Kategoria: Kiipeily yms.
Kaikki mitä täriset
Joskus pari kuukautta sitten Ossi alkoi ehdotella sopimattomia. Että lähtisimme helmikuun alussa Rovaniemelle porospottailemaan ja Korouomalle kiipeilemään. No, minullahan oli vankka ennakkokäsitys sellaisesta: Lapissa on helmikuussa pimeää ja kylmää. Lähes samalla vaivalla voisi mennä jonnekin Etelä-Norjaan vähän valoisampaan, lämpimämpään ja pidemmille reiteille. Suostuin siis hetkeäkään empimättä.
Ja niinhän siinä kävi, että lähtöpäivän lähestyessä säätiedotukset muuttuivat toinen toistaan kireämmiksi. -25°C lämpimämmälle puolelle ei reissumme aikana päästäisi kuin hetkittäin, jos sitäkään. Kaksi päivää ennen lähtöä harkitsin vakavasti, että jättäisin kiipeilyvehkeet tänne Espooseen. En ainakaan ajautuisi sosiaalisessa paineessa palelluttamaan itseäni hengiltä. Minullahan ei ole maailman paras kylmänsietokyky. Jotkut tuttavani ovat raportoineet jääkiipeilypalelemisiin liittyvää pahoinvointia (se iskee silloin, kun on ensin säätänyt ja varmistanut ja kylmettynyt aikansa, ja kun sitten lähtee pystyseinälle kädet ylhäällä); itselläni tuo ”pahoinvointi” on pari kertaa mennyt tajunnan hämärtymisen puolelle.
Vielä parempaa kuin jättää kamat etelään, olisi jäädä itse. Siihen oli jopa olemassa pienet mahdollisuudet: lapsi oli ollut kuumeessa muutaman päivän, ja sitten sairastui vaimokin. Ehkä myös minä saisin tartunnan ja joutuisin jäämään kotiin pötköttelemään?
Toisaalta olin heti Ossin ensimmäisestä ehdotuksesta lähtien alkanut unelmoida, että tekisin Sports Tracker -piirroksen Alvar Aallon suunnittelemasta porokaavasta. Vaikka en noita Aallon taloja ja maljakoita ihan hirveästi arvosta, niin on hänelläkin ollut hetkensä. Vaaka kallistui niukasti lähdön kannalle. Jostain syystä pakkasin ne kiipeilyvermeetkin mukaan. Varmuuden vuoksi.
Torstai, 2.2.
Lentokentällä totean, etten ole ikinä varsinaisesti viettänyt aikaani Rovaniemellä. Ossi on jonain kesänä käynyt. On kuulemma valoisa kaupunki; aurinko paistaa yötä päivää.
Rolloon päästyämme hankkiudumme Kärkkäisen veljesten kämpille ja jätämme tavaramme sinne. Ulos kun lähtee kävelemään, jäinen ilma panee heti yskimään. Aivan sairaan kylmä. Untuvatakin huppua on pidettävä päässä, kun muuten pakkanen sattuu ohimoissa. Ei ole etelän miestä tehty tällaisiin oloihin. Jälleen kerran ymmärrän edustavani länsimaisen kulttuurin syvintä rappiota.

Ossi Ounasjoen rannassa.
Joku on saanut ostarilla oivalluksen.
Illalla Kärkkäiset tulevat sairaalasta. Syömme. Juho ja etenkin Jose suunnittelevat liikuntailtaa. Kauhea uho päällä. Pitäisi kuulemma lähteä hiihtämään tai boulderoimaan tai sirkustreeneihin. Ruoan jälkeen veljekset kuitenkin sammuvat tahoilleen ja heräävät vasta pari tuntia myöhemmin saunomaan.
Perjantai, 3.2.
Aamulämpö -30 °C. Kärkkäiset ovat lähteneet töihin, Ilkka saapuu aikanaan junalla. Minä lähden ulkoilemaan. Haen keskustasta turistikartan, jonka avulla pääsen kävelemään poronpääkävelyni. Jo matkalla keskustaan tajuan, että parin tunnin lenkki ei tule olemaan nautinnollinen, mutta pakkohan se on tehdä, koska se on ainoa reissutavoitteistani ainoa, jonka pystyn näin arktisissa olosuhteissa toteuttamaan. Kiipeilemään en varmastikaan kykene. Kartan saatuani ja paria kruksikohtaa tarkasteltuani joudun hylkäämään poronpäänkin. Sen piirtämiseksi pitäisi kävellä valtatietä pitkin, jonka sivussa ei ainakaan lumiseen aikaan kulje jalkakäytävää. Läskiksi meni. Croissantia ja espressoa sitten. Vähän haahuilua tylsän tuntuisessa kaupungissa, huonoa ruokaa, auton vuokraaminen… Poimimme Kärkkäiset taas sairaalasta ja menemme Rovaniemen Vuoristoklubin cavelle boulderoimaan. Kiipeämäänhän tänne on tultu. Ja illalla taas sirkustaiteilijoiden kanssa saunomaan.
Lauantai, 4.2.
