Kategoria: Psykomaantiede

Katutaidetta… museossa?

Kävimme hiljattain katsomassa Porin taidemuseon Street Art – The New Generation -näyttelyn. Tekijät olivat taitavia, mutta silti vaikutelmaksi jäi: ”Ihan kiva.”

Katutaiteelle tapahtuu nimittäin jotakin, kun se tuodaan näyttelytilaan. Se menettää ison osan yllätysmomentistaan sekä kaupunkitilaa elähdyttävän luonteensa, lakkaa olemasta katutaidetta, muuttuu vitriinitaiteeksi. On helppo kuvitella, että Mentalgassin aitateokset ovat sykähdyttäviä aidossa elinympäristössään, ja kun bongaa vanhan kunnon Invaderin mosaiikkeja eri kaupungeista, voi kokea löytämisen riemua, kuin törmäisi vanhaan tuttavaan. Taidemuseossa samat ovat vain modernia taidetta. (Toivon kovasti, että nämä tyypit ovat jättäneet myös Porin kaupunkikuvaan jotakin pysyvää.)

(Kuva: Invaderin Rubikin kuutioista kasaama Al Capone edustaa hauskaa nykytaidetta.)

Sama tapahtuu sivumennen sanottuna kaikelle taiteelle, kun taideinstituutio ottaa hoiviinsa. Miten paljon Aleksis Kivenkin Seitsemän veljestä on menettänyt kiinnostavuuttaan, kun se on kohotettu merkkiteokseksi? Ja voisiko esimerkiksi punk-musiikille tehdä mitään sen pahempaa, kuin liittää se musiikinopetuksen opetussuunnitelmaan?

Yksittäisille taiteilijoille – ainakin joillekin heistä – kyseessä lienee kuitenkin voitto, henkilökohtainen statuksen nousu. Voidaan myös ajatella, että virallisten instituutioiden avulla aiemmin paheksutut ja kiellettyt taidemuodot hyväksytään helpommin, ja ne saavat enemmän ansaitsemaansa arvostusta. Ehkä tämänkin näyttelyn sivuvaikutuksena katukuvamme muuttuu pikkuriikkisen värikkäämmäksi. Taide, josta kaikki tykkäävät, ja joka ei enää herätä ristiriitaisia tunteita, ei kuitenkaan enää ole taidetta. Se on museotavaraa.

Työmatkaturismia

Seuraavan romaanini aistimaailma on saatava kohdilleen, mikä vei minut Marokkoon. Perhe halusi tulla mukaan. Orientoituminen oli kuormittavaa minne ikinä menimmekin, ja ensimmäisen kokonaisen päivän päätteeksi huomasin jo odottavani kotiinpaluuta ja laskevani jäljellä olevia öitä. Raskain – ja myös antoisin ja kiinnostavin – työmatka minun elämässäni. Relevanteimmat havainnot ja niistä tekemäni johtopäätökset säästän romaaniin, mutta tässä joitakin henkilökohtaisia kohokohtia ja muuta sellaista.

Jossakin määrin minua jäi kaihertamaan berberikulttuuriin pesiytynyt epäluuloisuus valokuvaamista kohtaan. Ihmisten kuvaaminen ilman lupaa ei ole Marokossa suotavaa, ja joidenkin kiinnostavan näköisten porttienkin (”Pääsy kielletty muilta kuin muslimeilta”) osoittaminen kameralla saattoi saada osakseen kiukkuisia kommentteja. Tästä johtuen kaikki kiehtovimmat näkymät joutui tallentamaan ainoastaan mieleen. Näitä olivat: öiset huonosti valaistut medinan kujat djellabaan verhoutuneine fantasiahahmoineen; naapurissamme toimiva sepän paja, sysimustan kellariloukon pohjalla punainen hiillos ja nokinen mies; kitsch-henkinen pieni kissa kalatiskin edustalla odottavasti istumassa; ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Reissun loppupuolella asetin erään junamatkan ajaksi reissun kameralaukkuni käsinojan alle, joka oli kuin erityisesti tarkoitusta varten muotoiltu. Siinä kamera oli mukavasti pois tieltä ja pois silmistä, niin ettemme kyydistä noustessamme, paikkojamme silmäillessämme mitenkään huomaisi jotakin jäävän. Välillä kamera oli kulkenut pitkiä aikoja repussakin, joten huomasin sen katoamisen vasta seuraavana aamuna. No, koneita saa kaupasta, mutta muistikortin sisällön menettäminen harmitti. Hemmetin pöljä turisti!

Saapumisemme Marrakechiin parin Casablanca-päivän: Taksikuski sanoo luultavasti tuntevansa osoitteen, vaikka kirjoitusasu ei ihan täsmääkään. Kyyti terrakotan väristen rakennusten välissä sokkeloisilla teillä aasi- ja ihmisvetoisten kärryjen, pyöräilijöiden, mopoilijoiden ja kaapulaisten kaaoksessa sai silmäni pyöristymään hämmästyksestä. Mihin me olemme oikein tulleet? Tämä ei ole totta, tämän täytyy olla jonkun seikkailuelokuvan lavastus! Illan hämärtyessä taksi pysähtyy jonnekin valtavan labyrintin hiljaisempaa osaan. Kuljettaja käy juttelemassa pikkupojan kanssa ja palaa luoksemme: ”Tämän pidemmälle en tule. Tuo poika tietää tien riadiinne. Seuratkaa häntä.”

