Kategoria: Absurdi

Vapaudesta ja autonomiasta

Joskus alkutalvesta hahmotin ajattelussani käsitesekaannuksen. Kirjailijana ja uusälyttömänä suhtaudun käsitesekaannuksiin myönteisesti, mutta joskus on asiallista myös hieman analyseerata. Sartrea seuraillen olen pitänyt vapautta yhtaikaa puolustettavana arvona ja metafyysisenä käsitteenä, enkä ole kokenut tarpeelliseksi erotella näitä toisistaan. Nyt erottelen.

Mitä on vapaus metafyysisenä tai empiirisenä ilmiönä? Se lienee sitä että vapaa olio (vaikkapa ihminen) voi toimia niin tai näin ilman, että hänen toimintaansa pystytään etukäteen pitävästi ennustamaan. Vapaa olio voi valita yhtä hyvin A:n tai B:n, sillä valintaa ei ole ennalta määrätty.

Tässä on tietenkin kysyttävä, miten vapaus eroaa aidosta sattumasta. Ei ymmärtääkseni mitenkään? Jos on vapautta, on myös aitoa satunnaisuutta ja päinvastoin. Tässä mielessä vapaus on olemukseltaan absurdia: se ei noudata suunnitelmiamme vaan yllättää ja pistää pasmat sekaisin. Esimerkiksi Sartren ajattelussa tämä on sitä vapautta, joka myös ahdistaa: emme voi luottaa itseemme. Mutta onko se sitä vapautta, jonka puolesta on taisteltava? Absurdikolle… ehkä. Arvaamaton on kiinnostavampaa kuin ennalta-arvattava. Mutta jos tämä vapaus on ylipäätään todellista, se ei varsinaisesti vaatine puolustajaa. Ihminen joko on vapaa tai sitten ei. Mahdollisimman arvaamattomasti ja kokeellisesti voi tietenkin (ja usein myös kannattaa!) käyttäytyä, mutta metafyysistä tasoa emme kai ulotu tässä mielessä sorkkimaan.

Useimmiten, kun vapauden tai vapauksien puolesta taistellaan, on kuitenkin kysymys jostakin muusta kuin edellä kuvailemastani häilyvyydestä. Se, minkä edestä noustaan barrikadeille, onkin autonomiaa, itsemääräytyvyyttä; sitä, ettei toimiamme määritä ulkopuolinen vaan omalakinen, sisäinen taho. Autonominen olio voi kuitenkin olla epävapaa: esimerkiksi taskukello toimii oman säännönmukaisuutensa ennalta ohjaamana. Sen voi rikkoa, ja sen toimintaan voi tietysti myös vaikuttaa, mutta noin oletusarvoisesti se on autonominen yksikkö sen jälkeen kun se on vedetty. Käsitesekaannus ei taida olla pelkästään minun tai Sartren. Esimerkiksi Kantin tavoittelema, valistushankkeen täydellisesti ”vapauttama” ihminen toimii sisäistämiensä moraalilakien velvoituksen mukaan: hän on autonominen mutta lainalaisuudessaan epävapaa.

Vai?

Antti-Ristuksen salattu luonto

Näin nyt sitten lopulta Antichristin, Lars von Trierin kohutun paluun kauhugenren pariin. Minua on jo pitkään viehättänyt ohjaajan tapa tehdä elokuvaa, joka on ilmiselvästi tarkoitettu pohdittavaksi, ei pelkästään ihmeteltäväksi ja koettavaksi. Sivumennen sanottuna on myös ihmeteltävä, miksi lempparinykyohjaajani (Trierin ohella esim. David Lynch) tuntuvat olevan neuroottisesti sekaisin myös studion ulkopuolella. Kai se vain on niin, että nerokkaan, ajatteluttavan taiteen tekemiseen tarvitaan jotain aivan muuta kuin normaali (normien mukainen) tapa tarkastella asioita.

Mutta siihen Antichristiin.

