Alpit epäkiipeilijän silmin, osa 1.

Hiukan alkaa hävettää tämä reissailun määrä, mutta melkein heti Islannista palattuani lensin Geneveen ja otin bussikyydin Chamonixiin. Bussista noustuani soitin Vänskän Arille, joka olikin sattumalta ihan parinkymmenen metrin päässä. Jukka (o.s. Rouhiainen), Hahkalan Joni ja Kaide tulivat muutamaa tuntia myöhemmin, ja siitä se sitten alkoi.

Heti lauantaiaamuna lähdin Vänskän kanssa Papillon-harjanteelle, kun loppupoppoo suuntasi jonnekin Midin nurkille akklimatiositumaan. Parin kuukauden kiipeilytauon jälkeen (reväytin sormeni kesäkauden alussa, ja sen jälkeen olin käynyt kiipeämässä vain kerran) koneen käynnistyminen vei aika kauan. Reitti oli kylmä, ensin jäätyivät näpit tunnottomiksi, sitten psyyke ja seuraavaksi vauhti. Olin ihan tutkalla nelosen maastossa, ja harvat vitosen muuvit tuntuivat jo miltei ylivoimaisilta. Reitin etsimiseen käytin aikaa aivan erityisen ruhtinaallisesti.

No, ei Arillakaan ollut pää ihan joka köydenpituudella mukana, ja lisäksi kahdeksas köydenpituus venähti pitkäksi ja mutkikkaaksi, niin ettei kommunikointi enää toiminut ja jouduin odottamaan melkoisen tovin, ennen kuin pääsin liikkeelle. Siinä vaiheessa olimmekin jo käyttäneet helponpuoleisella mutta paikoitellen ihan hienolla reitillä jo melkein kahdeksan tuntia, ja tajusimme, ettemme ennätä illan viimeiseen hissiin, ellemme hankkiudu alas reitiltä vähän äkkiä. Ja viimeiseen hissiin me halusimme, sillä seuraavan päivän suunnitelmissa oli 1300 metrin nousu.

Huomasin oikealle laskeutuvan rännin, jota pitkin oli selvästi joskus menty. Lähdimme sinne mekin, vaikka opaskirja ei mitään pakotietä siinä kohdin mainostanutkaan. Virhesiirto. Laskeutuminen vei pari tuntia, sisälsi vaarallisia hetkiä Arin lähtiessä laskeutumaan paikallisesta maillonista, jota ei ollut ruuvattu kiinni sekä loppuvaiheen kivisissä pyllymäkiosuuksissa. Satoi. Kastelimme kengät ja jalat. Myöhästyimme hissistä ja saimme lopulta kävellä alas laaksoon asti.

Päätin saman tien sulkea Frendo-harjanteet ja muut vastaavat ulos matkasuunnitelmistani.

Sunnuntaina ajoimme Italiaan kaikki viisi ja tarvoimme Vittorio Emanuel 2 -tuvalle. Hyvä tupa, saimme ihan oman huoneen, mikä on melkoista luksusta verrattuna vuoristomajoilla yleisempiin makuusaleihin. Pienen breikin jälkeen Joni ja minä teimme pienen tiedusteluretken kolmeen kilometriin, jotta maanantaiaamuyönä tietäisimme, minne olemme menossa. Murmelit olivat levottomia.

Maanantaina söimme kello neljän aamiaisen ja paarustimme haarautuvien polkujen kivitarhaan, jossa kaikki tiet veivät tuvalta huipulle.

Gran Paradison (4061 m) laelle noudeminen oli loivahkoa ylämäkikävelyä aivan viimeisiä metrejä lukuunottamatta. Ohut ilma otti kuitenkin veronsa, ja Kaide jättäytyi jossain vaiheessa joukosta.

Valtaosa vuorituristeista kiipesi Madonna-patsaan merkitsemälle valehuipulle, jolla olikin sitten tungosta kuin tokiolaisessa metrossa.

Ohitimme Madonnan (joku katolinen juttu) ja kapusimme vaikeudeltaan vain hieman tikapuita hankalamman kallio-osuuden todelliselle huippuharjantelle. Hieno ilmava paikka kaivoi minusta vanhan kunnon korkean paikan kammon esille, mutta sitä osasin odottaa. Se on aina semmoista, kun vuosien tauon jälkeen joutuu avariin paikkoihin.

Sitten pitikin vain kävellä 2160 metriä alempana odottavalle autolle.

Oikeaa polvea vihlaisi silloin tällöin, mikä hieman huolestutti. Toivottavasti ne eivät menisi rikki. Kannattiko reppu todella pakata kaikkein pahimpien skenaarioiden mukaan? Mitä kaikilla köysillä ja kalliokamoilla muka Gran Paradisolla teki?

Olihan se aika raskas urakka kumminkin, mutta onneksi tiistaina olisi lepopäivä.

(Jatkuu.)

Kiipeilytyylistä

Kiipeilyssä on eri olemassa erilaisia tyylejä. Ne periytyvät erilaisilta kultakausilta. 30-luvulta, ”viimeisten suurten alppihaasteiden” ajalta esimerkiksi on jäänyt elämään sellainen murretun värinen polvihousujuttu. 80-luvulla tapahtui hieno painopistesiirtymä teknoilusta vapaakiipeilyyn, jolle leimaa-antava piire olivat värikkäät spändeksit. Normikaupoissa värivalikoimat ovat aika surkeita. Jos pitää tyylikkäästi pukeutua, ovat spändeksit minunkin ykkösvalintani.

Silloin tällöin jotkut järjestävät erityisiä trädi-spandex-tapahtumiakin – retroa ja nostalgiaa!

