Talven ensimmäinen jääkiipeilyretki. Olosuhteet Kauhalassa olivat kutakuinkin parhaat mahdolliset: jäätä oli paksusti, ei lunta tai muuta huonoutta reiteillä. Leppoisa pikkupakkanen. Ei tuulta. Jopa oikeanpuoleiselle linjalle olisi luultavasti saanut ruuveja, jos olisi halunnut.
(Kuva: Hanna Pihlajaluoto)
Autolle palatessa oli ihan erilainen olo kuin vaikkapa tietokoneen äärestä noustessa. Auringonkukkia ja kaikkea!
Eilisessä Hesarissa oli Jaakko Lyytisen varsin tervejärkinen kirjoitus kasvatuksesta ja etenkin kaverivanhemmuudesta. Ymmärrykseni mukaan hyviä pointteja olivat ylihuolehtivaisuuden ja epäonnistumisilta puskuroimisen kritiikki. Ja ei, minunkaan mielestäni vanhemman oikeuksiin ei kuulu vaatia lapseltaan ”enemmän seuraa, saavutuksia, onnellisuutta.”
Mutta sekoitetaanko kirjoituksessa – tai kenties jo kirjoituksessa viitattavassa The Atlantic -lehden artikkelissa – kaverivanhemmuus (kohtuudella harjoitettuna hyvä asia) ja ylihuolehtivaisuus? Olen itse puhunut ja etenkin kirjoittanut siitä, että lapsiin olisi monessa tilanteessa syytä suhtautua aiempaa tasa-arvoisemmin. He eivät ensisijaisesti ole lapsia vaan kanssaihmisiämme. Itse olisin valmis nimeämään juuri tämän suhtautumisen kaverivanhemmuudeksi. Ylihuolehtivaisuus ja vaatimuslistojen kasvattaminen sen sijaan ovat jotakin aivan muuta, yksi perinteisemmän vanhemmuuden kärjistymistä. Emme me kavereitammekaan pumpuloi, emmekä vaadi heiltä suuria elämänsuorituksia. Emme myöskään anna kavereidemme pompottaa itseämme miten tahansa.
”Kun maailman kolhuilta varjellut lapset aikuistuvat, he päätyvät terapeutin sohvalle valittamaan elämänsä tyhjyyttä. He eivät syytä ylikriittisistä äideistä tai poissaolevista isistä. Ehei, he suorastaan palvovat vanhempiaan, ’parhaita kavereitaan'”, kasvatusasiantuntijoiden ajatteluttama Lyytinen kirjoittaa. Mitä kuvatun kltaisille ihmisille on tapahtunut? He ovat onnettomia, kuten aiemmatkin terapiassakävijät. Tässä asiassa ei kenties ole tapahtunut mitään erityistä. Se, mikä sen sijaan on muuttunut, on heidän suhteensa vanhempiinsa: yksi elämän tärkeimmistä ihmissuhteista onkin paremmalla tolalla kuin aiemmin. Eikö se ole pelkästään hyvä asia?
Seuraavan romaanini aistimaailma on saatava kohdilleen, mikä vei minut Marokkoon. Perhe halusi tulla mukaan. Orientoituminen oli kuormittavaa minne ikinä menimmekin, ja ensimmäisen kokonaisen päivän päätteeksi huomasin jo odottavani kotiinpaluuta ja laskevani jäljellä olevia öitä. Raskain – ja myös antoisin ja kiinnostavin – työmatka minun elämässäni. Relevanteimmat havainnot ja niistä tekemäni johtopäätökset säästän romaaniin, mutta tässä joitakin henkilökohtaisia kohokohtia ja muuta sellaista.