Kaikki Muumit ja olemisen arvoitus -kirjansa lukeneet tajuavat varmasti paljon ennen Willem Dafoen näyttelemää terapeuttia, mistä on kysymys, kun nainen pelkää jotakin määrittelemätöntä tai nimeämätöntä. Ahdistuksessa ihminen pelkää kaikkea ja ei-mitään – vapautta, viime kädessä omaa arvaamatonta itseään. Arvaamattoman luonnon läpitunkevuus on samaa kuvottavaa, jota Sarte kuvaili Inhossa. Koska ennakoimaton on kovin kauheaa ja sietämätöntä, se yritetään saada käsitteelliseen hallintaan tai lakaista maton alle – tässä elokuvassa etäännyttävän ja analyyttisen psykoterapian keinoin.

Aikoinaan katoliseksi kääntynyt von Trier käyttää usein kristillistä symboliikkaa ja teologiaa elokuviensa materiaalina. Antikristuksessakin koko luomakunta huokaa synnytystuskissaan, ja se, mitä luonto synnyttää, on tuskaa, kidutusta ja kuolemaa. Seksuaalivietti – erityisesti naisten – on kaiken pahan alku ja juuri: synti ja synty(mä) kytkeytyvät tiukasti yhteen. Niinpä tie luonnon pahuuden voittamiseen kulkeekin seksuaalisuuden nitistämisen, tässä tapauksessa sukuelinten ruhjomisten ja silpomisten (hyi saatana, kuten apostoli Paavali asian ilmaisisi), kautta.

Jälleen kerran älykäs ja mielenkiintoinen elokuva tanskalaisohjaajalta. Ei ehkä toteutukseltaan kaikkein väkevintä von Trieriä, mutta kuitenkin.

Ei ainoastaan lapsille

Varoitus: Kaupallinen tiedote.

Iloksemme voimme todeta, että WSOY:n kirjakauppa Bulevardilla myy nyt Martti Ruokosen kuvittamaa ja Jukka Laajarinteen kirjoittamaa tarinakokoelmaa

Ruoalla ei saa leikkiä

3 € hintaan!

Tämän halvemmalla ei näin hyvää kirjallisuutta myydä kuin kirpputorilla.

Huom! Kannattaa ehkä varmista hyllytilanne etukäteen. Ostin nimittäin hyllyn tyhjäksi. Vastaus kysymykseeni, saako näitä tähän hintaan lisääkin, oli joka tapauksessa: ”Ihan niin paljon kuin haluat.”

Saattaa sisältää pähkinää.

Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?

Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?

Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?

Saako sinappia sotkea ympäriinsä?

Kahdelle. Älä niele purematta.

Kuvitus: Martti Ruokonen. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35040-9

.

“Aikuisiakin naurattaa vallan vietävästi, joten Ruoalla ei saa leikkiä on selvä täysosuma.” (Mikko, Kirjavinkit)

“Tää kirja ois kyllä mun kaa, vaikka se olis niinku lastenkirja.” (Marko Ikävalko, Kirjatyö)

“Nimestään huolimatta opus ei ole mikään käytöksen kultainen kirja – pikemminkin päinvastoin.” (Marika Laijärvi, Keskisuomalainen)

“Tässä on juuri sellainen kirja, joka lapsiperheissä tarvitaan.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Se, joka ei tunne entuudestaan Jukka Laajarinteen moniaalle rönsyilevää ja lukijan ajatuspiintymiä verryttelevää tuotantoa, voi hämääntyä tästä kirjasta.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

Kiinalaisessa puutarhassa

Markus Nummen Kiinalainen puutarha on vaikuttava teos. Mannerheimin vuonna 1906 Turkestanissa ottaman valokuvan ympärille rakennettu romaani kertoo ruotsalaisen lähetysaseman vaikutuspiirissä kasvaneiden lasten elämistä ja kohtaloista 500 sivun ja 40 vuoden pituisen, jopa eeppiseen mittakaavaan kasvavan tarinan.