Aamulla pakatessamme jätän hakut ja raudat Rolloon. Auttiin asti päästessämme auton lämpömittari näyttää kiinnostavia lukemia.
Niinpä jään nauttimaan Wanhan Autin majoituspalveluista, runebergintortusta ja kahvista sillä aikaa, kun kaverit käyvät kiipeilemässä. Sankareiden paluuta odotellessani steriloin amputointiveitsen valmiiksi, lueskelen, yritän tehdä vähän töitäkin ja otan tirsat. Saan myös kuulla kaikkea kivaa ja kiintoisaa keskiaikatyyppisen majatalon ja kesäisten markkinoiden pitämisestä.
Ja sitten ne pojat tulevatkin, pipot ja partakarvat jäässä, naamat messingillä. Oli kuulemma ollut yllättävän hauskaa.
Saunaan. Syömään. Ateriasta täydet pisteet! Aivan uskomattoman hyvää punajuurikeittoa ja vähintäänkin erinomaista hirvikäristystä – riittävästi, edes Ossille ei jäänyt nälkä.
Sunnuntai, 5.2.
Aamulla herätessäni tajuan, että vituttaa. En tosiaan kiipeä, kun ne kamatkaan eivät ole mukana. Jos jään kämpille lojumaan, hermot menevät takuuvarmasti, kun muut pitävät ulkona kivaa. Mutta jos niiden mukaan lähtee ulos, ehtii varmasti jäätyä sillä aikaa, kun ne kiipeävät. Ei hyvä.
Ja onko minun ylipäänsä mitään järkeä harrastaa koko jääkiipeilyä tällä ääreisverenkierrolla ja kylmänkestävyydellä? Parasta myydä hakut ja ruuvit heti, kun pääsen kotiin. Ja lopettaisinko kalliokiipeilyn saman tien? Aina menee jotain pieleen, ja lisäksi minä olen aivan liian innokas luovuttaja. Kai minulla on kotona liian kivaa nykyään. Tai olisi, jos ymmärtäisin pysyä siellä. Jos vaikka rupeaisin sisäboulderoijaksi, niin kuin Ode ja Jeppe? Paitsi että Jeppekin on taas palannut ulos leikkimään. Enkä minä niitä hakkuja ja rautoja voi myydä, koska onhan vuorilla kiva liikkua. Minun pitää vain ruveta kiipeilemään aloittelijoiden ja muiden tuppuraisten kanssa, ettei tarvitse poistua mukavuusalueelta. Mutta ei sekään hirveästi kiinnosta. Ja jos nyt kiipeilyn lopettaa, niin mitä siihen voisi ottaa tilalle? Vaikea ihan äkkiä kuvitella mitään kiinnostavampaa. Tässä minulla on pieni dilemma ratkaistavaksi.
Sitten muut heräävät ja ilmenee, että auto on jäässä. Siinähän ei ole edes lohkolämmitintä, ja pakkasta on tänään kertaa enemmän kuin 38 astetta. Aamiaisen aikana kone kuitenkin sulatetaan ja minua viilataan linssiin. Ilkka on alkajaisiksi sitä mieltä, että mieluummin lähtisi vain kävelylle sinne Korouomaan. Jose on vähän samoilla linjoilla. Niinpä lähdemme ensisijaisesti kävelylle. Ossi tosin haluaa vähän myös kiivetä, ja niinpä autoon noustessamme on kaikilla kiipeilykamatkin mukana.
No, onhan se rotko ihan hieno paikka, ja pohjalla edestakaisin tallaileminen on varmasti parempi vaihtoehto kuin kämpillä eksistointi. Kun pysyn liikkeellä, en edes kuole. Se on kuitenkin selvä, että jos tuolla varmistelisin jonkun kaverin kiipeilemistä, kuolisin, joten kai se hakkujen jättäminen Rolloon oli ihan hyvä valinta. Paitsi että Jaska Jokusen oikea laita näyttää niin helpolta, että sen voisi soolota, jopa tällä kelillä. No, tää nyt meni näin.
Ossi liidaa Ruskeaa virtaa.
Saunan kautta kotiin. Hyvä reissu, ainakin seura oli priimaa.
Talvi
Talven ensimmäinen jääkiipeilyretki. Olosuhteet Kauhalassa olivat kutakuinkin parhaat mahdolliset: jäätä oli paksusti, ei lunta tai muuta huonoutta reiteillä. Leppoisa pikkupakkanen. Ei tuulta. Jopa oikeanpuoleiselle linjalle olisi luultavasti saanut ruuveja, jos olisi halunnut.
(Kuva: Hanna Pihlajaluoto)
Autolle palatessa oli ihan erilainen olo kuin vaikkapa tietokoneen äärestä noustessa. Auringonkukkia ja kaikkea!
Alpit epäkiipeilijän silmin, osa 2.
Vaan eipä ollutkaan. Lepopäivää. Ehkäpä matkan raportointia on kuitenkin syytä jatkaa lyhyesti: semmoista perustouhuilua, epävarmoja säätiedotteita, seuraavien päivien suunnittelua viiden hengen porukalla, jossa jokaisella on vähän omat mieltymyksensä, toppahousureittejä, tavanomaisia sähläämisiä – hassuja ja vähemmän hassuja – ja sen semmoisia. Annan kamerani puhua.