Jossakin määrin minua jäi kaihertamaan berberikulttuuriin pesiytynyt epäluuloisuus valokuvaamista kohtaan. Ihmisten kuvaaminen ilman lupaa ei ole Marokossa suotavaa, ja joidenkin kiinnostavan näköisten porttienkin (”Pääsy kielletty muilta kuin muslimeilta”) osoittaminen kameralla saattoi saada osakseen kiukkuisia kommentteja. Tästä johtuen kaikki kiehtovimmat näkymät joutui tallentamaan ainoastaan mieleen. Näitä olivat: öiset huonosti valaistut medinan kujat djellabaan verhoutuneine fantasiahahmoineen; naapurissamme toimiva sepän paja, sysimustan kellariloukon pohjalla punainen hiillos ja nokinen mies; kitsch-henkinen pieni kissa kalatiskin edustalla odottavasti istumassa; ja niin edelleen, ja niin edelleen.
Reissun loppupuolella asetin erään junamatkan ajaksi reissun kameralaukkuni käsinojan alle, joka oli kuin erityisesti tarkoitusta varten muotoiltu. Siinä kamera oli mukavasti pois tieltä ja pois silmistä, niin ettemme kyydistä noustessamme, paikkojamme silmäillessämme mitenkään huomaisi jotakin jäävän. Välillä kamera oli kulkenut pitkiä aikoja repussakin, joten huomasin sen katoamisen vasta seuraavana aamuna. No, koneita saa kaupasta, mutta muistikortin sisällön menettäminen harmitti. Hemmetin pöljä turisti!
Saapumisemme Marrakechiin parin Casablanca-päivän: Taksikuski sanoo luultavasti tuntevansa osoitteen, vaikka kirjoitusasu ei ihan täsmääkään. Kyyti terrakotan väristen rakennusten välissä sokkeloisilla teillä aasi- ja ihmisvetoisten kärryjen, pyöräilijöiden, mopoilijoiden ja kaapulaisten kaaoksessa sai silmäni pyöristymään hämmästyksestä. Mihin me olemme oikein tulleet? Tämä ei ole totta, tämän täytyy olla jonkun seikkailuelokuvan lavastus! Illan hämärtyessä taksi pysähtyy jonnekin valtavan labyrintin hiljaisempaa osaan. Kuljettaja käy juttelemassa pikkupojan kanssa ja palaa luoksemme: ”Tämän pidemmälle en tule. Tuo poika tietää tien riadiinne. Seuratkaa häntä.”
Derivointia, derivointia, derivointia. Missäköhän määrin situationistit tunsivat vanhaa arabialaista kaupunkisuunnittelemattomuutta? Entä samasta alueesta laadittuja karttoja, joihin on kaikkiin merkitty eri muurit ja tiet? Kaikki epämääräinen pihallakuinlumiukko-oleminen kuormittaa aivoja niin, että olen koko ajan ylikierroksilla enkä osaa oikein nukkua öisin.
Meteliä, likaa, aitoa ja epäaitoa ystävällisyyttä. Jos olisin pelkästään lomailemassa, pitäisin kohdevalintoja epäonnistuneina. Tämmöinen kaupunkiturismi ei ole minun juttuni. Pitää kuitenkin muistaa joskus googlata, miten nuo käärmeenlumoojat toimivat. Onko kyiltä ja kobrilta otettu hampaat? Ovatko ne huumattuja vai ainoastaan kesyjä?
Viimeinen päivä. Edessä on siirtymä Casablancan keskustasta lentokentälle ja käsittämätön onnenpotku. Nousemme junavaunuun, jolloin oven lähellä istuva pariskunta käännyttää meidät takaisin: ”Me jätimme teidän kameranne. Se on tällä asemalla!”
Casablancassa vuohet syövät jättteitä.
Imi’n’ifri. Luontokohde, jossa sielu sai hetken aikaa palautua. Portaikko antaa mittakaavan.
Pien- ja suurhiukkasia näkyi jokikisessä salamavalolla otetussa kuvassa.
Kaikki huono on hyväksi
Edellisessä blogauksessani luettelemieni lisäksi täytyy nostaa esille vielä yksi kiinnostava teos: Steven Johnsonin Kaikki huono on hyväksi (Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2006).
