Kategoria: Yhteiskunta

Tyhmyyden ylistys

Joskus muinoin, kansallisaatteen nostettua päätään, yritettiin Suomalaisista kasvattaa itsenäisesti ajattelevien, sivistyneiden ihmisten kansa. Hankkeessa olivat mukana lehdistö, poliitikot, kirjojen kustantajat, kirkko ja kaikki.

Se oli silloin, ennen vanhaan.

Nyt näyttäisi olevan meneillään aivan päinvastainen hanke. Höpöhöpökanavien määrää lisätään, ”jotta olisi valinnanvaraa”, käytännössä siis merkityksellinen informaatio haudataan kohinaan. Hesari, valtakunnan isoin vaikuttaja, supistaa aktiivisen ja kriittisen lukijakeskustelun tilaa ja antaa sitä lisää Idols-tähdille, ”koska sitähän ihmiset haluavat”. Yliopistot muutetaan toimihenkilötehtaiksi.

Purukumia silmille.

En väitä, että antisivistyshanke olisi yhtä tietoinen ja tarkoituksellinen projekti kuin sadan vuoden takaiset sivistyspyrkimykset. Ei siis ehkä mikään varsinainen salaliitto ihmisten tyhmistämiseksi. Mutta silti minusta kovasti näyttää siltä, että juuri ne tahot kaikkea tätä pyörittävät, jotka eniten ihmisten tietämättömyydestä, hyväuskoisuudesta ja epäkriittisyydestä hyötyvätkin.

Demokratian vastustajat

Paavo Lipponen yhtyy kokkeleiden sun muiden näkemyksiin siinä, että presidentin ulkopoliittinen valta pitäisi lakkauttaa ja siirtää ulkoministerille. Lipposelta on ennenkin totuttu kuulemaan antidemokraattista puhetta. Vaan mikä juuri tästä ajatuksesta tekee antidemokraattisen? Se, että presidentin valtaoikeuksien kaventaminen merkitsee vallan siirtämistä niille tahoille, joilla kaikki muu valta jo on: isoimmille puolueille.

Isoin ongelma tässä lienee se, että presidentin – toisin kuin ulkoministerin – valitsee kansa.

Ad hominem

Henkilön ja hänen mielipiteensä yhdistämistä pidetään argumentointivirheenä. Ei esimerkiksi pidetä oikeutettuna väittää: ”N.N on väärässä, koska hän on ääliö.”

Ad hominem -virheen ajatellaan kaiketi johtuvan päättelyn suunnasta. Onhan nimittäin ilmiselvästi oikeutettua todeta: ”N.N. on ääliö, koska hän on väärässä.”

.

Edellä mainittu saattaa äkkisiltään vaikuttaa jyrkältä kannalta, mutta konkretisoidaan vähän, jotta jälkimmäistä muotoa olevan, henkilön mielipiteestä henkilöön menevän argumentin oikeutus tulee ilmeiseksi.

.

Ajatelkaa Kimmo Sasia.

Linnan juhlissa

Olen tänäkin itsenäisyyspäivänä Linnan juhlissa. Jotenkin booli enemmän väsyttää kuin virkistää tällä kertaa. Johtuu varmaan univelasta. Yleisradion televisiohaastatteluunkin tarjoilen aika väsynyttä juttua.

Toimittaja: Kirjailija Jukka Laajarinne, mitä itsenäisyys Teille merkitsee?

Minä: Meille? Ah, ai joo, mielenkiintoinen ilmiö. Oletteko huomannut, että tämä itsenäisyyspäivä on aivan tyyppiesimerkki yhteisöä ylläpitävästä rituaalista, erittäin samankaltainen muiden uskontojen kanssa. Symboli, tässä tapauksessa Suomen lippu nostetaan palvonnan kohteeksi, palvonnan, jonka ensisijainen sisältö on niiden tapahtumien, marttyyrien, alkuperäisen ihmisuhrin muisteleminen ja draamallinen toisto, joka on yhteisön synnyttänyt. Olikin Hesarin kuukausiliitteeltä aivan erityisen osuvaa nostaa Pekka-Eric Auvinen juuri tänään esille, kun…

Toimittaja: Toden totta! Viitannette tässä Girardiin, mutta tuollahan on itse pääministeri. Kiitos haastattelusta ja hyvää illan jatkoa.

Tuomisia Kiinasta

Kissojen ja koirien nahkoja ei pian saa enää myydä. Lakimuutos tapahtuu oikeaan suuntaan, vaikka perustuukin vähintään puoliksi ihmisten irrationaalisuuteen. Tarhakissa ja -koira kun eivät ole lemmikkieläimiä sen enempää kuin ketut tai minkitkään. Jos nyt oikeasti eläimistä välitetään, voitaisiin saman tien kieltää kaikkien turkistuotteiden myynti. (Kannatan!)