Tässä eräskin alan tyyliguru:

Jossain vaiheessa erityisesti nuoriso alkoi keskittyä boulderointiin. Siinä lajissa tärkeintä on – paitsi että että nivelet vielä kestävät – pipo.

Ihan uusinta hottia ovat varmistuslasit. Näin tämmöiset ensimmäisen kerran Jokisen Matin päässä. Miten joku voi olla suomalaisen kiipeilyn edelläkävijä jo… kuudettakymmenettä vuotta?

No, viime aikoina näitä laseja on alkanut näkyä enemmänkin, ja kaikki käyttäjät ovat kuulostaneet kovin tyytyväisiltä. Ensikokeilu tuntui vähän oudolta ja hämäävältä, mutta pian niihin tottui. Vaikutelmaksi tuli pian, että ovat nämä vähän parempi ratkaisu kuin ilman. Toissapäivänä kuitenkin vahingossa unohdin kerran laittaa lasit päähän varmistaessani, ja hyvin nopeasti tajusin, miten isosta asiasta oikeasti olikaan kysymys. Ilman laseja varmistaminenhan on KAUHEAA! 90 € sijoitus maksaa itsensä hyvin helposti takaisin: kovin monta kertaa ei sillä summalla lääkärissä käydä.

Tapauskovainen vuorilla

Kävin vanhan ystävän luona Madridissa. Lentokoneessa lueskelin Mircea Eliaden kirjaa Pyhä ja profaani, joka tuntuu noin pääpiirteittäin aika löysältä asialta, mutta jonka uskontomaantieteellinen luku pyhistä tiloista kuitenkin herätti joitakin muistumia. Tajusin, miksi olin ottanut tällaiselle kaverivierailullekin jäähakun mukaan.

Eliaden mukaan pyhissä tiloissa neljä ilmansuuntaa yhdistyvät symbolisella tavalla vertikaaliseen – jumalalliseen. Vertikaalista ulottuvuutta edustaa tavallisesti torni, pylväs, vuori tms., ja pyhissä tai pyhitetyissä paikoissa suoritettaviin rituaaleihin osallistuva ihminen kokee yhteyttä Pyhään tai samankaltaisuutta jumalten kanssa tai jotakin muuta elämään merkityksen antavaa. Ei tästä Eliaden teoriasta sen enempää, mutta lukiessani muistin, että minunkin vuoristoreissuni ovat aina olleet pyhiinvaellusmatkoja.

Kaikki alkoi kohdallani siitä, kun eräänä kesänä erehdyin vaeltamaan Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Sumuisen yön hämärässä kohoava Saanan tumma silhuetti herätti minussa suorastaan uskonnollista kunnioitusta. Minulle ei ollut mitään epäselvää siinä, miksi saamelaiset olivat pitäneet sitä pyhänä tunturina. Puuttomassa Käsivarressa kaikki oli niin valtavaa, karua, avaraa. Pelkäsin pienuuttani ja katoavaisuuttani. Sitä vastaan ei tämä Etelä-Suomen kaupunkien ja metsien suojissa kasvanut nuorukainen ollut saanut minkäänlaista rokotusta. Se kaikki oli aivan liikaa ymmärrettäväkseni.

Olin koko ikäni pelännyt korkeita paikkoja. Viimeistään lukioikäisenä tuo pelko oli ottanut kierkegaardilaisen ahdistuksen muodon: se oli huimausta omien mahdollisuuksieni – vapauteni – edessä. Korkealla parvekkeella vatsaani kouraisi, kun ajattelin: entäpä jos minä äkkiä saisin päähäni mennä kaiteen ulkopuolelle keikkumaan, vaikkapa leukoja vetämään? Pelkäsin, että ryhdyn tyhjyyden äärellä tekemään jotakin tyhmää tai vaarallista.

Tuo korkean kammo oli alituisesti läsnä, kun vuosi Haltin-nousuni jälkeen kapusin ensimmäisen kerran Mont Blancin huipulle. Jatkuva pelko: ei saa horjahtaa, ei saa kompastua. Tuon nousun aikana opin tuntemaan itseni ja valintani. Kun olen kirjaimellisesti kuilun reunalla, keskityn elämiseen. En tehnyt enkä tee asioita, joita olin itsessäni aiemmin pelännyt. Keskittyminen oli kokonaisvaltaista, merkityksellistä läsnäoloa, ja jouduin voittamaan itseni ja pelkoni moneen kertaan. Se kaikki oli jotakin vieläkin suurempaa kuin Lapissa kokemani. Aiemmin tuntemani ahdistus hellitti, ja monessa mielessä voidaan puhua uudelleensyntymästä. Euroopan katolla elämäni siirtyi uusille raiteille. Elämän tietoinen valinta saa minut palaamaan vuorille yhä uudelleen. (Me valitsemme elämän joka kerta silloinkin, kun auton alle hyppäämättä ylitämme kadun, mutta teemme sen niin tottuneesti, että emme edes tiedosta vaihtoehtoja. Autoissa ei ole mitään pyhää. Ne ovat teknisen järjen välineitä ja siinä kaikki.)

Pari vuotta myöhemmin lapsestani – silloin pelkästä sikiöstä – oli otettu ensimmäiset ultraäänikuvat, ja minä vaeltelin muutaman päivän ajan syksyisillä Meri-Alpeilla lähes täydellisessä luonnon rauhassa. Noiden päivien aikana kohtasin vain kaksi muuta ihmistä. Koin maailman puhuttelun poikkeuksellisen voimakkaana. Tajusin silloin, että vaikka suhtaudunkin vuoriin uskonnollisella intohimolla, on elämäntehtäväni pilvien alapuolella. Myös tuossa oivalluksessa oli jotakin itseni ylittävää.