Mediatutkija Johnson kuvailee teoksessaan, miten viihde on vuosikymmenien mittaan muuttunut haastavammaksi. Televisiosarjojen kerrontatavat ovat muuttuneet monimutkaisemmiksi ja moniulotteisemmiksi. Johnsonin juonikuvausgraafeja seuraa ilokseen. Hill Street Blues venytti aikoinaan katsojiensa medialukutaidon ratkeamispisteeseen, mutta on nykyisiin sarjoihin verrattuna varsin laiskasti seurattavissa. Video- ja tietokonepelit ovat muuttuneet maila ja pallo -viritelmistä pitkäjänteisyyttä vaativiksi ongelmasarjoiksi, joissa ei riitä ratkaista ongelma vaan myös selvittää, millä säännöillä pelataan, ja mikä se ongelma oikeastaan on. Suosituimmat pelit vaativat myös yhteistyötaitoja ja ovat luonteeltaan sosiaalisia. Ja niin edelleen.
Samaan aikaan viihteen parantumisen kanssa on länsimaiden kansalaisten älykkyys noussut kohisten. Muutos on ollut suurinta vähiten älykkäiden ryhmässä. Selittävistä tekijöistä koulutusjärjestelmä on Johnsonin mukaan – ainakin Amerikassa – suljettavissa helposti pois, samoin ravitsemustilanne (jälkimmäisen poissulkemisen perustelut tosin ontuvat pahasti, mutta ei nyt mennä siihen). Todennäköiseksi selitykseksi Johnson nostaa viihteen aivoja kuormittavan vaikutuksen – sekä myös kaupungistumisen myötä monimutkaistuneet elinympäristöt. (Tähänkin tekee mieli esittää vastaväite: luonnon ADHD-tapauksiä rauhoittavan vaikutuksen ajatellaan johtuvan juurikin siitä, että luonto monimutkaisuudessaan kuormittaa aivoja enemmän kuin rakennettu ympäristö.)
Kirja ei onnistu vakuuttamaan aivan lopullisesti – johtuen vanhasta kysymyksestä: Onko se, mitä älykkyystesteillä mitataan, sama asia kuin mitä me älykkyydellä ajattelemme – neuvokkuutta?
On varmasti totta, että medialukutaitomme on aivan toisella tasolla kuin mitä se oli 50-luvulla. On myös varmasti totta, että selviämme älykkyystesteistä merkittävästi paremmin kuin isovanhempamme. (Kuten Johnson toteaa, joudutaan useassa G-faktoria mittaavassa älykkyystestissä kääntelemään erilaisia kuvioita 90 tai 180 asteen kulmissa, ja tällä hetkellä väestöömme kuuluu valtavat massat entisiä Tetriksen pelaajia, joiden aivot ovat harjaantuneet tähän tehtävään aivan erityisen hyvin.) Mutta jos haastamme nykyajan 10-vuotiaan rakentamaan itselleen mäkiauton, toistamaan kuulemansa kertomuksen tai pyydystämään jyrsijän, saatamme saada aiempaa merkittävästi heikompia tuloksia. Uskallan ehdottaa, että kyseessä on yksinkertaisesti aivojen sopeutuminen vallitsevaan yhteiskuntaan ja vallitseviin medioihin, ei niiden toiminnan paraneminen missään kontekstista irrallisessa mielessä. Nykyisessä yhteiskunnallisessa kehyksessä tämä on tietenkin hyvä asia. On hyvä osata seurata sellaisia medioita, joiden keskellä joutuu elämään, ja on hyvä osata ratkoa juuri sellaisia ongelmia, joita elinympäristössään tavallisimmin kohtaa. Mutta onko se samaa, kuin että olisimme todella aisempaa älykkäämpiä? (Jos pudottaisimme Björn Wahlroosin Papuan-Uuden-Guinean viidakkoon, näyttäytyisikö hän ihmissyjäheimolaistensa rinnalla erityisen menestyksekkäänä ja neuvokkaana yksilönä? Tulisiko tätä tutkia empiirisesti vai ainoastaan ajatuskokeena?)