EU-alueelle tuotavista turkiksista tuodaan melkoinen osa Kiinasta. Tässä vähän tilastotietoa.

Täällä taas elokuvaa Kiinalaisen turkistarhauksen menetelmistä. Katsokaapa! Kissojen ja koirien lisäksi erinäisiä uhanalaisia eläinlajeja suojellaan tuontirajoituksin, mutta videolla esitettäviin käytänteisiin ei meikäläisten lainsäädännöllä puututa.

Pitäisi ehkä puuttua?

Vallan kolmijako Suomessa

Aivan kuten meille usein väitetään, että Suomessa vallitsisi demokratia, meille väitetään myös, että maassamme toteutettaisiin niin sanottua vallan kolmijakoa.

Niille, jotka nukkuivat yhteiskuntaopin tunneilla, kerrottakoon, että Montesquieu-niminen kaveri esitti aikoinaan ajatuksen, että vallan väärinkäytön estämiseksi valtiollinen lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta olisi erotettava selkeästi toisistaan. Suomen perustuslain 3 §:ssä ”toimeenpanovalta” on korvattu termillä ”hallintovalta”, mutta muuten periaate on olevinaan sama.

Entä käytäntö?

Kun lainsäädäntövaltaa edustaa eduskunta ja toimeenpanovaltaa hallitus, niin miten nämä kaksi on erotettu toisistaan?

Esimerkiksi siten, että Suomen hallituksen 18 jäsenestä kaksi ei ole kansanedustajia. Toinen näistä kahdesta on kuitenkin vihreiden puoluejohtaja. Myös keskustan, kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajat ovat hallituksessa – keskustasta ja kokoomuksesta myös varapuheenjohtajat.

Summa summarum: vallan kolmijako-oppi ei ensinkään toteudu Suomessa, kun samat tyypit pyörittävät sekä suurimpia eduskuntaryhmiä että hallitusta, ja kun suurin osa lainsäädäntötyöstäkin tapahtuu hallituksen aloitteista.

Eihän tämä mikään uusi asia tai yllätys ole, mutta harmittaa kuitenkin. Elämme perustuslain hengen vastaisessa harvainvallassa.

Freakonomics

Taloustieteilijä Steven D. Levittin ja toimittaja Stephen J. Dubnerin Freakonomics on vetävää luettavaa. Tilastolliset menetelmät työkalunaan Levitt on tutkinut yhtä sun toista kysymystä ja selvittelee niitä sitten Dubnerin kanssa suurelle yleisölle.

Levitt asemoituu hieman humanistiseen syrjään siitä, miten taloustiede helposti näin maallikkopiireissä hahmotetaan. Kokoomus-tyyppisessä talouspuheessahan kannustimilla tavallisesti tarkoitetaan vain ja ainoastaan rahaa. Freakonomicsin kirjoittajat näkevät kannustimet laajemmin: on myös moraalisia ja sosiaalisia kannustimia, jotka ovat usein paljon voimakkaampiakin kuin materiaaliset. Tämä on kirjan tärkein teema, jota tekisi mieli painottaa poliitikoillemme hiukan. Etteivät olisi ihan niin pihalla kaikesta, kuin mitä usein näyttävät olevan.

Tieteellisesti tarkasteltuna Levitt ja Dubner eivät tee sen paremmin metodisesti kuin lähtökohdiltaankaan mitään järin erityistä. Heidän tekemisensä ovat hyvää tavaraa juuri siksi kuin tieteen popularisointi aina on: valottaa maailmaa, paljastaa sen, miten ilmiöt toimivat.

Osa kirjan väitteistä raapii nieltäessä kurkkua. Lisäksi teoksen sisältö käsittelee ennen kaikkea Yhdysvaltoja, ja siksi useimpien tapauskertomusten relevanssi meille on varsin pieni. Aiheet ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja kirjoittajien kyky kertoa tarinoita mitä mainioin.

Freakonomics (vuoden 2006 laajennettu painos) vastailee esimerkiksi tämän tapaisiin kysymyksiin: Miksi provikkapalkkiolla toimivien kiinteistövälittäjien ei kannata myydä asiakkaidensa taloja parhaalla mahdollisella hinnalla? Miten sumopainissa huijataan? Miten opetuslastensa koetuloksia parantelevat opettajat saadaan kiinni? Miksi kotoa äänestämisen mahdollistaminen saattaakin yllättäen pienentää äänestysaktiviteettia? Miten kasvattajan pyrkimykset vaikuttavat lasten koulumenestykseen? Ja niin edelleen.