Kokemukset eivät ole vuosiin olleet yhtä voimakkaita. Joskus on hauskaa, joskus harmittaa, mutta vuorille on päästävä. Useimmiten Pyhän tunne loistaa poissaolollaan. Tilanteiden tuttuus ja rutinoidut toimintatavat ovat tehneet minusta pelkän tapauskovaisen.

Silti hakeudun vuorille kuin nälissäni, näen unia niillä eksymisestä, ja ellen riittävän usein pääse noille kivikasoille, puuttuu elämästäni jotain tärkeää.

Jotkut pitävät kiipeilemistä itsemurhahakuisena touhuna. Olen heidän kanssaan päinvastaista mieltä. Vuorille mennään elämään. Siinä he ovat kuitenkin oikeassa, että minä – ja moni kaltaiseni – toivoo kuolevansa rinteessä. Kysymys ei ole siitä, että me toivoisimme kuolevamme. Kysymys on siitä, missä me toivomme kuolevamme. Tahdon elää pitkään, sillä elämäntehtäväni on täällä alhaalla, ja sitä riittää. Auton alle jäämisessä, sydänkohtauksessa näyttöpäätteen äärellä tai pitkissä kivuliaissa syöpäkärsimyksissä sairaalaosastolle suljettuna en näe kuitenkaan mitään tavoiteltavaa. Ne ovat banaalin voittoja elämästä, ja banaalille en halua antaa kaikkeani.

Tuolta ensimmäiseltä Lapin-vaellukseltani muistan hieman vanhemman miehen, joka istui autiotuvan portailla ja kertoi olevansa Käsivarren maisemissa jo viidettä tai kuudetta kertaa. ”Joskus, kun lähtö tulee, toivon sen tapahtuvan täällä.”

Mutta pistetäänpä tähän loppuun muutama hiihtolomakuva espanjalaisesta graniitista. Kuten huomaatte, on elämää uhkuva vertikaalinen symboliikka voimakkaasti läsnä.

Cran Canaria. Osa 3: Touhuilua

3.1. Herkkää halkeamaa

Roque ja Carlos noutavat hotellilta. Suuntaamme Ayacatan kallioille, jossa tiedossa on jotakin pitkää. Vaihtoehtona minulle tarjotaan Roque Nublolle kakkostelemista: ”Siinä on pultit metrin välein. Sen kun vedät jatkoista.”

Jotakin pitkää puhtaasti vaiko saaren komeimmalle kivelle nouseminen, luultavimmin epäpuhtaasti tai välillä köydessä leväten? Elämä on valintoja täynnä. Valitsen kummin vain, niin kadun. Olisi pitänyt tulla tänne pariksi viikoksi ja varata enemmän aikaa kiipeilyihin.

Valitsen pitkän reitin, mutta valinnat eivät lopu siihen. Kiipeänkö mieluummin auringossa vai varjossa? Päivä on lämmin, joten ehkäpä varjossa.

(Kuva: Mistäs se nyt meneekään?)

Pienen ihmettelyn jälkeen Roque löytää haluamansa: Se menee tuosta.

Paikallinen miehistö hoitaa varmistamisen, maksavana asiakkaana saan vain kiivetä. Se on okei. Heidän välillään kommunikaatio toimii varmasti parhaiten. Roque ehdottaa kiipeävänsä köyden terävässä päässä, sitten tulen minä minä ja viimeisenä Carlos. Esitän kysymyksen, pääsenkö minäkin liidaamaan. Reitti ei ole oppaalleni erityisen tuttu, joten hän pitäisi turvallisimpana, jos saisi kulkea kärjessä koko reitin. Vilkaisen Roquen tuomaa räkkiä: puolikas kiilanippu, pari pientä heksaa ja neljä keskikokoista liikkuvaleukaista. Joo, ehkä on parasta, että hän menee edellä.
Tähän väliin kerrottakoon, että Roque on ensisijaisesti sporttimiehiä: onsight-taso parhaina päivinä 7b, muuten paras suoritus alkaa kasilla.

Reitin ensimmäinen köydenpituus sujuu isommitta kommelluksitta, ellei toisen välivarmistuksen irtoamista lasketa. Eikä sitä lasketa, sattuuhan tuota toisinaan. Pienen räkin vuoksi runnarit ovat melkoisia, mutta sehän ei ole minun ongelmani.

(Näkymä ekalta ankkurilta.)

Toisella köydenpituudella Roquen eteneminen hidastuu melkoisesti. Voisi suorastaan arvailla, että hän on joutunut pois mukavuusalueeltaan. ”Olkaapa varovaisia, tämä on aika huonoa kiveä”, hän varoittaa, ja pian kiviä alkaakin sataa. Isoimmat hurahtelevat kiltisti ohi, mutta joku pienempi sattuu ilkeästi varpaaseeni. Carlos älähtää saadessaan pikkukiven päähänsä. Vammoilta kuitenkin säästytään, ja minä olen sangen tyytyväinen siihen, että päässäni on kypärä. Roquen eteneminen on nyt niin hidasta ja kavereiden kommunikaatio sen verran sävykästä, että arvaan pakittamisenkin olevan harkinnassa. Lopulta Roque tekee poikkarin ja pääsee ständille. Espanjankielinen juttelu jatkuu hetken, ja sitten Carlos kertoo: ”Okei. Jatketaan ylös päin.”

Tarjoan kypärääni Carlosille, mutta hän ei halua sitä.

Alan vääntäytyä offarihalkeamaa ylöspäin, ja muutaman metrin päästä tajuan, mikä tässä on niin vaikeaa: otteita olisi joka puolella vaikka kuinka paljon, mutta mikään niistä ei pysy seinässä kiinni. Listan kuin listan pystyy vääntämään irti. Kaikki hajoaa käsiin. Alkaa vähän pelottaa: en erityisesti haluaisi nitistää Carlosia jollain maitotölkin kokoisella murikalla. Miten tällaista kiivetään? Jammailemalla ja stemmailemalla. Kun mistään ei voi vetää, on kalliota puristettava kokoon.