Rouhiaisen Jukka Hotel Californian (5b) topissa:
Touhuilijoita Cosmiques-harjanteella:
(Ari on toi sinitakkinen, kiiltäväkypäräinen.)
Pilviä:
Joku Jonin bongaama reitti Les Jumeauxilla nousi tänne:
Kiipesimme siitä vain kaksi ylintä köydenpituutta, koska minua itketti liikaa ja ja lisäksi pääsin käyttämään sadekuuroa tekosyynä, emmekä sitten laskeutuneet kallion juurelle. Hyvä niin, koska olisimme siellä vieläkin.
Viimeisenä päivänä kävimme vanhassa kunnon luolajäätikössä.
Ensimmäinen laskeutuminen maan sisään (kuva kannattaa klikata isommaksi, jos haluaa nähdä Jonin):
Toinen laskeutuminen (kuvassa Jukka Rouhiainen-Grén):
Alamaailman jäät olivat aivan erilaisessa kunnossa kuin joskus aiemmin. Taaempiin kammioihin pääsy oli ahdasta, ja niihin päästäkseen joutui tekemään kummallisia muuveja:
Taaimmaiset putoukset olivat puolestaan kutistuneet, ja niiden takaa löytyi uusia näkymiä.
Kiivettiinkin:
Reissun suurimmat elämykset olivat kuitenkin kulinaristisia. Chamonix’sta löytyi kahden Michelin-tähden ravintola Albert 1er. Pöytävaraus onnistui edellisenä iltana ja vaikka puitteet olivat juhlavat, sisään pääsi teepaidassa. Koko hintansa arvoinen Pikkugurmanttijuhlamenu maksoi vähän päälle seitsemän kymppiä ja kesti kolmen tunnin ja miljoonan ihmeellisen annoksen verran. Tuollaisessa paikassa ruoka ei oikeastaan ole vain ruokaa vaan ravintolataideperformanssi. Konserteistakin maksetaan. ”Anteeksi, mutta mitähän nämä jännittävät rapeat kirpeät koristeet ovat?” ”Tomaattia.” Erityistä kiitosta ansaitsi paikan sommelier, jolla oli sen verran pelisilmää, ettei edes vihjaillut meille listan kalleimmista viineistä (yli 6000 € pullolta), mutta jonka suositukset kuitenkin osaivat niin nappiin kuin osua voivat.
Alpit epäkiipeilijän silmin, osa 1.
Hiukan alkaa hävettää tämä reissailun määrä, mutta melkein heti Islannista palattuani lensin Geneveen ja otin bussikyydin Chamonixiin. Bussista noustuani soitin Vänskän Arille, joka olikin sattumalta ihan parinkymmenen metrin päässä. Jukka (o.s. Rouhiainen), Hahkalan Joni ja Kaide tulivat muutamaa tuntia myöhemmin, ja siitä se sitten alkoi.
Heti lauantaiaamuna lähdin Vänskän kanssa Papillon-harjanteelle, kun loppupoppoo suuntasi jonnekin Midin nurkille akklimatiositumaan. Parin kuukauden kiipeilytauon jälkeen (reväytin sormeni kesäkauden alussa, ja sen jälkeen olin käynyt kiipeämässä vain kerran) koneen käynnistyminen vei aika kauan. Reitti oli kylmä, ensin jäätyivät näpit tunnottomiksi, sitten psyyke ja seuraavaksi vauhti. Olin ihan tutkalla nelosen maastossa, ja harvat vitosen muuvit tuntuivat jo miltei ylivoimaisilta. Reitin etsimiseen käytin aikaa aivan erityisen ruhtinaallisesti.
No, ei Arillakaan ollut pää ihan joka köydenpituudella mukana, ja lisäksi kahdeksas köydenpituus venähti pitkäksi ja mutkikkaaksi, niin ettei kommunikointi enää toiminut ja jouduin odottamaan melkoisen tovin, ennen kuin pääsin liikkeelle. Siinä vaiheessa olimmekin jo käyttäneet helponpuoleisella mutta paikoitellen ihan hienolla reitillä jo melkein kahdeksan tuntia, ja tajusimme, ettemme ennätä illan viimeiseen hissiin, ellemme hankkiudu alas reitiltä vähän äkkiä. Ja viimeiseen hissiin me halusimme, sillä seuraavan päivän suunnitelmissa oli 1300 metrin nousu.
Huomasin oikealle laskeutuvan rännin, jota pitkin oli selvästi joskus menty. Lähdimme sinne mekin, vaikka opaskirja ei mitään pakotietä siinä kohdin mainostanutkaan. Virhesiirto. Laskeutuminen vei pari tuntia, sisälsi vaarallisia hetkiä Arin lähtiessä laskeutumaan paikallisesta maillonista, jota ei ollut ruuvattu kiinni sekä loppuvaiheen kivisissä pyllymäkiosuuksissa. Satoi. Kastelimme kengät ja jalat. Myöhästyimme hissistä ja saimme lopulta kävellä alas laaksoon asti.