Yksi teoksen mielenkiintoisimpia nippelitietoja oli itsepalvelupohjalta toimivan välipalakauppiaan havainto, että epärehellisyys on tavallisempaa yritysten johtoportaassa kuin alemmilla tasoilla.

.

Levitt: ”I am the first to admit that if all economists were like me, the field would probably be a disaster.”

Minä: ”But it is. It is.

Kappas. Kuvahakua tehdessäni huomaan, että kirja on julkaistu suomeksikin. Täytyy kyllä ihmetellä normaalihintaa, jolla esim. Yrityskirjat teosta myy. Kaikelle kansalle suunnattu pop-kirja, josta pyydetään 34,50 euroa. Ilmeisesti bisnesalan toimijoita on helpompi vedättää kaupoissa kuin muuta kansaa? Muuthan ostavat kirjan hintaan 14,90.

Sokrates, Rossi-Horto, elokuvatarkastamo ja Dragonball

Kävin Oikeusministeriön ja Suomen PENin taiteen vapautta ja ilmaisuvapautta käsittelevässä seminaarissa. Jukka Mallinen, Tuija Brax, Jarkko Tontti ja Pauli Rautiainen esittivät erinomaisen mielenkiintoisia näkökulmia ja tosiasioita. Juttua tuli niin paljon, etten edes yritä referoida puheenvuoroja. Ajatuksia kuitenkin heräsi. Yhden jaan kanssanne heti, muita kenties myöhemmin.

Jarkko Tontti muistutti syytöksistä, jotka johtivat Sokrateen tuomitsemiseen: nuorison turmeleminen ja se, ettei Sokrates palvellut valtion jumalia. Useimpien ilmaisunvapausmekkaloiden syyt ovat edelleen samat, esimerkeiksi sopivat vaikka Muhammed-kuvitukset (ja hallitsijoidemme nolot anteeksipyynnöt) sekä äskeinen pehmoeläinskandaali.

Toinen Tontin esittämä ajatus oli, ettei kirjallisuus enää kohauta, mutta kuva – etenkin liikkuva – kohauttaa. Kirjallisena fiktiona saa esittää aivan mitä tahansa, mutta elokuvan tai edes sarjakuvan muodossa ei. Tontin johtopäätös oli sama, jonka minäkin olen joskus esittänyt. Käytin silloin esimerkkinä Juha Seppälän Suomen historian ja Katariina Lillqvistin Uralin perhosen saamia vastaanottoja: huomattavan reipasotteinen romaani ei kuohuttanut, animaatio kuohutti. Niin, se johtopäätös oli, että kirjallisuuden yhteiskunnallinen merkitys on pienentynyt.

Siinä samassa muistin, mitä M.A. Numminen on kertonut 60-luvusta: ruotsin kielellä sai tehdä paljon asioita, joista suomen kielellä joutui oikeuteen. Suomenkielistä sakkia piti holhota enemmän kuin ruotsinkielistä sivistyneistöä.

Hmmm… Entäpä jos… entäpä jos kyse on nytkin paitsi nuorison myös muun holhottavan väen – rahvaan – suojelemisesta? Ehkäpä jossakin taustalla häämöttää seuraavanlainen ajatus: Kirjoja lukee sivistyneistö, kuvallista viestintää seuraa nuoriso ja rahvas, ja siksi kirjoissa saa esittää kaikenlaista, kun taas kuvissa ei saa.

Älkää säätäkö päätänne – vika on todellisuudessa

Kun avaan Marko Hamilon toimittaman kirjan, tunnistan itsessänikin kiusallisen taipumuksen (keittiö)psykologisoida kanssaihmisteni epämiellyttäviä piirteitä vaikkapa tähän tapaan: Sillä on varmaan jonkinmoinen itsetunto-ongelma.

Pahimmillaan kysymys on toisen näkemysten tai mielipiteiden mitätöimisestä psykologisesti mukaymmärtämällä.

Varsin vahvastihan tätä psykologisoivaa otetta käytettiin myös äskeisessä nallekeskustelussa. Nallesplatterista kauhistuneet saivat hyvinkin nopeasti päälleen argumentin: ”Teillä on ilmeisesti jotain käsittelemättä jääneitä traumoja.” En nyt malttanut olla ottamatta kyseistä mediatapahtumaa esimerkiksi, koska se sattumalta liittyy Älkää säätäkö päätänne -kirjan teemoihin myös muilta osin. Kyseessä kun oli myös terapiaa lähestyvän käytännön puolustaminen ja vastustaminen, jonka ”voimauttava” nuorten vaikeita tunteita purkava vaikutus on nähdäkseni juurikin osa sitä huonosti jos lainkaan perusteltua teoriakenttää, jota vastaan muun muassa dosentti Janne Kivivuori kirjoittaa.

