1) Filosofin tehtävä on ottaa luulot pois.
2) Hyvän puhujan on oltava hyvän puhuja.
Kategoria: Luettua
Mahdollinen saari
Houellebecqin Mahdollinen saari lakkasi pian alkunsa jälkeen vaikuttamasta ”hyvinkin hauskalta”. Itse asiassa se oli yksi masentavimpia kirjoja pitkiin aikoihin. Sen tematiikka alkaa olla omaani: tulevaisuus on jo pitkään näyttänyt viheliäiseltä toivottomalta kamppailulta tuhoa ja rappiota vastaan, jotka käyvät päälle kaikilta rintamilta.
Miksi ylipäätään jatkaa? Mitä ovat ne arvot, jotka tuottavat valoisia vanhuksia? Miten saada niistä osansa?
Osin teos on nähtävissä jonkinlaisena Schopenhauerin ajattelun romaanisovituksena, paitsi että Schopenhauerin tulevaisuusvisio, maailma jossa tahdosta on lopulta kollektiivisesti onnistuttu luopumaan, ei sekään oikein näytä toteutuvan.
Vähän nolottaa
Vähän nolottaa lukea Houellebecqia juuri nyt, kun se on niin trendikästä. Vuonna 2000 luin Alkeishiukkaset, ja silloiseen, vielä turmeltumattomaan makuuni teos oli hivenen liian epämiellyttävä. Mahdollinen saari sen sijaan vaikuttaa nyt terävässä osuvuudessaan hyvinkin hauskalta.
Kaverini kuuli kaveriltaan hyvän määritelmän termille l’enfant terrible: ”middle-aged, self-centered, shouty man with a substance abuse problem”.
Eilen lopettelin Viivi Hyvösen Apinan ja uudenkuun. Tarina koostuu mm. sellaisista aineksista kuin kovaksi keitetty trenssitakkidekkari, toimintasarjakuvan kuviot ja (post)kyberpunk. Keitos on rikas, sävykäs ja omaperäinen, poikkeus siihen sääntöön, jonka mukaan en pidä dekkareista. Teoksen runsaus ja rönsyys tuntuivat joinakin päivinä huomattavan ilahduttavalta piirteeltä, joinakin päivinä pöhöltä ja liikakasvulta. Jälkimmäinen tulkinta jäi lopulta henkilökohtaisessa luennassani vallitsevaksi, tematiikka kerrontaan nähden lapsipuolen asemaan. Vuonna 2000, kun en vielä ollut näin paatunut, olisin varmasti ollut aivan myyty. Silloin Hyvösen moninaiset, kieltämättä mainiot oivallukset olisivat riittäneet hyvin. Nyt jäin kaipaamaan ajatusten kehittelyä ja syventämistä.
Tarkoitan sanoa, että Apina ja uusikuu on tarinavetoiseksi kirjaksi aivan erinomainen. En vain itse ole enää tarinavetoinen lukija.
Philip K. Dick sanoi joskus jotain sen suuntaista, kuin että scifissä on kysymys siitä, että voi hyvä tavaton, ajatella, jos olisi näin…!
Minä sanon nyt jotain sen suuntaista, kuin että hyvässä kirjallisuudessa on kysymys siitä, että voi hyvä tavaton, ajatella, jos näin todella on…!
Freud ja Jung
Olen tässä oman toimen ohella lueskellut Jungin omaelämäkertaa, ja jotenkin minua kyllä kiehtoo ja ilahduttaa tuo hänen touhunsa ja ajattelunsa. Paikoitellen hän osoittaa mitä hienoimpia selväjärkisyyden ja itsekriittisyyden taitoja esimerkiksi selvittäessään, että analyysissä olennaista on kahden ihmisen kohtaaminen eikä jokin taustateoria, johon potilas yritettaisiin runnoa.
Ja sitten toisaalla hän on ”katalyyttisine ulkoistamisilmiöineen” varsin sekaisin, omienkin sanojensa mukaan usein aivan psykoosin partaalla.
Erityisen viehättävä on jakso, jossa Jung kuvailee suhdettaan Freudiin. Freud pyörtyilee toistuvasti kuullessaan Jungin kiinnostuksesta vaikkapa suomuumioita kohtaan, tämä kun oli Freudin mielestä osoitus Jungin alitajuisesta, Freudiin kohdistuvasta isänmurhanhimosta.
Tiedostivatkohan nämä vekkulit itse, miten hienosti he toteuttivat hullun tiedemiehen myyttiä? Onnistuivat jopa luomaan hirviöitä.
Ei, älkää lukeko tätä niin, että heidän keksintönsä olisivat mielestäni pötyä. Ne olivat mitä upeimpia sekoituksia arvokkaita löydöksiä ja pötyä.
