Kategoria: Runous

Karmiina

suuttumus

”Minkäs teit, tyttö”, ruumis lausui matalalla äänellä. ”Minkäs teit. Tästä minä en enää koskaan nouse.”

Meristä    Tuuli    Touko    Vilja    Kuismaa
valhetta, brandyn, väsymyksen
Se liittyy karmaan
Vai niin sinä uskot
Karmiina tukehdutti Nipsun
ei koskaan tehnyt kenellekään pahaa
”Nyt tai ei koskaan! Tämä tilaisuus ei toistu!”

nopeasti nuorentavaa kollageenivoidetta à 49 euroa, hienonhienoa nukkaa tehokkaasti poistavan autoharjan 29 euroa, vatsalihaksia kiinteyttävän ja jo viikossa uskomattomia tuloksia antavan sähkötyynyhierojan 89 euroa

sormus. Vihreäkivinen, leveärenkainen kantasormus.
tunsi pimeyden kouran puristuvan ympärilleen

Oli uusi aamu, uusi ihmeellinen aamu heidän elämässään, ja synkeä menneisyys voisi nyt korvautua lupaavalla tulevaisuudella.

Kuollut sisko ja timpuri Keränen ja pehmeähuulinen Lasse Sjöblom sekoittuivat hänen päässään piinalliseksi houreeksi. He kaikki nauroivat hänelle, osoittivat sormellaan

Kuin pahantahtoiset salamat olisivat tanssineet hänen aivoissaan, pää tuntui räjähtävän, ja hän sulki silmänsä.

vihan
petturin
Kunhan leikitteli huvikseen ja huristeli hienossa tuolissaan punomassa juonia. Ei timpurikaan häntä koskaan rakastanut! Lasse Sjöblom ei välittänyt hänestä! Kukaan ei todella hänestä piitannut, ei edes äiti. Ei varsinkaan äiti, joka heitti puolustuskyvyttömät kaksoset kylmään kaivoon… Mielikuva sai Karmiinan irvistämään.

”Etpä tietenkään”, mutisi sisko ja tuijotti hänkin syyttävästi. Nyt kuolaava Kaspar, sinelmäinen Lasse ja sisko lähestyivät Karmiinaa vääjäämättä. – En minä tarkoittanut… Karmiina koetti tarttua siskoa kädestä, mutta tämä veti omansa pois.

Nyt tai ei koskaan! Tämä tilaisuus

Vihreäkivinen sormus

Aaro Keränen, Veljeskilta 19.4.1975

Elina
nyt hyvin
ei tarvitsisi enää

Hän näki heidät kaksi kaakeloidussa kylpyhuoneessa pesemässä hampaita kirkkaanvärisillä harjoilla.
Mutta jostain syystä mielikuva ei syttynyt. Hän keskittyi ja pinnisteli, mutta tulevaisuus ei tahtonut hahmottua. Viime yön jälkeensä jättämä raskaus ei suostunut väistymään.
Koti, koti, koti

Niissä oli jotakin painostavaa, ehkä se johtui äänettömyydestä. Linnut olivat kerta kaikkiaan lakanneet laulamasta

ei tavoittanut sitä
ajatus asfalttitiestä oli aiheuttanut
Hopeanhohtoinen
tien? Se ei ollut mahdollista. Ei

vapaudentunne

Ei ennen kuin viisi vuotta, kolme kuukautta ja viisitoista päivää sitten.
Vanhaa vihaa Maisa ei enää osannut lietsoa esiin.
Mihin ihmeeseen hän jalkoja tarvitsisi, jos halusi syventyä 1900-luvun alun kapinallisiin naistaiteilijoihin?

oksentaa
hänen aamurituaalinsa
napit
Vihreä teekään ei saanut häntä syöksymään vessaan.

Todellinen vallanjako oli alkanut selvitä Ninnille. Vihreää Vaaraa ei johtanutkaan rakohammas Kuisma vaan Meri, jadesilmäinen nainen. Häneen Ninni oli päättänyt luottaa. Meri ei turhia arkaillut, hän oli tuosta vain karistanut pölyt kannoiltaan ja tehnyt valinnan, ketkä sopivat tositoimiin. Mukaan eivät päässeet turhanjauhajat ja höpöttäjät.

vastaansanomaton varmuus
jättämään unelmat

”Ei ole rakkautta ilman oikeutta, ei ole oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa…” Tyhjät sanat lapsuudesta kohosivat nyt ylös muistin sopukoista ja alkoivat täyttyä merkityksellä.

Jenkkiraudastahan löytyi
huumeita ja pitkin leviteltyjä
paitsi lopullinen
itsepuolustusta

Karmiina, jolla oli Elinan siniset silmät…

kassaneiti hymyili, koko marketti hymyili
Yksi niistä vilautti keskisormea, mutta Kauno Mielonen vain nauroi.
Pieni-ikkunaiset elementtitalot keräsivät seiniinsä auringon lämpöä ja hymyilivät kutsuvina, nekin olivat varmasti täynnä sellaisia pareja kuin he, onnellisia pareja ruokakasseineen!