Päätin saman tien sulkea Frendo-harjanteet ja muut vastaavat ulos matkasuunnitelmistani.
Sunnuntaina ajoimme Italiaan kaikki viisi ja tarvoimme Vittorio Emanuel 2 -tuvalle. Hyvä tupa, saimme ihan oman huoneen, mikä on melkoista luksusta verrattuna vuoristomajoilla yleisempiin makuusaleihin. Pienen breikin jälkeen Joni ja minä teimme pienen tiedusteluretken kolmeen kilometriin, jotta maanantaiaamuyönä tietäisimme, minne olemme menossa. Murmelit olivat levottomia.
Maanantaina söimme kello neljän aamiaisen ja paarustimme haarautuvien polkujen kivitarhaan, jossa kaikki tiet veivät tuvalta huipulle.
Gran Paradison (4061 m) laelle noudeminen oli loivahkoa ylämäkikävelyä aivan viimeisiä metrejä lukuunottamatta. Ohut ilma otti kuitenkin veronsa, ja Kaide jättäytyi jossain vaiheessa joukosta.
Valtaosa vuorituristeista kiipesi Madonna-patsaan merkitsemälle valehuipulle, jolla olikin sitten tungosta kuin tokiolaisessa metrossa.
Ohitimme Madonnan (joku katolinen juttu) ja kapusimme vaikeudeltaan vain hieman tikapuita hankalamman kallio-osuuden todelliselle huippuharjantelle. Hieno ilmava paikka kaivoi minusta vanhan kunnon korkean paikan kammon esille, mutta sitä osasin odottaa. Se on aina semmoista, kun vuosien tauon jälkeen joutuu avariin paikkoihin.
Sitten pitikin vain kävellä 2160 metriä alempana odottavalle autolle.
Oikeaa polvea vihlaisi silloin tällöin, mikä hieman huolestutti. Toivottavasti ne eivät menisi rikki. Kannattiko reppu todella pakata kaikkein pahimpien skenaarioiden mukaan? Mitä kaikilla köysillä ja kalliokamoilla muka Gran Paradisolla teki?
Olihan se aika raskas urakka kumminkin, mutta onneksi tiistaina olisi lepopäivä.
(Jatkuu.)
Fragmentteja
Uusälytön ilta oli ja meni, omasta mielestäni sangen onnistuneesti. Pidin itse asiassa jokaisesta esityksestä ja viihdyin. Kiitos kaikille, olitte upeita! Jos jollakulla sattui olemaan kamera mukana, ja jos haluaa ilahduttaa minua ja muita esiintyjiä, niin… foto olisi kiva ylläri!
* * *
Leikkiminen kielletty on jo finaalissaan. Muutama pikku juttu vielä, ja sitten se on valmis painoon. Tuntuu hyvältä saada taas yksi projekti pakettiin ja päästä kohta keskittymään kokonaan seuraavaan. Julkaiseminen myös pelottaa. Aihe tuntuu joiltain osin tulevan lähemmäksi kuin työtä aloittaessani osasin aavistaa.
* * *
Tämä on ollut hyvä ulkoiluviikko.
Kävin melontakurssilla ja opin aiheesta aika paljon uutta. Kuten että vesi on vielä kylmää enkä osaa eskimokäännöstä. Espoon eskimoiden kerhotilakin tuntuu kotoisalta paikalta. Ei mitään purjehdustunnelmaa, vaan samanlaista retkeilyatmosfääriä kuin vuoristomajoissa.
Eilen tapasimme Ossin kanssa Salmisaaren kiipeilyhallilla ja totesimme, että aurinko alkoikin paistaa. Menimmekin sitten Nuuksioon. Kiipeily sujui, ja olin paremmassa vedossa kuin koskaan aiempina vuosina. Niinpä uskalsinkin tänään Oden ja Niinan kanssa Kvarnbyssä yrittää dementia-flashia Lepakkomieheen. Sateessa. Sekvenssit menivät pieleen jo ensimmäisillä metreillä. Erinäisten vastoinkäymisten ja räpistelyiden ja kauhusta kangistumisten jälkeen päädyin lopulta kuitenkin sinne katon yläpuolelle, jossa olikin märkää ja liukasta, ja otin viiden metrin pannut – pää edellä. (I love my helmet!) Kun sitten vähän myöhemmin laskeuduin putsaamaan reittiä, huomasin unohtaneeni prusik-narun alas. Köysi saatiin kuralutakkoon. Autoa lähestyessämme tajusin jättäneeni varmistuslasit kallion juurelle. Loistokeikka!
* * *
Ihmetyttää vähän tuo enemmistöhallituksen väkisin vääntäminen. Eivätkö enemmistöhallitukset osaltaan ole vallan kolmijakoa vaarantava tekijä? Enemmistöhallituksen kaatava välikysymys esimerkiksi lienee lähes mahdoton ilmiö, vaikka vallan huipulla kuuluisi tuulla.