Olen joskus kuullun kansanomaisen väitteen, jonka mukaan psykiatrit ovat usein vähän hulluja itsekin. Ehkä niin pitääkin olla. Ehkäpä sellaiset psykiatrit ovat juuri oikealla alalla kyetäkseen toimimaan sillanrakentajina mielisairaan ja ”normaalin” maailman välillä.
Silloin tällöin
Eilen: Luin pitkästä aikaa Nikomakhoksen etiikkaa. En ollutkaan huomannut, että eräs kirjallisuuden historian tunnetuimmista romaanin avauslauseista on melkein suora laina antiikista. Näin siis Aristoteles:
Yhdenlaisia ovat hyvät, huonot monenlaisia.
.
Nyt: Tarkistin juuri Ruoalla ei saa leikkiä -taittovedoksen. Olen innoissani. Odottakaapas vain!
Pari päivää sitten: Luin Ray Bradburyn esseekokoelman Zen sanataiteessa, ja tietyin varauksin uskallan suositella kirjaa muillekin kirjoittamisen harjoittajille. Bradbury on tosin innostavampi omasta tuotannostaan kertoessaan kuin silloin, kun esittää yleisiä ohjeita siitä, miten kaikkien tulisi kirjoittaa. Jälkimmäisessä puuhassa hän suorastaan ärsyttää. (Miten mies voi esimerkiksi katsoa avantgardea viistoon, kun itse käyttää selkeän modernia sana-assosiaatiometodia kirjoittamisessaan ja on muutenkin ilmiselvä surrealisti?) Joka tapauksessa tuli sellainen olo, että pitääpä palata hänen kaunokirjallisen tuotantonsa pariin. Siitä on jo varmaan parikymmentä vuotta, kun viimeksi olen Bradburya lukenut.
Vielä aiemmin: Rosa Liksomin Reitari ilahdutti minua kovasti. Kieli. Silmille hyppimätön huumori. Pohjoinen hulluus. Elämäkertaromaani oikeasta ihmisestä on mahdollista kirjoittaa näinkin, tyylillä, ilman että kenenkään tarvitsee ruveta voihkimaan, että onko tämä nyt sitten dokumentaarinen teos vai fiktiota.
Kaukana tulevaisuudessa: Kuka tietää?
Austraasiaan ja takaisin
Kun olin lukenut tyttärelleni Tomi Kontion kirjan Keväällä isä sai siivet, sain kuulla, että se oli kaikkein paras kirja ikinä. Eikä ihme: kirja oli varsin toimiva sekoitus salaliittoteoriaa, rinnakkaismaailmascifiä, kaikenlaista fantastista, jännittävää ja jopa pelottavaa. Vastarintaisella asenteella. Olikin luettava koko Austraasia-trilogia.
Rinnakkaismaailma, johon siirtyessään menettää varjonsa ja saa siivet, tulkkiutuu helposti kuoleman kuvaksi. Trilogian kahdessa jälkimmäisessä osassa Kontio kehittelee teemaa helposti avautuvalla mutta paikoin runollisella ja oivaltavalla tavalla. Austraasian viimeiset lapset näyttääkin hivenen Veljeni Leijonamieleltä, satuseikkailulta kuoleman jälkeisessä maailmassa. Aineksia on otettu vähän sieltä sun täältä, muun muassa muinaisilta kreikkalaisilta: sielu numerosarjana on helposti kytkettävissä Platoniin, puhumattakaan siitä, että Austraasiassa elää pyöreämuotoisia olentoja, joiden maskuliinista ja feminiinistä puolta ei ole vielä erotettu toisiaan kaipaamaan.
Niin Austraasian viimeisissä lapsissa kuin Maan veljen alkupuolella näen kiinnostavia kerronnan paralleeleja Jäisten jumalieni kanssa, mutta koska noiden asioiden kiinnostavuus on nyt katsojan silmässä, jätän asian sikseen. Todettakoon vain, että saman kulttuurin kasvatteja ollaan, Kontio ja minä.
Kontion kielenkäyttö on paikoin, krhm, vähän hämmentävää. Ääneen lukeminen nolostuttaa ja herättää melkein jonkinlaista myötähäpeää. Mutta ehkei kysymys ole kuitenkaan huonoudesta, todellisesta hävettävyydestä, vaan kieli-instrumentin virittämisestä jollekin arabialaiselle asteikolle, mikä hieman vihloo koivuklapiproosaan tottunutta sävelkorvaa. Mutta tähän tyyliin ajattelee kirjojen kertoja Tomi:
Ja kun hiiltynyt aika hiljalleen leijui ympärillämme ja repesi hauraiksi murusiksi, niin silloin me tunsimme, että mikään hetki ei meitä koskettanut, mikään paikka ei meitä vahingoittanut. Meillä oli rakkautemme.