Tultiin ja tultiin. Yksinhän sinä tulit. Täällä mitään lounasta ole. Ruuat on syöty. Kaapit on tyhjät. Mene muualle kerjäämään.

laittanut sota-aikana aivan
hemmoteltu

Ei Jussille. Ei isälle. Hänelle, pojalleen.

Ajatus rahasta luopumisesta tuntui äkkiä raskaalta.
Tilalle hän sai vain kaksi vaivaista paperinpalaa. ennen ei ollut!!

Sormus
syvästä halveksunnasta jota hän tunsi korun omistajaa kohtaan
Von Gylling,    Järvinen

Vihreän Vaaran

– No, Karmiina sanoi. – Ensimmäiseen seitsemääntoista vuoteen ei juuri mitään. Mutta kaksi viime päivää ovat olleet tapahtumia täynnä.

ilmoitus ”väkivalloin kaapatusta bussista”

naamion kasvoiltaan!

Camilla Westerholm!

Ninni

viskattu

Liikarumuudesta

”Anarkiakoneessa?” Sana kuulosti hyvältä. Se toi Maisan mieleen sähköisen pyörätuolin. Ja Kalervon.

Suunnasta johon Camilla oli kadonnut pyyhälsi lyhyt vahtimestari Kalle. Nyt mies ei vaikuttanut lainkaan ujolta saati kohteliaalta. Mitään sanomatta hän asteli Maisan luo, tempaisi hänet syliinsä ja lähti kantamaan ulos. Ninni kipitti perässä.

oli luottanut hunajahiuksisen käärmeen lumoon

toisen kerran tänään
haihatustensa vuoksi!
se ei ollut häntä varten.
Ne eivät enää koskettaneet

Sisko oli katsonut häntä samoin ilmein kuin kaikki muutkin.

Ei hän enää saattaisi lähteä Eurooppaan, mitä ne siellä hänestä ajattelisivat? Nauraisivat ulos. Kaikki paljastuisi, kaikki oli jo nyt paljastunut. EI hän enää saattaisi tehdä muuta kuin kadota, painua maan sisään, kadota pimeyteen

saanut pahempiakin

Ilma oli hyinen, mutta hän ei huomannut sitä. Lassen valkeat kasvot katsoivat häntä pimeästä. Ne olivat kuoleman kasvot. Ne olivat aivan lähellä, yhä lähempänä, ja nyt ne sekoittuivat kuolleen Keräsen kasvoihin. ”Minkäs teit, tyttö, minkäs teit…”

Minä runouden lukijana

Tunnustan: Luen runoja aika vähän.

Hauskempi niitä on kirjoittaa. Ja mielenkiintoista on lukea, kun runoilijat selvittelevät ajatuksiaan, metodejaan ja runousoppejaan. Olen siis tukkanuottasilla vallitsevan paradigman kanssa: minusta on kivaa, kun tekijät selittelevät tekemisiään. (Sillä kuka niitä teoksiakaan jaksaa?)

Sulkeistettu lause edellä näyttää vähän rumalta, mutta älköön kukaan suuri runoilija ottako sitä itseensä. Se on yleistys eikä välttämättä koske juuri sinua.

Joka tapauksessa valtaosa runoista asettuu luennassani kahteen kategoriaan:

1) Liian helpot

2) Käsittämättömät

Liian helppojen runojen joukko sisältää tyypillisesti tavanomaisuuksia, miltei small talkiin rinnastettavaa lätinää, jossa sanat vain on laitettu vähän poikkeavaan järjestykseen ja välimerkit unohdettu. En epäile, etteivätkö kyseisetkin kirjoitukset olisi tekijälleen ja varmasti myös monille lukijoilleen merkityksellisiä. Useinhan suuret tunteet ja inhimilliset peruskokemukset toistuvat ihmisillä hyvinkin samankaltaisina. Tiettyyn paatuneisuuden tilaan päätynyt lukija ei voi kuitenkaan kokoelman sulkiessaan kuin huokaista ja todeta, ettei se liiallisessa tuttuudessaan erityisesti puhutellut tai herättänyt yhtään mitään.

Käsittämättömien runojen luokka on mielenkiintoisempi. Käsittämättömän runon äärellä kuvittelee, että teksti olisi kyllä avattavissa tai ymmärrettävissä sillä tavoin, että se ajatuksellisesti hiertäisi jotakin paikkaa, kipeyttäisi lihaksia, joita en tiennyt olevankaan. Jos vain olisi jotakin kosketuskohtaa. Mutta kun ei ole. Kun kosketuskohtaa ei löydy ensimmäisellä lukukerralla, jää runo musteeksi paperilla eikä toista lukukertaa koskaan tule. Avainnipusta kerta kaikkiaan puuttuvat kaikki sellaiset avaimet, jotka lukkoon sopisivat. Tai ehkä paremminkin lukko on jumissa, ja niitä avaimia pitäisi väännellä ja roplata pitkään, ennen kuin minkäänlaista myönteistä kehitystä putkahtaisi tietoisuuteen. Ei semmoista jaksa. Mieluummin sitä siirtyy jonkin toisen kirjan pariin.

