Kategoria: Kieli

Sokeiden valtakunnassa – Kommentaari

Tänään ymmärsin vanhan sanonnan entistä paremmin.

Sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas.

Mitä se nyt sitten tarkoittaa? Sitä, että huonokin visio, yksisilmäisyys, johtaa aikaansaamiseen ja valtaan, mikäli muilta visiot puuttuvat kokonaan. Ajatellaan nyt vaikka poliittista valtaa, joka on ajautunut lähes kokonaan yksisilmäisille rahataloustahoille, koska muutakaan ajattelua ei oikein viitsitä harjoittaa.

Kaksi kirjaa, kaksi kieltä

Luen paraikaa kahta kirjaa.

Pirkko Saision Kohtuuttomuutta aloitellessani se iski taas lujasti, mutta osasin odottaa sitä, ja niin ällistys meni tällä kertaa nopeammin ohi. Saision kyky rytmittää ja rakentaa lauseitaan on nimittäin jokseenkin täydellinen. Mestarillinen. Häikäisevä. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Asia tulee selväksi sellaisella kirkkaudella ja täsmällisyydellä, että en voi muuta kuin kadehtia. Hyvä rytmi korostuu proosalle epäkonventionaalisella kappalejaolla: tyhjiä rivejä mahtuu joka sivulle useita. Lisäksi Saisio käyttää Kohtuuttomuudessa lauseiden toistoa tehokeinona, ja romaani lähestyykin muodoltaan proosarunoutta – selkeän proosan suunnasta.

Timo Kopomaan Tori – marginaali – haastava kaupunki on paitsi mielenkiintoinen myös suositeltava tutkimus avoimesta kaupunkitilasta ja sen marginaaleista. Erityisesti Kopomaan sosiomaantieteellisen tarkastelun kohteina ovat Hakaniementori ja porukointi. Hänen kielensä tavoittelee tieteellistä objektiivisuutta tai neutraaliutta, ja hauskalla tavalla juuri objektiivisessa kielenkäytössä paljastuu tutkija subjektina. Valitessaan objektiivisen lähestymistavan hän nimittäin irrottautuu totunnaisesta valtavirran kielenkäytöstä ja astuu siten erilleen suurista tai ainakin parhaiten kuulluista massoista ja eräistä näiden arvoista:

Sosiaalis-tilallinen marginaalisuus esittäytyy ja tiivistyy porukointikäytännöissä. Puiston käyttömuotona alkoholihakuinen porukointi, juomaseurustelu on leimattu marginaaliseksi. Sitä ei ole tunnustettu hyväksytyksi puiston käytöksi: oheispalvelut kuten puistokalusteet ovat vakioporukan kannalta olleet puutteelliset.

Tiedettä tekee joka tapauksessa inhimillinen ihminen:

Tein 25 haastattelua. Yhteensä haastateltuja oli 30. Useimmat tavoittamani haastateltava, kuten yleensä puistoporukoijat, olivat miehiä. Minun oli myös helpompi kysyä miehiä kuin naisia haastateltavikseni.

Tänä iltana

istuin baarissa hyvässä seurassa (=Hilla) ja ajattelin muun muassa ammattilaisen ja amatöörin välistä eroa. Suurin osa kirjailijoista taitaa olla amatöörejä (amateur). Minä ainakin, sanan rakastaja-merkityksessä. Teemme työtämme rakkaudesta, tilaustöitäkin, kun taas ammattilainen tekee työtään rahasta. Sen me kirjailijat taas yleensä saamme jostain muualta.

Scifi-mafiassa juttelin muun muassa MikaPeen ja Tuomaksen kanssa siitä, miten kummitukset ovat. Minun nähdäkseni suunnilleen samalla tavalla kuin kipu tai tunteet. Niihin ei tulisi suhtautua häpeillen tai skeptisesti vaan yleisinhimillisenä ilmiönä, havaintomaailman eikä jonkin objektiivisen (mitä sen sitten kuvitellaankin olevan) todellisuuden juttuina.

Millan kanssa puhuimme sukeltamisesta ja laskuvarjohypystä, joista en tiedä yhtään mitään. Niin kuin en mistään tiedä. Olin toisteinen.

Muiden kanssa en puhunut paljon itään, sillä muut olivat Ahvenanmaalla.

Piti olla: ”mitään”.

Suomen kielen päivää

Vietämme tänään Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää. ”Agricola – maamiehen juoma!” kuten jossain Pahkasiassa tai vastaavassa joskus mainostettiin.

No, jos ei maamies niin maanmies kuitenkin, ja näissä kieliasioissa tunnustaudun kansallismieliseksi protektionistiksi. Ymmärrän hyvin mutten hyväksy esimerkiksi sitä, että niin moni suomalainen tutkija kirjoittaa englanniksi. Hävetkää. Hieman nuivasti suhtaudun myös nuorisoon, joka lukee kirjallisuutensa mieluiten englanniksi, koska sillä kielellä jutut kuulostavat jännemmiltä.

Mutta tottahan jonkun täytyy lautailla kehityksen aallonharjalla, vaikka kehityssuuntana olisikin maailman laajuinen kielen ja ajattelun yksipuolistuminen.

Avantgardistin keskeislyriikkaa

Esipuheessaan Leevi Lehto esittää, että maailmassa on liikaa ’”kommunikaatiota”, ns. toistensa ymmärtämistä ja luultua yhteisyyttä’, mikä eroaa radikaalisti takakannen väitteestä, jonka mukaan Lehdon mielestä maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja ymmärrystä. Etukannessa on kuva maailmanrunoudesta, jossa kauriin kääntöpiiri on korostettu. Alussa oli kääntäminen luo Lehdosta häpeilemättömän keskeislyyrisen kuvan kommunikoivana poeetikkona ja käsittelee 18 esseen painolla erilaisia kielen ja runouden ilmiöitä.