Entä onko kuvien vyöryminen nykymedioissa sanojen tilalle paha asia? Emmekö me kuvia katsellessamme harhaudu kovista asioista triviaalin informaation puoleen. Kiinnitämmekö huomiomme liikaa siihen, miltä jokin asia näyttää sen sijaan, että keskittyisimme siihen, miten asiat todella ovat? Johnson ottaa esimerkiksi poliittisen keskustelun, erityistapauksena vaaliväittelyn Kennedy vastaan Nixon. Vaaliväittelyjä televisiosta seuranneet ratkaisivat presidentinvaalit vuonna 1960. Lamppujen alla hikoileva Nixon oli vaikuttanut epärehelliseltä ketkulta, vaikka radiokuuntelijoiden mielestä hän oli selvä voittaja. Tapahtuiko tässä vääryys? Ei. Nixon oli epärehellinen ketku. Kenties hänestä paljastui televisiossa jotakin, mitä radiossa ei paljastunut. (Aihe on muuten meilläkin ajankohtainen. Kuunnelkaapa huviksenne Tuomas Enbusken vetämä keskustelu Kuka presidenttiehdokkaista valehtelee eniten? )
Entä miten viihde vaikuttaa moraaliimme? Mustavalkoinen hyvä-paha -ajattelu on vähentynyt viihteessä ja kenties myös ihmisten ajatuksissa. Kaipaammeko mustavalkoisuutta takaisin? Lietsooko eksplisiittisemmäksi muuttunut viihdeväkivalta todellista väkivaltaa? Johnsonin mukaan viihteen väkivaltaistuessa ainakin amerikkalainen todellisuus on rauhoittunut. Tälle rauhoittumiselle on toki esitetty muitakin selityksiä. Erään tutkimustuloksen kirjailija nostaa esille: väkivallasta tuomitut rikolliset pelasivat videopelejä ja katsoivat televisiota vähemmän kuin keskivertokansalainen. Ja kyllä, muistelen kuulleeni myös päinvastaisia havaintoja.
Vaikka Johnsonin kanssa ei aivan kaikesta olisi samaa mieltä, on tärkeää, ettei lukkiudu pitämään ennakkoasenteitaan totuuksina. Ainakin monia minun ennakkoasenteistani Kaikki huono on hyväksi ronkki kiitettävällä tavalla.
Rehellisen kaunokirjallisuuden osuus on kutistunut lukemisissani entisestään, kun tuleviin omiin kirjoihin liittyvä lähdekirjallisuus on vallannut aikaani. Naiskiintiöistänikään en ole tässä tilanteessa kyennyt pitämään kiinni; naisten kirjoittamia kirjoja lukemistani on ollut vain noin neljännes.
Tässä kuitenkin lukuvuoteni kiinnostavimmat. (Julkaisuvuosi voi olla mitä tahansa.)
Janne Kortteinen: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa
Markus Nummi: Kiinalainen puutarha
Ibn Hisham: Profeetta Muhammedin elämäkerta. Klassinen versio Ibn Ishaqin kirjoittamasta elämäkertateoksesta. Tätä vanhemmat versiot menevät arvailujen puolelle. Ennustuksia, salamurhia ja beduiinipolitiikkaa.
Judith Rich Harris: Kasvatuksen myytti. Kuinka iso vaikutus niillä vanhemmilla olikaan lapsen persoonallisuuden kehittymisen kannalta? Harris lähestyy kasvatusta empiirisen asenteen näkökulmasta: jos sitä ei voi havaita, sitä tuskin on.
Maaza Mengiste: Beneath the Lion’s Gaze. Kikkailematon Etiopian vallankumouksesta kertova lukuromaani toimii ravistelevana ja ahdistavana muistutuksena siitä, millaisia julmuuksia maailmaan mahtuu.
Vladimir Nabokov: Lolita. Unohtakaa se Kubrikin elokuva, josta ajan sensuurimentaliteetti vesitti olennaisen. Nabokovin teos on hieno romaani pedofiliasta, tunkkaisesta vallankäytöstä, pelosta ja kulisseista.
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Laajennettuja kolumneja, skarppia ajattelua ja valaisevia näkökulmia.