Näiden luokkien väliin jää huomattavan pieni ryhmä sellaista runoutta, joka on minulle sopivan vaikeaa. Se tarjoaa helposti – jo ennen varsinaista vaivannäköä – joitakin tarttumakohtia, joista solmua voi alkaa nypertää löysemmälle. Se ei tietenkään purkaudu tai tyhjene ikinä kokonaan eikä edes suurelta osin pienellä vaivalla. Antaa kuitenkin heti jotakin, ei liikaa, ja houkuttelee siten jatkamaan parissaan, lukemaan uudelleen, tulkitsemaan.

Sinikka Vuolan Musta ja punainen kuuluu viimeksi mainittuun runouden ryhmään, minulle juuri parahultaiseen.”Jumalan ja viettien välissä” matkaava kokoelma jakaa aluksi pelikortit, neljää väriä: mustaa ja punaista. Kuninkaan, kuningattaren, hertan, aterian, sisälmysten, veren, talven ja lintujen yhä uudet ilmentymät, vaihtelevat toistot, yhdistävät yksittäiset runot toisiinsa, virittävät niiden väliin jännelangoja, hämähäkinverkon. Vaikutelma kokonaisuudesta syntyy siis  helposti. Tyydytystä tuottaa myös hyvä ja kaunis rytmi, joka on ainakin minulle yksi keskeisimpiä muodollis-esteettisen elämyksen tekijöitä missä tahansa kirjoituksessa. Noista lähtökohdista tekstiä alkaakin jo lukea etu- ja takaperin, välillä hypellen, välillä hitaasti tankaten. Löytöjä tehden. Välillä jokin kummallinen trivialiteetti(?) alkaa häiritä. Miksi esimerkiksi kirjan osan vaihtuessa numeroita koristavat aina pata (lapio!) ja risti, mustat värit? Kirjailijan tekstiä vai graafikon valinta? Ja niin edelleen.

Jotta teos voisi haastaa lukijansa painiin, on sen ensin tultava kosketusetäisyydelle jalkoihin kuitenkaan tallautumatta. Sen Musta ja punainen tekee.

Kaksi kirjaa, kaksi kieltä

Luen paraikaa kahta kirjaa.

Pirkko Saision Kohtuuttomuutta aloitellessani se iski taas lujasti, mutta osasin odottaa sitä, ja niin ällistys meni tällä kertaa nopeammin ohi. Saision kyky rytmittää ja rakentaa lauseitaan on nimittäin jokseenkin täydellinen. Mestarillinen. Häikäisevä. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Asia tulee selväksi sellaisella kirkkaudella ja täsmällisyydellä, että en voi muuta kuin kadehtia. Hyvä rytmi korostuu proosalle epäkonventionaalisella kappalejaolla: tyhjiä rivejä mahtuu joka sivulle useita. Lisäksi Saisio käyttää Kohtuuttomuudessa lauseiden toistoa tehokeinona, ja romaani lähestyykin muodoltaan proosarunoutta – selkeän proosan suunnasta.

Timo Kopomaan Tori – marginaali – haastava kaupunki on paitsi mielenkiintoinen myös suositeltava tutkimus avoimesta kaupunkitilasta ja sen marginaaleista. Erityisesti Kopomaan sosiomaantieteellisen tarkastelun kohteina ovat Hakaniementori ja porukointi. Hänen kielensä tavoittelee tieteellistä objektiivisuutta tai neutraaliutta, ja hauskalla tavalla juuri objektiivisessa kielenkäytössä paljastuu tutkija subjektina. Valitessaan objektiivisen lähestymistavan hän nimittäin irrottautuu totunnaisesta valtavirran kielenkäytöstä ja astuu siten erilleen suurista tai ainakin parhaiten kuulluista massoista ja eräistä näiden arvoista:

Sosiaalis-tilallinen marginaalisuus esittäytyy ja tiivistyy porukointikäytännöissä. Puiston käyttömuotona alkoholihakuinen porukointi, juomaseurustelu on leimattu marginaaliseksi. Sitä ei ole tunnustettu hyväksytyksi puiston käytöksi: oheispalvelut kuten puistokalusteet ovat vakioporukan kannalta olleet puutteelliset.

Tiedettä tekee joka tapauksessa inhimillinen ihminen:

Tein 25 haastattelua. Yhteensä haastateltuja oli 30. Useimmat tavoittamani haastateltava, kuten yleensä puistoporukoijat, olivat miehiä. Minun oli myös helpompi kysyä miehiä kuin naisia haastateltavikseni.