Huh huh. Carlosin jättämät runnaritkin ovat melkoiset. Kyllä on kaverilla cojones.

Pääsen ständille ehjin nahoin, ja taisin pudotella tavaraakin vähemmän kuin Roque. Hän puolestaan pahoittelee ja pyytelee anteeksi. Olisi ilmeisesti pitänyt mennä muutama metri vasemmalta. Ei syytä pahoitteluun. Eihän tässä mitään käynyt.

Carlosin kiipeämistä seuratessamme näen, miten jääkaappipakastimen kokoinen lohkore vaipuu reitiltä tyhjyyksiin. Kaunista. Sopiihan tuommoisia viimeisenä tulijan pudotella… tavallaan.

Carlos on juuri selviytynyt vaikeasta osuudesta.

Viimeiset kaksi köydenpituutta ovatkin jo vähän normaalimpaa menoa ilman erityisiä epiikin aineksia. Eteläisellä mentaliteetilla toteutettu ständityöskentely ja varmistaminen olisivat toki oma lukunsa, mutta ei niistä tässä tämän enempää. Maassa maan tavalla.

Mahdutaanhan me varmasti kuvaan molemmat?

Carlos lähestyy toppia.

Aikanamme auton luona Roque kertoo, että ovet ovat lukossa ja avaimet sisällä. Ensin nauran, kun luulen hänen heittävän huulta. Sitten näen, miten auto avataan. Jotain tällaista lienee tapahtunut tovereilleni ennenkin; sen verran nopeasti he improvisoivat työkalut ja ratkaisevat ongelman.

Kotimatkalla näen uusia maisemia: tekojärviä, metsiä, vierasta planeettaa muistuttavia rantajyrkänteitä ja yhtälailla jostakin tieteistarinasta poimitun näköisiä aivan absurdeja hotellisysteemejä.

4.1. Kävelyllä

Viimeisenä päivänä käymme leppoisalla kävelyllä sisämaassa.

5.1. Summa summarum

Onhan tuollainen Kanarian saari aika mielenkiintoinen paikka. Hotellivyöhykkeet ovat kuin tuplajättigigaruotsinlaiva. Moni näyttää viihtyvän ihan hotellien uima-altaiden ääressä aurinkoa ottaen, mistä olen noille ihmisille vähän kateellinenkin: ihan vain olemista en jotenkin osaa. Aina pitää olla tekemässä.

En kuitenkaan yhtään ihmettele sitä, että niin moni lentää Kanarialle yhä uudestaan ja uudestaan. Pelkkä valon ja lämmön synnyttämä mielihyvinvointi on varmasti aivan riittävä syy: terveysmatkailua. Sinnehän voisi vaikka muuttaa eläkeläisenä, ja ehkä jo sitä ennenkin pitää käydä uusimassa. Se Roque Nublo esimerkiksi on varmaan käytävä toppaamassa. Nettitopokin, jonka jälkikäteen löysin, sanoo että päälle johtaa jopa 6a+-tasoisia reittejä. Asumuksen voisi varata suosiolla sieltä sisämaasta, keskeltä patikointi- ja kiipeilypaikkoja…

Gran Canaria. Osa 2: Rinteitä

31.12. Roque Nublon juurelle

Patikkareissuja varten matkassa on kolme opaskirjaa: Pentti Korpelan Hiekkadyyneiltä lumihuipuille (Edita, 2006), Paddy Dillonin Walking in the Canary Islands: 2 East (Cicerone, 2002) sekä Noel Rochfordin Landscapes of Gran Canaria (5. editio, Sunflower Books). Korpelan kirja on inspiroivin, Sunflower-oppaassa on parhaat – täysin riittävät – maastokartat ja bussiyhteystiedot. Kirjojen reittiehdotukset poikkeavat toisistaan mutta menevät osin päällekkäin, ja yhteensä ne tarjoavat varsin mukavan työkalun retkien suunnitteluun.

Tässä esimerkki Korpelan elävästä mutta mahdollisesti nopeasti vanhentuvasta reittikuvauksesta: ”Ohita vasemmalta rotkon ainoa ehjä rakennus. Sen luona on peruna- ja kurpitsamaa, joulutähtiä sekä punapippuri- ja viikunapuita. Kolme kiinni kytkettyä pikkukoiraa pitää meteliä.”

Bussimatka Maspalomasista Ayacataan on niin hurja kuin vuoristobussimatkat vain voivat olla. Ensikertalaiselle on helppo luvata pelkoa ja kauhua rotkon partaalla: jännittävämpää kuin Linnanmäellä!

Nousemme Ayacatasta Roque Nublon juurelle. Lapen kanssa eteneminen on hidasta ja loppuvaiheessa vähän väsynyttä, mutta makeilla eväspatukoilla pystyy motivoimaan: ”Seuraavan saat, kun olemme puolivälissä.”). Maisemat ovat hienot ja nähtävää riittää: rinteitä, metsää, kivipilareita, luolia, jyrkänteitä ja rauhoittavia näköaloja.

(Kuvassa myös perheeni.)

Kiven juurella en voi olla katselematta ylös johtavia reittejä. Kiipeilyopas, johon olen ollut yhteydessä, sanoo, että helpoin linja olisi 6c:tä – vähän liian tiukkaa, jotta pääsisin puhtaasti ylös. Mutta entäpä, jos täällä on löysä greidaus… Hmmm…

 

2.1. Ensi kuussa

Sunnuntai on ehkä eniten odottamani päivä tällä matkalla. Olen varannut kiipeilyoppaat auttamaan vaimoni ja lapseni ylös La Primera Luna -nimistä via ferrataa (oppaat siksi, että ainakaan erään saksalaisen sivuston mukaan reitti ei ole tarpeeksi helppo aloittelijoille).