Austraasian viimeisten lasten taistelukohtaukset sen sijaan ovat ihan aidosti kökköjä, kuin videopelisessioiden kuvauksia. On vaikea ymmärtää, että ne ovat päätyneet samaan kirjaan erilaisten ”sielun läikähdysten” ja muun runollisen ilmaisun kanssa.
Kaikenlaiset pikkuviat ja riitasoinnut on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun trilogiassa päästään kolmanteen osaan. Niin, tämä on tosiaankin aito trilogia, ei sellainen kolmeosainen mammuttiromaani, jollaisia myös trilogioina kaupitellaan.
Maan veljessä teossarjan ydintematiikka, jonka voi helposti tiivistää eroksen ja tanatoksen, rakkauden ja kuoleman väliseksi kamppailuksi, terävöityy entisestään ja jalostuu joksikin aivan mahtavaksi. Teemaa pyöritellään niin konkreettisella kuin symbolisella ja symboleja purkavallakin tasolla. Olen vaikuttunut.
Maan veli, toisin kuin sarjan kaksi ensimmäistä osaa, ei enää ole lasten- vaan täysiverinen nuortenkirja. Ääneen lukiessani päädyin hieman siivoilemaan kieltä. Osa sivuteemoista (alkoholismi, seksi) tuntuivat suorine käsittelytapoineen myös ennemminkin murrosikäisten kuin 6-vuotiaan tavaralta.
Maan veljen alkupuoli virittää koko kirjasarjan ylle tulkinnallisen jännitteen: kaikesta tapahtuneesta onkin kaksi ristiriitaista tulkintaa. Tämä jännite on mitä herkullisin ratkaisu. Uskaltauduin lukiessani toivomaan, että vastakkainasettelu jäisi ratkeamatta. Ihan niin kokeellisia ratkaisuja ei kuitenkaan ole lupa odottaa suomalaiselta nuortenkirjallisuudelta. Vielä.
Kaiken kaikkiaan Austraasia-trilogia on joka tapauksessa ollut yksi antoisimmista lapseni kanssa jakamistani lukukokemuksista, josta jäänee niin hänelle kuin itsellenikin pysyviä muistikuvia ja tunnelmia.
(H)aamukirjoitus
Jotkut aloittavat päivänsä kirjoittamalla mitä sattuu, ja siitä on kuulemma jotain apua. Kokeillaanpa.
Täytin tänään vuosia. Olen ilmeisesti jo luovuttanut tässä eloonjäämiskamppailussa, kun asia ei enää tuntunut erityisen pahalta. Jos kuitenkin alkaa tuntua pahalta, niin onneksi tämä päivä on muuten varattu filosofisen praktiikan koulutusohjelmalle ja ymmärtääkseni ainakin osin stoalaisuudelle. Kriittisessä korkeakoulussa.
Jelinekiä lukiessani olen ollut kirjailijan tyylistä ihmeissäni: semmoista surrealistista runoa romaanimuodossa. Miten se sen tekee? Aivan kuin Jelinek kirjoittaisi täysin harkitsematonta automaattikirjoitusta, joka vain pysyy tiukasti asiassa. Tätä pohtiessani keksin (itselleni) uuden metodin kirjoittaa runollista proosaa: Kirjoitetaan ensin tarinaraakile, miksei yhtä hyvin lyhytsanainen essee. Sitten lihat luiden ympärille: otetaan jokainen lause tai virke omaan käsittelyynsä ja annetaan niihin tulla täysin pohtimattomia mielleyhtymiä. Tulisikohan hyvää tavaraa? Missäköhän välissä ehdin kokeilla.
Kirjalle pitäisi keksi nimi viimeistään ylihuomenna, koska ennakkomarkkinointi on alkamassa. Aloitanpa ennakkomarkkinoinnin minäkin. Kirjan työnimi oli Muumipeikko ja eksistenssi, ja se ilmestynee Atenan julkaisemana syksyllä.
Mutta nythän minun pitääkin jo lopettaa.
Markkinaliberalismin todellistuma
Roberto Savianon Gomorra – Mafian valtakunta piirtää Etelä-Italian järjestäytyneestä rikollisuudesta noin kolmeulotteisen kuvan:
X) Nolohkoilla vertauskuvilla väritettyä tarinaa rikollisista ja väkivallasta. Tämmöistä tavaraa voisi kuvitella esimerkiksi Alibi-lehden olevan pullollaan, ei mitään tyylitaiturin käsialaa vaan yksityiskohtien ja tietojen luettelomaista läiskintää paperille.
Y) Hämmästyttävä ja jopa outouttava kuvaus järjestäytyneen rikollisuuden käsittämättömästä mittakaavasta ja muodoista. Voiko tällaista ihan oikeasti olla?