(Ja ei: minä en kuulu Rossi-Horton taidekasvatuksen paheksujiin enkä ole siitä pelästyksissäni. Kysymys näyttää olleen harmittomasta askartelusta, joka muuttui alkuperäisen lehtijutun otsikoinnin, kuvituksen ja näkökulmarajauksen ansiosta todelliseksi kauhuksi. Harmittoman askartelun voimauttavat ja terapeuttiset vaikutukset lienivät myös samantasoisia kuin missä tahansa käsityöprojektissa: on kivaa kun osaa tehdä käsillään.)

Kun vaikkapa askartelut ja nukeilla leikkimiset tulkitaan traumojen purkamiseksi, symboliseksi puheeksi itseä vaivaavista asioista, ollaan pahimmassa tapauksessa hyvinkin vaarallisilla vesillä. Kirjan järkyttävintä tekstiä on kirjoittanut Anu Suomela artikkelissaan Psykologinen todistelu seksirikoksissa. Jos oikeuskäytänteissä syyttömyyden tulisi olla lähtökohta, näyttää esimerkiksi lastensuojelussa olevan aivan toisin. Lapsen itsetyydytys tai muu kehollinen itsetutkiskelu saattaa johtaa vanhemmista erottamiseen, vuosien mittaiseen huostaanottoon ilman, että esitettyjä pedofiliaepäilyksiä tarvitsee näyttää toteen millään muulla tavoin kuin vuovailuvahaleikein. Ja kun näitä lapsia sitten tutkitaan, niin tottahan he ovat traumatisoituneita.

Veikkaan, että lähes jokainen lapsiaan rakastava vanhempi on erityisen kauhuissaan kahdesta mahdollisuudesta: a) siitä, että lapsi joutuu jonkun hullun väkivallan kohteeksi ja b) siitä, että yhteiskunnan koneistossa joku painaa väärää nappia eikä mikään enää pysäytä mielipuolista prosessia, jossa lapsi menettää vanhempansa ja joutuu johonkin laitokseen.

Niin, ne lapset… Rakastetut mutta puolustuskyvyttömät.

Huoli lapsista johti aikoinaan Pohjoismaissa kulovalkean tavoin levinneisiin noitavainoihin (johdattelevat lasten haastattelumenetelmät olivat silloinkin olennainen osa ongelmaa), nykyaikana perusteettomiin huostaanottoihin sekä siihen, että taidekasvattaja Rossi-Horto saa pelätä lynkkaajia. Kaikessa tässä on kysymys siitä, että ihmiset antavat mielikuvituksensa ohjailla itseään.

Kirja sisältää kriittisiä puheenvuoroja myös freudilaisuudesta, psykoterapiasta, psykologisesta testauksesta yritysmaailmassa, lukion psykologian tasottomuudesta ja kriisiterapian tehottomuudesta (eikös näistä kriisityöntekijöiden sekoiluista ollut myöskin juttua ihan pari päivää sitten?). Freudilaisuuden kritiikki on ehkä(?) jo vähän vanhanaikaista: kuka Freudia on enää aikoihin ottanut vakavasti?

Voidaan joka tapauksessa ja hyvin perustein kysyä esimerkiksi seuraavaa:

Eivätkö ihmiset muka osaa enää surra lähimmäistensä menettämistä tai muita vastoinkäymisiä ilman psykologin ja terapeutin apua? Onko viisasta, että erilaisia hoitomuotoja tuetaan ilman, että niiden tehoa on mitenkään empiirisesti todennettu? Onko viisasta, että työnhakijoita valitaan sellaisen testin perusteella, jonka teoriapohja on höttöä? Onko viisasta, että lapsi on otettu huostaan siksi, että tämän muotoilema muovailuvahapötkylä muistuttaa psykologin mielestä penistä? Onko totuudenmukaista, että koulukiusaajan väitetään kiusaamisellaan viestittävän huonoa itsetuntoaan?

Kriittisyydestään huolimatta teos ei ole koko psykologian kenttää vastaan suunnattu. Päin vastoin: moderni empiirinen psykologia on työkalu, johon voi oikein käytettynä luottaa siinä kuin muihinkin tieteisiin.

Olisipa minulla leimasin. Löisin kirjaan leimani: Hyväksytty.