Mikael Niemi: Aivot pellolle. Poikkeuksyksilönä itseään pitävä nuori kapinoi joukkopainetta vastaan. Ihmisen nolous paljaimmillaan. Hykerryttävä komedia kääntyy traagiseksi trilleriksi.
Tommi Melender: Lohtu
Katja Kettu: Kätilö. Hienolla kielellä kirjoitettu shakespearilainen draama.
Puhelimessa keskusteltiin hieman siitä, mitä kummipoikamme haluaa joululahjaksi. On juuri oppinut lukemaan, ja kirja olisi varmasti kiva. Ja sitten hän pitää action-otuksista – hirviöillekin on tiedossa hyvä koti. Tuumasta toimeen. Kirpparilta löytyy sliipattu nuorimies, jakaus siististi keskellä päätä, muovinsileä iho ja hurmurimainen hymy, Barbien poikakaveri tai jotain. Voi, miten mauton, hajuton ja persoonaton.
Mutta ei hätää! Sotilaallisen kybernetiikan laboratoriomme tarjoaa katu-uskottavuutta kiiltokuvapojuillekin! Kulma- ja rintakarvat, bioniset taisteluraajat, räätälöidyt ratkaisut juuri sinun tarpeisiisi!
Nyt, kun Suomen Kuvalehti valitsi ”hauskan, terävävän ja provosoivan” pamflettini vuoden kiinnostavimpien kirjojen joukkoon, alan olla valmis lopettamaan mediaseurannan. Mitä muuta kirjasta on sanottu? Esimerkiksi tällaista:
“Vuosittain ilmestyy muutamia merkittäviä kirjoja. Tämä on yksi niistä.” (Jouko Kämäräinen, Elonkehä)
“Miksi kasvatuskysymyksen ympärillä pyörii niin pelonsekainen ilmapiiri? Olisiko aika hellittää huolehtimis- ja hyysäämiskulttuurista, uskoa lapsen omaan viisauteen ja vaihteeksi kuunnella heitäkin?” (Marikka Bergman, Pientä elämää etsimässä -blogi)
“Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten kiinnostavaa luettavaa tämä olikaan. Lisäksi toivon, että se sai minut ajattelemaan asioita edes vähän enemmän lapsen kannalta.” (Jori, Kaiken voi lukea -blogi)
“Aiemmin muun muasa kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus tuttu Laajarinne sivaltaa tässä uutukaisessaan ärhäkästi meidän aikuisten pyrkimystä kontrolloida koko ajan lapsiamme.” (Minna Hietakangas, Evita.fi)
“Ristiriitoja vältetään, vaikka maailma koostuu ristiriidoista, eikä niitä voi välttää. Vanhempien ylisuojelevuus kääntyy lasta vastaan.” (Ninni Myllyoja, Talouselämä)
“Laajarinteen asiallinen ja ajankohtainen pohdita lasten ja nuorten asemasta on paikallaan, koska liian usein lasten ja nuorten puolesta puhuu aikuinen, usein sellainen, mistä tulee mieleen kukkahattuun sonnustautunut pihapoliisi.” (Pauli Poutanen, MTV3)
“[…] erittäin harvinainen ja kaunis kannanotto vapauden, rauhan, rakkauden ja ihmimillisen elämän puolesta.” (Miina Supinen, Sokeripala-blogi)
“Kirjan erityinen arvo on siinä, että se asettaa kysymysmerkit riittävän syvälle ja herättelee tietoisuutta kasvatustoimintamme taustamotiiveista ja todellisista tavoitteista.” (Jarno Paalasmaa, Opettaja-lehti)
“Kirja on pamflettinakin melkoinen pommi. Sen toivoisi olevan keskustelun alustus sillä tilanne yhteiskunnassamme on kasvatuksen ja lasten sekä nuorten aseman suhteen kriittinen.” (Pentti Tynkkynen, Parikkalan-Rautjärven Sanomat)
”Laajarinteen analyysi on terävää, mutta välillä päätelmät menevät liian pitkälle.” (Kyösti Hagert, Kommentti)
Jukka Laajarinne 