* * *
Tähän loppuun minun piti laittaa jokin niistä hienoista runollisista sanaleikeistä, joita aina silloin tällöin keksin. Kun en kirjoita niitä muistiin, ei niitä kuitenkaan enää ole. Kuvitelkaa siis ihan itse jotakin henkevästi nenäkästä – vaikkapa ajatuksen katoavaisuudesta.
Kiipeilytyylistä
Kiipeilyssä on eri olemassa erilaisia tyylejä. Ne periytyvät erilaisilta kultakausilta. 30-luvulta, ”viimeisten suurten alppihaasteiden” ajalta esimerkiksi on jäänyt elämään sellainen murretun värinen polvihousujuttu. 80-luvulla tapahtui hieno painopistesiirtymä teknoilusta vapaakiipeilyyn, jolle leimaa-antava piire olivat värikkäät spändeksit. Normikaupoissa värivalikoimat ovat aika surkeita. Jos pitää tyylikkäästi pukeutua, ovat spändeksit minunkin ykkösvalintani.
Silloin tällöin jotkut järjestävät erityisiä trädi-spandex-tapahtumiakin – retroa ja nostalgiaa!
Tässä eräskin alan tyyliguru:
Jossain vaiheessa erityisesti nuoriso alkoi keskittyä boulderointiin. Siinä lajissa tärkeintä on – paitsi että että nivelet vielä kestävät – pipo.
Ihan uusinta hottia ovat varmistuslasit. Näin tämmöiset ensimmäisen kerran Jokisen Matin päässä. Miten joku voi olla suomalaisen kiipeilyn edelläkävijä jo… kuudettakymmenettä vuotta?
No, viime aikoina näitä laseja on alkanut näkyä enemmänkin, ja kaikki käyttäjät ovat kuulostaneet kovin tyytyväisiltä. Ensikokeilu tuntui vähän oudolta ja hämäävältä, mutta pian niihin tottui. Vaikutelmaksi tuli pian, että ovat nämä vähän parempi ratkaisu kuin ilman. Toissapäivänä kuitenkin vahingossa unohdin kerran laittaa lasit päähän varmistaessani, ja hyvin nopeasti tajusin, miten isosta asiasta oikeasti olikaan kysymys. Ilman laseja varmistaminenhan on KAUHEAA! 90 € sijoitus maksaa itsensä hyvin helposti takaisin: kovin monta kertaa ei sillä summalla lääkärissä käydä.
Tapauskovainen vuorilla
Kävin vanhan ystävän luona Madridissa. Lentokoneessa lueskelin Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, joka tuntuu noin pääpiirteittäin aika löysältä asialta, mutta jonka uskontomaantieteellinen luku pyhistä tiloista kuitenkin herätti joitakin muistumia. Tajusin, miksi olin ottanut tällaiselle kaverivierailullekin jäähakun mukaan.
Eliaden mukaan pyhissä tiloissa neljä ilmansuuntaa yhdistyvät symbolisella tavalla vertikaaliseen – jumalalliseen. Vertikaalista ulottuvuutta edustaa tavallisesti torni, pylväs, vuori tms., ja pyhissä tai pyhitetyissä paikoissa suoritettaviin rituaaleihin osallistuva ihminen kokee yhteyttä Pyhään tai samankaltaisuutta jumalten kanssa tai jotakin muuta elämään merkityksen antavaa. Ei tästä Eliaden teoriasta sen enempää, mutta lukiessani muistin, että minunkin vuoristoreissuni ovat aina olleet pyhiinvaellusmatkoja.
Kaikki alkoi kohdallani siitä, kun eräänä kesänä erehdyin vaeltamaan Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Sumuisen yön hämärässä kohoava Saanan tumma silhuetti herätti minussa suorastaan uskonnollista kunnioitusta. Minulle ei ollut mitään epäselvää siinä, miksi saamelaiset olivat pitäneet sitä pyhänä tunturina. Puuttomassa Käsivarressa kaikki oli niin valtavaa, karua, avaraa. Pelkäsin pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sitä vastaan ei tämä Etelä-Suomen kaupunkien ja metsien suojissa kasvanut nuorukainen ollut saanut minkäänlaista rokotusta. Se kaikki oli aivan liikaa ymmärrettäväkseni.
Olin koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Viimeistään lukioikäisenä tuo pelko oli ottanut kierkegaardilaisen ahdistuksen muodon: se oli huimausta omien mahdollisuuksieni – vapauteni – edessä. Korkealla parvekkeella vatsaani kouraisi, kun ajattelin: entäpä jos minä äkkiä saisin päähäni mennä kaiteen ulkopuolelle keikkumaan, vaikkapa leukoja vetämään? Pelkäsin, että ryhdyn tyhjyyden äärellä tekemään jotakin tyhmää tai vaarallista.