Kirja on mielestäni enimmältä osaltaan kovin kiinnostava, joten on olemassa vaara, ettei se ole kovin merkittävää kirjallisuutta. Vai lymyävätkö parhaat palat kätkettyinä juuri niihin kirjoituksiin, jotka tuntuivat minusta väsyttävimmiltä? Ehkä.

Viittasin tässä tietenkin Lehdon parin vuoden takaiseen, hälyä herättäneeseen ja elämään jääneeseen lausumaan:

Mikään mikä alkuaan kiinnostaa yli seitsemää ihmistä ei koskaan voi muuttaa joukkojen tietoisuutta.

Auki purettuna argumentti tarkoittaa, että helppolukuinen, suurta yleisöä kiinnostava teksti ei kerro mitään, mitä lukijat eivät tietäisi jo ennestään.* Merkittävä kirjoitus sen sijaan tuo käsittelyyn jotakin uutta. Tässä suhteessa Lehto näyttää sanoutuvan irti sokraattisesta kätilöinnistä ja näyttäytyy ennemminkin taiteilijan erityisyyttä korostavana romantikkona.

No niin. Nyt vähän ajauduin. Tai keskityin epäolennaiseen. Tai sitten se olikin keskeistä. Mutta se on sellaista toisinaan, blogikirjoittelu. Alussa oli kääntäminen virittelee monenlaisia kommunikaation kysymyksiä tai fokusoi lukijan ihan vanhoihinkin ongelmiin. Tai epäfokusoi niin, että kysymystenasettelutkin paikoin hämärtyvät. Lehdon tapa kirjoittaa, toisin kuin monen muun esseistin, ei herätä (minussa) tunnereaktioita tyyliin: ”Olipa osuvasti sanottu!” tai: ”Näin on!” tai: ”Nyt meni metsään!” Ennemminkin huomasin vallitsevaksi reagointitavakseni: ”Hmmm…”

* vrt. esim. Heidegger, Oleminen ja aika, §35

Kielimatkalla Juutteinmaalla

Oli erilaista matkustaa, kun ei tiennyt, minne. Häät pidettiin Århusissa, jossain päin Tanskaa vaan en tiedä missä päin. Annoin erilaisten logistiikkayhtiöiden hoitaa hommat. Muistiinpano junamatkalta:

.

Istun vaunussa 221

Selkä menosuuntaan

Oikealla poutaa, vasen puoli harmaalla katettu

Aletaan kai tulla perille, kun pilvet äkkiä

peittävätkin kaiken

.

Siltojen yhdistämä saaristo tarjoaisi myös symbolistisia tulkintamahdollisuuksia. Jotkut silloista ovat hyvin pitkiä.

Papin puheesta en paljon ymmärtänyt. Siinä mielessä oli ihan samanlaista kuin Suomessa. Katselin keskiaikaisen kirkon kalkittuja seiniä, lueskelin niihin kirjoitettuja sanoja. Kirjaimet olivat ikivanhoja, en ymmärtänyt niitäkään enkä saanut kunnolla selvää. Mutta alimmalla rivillä kuorin seinässä luki ymmärtääkseni jotakin tämäntapaista:

.

DOS:VAMPY/GNOMES/SS:BRDSERKER

.

Mielenkiintoista, eikö totta? Kielimatkalla kun oltiin, aloin miettiä myös sitä, mitä tarkoittaa ”juuttisäkki”. Entä millaista on ”juuttisäkkipimeä”?

Tanskalaisilla on kaikenlaisia jännittäviä hääperinteitä ja juhlat olivatkin mitä onnistuneimmat ja mielenkiintoisimmat. Jotta tämä kirjoitus kuitenkin pysyisi temaattisesti kasassa, en takerru kuin yhteen pieneen yksityiskohtaan, ohjelmanumeroon, jossa testattiin hääparin välistä kommunikointia, ja joka samalla hienosti demonstroi puhutun kielen kömpelyyttä:

Hääparille annettiin Lego-pakkaus, semmoinen aika pieni, parin-kolmenkymmenen palan kokoinen malli, 5+ -vuotiaille suositeltu. Sulhanen sai rakennusohjeet, morsian palikat, ja heidät erotettiin kuulo- vaan ei näköetäisyyden päähän toisistaan. Tehtävänannon lukija varmaan jo arvaakin. Temppua kannattaa kokeilla myös kotona.

Havaintojen teoriapitoisuudesta

On tunnettu tosiseikka, että ennakkotietomme vaikuttavat siihen, mitä havaitsemme. Koejärjestely esimerkiksi määrää, nähdäänkö elektroni hiukkasena vai aaltona, ja niin edelleen. Tutkijoilla onkin melkoinen vastuu teorioita kehitellessään: hehän vaikuttavat suoraan siihen, millaisena todellisuus meille näyttäytyy. Harkitsemattomasta tieteenteosta kärsii koko ihmiskunta, ja vakavia virheitä onkin jo tehty, kuten Helsingin Sanomien postmoderni tiedetoimitus eilen raportoi:

Isaac Newton kirjoitti Principian vuonna 1687. Kirja on luonnontieteen perusteoksia.

Siinä Newton kuvailee universaalin painovoimateorian, jonka alaisina mekin täällä maapallolla raadamme joka päivä ja jonka voittamiseksi teemme paljon töitä.