Chris ja Roque noutavat meidät hotellin aulasta ja kyydittävät rotkoon aivan reitin juurelle. Tie on kamala, maasturin korkea maavarakaan ei riitä, vaan auto ottaa kerran pohjakosketuksen. Kelivaurioita. Kaksi viikkoa sitten on kuulemma satanut.

Chris ja Roque ovat mukavia heppuja ja minä ihan onnessani: Ensimmäisen kerran elämässäni pääsen jakamaan perheeni kanssa sen kokemuksen, mitä on viettää muutama tunti korkealla seinämällä.


Reitin ilmavin paikka on puolivälissä; katon alitus reilun 60 metrin korkeudessa. Sen jälkeen vaimo onkin jo vähän päreinä ja tarvitsee pariin otteeseen yläköysiapua. Tytär kiipeää naama leveässä hymyssä, vaikka välillä kuuluukin pieniä jännittyneitä ”Apua”-äännähdyksiä. Olen molemmista erittäin ylpeä. Reitti on paitsi ilmava, tarjoaa paikoin myös fyysisiä haasteita niin, että kokonaan ilman kiipeilykokemusta (vaimoni lähtökohta) en olisi itse liikkunut yhtään mihinkään.

(Kuvassa näkyvä auto antaa mittakaavaa ja perspektiiviä.)

 

Vinkki niille, jotka aikovat itse via ferratalle: ottakaa köysi mukaan. La Primera Lunalta oli pitkiä matkoja vaijeria kadoksissa, ja niille etapeille oppaamme joutuivat fiksaamaan omat köydet.

Eräs La Primera Lunan miellyttävä piirre on, että tauot pääsee viettämään pienissä varjoisissa luolissa. Erään luolan kattoa tutkaillessani huomaan, että tämä basaltti-hiekka-murikka-sekoitushan on paikoitellen hyvinkin hataraa tavaraa: se hajoaa ohuiksi liuskeiksi kevyesti vääntämällä.

Ei hämähäkkiaistia, ei varoittavia kelloja.

Huomenna Roquen kanssa kalliota kiipeämään!
(Jatkuu.)

Jäätyminen

Kävimme Valkealassa nakuttelemassa. Otin kauden ensimmäiset jääliidit, ja reissuun kuului myös aimo annos kaikenlaista säätämistä, kuten ”ihan kohta” vapautuvan reitin vapautumisen odottelua, hakkujeni terien uudelleenprofilointia, Niinan rautojen säätämistä, seisoskelua ja palelemista.

Joel (kuvassa oranssina) se sitten onnistui löytämään jääkiipeilystä uuden turvallisuusriskin. Yläankkuria rakentaessaan hän jäädytti sulkurenkaan kiinni kieleensä, joka vaurioitui irrottamisoperaatiossa pahoin.

Onnettomuustutkimuslautakuntamme suosittelee jatkossa seuraavaa:

Jääkiipeilyssä käytettävien sulkurenkaiden olisi syytä olla niin pieniä, että kun ne jäätyvät kiinni kieleen, ne mahtuvat kokonaan suuhun lämpenemään. Huom! Mikäli mikstakiipeilyssä kieleen jäätyykin sulkurenkaan asemesta frendi tai kamu, ei liian isoja piissejä saa laittaa suuhun! Jo kolmosen Camalot saattaa juuttua paikoilleen niin, että sen saa ulos vain osina.

Normaalia kausivaihtelua

Yksi kiipeilyn parhaita puolia on vuodenaikojen vaikutus toimintaan. Tai no, siis hyvä puoli kausivaihtelu on keväällä, kun pääsee ensimmäisiä kertoja auringon lämmittämälle kalliolle, ja sitten syksyn vaihtuessa talveksi, kun pääsee ensimmäisen kerran lyömään hakkunsa jäähän.

Syksy sen sijaan… no, Annamarin kanssa meidän piti alkaa treetata teknohommia ensi kesän big wall -yritystä varten. Kävimmekin kerran, ennen kuin selvisi, että kesäsuunnitelma meni puihin. Teknoilu on semmoista vähän niin kuin palapelin rakentamista syyssateessa. Paloja on, mitä on, ja niille on niitä koloja, mitä on, ja sitten niitä asetellaan tai runnotaan väkisin paikoilleen ja toivotaan, että tuli sopiva pala. Hidasta hommaa, etenkin jos asiaa on harrastanut liian vähän, ja minun mielestäni ihan tautisen pelottavaa.

Kuva1: Meininkiä Per(u)skalliolla. Nimimuistini ei kanna henkilöimään asti.

Kuva2: Annamari hermosauhuilla. Vertikaalilinjan voi lukea vasarasta.

Kun on sitten käyttänyt puolitoista tai kaksi tuntia päästäkseen edes reilun kymmenen metriä ylöspäin ja sitten putoaa viisi alas, rupeaa miettimään, että viitsiikö sitä tuonne laelle asti näperrelläkään. Kun jo kerran hämärtääkin. Minä en viitsinyt, pakittaminen on aina se mukavin vaihtoehto.

Kuva3: Annamari toppaa.

Niinpä tässä onkin viime aikoina viihdytty enemmän sisäseinällä. Jos teknoilu on palapelien rakentelua, on sisäseinäkiipeily shakkitehtävien ratkomista, jossa vain voimat loppuvat kesken. Salmisaaren Kiipeilyareena on kyllä tuonut touhuun aika paljon lisää mieltä: paikka on meiltä katsottuna helposti saavutettavissa, henkilökunta mukavaa, espresso hyvää ja seinät korkeat.