Erityisen kunnioitusta herättävää kirjassa on valtava taustatyön määrä, jonka Nummi on sen eteen tehnyt. Fiktiiviset hahmot rakentuvat todellisille ihmisille, todellisiin maailmantilanteisiin, aikaan ja paikkaan. Suuret, mutta pieniinkin koloihin ulottuvat taustat ovat asettaneet kerronnalle rajat ja ohjanneet sen kulkua hyvinkin tiukasti, mutta jäljelle jääneet vapaudet kirjailija on käyttänyt hyvin. Näin tarkkaan tehty historiallinen romaani lähestyy oulipolaisten pakotteiden ohjailemaa romaanitaidetta: ainoana erona on, että pakotteita ei oteta matematiikasta tai loogisista algoritmeista vaan historian tutkimuksesta.

Kiinalaisessa puutarhassa käydään uskontojen välistä dialogia. Kamil-nimisen kertojan Jumala ei ole kolmepäinen eikä inhimillinen, vaan käsittämätön ja suuri kuin luonto. Jumala on armollinen, ja Jumala on epäinhimillinen ja arvaamaton. Uskontoa enemmän maailmassa vaikuttaa kuitenkin ihminen kaikessa kyvyssään sekä rakastaa että tehdä julmuuksia. Ja kun politiikka muuttuu teurastuksiksi, ovat ihmisten muodostamat sotajoukot samanlaisia kuin Jumalakin: yksittäisen ihmisen osa on niiden säälimättömissä ja arvaamattomissa jaloissa kuin hyönteisen. Kovin usein inhimillisyys on silkkaa epäinhimillisyyttä.

Romaanin tapahtumat ovat täynnä lohduttomuutta, raakuutta, toivottomuutta – ja välittämistä, huolenpitoa, rakkautta. Romantiikka ja inhorealismi ruokkivat toisiaan, Kiinalainen puutarha täyttää Waltarin aikoinaan romaanitaiteelle esittämän aihevaatimuksen: ainoat romaanin mittaiset aiheet ovat rakkaus ja kuolema. Ja tottahan se on, että juuri tuosta eroksen ja tanatoksen jännitteestä ne kaikkein riipaisevimmat kettomukset kirjoitetaan. Siihen väliin virittyy toivo.

Kiinalaisen puutarhan kielenkäyttö kallistuu enemmän kertovaan kuin kuvailevan näyttämisen suuntaan, mikä selittyy sillä, että suurin osa tarinasta tapahtuu kehyskertomuksen sisällä, suullisessa esityksessä. Samalla se kirjoittaa auki kertomisen ja kertomatta jättämisten valintoja, jättää raaimmat yksityiskohdat kuvailematta ja toisaalta lukijan mielikuvitukselle tilaa. Pieniä ihmisiä kuvatessaan Nummi on ymmärtävä, sanoisin että jopa rakastava.

Tekipä hyvää lukea pitkästä aikaa suuri tarina.

Kertomuksia pimeestä julkaistu

Se oli kahden vuoden kakku, mutta saatiinpa päätökseen. Tänään Pullman Barissa julkistettiin Kertomuksia pimeestä -absurdologia sekä Heikki Nevalan Arpia -tieteisnovellikokoelma. Antologiamme 12 kirjoittajasta peräti kahdeksan onnistui pääsemään paikalle kohottamaan pimeitä lounasmaljoja ja joukkohali-signeeraamaan. Kirjoja saa tilata ainakin yhdestä sun toisesta nettikaupasta, ja ne on kustantanut Turbator.

Takaraivo: nilemmuN iruJ.

Sohvarivillä (vasemmalta): Markus Nummi, Tuuve Aro, Miina Supinen, Tiina Raevaara, Jussi K. Niemelä.

Kauempana takana: Anna Maria Mäki sekä tuntematon hattupäinen mies.

Kustantajat Harri Kumpulainen ja Ville Hytönen juhlistavat maailman keuhkoahtaumapäivää.

