Hyvä on. Pieni kuvaus illan kulusta niille, jotka eivät olleet paikalla. Tai muistoksi niille, jotka olivat.
Huomattakoon, että taidenautiskelijana olin hieman keskittymishäiriöisessä tilassa, sillä tirehtöörin ominaisuudessa ajattelin aina jo osittain seuraavaa esiintyjää.
Illan avasi kolmikko HEH. Rentouttava, kuulas, esitys. Yksi lauluista soi edelleen päässäni.
Seuraavaksi haastattelin Sari V:tä, joka raportoi, missä vaiheessa ArkkiPoliO, arkkitehtuuripoliittinen ohjelmajulistuksemme on. Ohjelma sisältää muun muassa übermarkettien desentralisointisuunnitelman siten, että noita autojättiostareita rakennetaan huomattavasti lisää, jotta ne ikään kuin nitistäisivät toinen toisensa ja jäisivät rauniovyöhykkeeksi Kehä III:n varrelle. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisia biotooppeja niiden muurien suojiin kehittyy. Nykyisten hedelmätiskien sisältö antaa tulevasta jonkinlaista osviittaa.
Helsingin ydinalueelle pyritään saamaan jälleen erilaisia paikkoja korostamalla niiden erityisluonteita. Senaatintorin ympäristöstä on mahdollista kehittää ympärivuotisesti lumetettu saamelaiskaupunginosa, Töölöstä taas voidaan kehittää espanjalaistyylinen eläkeläisparatiisi. Myöskään ghettoja, slummeja ja muita erityisalueita ei pidä unohtaa.
Himmeisiin kaasuvaloihin siirtymällä kaupungin tunnelma muutetaan romanttisemmaksi, eikä ylitöiden liiallisten tekeminen enää ole mahdollista. Urbaani ympäristö inhimillistyy. Savukoneilla saadaan aikaiseksi utuisia tiloja ja arvoituksellisuutta.
Seuraavaksi luki Moottorit-kirjaansa sekä jatko-osan siemeniä esikoisrunoilija Tuukka Hämäläinen.
Jouni Kempin runoista ehdottomasti mukaansatempaavin ja kiehtovin oli Jukka Petäjän kuuluisasta kritiikistä aakkostamalla koostettu teksti. Se toimi ääneen luettuna suorastaan erinomaisesti.
Seuraavaksi saimme kuulla Tuuve Aron absurdin novellin. ”Se oli aivan mainio! Se, että saa proosatekstin toimimaan ääneen luettuna, on jotakin äärimmäisen vaikeaa”, kuten eräs kuulija kuvaili kokemustaan.
Tauon jälkeen tanssi Balet Ryss Dostojevskin Kellariloukkoon pohjautuvan esityksensä. Hieno!
Kirsti Kurosen Runoja Angliassa hedelmöitetyn keskeneräisyydestä sisälsi koskettavia, jopa riipaisevia kuvia elämästä ja kuolemasta.
Miina Supisen esityksestä kuulin valitettavasti vain pienen pätkän, mutta sen vähän perusteella kuultu kertomus oli taattua, rytmillisesti ja ajatusnyrjäyksellisesti toimivaa Supista… Odotan novellikokoelmaa kuin kuuta nousevaa. (Onko tällainen sanonta todella olemassa? Miksi nousevaa kuuta odotetaan?)
Seuraavaksi olikin oma vuoroni. Äänentoiston kanssa oli pientä ongelmaa, mutta minun numeroni on nyt nähtävissä täälläkin, ihan internetissä:
Leevi Lehto… tarvitseeko edes sanoa? Lausuntataiteen mestariluokkaa, vaikka olikin niin reippaasti mukavuusalueensa ulkopuolella että joutui keskeyttämään yhden klassikkosovituksensa. Myöhemmin myös netissä.
Harri Hertell ja Saara Rautio toivat lyyran takaisin lyriikkaan. Tai itse asiassa juuri Saara Rautio toi lyyran, ja Harri lyriikan. Eikä se ollut lyyra vaan harppu. Vaikuttava soitin, vaikuttava esitys!
Lopulta Blues Sektio kääri meidät sulosointujensa pumpuliin. Pumpuli (Bomull) on peräisin puuvillapellolta.
Sitten siirryttiin kadun toiselle puolelle ja tyhjennettiin muutama kuohuviinipullo ja jotain muutakin, ja kehiteltiin uusia ideoita (uusälyttömyyden militantin siiven syntysanat lausuttiin), ja aivotoimintojen pikku hiljaa kytkeytyessä pois päältä luisuin kummallisiin tunnelmiin, menin taksilla kotiin ja olin vieläkin ylikierroksilla enkä saanut nukuttua.
Että semmoinen ilta.
Sinikka Vuolan Musta ja punainen kuuluu viimeksi mainittuun runouden ryhmään, minulle juuri parahultaiseen.”Jumalan ja viettien välissä” matkaava kokoelma jakaa aluksi pelikortit, neljää väriä: mustaa ja punaista. Kuninkaan, kuningattaren, hertan, aterian, sisälmysten, veren, talven ja lintujen yhä uudet ilmentymät, vaihtelevat toistot, yhdistävät yksittäiset runot toisiinsa, virittävät niiden väliin jännelangoja, hämähäkinverkon. Vaikutelma kokonaisuudesta syntyy siis helposti. Tyydytystä tuottaa myös hyvä ja kaunis rytmi, joka on ainakin minulle yksi keskeisimpiä muodollis-esteettisen elämyksen tekijöitä missä tahansa kirjoituksessa. Noista lähtökohdista tekstiä alkaakin jo lukea etu- ja takaperin, välillä hypellen, välillä hitaasti tankaten. Löytöjä tehden. Välillä jokin kummallinen trivialiteetti(?) alkaa häiritä. Miksi esimerkiksi kirjan osan vaihtuessa numeroita koristavat aina pata (lapio!) ja risti, mustat värit? Kirjailijan tekstiä vai graafikon valinta? Ja niin edelleen.
Jukka Laajarinne 