Kuva4: Ode vääntää, Hanna varmistelee.

Mutta nyt on tosiaan alkanut taas jääkausi. Lauantaiaamuna menimme aamuyöllä (lähtö kotipihasta kahdeksalta) Kauhalan uusille neitseellisille jäille ja tahkosimme niitä eestaas, kunnes ne olivat ihan ruvella. Hähä, hyvä ajoitus! Ja ihan hyvä kauden aloitus, ekat sata metriä kiivetty (talvenavaussooloa lukuunottamatta tosin yläköydessä). Voimauttavaa!

Kuva5: Pikkis iskee kirveensä kiveen.

PM-kisat

Kiipeilyn PM-kisat Salmisaaressa. Eilen.

(Kuva kasvaa klikkaamalla.)

Tulokset

Miehet:

1. Magnus Midtbø, NOR

2. Anthony Gullsten, FIN

3. Tomi Nytorp, FIN

Naiset:

1. Tina Hafsaas, NOR

2. Matilda Nordman, FIN

3. Malin Holmberg, SWE

 

Antisankarit vuorilla, 3. osa

3. luku: Presten, Vestpillaren


Hetkittäin jopa vuolas sade jatkuu aamulla seitsemään asti. Seinämät ovat siis ainakin aamupäivän märkinä, ja lähtö voidaan ottaa rauhallisesti.

Niin, ja minä vedän nousun aikana yhtä köyttä Mikon kanssa. Ilkka on jo aiemmin kiivennyt Prestenin ja jää Oden kanssa virvelöimään pakastekalaa merestä.

Mikko ehdottaa, että koska olemme kumpikin jo aikanamme kiivenneet Storhyllalle asti suoran variaation, voisimme tällä kertaa ottaa alkuperäisen lähdön, joka on hieman helpompi ja lyhyempi – siis nopeampi – emmekä siten joudu jonottamaan Jepen ja Ossin kanssa, jotka ovat menossa ylös direktiä pitkin. Hyvä suunnitelma.

Paitsi että paikan päällä Ossi ja Jeppe päätyvät myös alkuperäiselle lähdölle, koska direkti on paikoin märän näköinen. Mutta Mikko ja minä saamme aloittaa.

Vaarallisen skrämbläyksen jälkeen olemme reitin alussa. Ensimmäinen liidivuoro on minun: ensin vähän irtonaista kalliota pitkin ylös seinämälle, sitten parikymmenen metrin helppo poikkikulku vasemmalle, sitten taas vähän ylös hyvälle hyllylle.

Poikkari tuntuu yllättävän jännältä. Varmistuksia saa paikoilleen harvakseen, ja herkän oloinen släbi on paikoitellen himppasen kostea. Parin millin listat, jotka toimivat jalansijoina, näyttävät kuraisilta eivätkä herätä luottamusta. Etenen siis oletettua huomattavasti hitaammin. Kaiken kaikkiaan poikkari on kuitenkin jännittävää ja hyvää kiipeämistä korkealla. Sen tuottamaa tyydytystä vähentää ainoastaan se, että jossain vaiheessa huomaan kolme metriä alempana ainakin kymmenen senttiä leveän hyllyn, jota pitkin reitin varmasti kuuluisi edetä. Olen siis aivan tarpeettoman hienostuneessa maastossa. Poissa reitiltä, jos ihan suoraan sanotaan.

Löydän kuitenkin tieni reitille ja lopulta ankkuripaikalle. Taidan olla jotenkin täpinöissäni, sillä rakennan huomattavasti tavanomaista sekavamman ständin slingejä käyttäen. Mutta kyllä se turvallinen on.

Taivaalta tihkuilee vettä; ei niin paljon, että se kastelisi, mutta ei se kyllä kallion kuivumistakaan nopeuta. Olo tuntuu lämpimältä muttei kuumalta. Ihan sopivaa. Ei tarvitse laittaa taukotakkia, vaikka vähän tuuleekin ja ilman lämpötila on 8 astetta.

Montakohan kertaa yhden ja saman asian voi oppia kantapään kautta?

Mikko kiipeää paikalle ja lähtee seuraavalle köydenpituudelle. Leveä halkeama on märkä ja liukas, ja siihen sopivat piissit vähissä. Etenkin kun olen käyttänyt yhden isoista camuista ankkuripaikalla. Ennakoivaa ajoa…

Mikko jämähtää vaikeuksiin, joutuu siirtelemään paloja alempaa ylös, jotta uskaltaisi jatkaa. Koulumaailmassa tätä kutsutaan etenemisesteeksi. Onneksi Ossi saapuu paikalle.

Ode (Base Camp Manager): ”Sitten alkoi sataa rakeita.”

Ossi on kiivennyt ensimmäisen köydenpituuden helpointa tietä, jota ei kuitenkaan hänen sanojensa mukaan pystynyt ollenkaan varmistamaan. Jeppe taas kiipeää samaa herkempää linjaa, jota minäkin kiipesin – ja aika varovaisesti kiipeääkin. Hänen ankkuripaikalle päästessään tilanne on seuraava:

Mikko etenee hyvin hitaasti.
Jukka tärisee jäätyneenä.
Ossi kertoo, että on lainannut seuraavalla etapilla tarvittavat rautatavarat Mikolle.
Jeppe: ”Miten tästä nyt taas tuli tällaista?”

On jo aivan selvää, että huipulle ei tätä menoa päästä. Storhyllalta käännytään varmasti takaisin. Itse asiassa Ossi ja Jeppe päättävät kääntyä takaisin jo tässä. Mutta sitten minä saan ajatuksen: Jeppe on porukan kovin kiipeäjä. Hänellä saattaisi Mikon kanssa olla pieni mahdollisuus topata, jos intoa riittää. Minä voin ihan hyvin uhrautua (hähä!) ja pakittaa Ossin kanssa tästä.