Kertauksen vuoksi vielä antologian kirjoittajat: Miina Supinen, Tuuve Aro, Pasi Jääskeläinen, Tapani Bagge, Markus Nummi, Tiina Raevaara, Juri Nummelin, Arvi Perttu, Jukka Laajarinne, Sari Peltoniemi, Harri Kumpulainen, Hannu Hirvonen, Juha Huhtakallio, Alvari Lume. (En muuten tiedä, mikä tämä järjestys on, mutta näin ne ovat takakannessa.)

Puhuttelu

 

 

Your finance

Your life

Your life

Your life

Your finance

Your luck

Your win

Your luck

Your luck

Your win

Your finance

Your money

Your life

Your business

Your business

Your finance

Your luck

Your money

Your life

Your finance

Your luck

Your luck

Your finance

Your finance

Your business

Your finance

Your luck

Your luck

Your business

Your dream

Your finance

Your win

Your money

Your life

Your luck

Your business

Your money

Your finance

Your luck

Your money

Your luck

Your luck

Codeine (Methylmorphine) is a narcotic pain reliever,

30/15mg for $203.70 – 60/15mg for $385.80 – 90/15mg for $562.50 hqh

 

 

 

Varastossa: kyllä.

Kustantajan tietojen mukaan Kehys on nyt tullut painosta. Pieni askel minulle, suuri ihmiskunnalle. Nyt vain jännittyneissä tunnelmissa odotan ihmiskunnan reaktioita.

Kirjaa käsittelevässä lehdistötiedotteessa kerrotaan seuraavaa (SPOILER-VAROITUS!):

—

Kehys alkaa arkisesta tilanteesta: sylivauvan yksinhuoltajaisä sinnittelee valvottavan lapsen kanssa. Mies muistelee ensitreffejä vaimonsa kanssa, kun tarina sukeltaa yhtäkkiä miehen muistojen kautta elokuvaan, jossa kiinalaisprinsessa ratsastaa henkivartijakaartinsa ympäröimänä. Romaani hahmottuu kertomusten ketjuksi, jossa juoni liukuu yhtä sujuvasti mielisairaalassa lepäävän pörssihain mietteistä sanomalehden toi mitukseen kuin tietokonepelistä sirkuksen eläintenkesyttäjän turhautumiin. Toistuvat kysymykset ihmisten erillisyydestä ja valinnanvapaudesta kurovat tarinat yhteen ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi.
Kehys on oivaltava kuva ihmisen ajattelusta: yksi ajatus johtaa toiseen, josta puolestaan tulee mieleen jotain muuta, ja kun huomaa lopulta ajelehtineensa kauas alkuperäisestä ideasta, ajatukset kiertyvät takaisin alkupisteeseen. Romaanissa jokainen tarina näyttää kuljettavan lukijaa kauemmas alkutilanteesta, mutta kirjan viimeisillä riveillä juoni kurottuukin kohti alkua.

Miten päädyit tällaiseen rakenteeseen?

Olen aina ollut kovin ihastuksissani Platonin Pitojen kerronnasta, jossa Apollodoros kertoo jollekulle kysyjälle, ehkä Platonille, miten oli törmännyt kadulla Glaukoniin, ja oli kertonut tälle kuulleensa Aristodemokselta, joka oli ollut juhlissa mukana ja kuullut, miten Sokrates oli kertonut… ja niin edelleen. Siinä oli ainakin viisi sisäkkäistä tarinaa.
Cortázarin Ruutuhyppelyä puolestaan havahdutti minut siihen, ettei kirjan tarvitse edetä lineaarisesti.
Näiltä esikuvilta saamani virikkeet yhdistyivät teemaan, jota olin pyöritellyt päässäni jo jonkin tovin: miten elämämme ja maailmamme rakentuu toistolle, ja silti jokainen hetki on ainutlaatuinen.
Miten siirtymät tarinoiden välillä ovat syntyneet?