Tuo korkean kammo oli alituisesti läsnä, kun vuosi Haltin-nousuni jälkeen kapusin ensimmäisen kerran Mont Blancin huipulle. Jatkuva pelko: ei saa horjahtaa, ei saa kompastua. Tuon nousun aikana opin tuntemaan itseni ja valintani. Kun olen kirjaimellisesti kuilun reunalla, keskityn elämiseen. En tehnyt enkä tee asioita, joita olin itsessäni aiemmin pelännyt. Keskittyminen oli kokonaisvaltaista, merkityksellistä läsnäoloa, ja jouduin voittamaan itseni ja pelkoni moneen kertaan. Se kaikki oli jotakin vieläkin suurempaa kuin Lapissa kokemani. Aiemmin tuntemani ahdistus hellitti, ja monessa mielessä voidaan puhua uudelleensyntymästä. Euroopan katolla elämäni siirtyi uusille raiteille. Elämän tietoinen valinta saa minut palaamaan vuorille yhä uudelleen. (Me valitsemme elämän joka kerta silloinkin, kun auton alle hyppäämättä ylitämme kadun, mutta teemme sen niin tottuneesti, että emme edes tiedosta vaihtoehtoja. Autoissa ei ole mitään pyhää. Ne ovat teknisen järjen välineitä ja siinä kaikki.)
Pari vuotta myöhemmin lapsestani – silloin pelkästä sikiöstä – oli otettu ensimmäiset ultraäänikuvat, ja minä vaeltelin muutaman päivän ajan syksyisillä Meri-Alpeilla lähes täydellisessä luonnon rauhassa. Noiden päivien aikana kohtasin vain kaksi muuta ihmistä. Koin maailman puhuttelun poikkeuksellisen voimakkaana. Tajusin silloin, että vaikka suhtaudunkin vuoriin uskonnollisella intohimolla, on elämäntehtäväni pilvien alapuolella. Myös tuossa oivalluksessa oli jotakin itseni ylittävää.
Kokemukset eivät ole vuosiin olleet yhtä voimakkaita. Joskus on hauskaa, joskus harmittaa, mutta vuorille on päästävä. Useimmiten Pyhän tunne loistaa poissaolollaan. Tilanteiden tuttuus ja rutinoidut toimintatavat ovat tehneet minusta pelkän tapauskovaisen.
Silti hakeudun vuorille kuin nälissäni, näen unia niillä eksymisestä, ja ellen riittävän usein pääse noille kivikasoille, puuttuu elämästäni jotain tärkeää.
Jotkut pitävät kiipeilemistä itsemurhahakuisena touhuna. Olen heidän kanssaan päinvastaista mieltä. Vuorille mennään elämään. Siinä he ovat kuitenkin oikeassa, että minä – ja moni kaltaiseni – toivoo kuolevansa rinteessä. Kysymys ei ole siitä, että me toivoisimme kuolevamme. Kysymys on siitä, missä me toivomme kuolevamme. Tahdon elää pitkään, sillä elämäntehtäväni on täällä alhaalla, ja sitä riittää. Auton alle jäämisessä, sydänkohtauksessa näyttöpäätteen äärellä tai pitkissä kivuliaissa syöpäkärsimyksissä sairaalaosastolle suljettuna en näe kuitenkaan mitään tavoiteltavaa. Ne ovat banaalin voittoja elämästä, ja banaalille en halua antaa kaikkeani.
Tuolta ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani muistan hieman vanhemman miehen, joka istui autiotuvan portailla ja kertoi olevansa Käsivarren maisemissa jo viidettä tai kuudetta kertaa. ”Joskus, kun lähtö tulee, toivon sen tapahtuvan täällä.”
Mutta pistetäänpä tähän loppuun muutama hiihtolomakuva espanjalaisesta graniitista. Kuten huomaatte, on elämää uhkuva vertikaalinen symboliikka voimakkaasti läsnä.
Cran Canaria. Osa 3: Touhuilua
3.1. Herkkää halkeamaa
Roque ja Carlos noutavat hotellilta. Suuntaamme Ayacatan kallioille, jossa tiedossa on jotakin pitkää. Vaihtoehtona minulle tarjotaan Roque Nublolle kakkostelemista: ”Siinä on pultit metrin välein. Sen kun vedät jatkoista.”
Jotakin pitkää puhtaasti vaiko saaren komeimmalle kivelle nouseminen, luultavimmin epäpuhtaasti tai välillä köydessä leväten? Elämä on valintoja täynnä. Valitsen kummin vain, niin kadun. Olisi pitänyt tulla tänne pariksi viikoksi ja varata enemmän aikaa kiipeilyihin.
Valitsen pitkän reitin, mutta valinnat eivät lopu siihen. Kiipeänkö mieluummin auringossa vai varjossa? Päivä on lämmin, joten ehkäpä varjossa.
(Kuva: Mistäs se nyt meneekään?)
Pienen ihmettelyn jälkeen Roque löytää haluamansa: Se menee tuosta.
Paikallinen miehistö hoitaa varmistamisen, maksavana asiakkaana saan vain kiivetä. Se on okei. Heidän välillään kommunikaatio toimii varmasti parhaiten. Roque ehdottaa kiipeävänsä köyden terävässä päässä, sitten tulen minä minä ja viimeisenä Carlos. Esitän kysymyksen, pääsenkö minäkin liidaamaan. Reitti ei ole oppaalleni erityisen tuttu, joten hän pitäisi turvallisimpana, jos saisi kulkea kärjessä koko reitin. Vilkaisen Roquen tuomaa räkkiä: puolikas kiilanippu, pari pientä heksaa ja neljä keskikokoista liikkuvaleukaista. Joo, ehkä on parasta, että hän menee edellä.