Näin teemme. Tuntuu voitokkaalta saada taas tasaista maata jalkojen alle.

Storhyllalta Mikko ja Jeppe sitten jatkoivat – alaspäin. Ehkei tästä reissusta tämän enempää.

Presten vs. me pojat: 6 – 0.

Kuva: Mikko Storhyllalla

Antisankarit vuorilla, osa 2

2. luku: Kevyttä kiipeilyä siinä välissä

(Joitakin kuvia kannattanee klikkailla suuremmiksi.)

Ajamme lauttasatamaan ajatuksenamme nukkua matkalla Lofooteille. Lautta on lähtenyt vartti sitten. Ajamme siis Narvikiin, jossa syömme hostelliaamiaisen (uunituoretta leipää! herajuustoa!) ja nukumme päivän. Pizzaillallisen jälkeen nukumme yön, syömme uuden hostelliaamiaisen ja siirrymme Henningsværiin, josta Jeppe, Viliina ja Olavi ovat jo buukanneet meille huoneen.

Illalla kaikki paitsi Ossi lähtevät pienelle kävelylle hienolle näköalapaikalle Svolværin nurkilla. En nyt muista tunturin nimeä, mutta jotain pistoolisankareita siinä harjoittelee lähellä, ja nousua taitaa kertyä jotain 350 metriä, kiva kevyt palauttava siis.

Aika paljon siellä on sumua, ja lenkki jota lähdemme kiertämään, johtaa umpikujaan, josta olisi jyrkkä ja hankala matka alas, vaikka sattuisikin huilimaan vauvarinkassa niin kuin Olavi. Käännymme sitten takaisin.

Alkaa tietenkin sataa ja tuulla kylmästi ja navakasti, jolloin erityisesti Olavia silmällä pitäen haluamme päästä takaisin suorinta tietä, joka vaikuttaa kummasti epätasaisemmalta kuin noustessa. Jossain vaiheessa Ode siitä muhkuraisuudesta mainitseekin, mutta kun polku on suora ja selkeä, niin missä muuallakaan olisimme kuin tutulla tiellä. Selkeä harjanne, vierellä jyrkänne ja toisella puolella loiva niitty. Ei täällä mitään risteyksiäkään ole ollut.

Paitsi yksi, kun sitten vähän tarkemmin ajattelemme.

Alamäessä Oden polvet vaativat lisäannoksen tulehduskipulääkettä.

Tiistai, 20. päivä.
Foreca ja muut lupaavat aamuksi ja päiväksi sadetta, illaksi poutaa. Mikään kiire ei siis ole kiipeämään, vaan voimme puuhata jonkin tovin jotain muuta. Alkuillasta sitten seinämille.

Olen jo kotona googlannut Storbåthellarenin luolan, joka on 70 metriä syvä ja 22 metriä korkea, ja jonne on vain parin kilometrin haikki Nappista, ja siinä samalla saattaisi nähdä Nappstraumin kurimuksenkin.

Saan puhuttua Oden ja Jepen luolastusreissulle, jonne lähdemme heti, kunhan Viliina palaa snorklaamasta. Ja sieltähän hän jo tuleekin, makrilleja, merisiilejä, krakenin ja kosketuksesta vetäytyviä meriläjiä nähneenä. Kuulostaa hienolta. Minä tahdon myös mereen, jos tulee vielä sadepäiviä!

Ostan ennen lähtöämme tarkemman kartan läntisille Lofooteille. Eilen käyttämämme 1 : 100 000 -kuvaus ei oikein riittänyt. Parin kilometrin haikki näyttääkin nyt viiden ja puolen kilometrin kävelyltä suuntaansa. Sekin kuulostaa toki helpolta, kun polku kulkee koko ajan aika matalalla.

Ajomatka kestää tunnin, Nappstraumissa näemme vaahtopäisen kohdan, joka taitaa nyt sitten olla sellainen vuorovesikurimus. Rasti ruutuun.

Jalkaudumme. Kevyet keinokuituvaelluskenkäni ovat läpikastuneet viime päivinä jo pari kertaa eivätkä ole missään vaiheessa kuivuneet kunnolla. Sama meno jatkuu. Olemme edenneet varmaan puoli kilometriä, kun VorTex -kalvot ovat jo imaisseet jalkineet täyteen suovettä. Siinä on kiva huljutella varpaitaan samalla kun kävelee.

Tuonne niemeen:

Polku vie meidät uskomattoman kauniiden fantasiamaisemien halki. Merikotkat liitelevät yllämme, ja yhden bongaamme kivellä istumassa vain muutaman kymmenen metrin päässä. Näemme myös lampaita ja karitsoja, joista linnut saavat ravintonsa.

Polku lähtee kohoamaan korkeille kalliorinteille ja muuttuu vaikeakulkuisemmaksi. Ohitamme paikan, jossa polkuna toimivat livenjärkäleet on kytketty ketjuilla aloilleen – mielenkiintoinen ratkaisu muttei niin mielenkiintoinen, että kukaan pysähtyisi miettimään asiaa sen enempää – ja pian sen jälkeen polku jyrkkenee ja huononee ja muuttuu huomattavan vaaralliseksi. Ihme juttu, että tällaisia edes merkitään karttoihin. Ei tulisi pieneen mieleenikään tuoda esimerkiksi perhettäni näin hengenvaaralliseen paikkaan!

