosin tai näihin rinnastettavien tapahtumien tai toimenpiteiden vaikutuksia muistitoimintoihin

Sanatonta kerrontaa

”Tämä on kiva kirja, ei tarvitse edes lukea!” (tyttö, 7 v.)

Jos Agricola loi suomen kirjakielen, graafikko Hannamari Ruohonen otti sen taas kirjasta pois. Eläinten kaupunki matkustaa on sarjansa kolmas kuvakirja. Konsepti on hieman tavallisesta poikkeava: henkilöt ja matkalle valmistautuminen kerrotaan ensimmäisellä aukeamalla, mutta siitä eteenpäin kirjassa ei lekaan luettavaa. On vain katseltavaa.

Isot, paljon toimintaa sisältävät kuvat vievät eläintarhallisen porukkaa satamaan, konepajalle(?), lentokoneeseen, uimarannalle, trekkailemaan…

Ruohosen piirrostyyli tyyli on naivistisen rujo, taiturointiin tottuneen aikuiskatsojan silmään jopa provokatiivinen. Samalla se synnyttää oudon ajattoman ja hivenen nostalgisenkin vaikutelman.

Kuvakirjaikäiselle.

Työskentelyraportti

Työt ovat nyt sellaisessa välivaiheessa, että teen enimmäkseen taustatutkimusta kahta melkein-seuraavaa kirjaani varten. Yksi käsikirjoitus taas on kustantajan suopeassa käsittelyssä ja muuttunee kirjaksi syksyllä. Niin, ja lisäksi freelance-toimitan yhtä kirjaa, joka ilmestynee myös syksyllä.

Mutta näistä taustatöistä piti sanomani.

Olen ennenkin kertonut, että kunnon taustatutkimus on kirjoittamisen ehkä antoisin osa. Siinä ei pelkästään opi kaikkea uutta ja jännää, vaan opiskellessaan myös joutuu kyseenalaistamaan alkuperäisen juonisuunnitelmansa ja omat ajatuksensa. Tematiikka kiertyy, ymmärrys valitusta aiheesta syvenee. Parhaassa tapauksessa näkökulma saattaa muuttua täysin.

On varmaa, että kirja, jonka eteen hieman tutkittu, on aivan erilainen kuin kirja, jonka eteen ei ole tutkittu.

Suuressa osassa erityisesti aloittelevien kirjoittajien tekstejä taustatöiden puute näkyy yksiulotteisuutena. On kovasti haluttu sanoa ja kertoa mutta ei ole vaivauduttu todella ottamaan selvää siitä, mistä kirjoitetaan. Useimmiten tämä johtaa tendenssimäisyyteen, epäuskottavuuteen tai mitäänsanomattomuuteen.

Muistan nuoruudessani jopa joutuneeni väkisin kehittämään tarinaa. Mitä tähänkin kohtaan keksisi?

Nyt, lähteiden äärellä inspiraatiota ammentaessani en voi kuin ihmetellä sitä pyörteilevää runsautta, virtausten moninaisuutta, joista tuleva kirjani saa valita kulkureittinsä.

Juuri nyt en kuitenkaan kirjoita, vaan patoan. Se kustantajan käsissä oleva työ on saatava ensin pois alta. Sen jälkeen vasta avaan sulkuportit.