Tähän väliin kerrottakoon, että Roque on ensisijaisesti sporttimiehiä: onsight-taso parhaina päivinä 7b, muuten paras suoritus alkaa kasilla.
Reitin ensimmäinen köydenpituus sujuu isommitta kommelluksitta, ellei toisen välivarmistuksen irtoamista lasketa. Eikä sitä lasketa, sattuuhan tuota toisinaan. Pienen räkin vuoksi runnarit ovat melkoisia, mutta sehän ei ole minun ongelmani.
Toisella köydenpituudella Roquen eteneminen hidastuu melkoisesti. Voisi suorastaan arvailla, että hän on joutunut pois mukavuusalueeltaan. ”Olkaapa varovaisia, tämä on aika huonoa kiveä”, hän varoittaa, ja pian kiviä alkaakin sataa. Isoimmat hurahtelevat kiltisti ohi, mutta joku pienempi sattuu ilkeästi varpaaseeni. Carlos älähtää saadessaan pikkukiven päähänsä. Vammoilta kuitenkin säästytään, ja minä olen sangen tyytyväinen siihen, että päässäni on kypärä. Roquen eteneminen on nyt niin hidasta ja kavereiden kommunikaatio sen verran sävykästä, että arvaan pakittamisenkin olevan harkinnassa. Lopulta Roque tekee poikkarin ja pääsee ständille. Espanjankielinen juttelu jatkuu hetken, ja sitten Carlos kertoo: ”Okei. Jatketaan ylös päin.”
Tarjoan kypärääni Carlosille, mutta hän ei halua sitä.
Alan vääntäytyä offarihalkeamaa ylöspäin, ja muutaman metrin päästä tajuan, mikä tässä on niin vaikeaa: otteita olisi joka puolella vaikka kuinka paljon, mutta mikään niistä ei pysy seinässä kiinni. Listan kuin listan pystyy vääntämään irti. Kaikki hajoaa käsiin. Alkaa vähän pelottaa: en erityisesti haluaisi nitistää Carlosia jollain maitotölkin kokoisella murikalla. Miten tällaista kiivetään? Jammailemalla ja stemmailemalla. Kun mistään ei voi vetää, on kalliota puristettava kokoon.
Huh huh. Carlosin jättämät runnaritkin ovat melkoiset. Kyllä on kaverilla cojones.
Pääsen ständille ehjin nahoin, ja taisin pudotella tavaraakin vähemmän kuin Roque. Hän puolestaan pahoittelee ja pyytelee anteeksi. Olisi ilmeisesti pitänyt mennä muutama metri vasemmalta. Ei syytä pahoitteluun. Eihän tässä mitään käynyt.
Carlosin kiipeämistä seuratessamme näen, miten jääkaappipakastimen kokoinen lohkore vaipuu reitiltä tyhjyyksiin. Kaunista. Sopiihan tuommoisia viimeisenä tulijan pudotella… tavallaan.
Carlos on juuri selviytynyt vaikeasta osuudesta.
Viimeiset kaksi köydenpituutta ovatkin jo vähän normaalimpaa menoa ilman erityisiä epiikin aineksia. Eteläisellä mentaliteetilla toteutettu ständityöskentely ja varmistaminen olisivat toki oma lukunsa, mutta ei niistä tässä tämän enempää. Maassa maan tavalla.
Mahdutaanhan me varmasti kuvaan molemmat?
Aikanamme auton luona Roque kertoo, että ovet ovat lukossa ja avaimet sisällä. Ensin nauran, kun luulen hänen heittävän huulta. Sitten näen, miten auto avataan. Jotain tällaista lienee tapahtunut tovereilleni ennenkin; sen verran nopeasti he improvisoivat työkalut ja ratkaisevat ongelman.
Kotimatkalla näen uusia maisemia: tekojärviä, metsiä, vierasta planeettaa muistuttavia rantajyrkänteitä ja yhtälailla jostakin tieteistarinasta poimitun näköisiä aivan absurdeja hotellisysteemejä.
4.1. Kävelyllä
Viimeisenä päivänä käymme leppoisalla kävelyllä sisämaassa.

5.1. Summa summarum
Onhan tuollainen Kanarian saari aika mielenkiintoinen paikka. Hotellivyöhykkeet ovat kuin tuplajättigigaruotsinlaiva. Moni näyttää viihtyvän ihan hotellien uima-altaiden ääressä aurinkoa ottaen, mistä olen noille ihmisille vähän kateellinenkin: ihan vain olemista en jotenkin osaa. Aina pitää olla tekemässä.