Vesiputouksen luona kadotamme polun kokonaan. Jeppe ja minä skrämbläilemme pari tiedustelukoukkausta märillä släbeillä. Ei hyvältä näytä. Täältä muka pitäisi päästä alas jyrkänteen juurelle, mutta ei, ei tätä enää voi sanoa poluksi edes hyvällä tahdolla. Joudumme perääntymään.

Paluumatkalla Jeppe huomaa, ettei kiviä olekaan kiinnitetty ketjulla aloilleen, vaan ketju on kiinnitetty niihin, ja siitä tukea ottaen pääsee laskeutumaan alas.

Niin me löydämme tiemme luolalle.

Antikliimaksi. Stobåthellaren on iso päällekallistuva katto, eikä mikään seikkailutunneli. Otsalamput saavat jäädä reppuihinsa. Olen silti tyytyväinen: polku on ollut kulkemisen arvoinen, vaikka päämäärä ei ollutkaan tavoittelemisen väärti. Ja sitten Jeppe huomaa jotakin merellä: selkäeviä. Pyöriäisiä! Elämäni ensimmäiset luonnonvaraiset valaat. Voi juku!

Paluumatkalla Oden polvet – täysin yllättäen – menevät entistäkin huonompaan kuntoon. Toinen päästää rusahduksen eikä tahdo sen jälkeen enää taipua. Tämä jalka-asia on kiistatta menossa vähän puihin.

Saavumme kämpille vasta illalla, mutta Ossi ja Jeppe käyvät vielä Gandalf-seinällä kiipeämässä jotain märkää.

Keskiviikko, 21.päivä.
Tänään on sitten kaunista säätä. Jeppe ja Ossi lähtevät jonnekin Djupfjordin perukoille touhuamaan. Ode ei kiipeä – hyvä kun pääsee portaita alas.

Lähden Viliinan ja Olavin kanssa kävelylle. Aurinko paistaa ja eteneminen on leppoisaa, kun käpöttelemme neljänsadan metrin kevyen nousun Glåmtindenille (näkyy tuossa seuraavassa kuvassa). Tai ainakin se on kevyt minulle, Viliinasta en tiedä, kun hänellä on Olavi selässään. Ei hän kuitenkaan pahemmin puuskuta. Ylhäällä on paljon turisteja.

Vuoristotaksi Sneck poimii meidät vuoren toiselta puolelta. Koska kaunis ilma on herättänyt kiipeilyhaluni, räkkään kyytiin kiiloja, Rock Empiren frendejä ja köyden mahdollista perääntymistä varten, ja minut pudotetaan Rock and Roll -harjanteen juurelle.

(Reitti kulkee tuota rinteen silhuettia myöten.)

200 korkeusmetrin soolo on minulle henkilökohtaisesti hieno asia, vaikka vaikeimmat reitillä tekemäni muuvit ovatkin korkeintaan jotain neljämiinusta. Yksinnousussa tunnelma poikkeaa kuitenkin radikaalisti köysistönä kiipeämisestä: putoileminen on kiellettyä ja henkinen tuki on löydettävä ihan omasta takaa. Reitiltä löytyy pari suhteellisen ilmavaakin kohtaa. Kokemus on onnellistuttava.

Päivä vaihtuu illaksi.

”Onko teillä kylmää olutta?” kuuluu tervehdys eteisestä. Mikko ja Ilkka ovat saapuneet. Vuokratessaan huoneen Evokarin perheelle alakerran herrasväki vuokrasi tietämättään kokonaisen huoneiston suomalaiselle kiipeilykommuunille. Pojat suuntaavat Gandalf-seinämälle. En lähde enää tänään mukaan, sillä olo on muutenkin ihan tyytyväinen.

Paljon vettä, ravinteita ja lämpöä nauttineet kenkäni ovat alkaneet pilata ilmaa. Suljen ne muovikassiin ajatuksenani ottaa ne esille vasta kotona desinfiointia varten.

Torstai, 22. päivä.
Aamupäiväksi on luvattu sääikkuna. Edellisen päivän seikkailuista (märkää, reitiltä eksymisiä, pelkoa ja pakituksia) palautuva Ossi ei tänään kiipeä, joten minä lähden Jepen kanssa kiipeämään ensin Gollumin (100m, 5, 5-, 5-) ja Gamle Revin (95m, 6, 6-).

Gollumin alku tuntuu nihkeältä: nyrkkihommat ja käsijammit eivät ole minulla oikein hanskassa – ainakaan jos halkeama on läpimärkä, niin kuin se on. Lähden liikkeelle kamusta kiskomalla. Nolo juttu, mutta ei siihen oikein viitsi jäädä jahkailemaan ja kaverin hermoja venyttämään. Alkuvaikeuksien jälkeen matkan ensimmäinen köydenpituus lähtee kuitenkin sujumaan. Jeppe jatkaa toiselle köydenpituudelle, jolloin alkaa sataa. Asioiden nopeuttamiseksi hän kiipeää kolmannen köydenpituuden samaan putkeen. Kohta olemmekin topissa.

Heti maahan laskeuduttuamme yltyy sade niin rankaksi, että asia tulee täysin selväksi: tänään ei enää kiivetä.

Kuvassa sääikkuna.

Sääikkuna
Mutta huomenna!
Sateen pitäisi loppua aamuyöllä, ja siitä eteenpäin on luvattu loistavaa säätä.
Huomenna me tikkaamme Prestenin länsipilarin, toisen päätavoitteemme!

Tänään kuitenkin mittaamme vielä Henningsværin sillan korkeuden: ensin tennispallon suuruisia kiviä pudottamalla ja kellottamalla, sitten köydellä, sitten vielä viiden kilon painoisella kiven pudotuksella. Lukijatehtävä: kun tennispallon kokoisten kivien putoamisajoiksi kellotetaan 2,8 s ja 2,7 s, kuinka korkea on silta, jolta kivet pudotetaan?