Z) Järjestelmän rinnastuminen uusliberalismin märkiin unelmiin. Mitä käytännössä tapahtuu, kun bisneksiä ei pystytä kontrolloimaan? Millaiset periaatteet hallitsevat taloudesta, jota yhteiskunta ei rajoita? Nopean rahan tavoittelu tuottaa toivottomuutta ja kuolemaa, tuhoaa ympäristöä ja ihmisiä tehokkaasti, mistään piittaamatta.
Kirja on tosiaan tyyliltään ja muodoltaan mitä kököintä luettavaa, mutta siellä täällä pinnalle pulpahtelee helmiä, kuten kuvaus siitä, miten todistajaksi ryhtynyt opettajatar menettää ystävänsä – ei camorristien pelossa, vaan siksi, että totuuden puolustaminen valaisee liian räikeästi valheen, jonka muut hyväksyvät.
Tai toinen helmi, Savianon isän näkökulma todellisuuteen sopii pohdittavaksi myös meille kirjailijoille:
Toiset määräävät sanoista ja toiset asioista. Sinun pitää älytä, ketkä määräävät asioista, mutta olla uskovinasi niitä, jotka määräävät sanoista. Ainoastaan se, joka määrää asioista, määrää oikeasti.
Avantgardistin keskeislyriikkaa
Esipuheessaan Leevi Lehto esittää, että maailmassa on liikaa ’”kommunikaatiota”, ns. toistensa ymmärtämistä ja luultua yhteisyyttä’, mikä eroaa radikaalisti takakannen väitteestä, jonka mukaan Lehdon mielestä maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja ymmärrystä. Etukannessa on kuva maailmanrunoudesta, jossa kauriin kääntöpiiri on korostettu. Alussa oli kääntäminen luo Lehdosta häpeilemättömän keskeislyyrisen kuvan kommunikoivana poeetikkona ja käsittelee 18 esseen painolla erilaisia kielen ja runouden ilmiöitä.
Kirja on mielestäni enimmältä osaltaan kovin kiinnostava, joten on olemassa vaara, ettei se ole kovin merkittävää kirjallisuutta. Vai lymyävätkö parhaat palat kätkettyinä juuri niihin kirjoituksiin, jotka tuntuivat minusta väsyttävimmiltä? Ehkä.
Viittasin tässä tietenkin Lehdon parin vuoden takaiseen, hälyä herättäneeseen ja elämään jääneeseen lausumaan:
Mikään mikä alkuaan kiinnostaa yli seitsemää ihmistä ei koskaan voi muuttaa joukkojen tietoisuutta.
Auki purettuna argumentti tarkoittaa, että helppolukuinen, suurta yleisöä kiinnostava teksti ei kerro mitään, mitä lukijat eivät tietäisi jo ennestään.* Merkittävä kirjoitus sen sijaan tuo käsittelyyn jotakin uutta. Tässä suhteessa Lehto näyttää sanoutuvan irti sokraattisesta kätilöinnistä ja näyttäytyy ennemminkin taiteilijan erityisyyttä korostavana romantikkona.
No niin. Nyt vähän ajauduin. Tai keskityin epäolennaiseen. Tai sitten se olikin keskeistä. Mutta se on sellaista toisinaan, blogikirjoittelu. Alussa oli kääntäminen virittelee monenlaisia kommunikaation kysymyksiä tai fokusoi lukijan ihan vanhoihinkin ongelmiin. Tai epäfokusoi niin, että kysymystenasettelutkin paikoin hämärtyvät. Lehdon tapa kirjoittaa, toisin kuin monen muun esseistin, ei herätä (minussa) tunnereaktioita tyyliin: ”Olipa osuvasti sanottu!” tai: ”Näin on!” tai: ”Nyt meni metsään!” Ennemminkin huomasin vallitsevaksi reagointitavakseni: ”Hmmm…”
* vrt. esim. Heidegger, Oleminen ja aika, §35
135
HannaH linkitti The Guardianin sivulle, jossa on listattu 1000 kirjaa, jotka jokaisen pitää lukea, ja haastoi laskemaan. 135.
Listoja on aina hauska laatia. Samoin on hauska kvantifioida ihan mitä tahansa, kuten nyt vaikka lukeneisuuttaan, mutta kuten HannaH jo ennättikin todeta, on lista varsin aikalais- ja anglosaksipainotteinen. Ja keskittyy vahvasti joihinkin tiettyihin kirjailijoihin sekä viihteeseen. Voisi tulla vähän eri näköinen lista, jos minä pääsisin laatimaan; ainakaan Borges, Jansson, Kierkegaard, Kyrklund ja Sartre eivät jäisi ulkopuolelle, ja kenties Bretonkin tulisi mukaan.
Tämmöinen meemi tällä kertaa. Keitäs muita ihan pakko-lukea tyyppejä sieltä jäikään uupumaan?
Jukka Laajarinne 