En kuitenkaan yhtään ihmettele sitä, että niin moni lentää Kanarialle yhä uudestaan ja uudestaan. Pelkkä valon ja lämmön synnyttämä mielihyvinvointi on varmasti aivan riittävä syy: terveysmatkailua. Sinnehän voisi vaikka muuttaa eläkeläisenä, ja ehkä jo sitä ennenkin pitää käydä uusimassa. Se Roque Nublo esimerkiksi on varmaan käytävä toppaamassa. Nettitopokin, jonka jälkikäteen löysin, sanoo että päälle johtaa jopa 6a+-tasoisia reittejä. Asumuksen voisi varata suosiolla sieltä sisämaasta, keskeltä patikointi- ja kiipeilypaikkoja…
Gran Canaria. Osa 2: Rinteitä
31.12. Roque Nublon juurelle
Patikkareissuja varten matkassa on kolme opaskirjaa: Pentti Korpelan Hiekkadyyneiltä lumihuipuille (Edita, 2006), Paddy Dillonin Walking in the Canary Islands: 2 East (Cicerone, 2002) sekä Noel Rochfordin Landscapes of Gran Canaria (5. editio, Sunflower Books). Korpelan kirja on inspiroivin, Sunflower-oppaassa on parhaat – täysin riittävät – maastokartat ja bussiyhteystiedot. Kirjojen reittiehdotukset poikkeavat toisistaan mutta menevät osin päällekkäin, ja yhteensä ne tarjoavat varsin mukavan työkalun retkien suunnitteluun.
Tässä esimerkki Korpelan elävästä mutta mahdollisesti nopeasti vanhentuvasta reittikuvauksesta: ”Ohita vasemmalta rotkon ainoa ehjä rakennus. Sen luona on peruna- ja kurpitsamaa, joulutähtiä sekä punapippuri- ja viikunapuita. Kolme kiinni kytkettyä pikkukoiraa pitää meteliä.”
Bussimatka Maspalomasista Ayacataan on niin hurja kuin vuoristobussimatkat vain voivat olla. Ensikertalaiselle on helppo luvata pelkoa ja kauhua rotkon partaalla: jännittävämpää kuin Linnanmäellä!
Nousemme Ayacatasta Roque Nublon juurelle. Lapen kanssa eteneminen on hidasta ja loppuvaiheessa vähän väsynyttä, mutta makeilla eväspatukoilla pystyy motivoimaan: ”Seuraavan saat, kun olemme puolivälissä.”). Maisemat ovat hienot ja nähtävää riittää: rinteitä, metsää, kivipilareita, luolia, jyrkänteitä ja rauhoittavia näköaloja.
Kiven juurella en voi olla katselematta ylös johtavia reittejä. Kiipeilyopas, johon olen ollut yhteydessä, sanoo, että helpoin linja olisi 6c:tä – vähän liian tiukkaa, jotta pääsisin puhtaasti ylös. Mutta entäpä, jos täällä on löysä greidaus… Hmmm…
2.1. Ensi kuussa
Sunnuntai on ehkä eniten odottamani päivä tällä matkalla. Olen varannut kiipeilyoppaat auttamaan vaimoni ja lapseni ylös La Primera Luna -nimistä via ferrataa (oppaat siksi, että ainakaan erään saksalaisen sivuston mukaan reitti ei ole tarpeeksi helppo aloittelijoille).
Chris ja Roque noutavat meidät hotellin aulasta ja kyydittävät rotkoon aivan reitin juurelle. Tie on kamala, maasturin korkea maavarakaan ei riitä, vaan auto ottaa kerran pohjakosketuksen. Kelivaurioita. Kaksi viikkoa sitten on kuulemma satanut.
Chris ja Roque ovat mukavia heppuja ja minä ihan onnessani: Ensimmäisen kerran elämässäni pääsen jakamaan perheeni kanssa sen kokemuksen, mitä on viettää muutama tunti korkealla seinämällä.

Reitin ilmavin paikka on puolivälissä; katon alitus reilun 60 metrin korkeudessa. Sen jälkeen vaimo onkin jo vähän päreinä ja tarvitsee pariin otteeseen yläköysiapua. Tytär kiipeää naama leveässä hymyssä, vaikka välillä kuuluukin pieniä jännittyneitä ”Apua”-äännähdyksiä. Olen molemmista erittäin ylpeä. Reitti on paitsi ilmava, tarjoaa paikoin myös fyysisiä haasteita niin, että kokonaan ilman kiipeilykokemusta (vaimoni lähtökohta) en olisi itse liikkunut yhtään mihinkään.
(Kuvassa näkyvä auto antaa mittakaavaa ja perspektiiviä.)
Vinkki niille, jotka aikovat itse via ferratalle: ottakaa köysi mukaan. La Primera Lunalta oli pitkiä matkoja vaijeria kadoksissa, ja niille etapeille oppaamme joutuivat fiksaamaan omat köydet.
Eräs La Primera Lunan miellyttävä piirre on, että tauot pääsee viettämään pienissä varjoisissa luolissa. Erään luolan kattoa tutkaillessani huomaan, että tämä basaltti-hiekka-murikka-sekoitushan on paikoitellen hyvinkin hataraa tavaraa: se hajoaa ohuiksi liuskeiksi kevyesti vääntämällä.
Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.
Huomenna Roquen kanssa kalliota kiipeämään!
(Jatkuu.)


















