Osa kertomuksista oli mielessäni jo alkuvaiheessa. Tarinasta seuraavaan on helppo luiskahtaa, todellinen elämäkin on täynnä vastaavia siirtymiä. Mehän muljahdamme yhdestä keskustelusta, tarinasta tai tapahtumasarjasta seuraavaan ihan huomaamattamme. Ja vähän väliä olemme taas samassa tarinassa kuin aikaisemminkin. Tilanteissa vain sattuu olemaan ainekset siihen, että vaihdetaan raidetta. Esimerkiksi Buddhan kertomuksesta on helppo siirtyä oikeastaan mihin tahansa, hänenhän ajatellaan olevan yhtä koko luomakunnan kanssa.

Teoksessa toistuvat muutamat teemat, esimerkiksi se onko ihminen vapaa tekemään valintoja vai ohjaavatko vaistot päätöksiämme. Onko ihminen viettiensä ohjaama kone?

Kysymys nousee esiin muutamissakin kirjan rinnastuksissa, kuten tarinassa keinotekoisesta linnusta ja kertomuksessa kreikkalaisten mekaanikkojen yrityksistä luoda ajatteleva kone. Suurin osa meidän käyttäytymisestäme näyttää aivan kuin algoritmien ohjailemalta: teemme samoja asioita jatkuvasti samalla tavoin. Vapautemme tai se mikä vapaudelta tuntuu ilmenee ehkä siinä, kykenemmekö ennakoimattomiin ja ainutlaatuisiin tekoihin. Ajattelen, että ihminen elää vapauden ja epävapauden rajalla koko ajan. Emme kuulu kummallekaan puolelle, tai ehkä sittenkin molemmille.

Mihin kirjan nimi ”Kehys” viittaa?

Kirja on eräänlainen kehyskertomusten kuilu, jossa jokaisen tarinan sisällä on aina uusi.
Lisäksi sen kokonaisrakennelma on kehämäinen, ja tematiikkakin käsittelee kehän kiertämistä ja rajatuksi tulemista.

Minkälaisen lukuohjeen antaisit tälle kirjalle?

Se voi olla miellyttävämpi lukea novellikokoelmana kuin romaanina. Kirjan voi aloittaa mistä kohdasta tahansa, ja kun tulee viimeiselle sivulle, voi jatkaa ensimmäiseltä sivulta, kunnes tulee siihen, mistä aloitti. Ja sitten uudelleen ja uudelleen…

isbn 978-951-796-646-7 • kl. 84.2 •175 sivua •Kansi: Timo Mänttäri

Jukka Laajarinne (s. 1970) työskenteli ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana. Laajarinteen suuren suosion saanut teos Muumit ja olemisen arvoitus (Atena 2009) tarkasteli rakastettuja Muumi-kirjoja eksistentiaalifilosofian näkökulmasta.

Kertomuksia pimeestä

Siitä on jo ihan simona aikaa, kun uusälyttömyyspiireissä alettiin suunnitella absurdin kotimaisen proosan antologiaa. Hanke on ollut milloin missäkin tuulessa (on ollut myötää, laitaista, vastaista ja tietenkin myös kustannusalan turbulenssia), ja hienoja tekijöitä on saatu mukaan myös uusälyttömyyden ulkopuolelta. Lopultakin olemme päässeet aivan loppusuoralle. Tekstit on toimitettu, tekijät saavat parin viikon kuluessa sopimuksen hyväksyttäväkseen ja sitten se jo meneekin taittoon.

Kertomuksia pimeestä kustantaa Turkulainen pienkustantamo Turbator, ja arvioitu julkaisuajankohta on lokakuussa.

Kokoelman upeat novellistit ovat tässä – jämptissä järjestyksessä sukunimen mukaan:

Tuuve Aro, Tapani Bagge, Hannu Hirvonen, Juha Huhtakallio, Pasi I. Jääskeläinen, Harri Kumpulainen, Jukka Laajarinne, Alvari Lume, Juri Nummelin,  Markus Nummi, Sari Peltoniemi, Arvi Perttu, Tiina Raevaara, Miina Supinen.

Sivumennen sanottuna: kirjasta tulee suorastaan erinomainen!