Derivointia, derivointia, derivointia. Missäköhän määrin situationistit tunsivat vanhaa arabialaista kaupunkisuunnittelemattomuutta? Entä samasta alueesta laadittuja karttoja, joihin on kaikkiin merkitty eri muurit ja tiet? Kaikki epämääräinen pihallakuinlumiukko-oleminen kuormittaa aivoja niin, että olen koko ajan ylikierroksilla enkä osaa oikein nukkua öisin.

Meteliä, likaa, aitoa ja epäaitoa ystävällisyyttä. Jos olisin pelkästään lomailemassa, pitäisin kohdevalintoja epäonnistuneina. Tämmöinen kaupunkiturismi ei ole minun juttuni. Pitää kuitenkin muistaa joskus googlata, miten nuo käärmeenlumoojat toimivat. Onko kyiltä ja kobrilta otettu hampaat? Ovatko ne huumattuja vai ainoastaan kesyjä?

Viimeinen päivä. Edessä on siirtymä Casablancan keskustasta lentokentälle ja käsittämätön onnenpotku. Nousemme junavaunuun, jolloin oven lähellä istuva pariskunta käännyttää meidät takaisin: ”Me jätimme teidän kameranne. Se on tällä asemalla!”

Casablancassa vuohet syövät jättteitä.

Imi’n’ifri. Luontokohde, jossa sielu sai hetken aikaa palautua. Portaikko antaa mittakaavan.

Pien- ja suurhiukkasia näkyi jokikisessä salamavalolla otetussa kuvassa.

Käärme ja omena

Kävelimme eräänä päivänä tutkimusmatkailijoiden reittiklassikon Pasilan ratapihalta (siitä Boulderkeskuksen tuntumasta) Mäkelänrinteen uimahallille. Reitti on hieno muutamastakin syystä. Ensinnäkin sen voi kulkusuunnasta riippuen aloittaa tai päättää museojunia ihailemalla.

Toisekseen entinen rautatietunneli on varsin hieno. 650 metriä pitkän tunnelin päiden tuntumassa on runsaasti isoja ja kaikessa rauhassa maalattuja graffiteja, mutta sen pimeisiin keskiosiin on jäänyt paljon koskematonta kallioleikkausta, ja seiniä katsellessa tunnelma on hetkittäin miltei luolamainen. Hiljaisuuden rikkovat vain jalkojen alla rohiseva sepeli ja katosta lirisevä vesi. Kaupunki elää ja kuhisee vain muutamien metrien päässä yläpuolella, mutta kiven alla kulkija on hyvin kaukana siitä kaikesta.

Lähellä Vallilan päätä korkean tunnelin katosta löytyy jotakin tutunomaista ja kirkollista: tribuutti Hugo Simbergille!

Kolmanneksi reitin hienouksiin kuuluu lähes täydellinen maiseman muutos. Ilmeeltään teollinen ja koneistettu ratapiha on vielä hyvässä muistissa, samoin ratakuilun rappioestetiikka, kun äkkiä astuu tunnelin toisesta päästä levolliseen puistonäkymään. Tuntuu, kuin olisi kulkenut pidemmänkin matkan.

Lähiseutumatkailu laajentaa tajuntaa

Miksi hienoimmat paikat sijaitsevat aina jossakin kaukana? Luultavasti vain siksi, että emme tavallisesti liiku omassa lähiympäristössämme turistina vaan paikallisena. Aamuvarhainen taksimatka lentokentälle tai satamaan virittää aivomme uuteen, valppaampaan tilaan, ja vasta turistina alamme todella nähdä ympärillemme.

En muista, olenko kirjoittanut asiasta aiemmin, mutta teoksessaan Filosofinen vauva Alison Gopnick vertaa matkailua meditaatioon ja lapsuuteen: tuntemattomilla seuduilla, kuten tietyissä meditaatiolajeissa, tietoisuutemme valpastuu. Turismi palauttaa meidät lapsuuden laaja-alaiseen uteliaisuuteen, jolloin oivallamme tavallista herkemmin uusia asioita itsestämme ja muista. Gopnikin mukaan tämä johtuu siitä, että tuntemattoman keskellä emme pienen lapsen tavoin tiedä, mikä informaatio on meille tarpeeellista tai jopa välttämätöntä, mikä ei. Niinpä me turisteina ahmimme ympäristöämme, rakentelemme analogioita, vertailemme ja yritämme käsitellä mahdollisimman paljon. Ja koemme valaistumisen hetkiä.

Oma asuinseutumme ei tavallisesti herätä samanlaista mielenkiintoa tai väkevämpää tietoisuuden tilaa, paitsi tietenkin heti muuton jälkeen, tai matkalta palatessa, mikäli turistivire on jäänyt päälle.

Aivot voi kuitenkin säätää isommalle, luovemmalle ja elähdyttävämmälle vaihteelle myös ilman laivaa tai lentokonetta. On vain ryhdyttävä turistiksi.

Asiaa auttaa, jos tiedossa on matkakohde tai nähtävyys. Luontokohteet ovat parhaita: metsän teho ADHD-oireisiin esimerkiksi perustunee siihen, että tavallinenkin luonto tarjoaa aivoille monin verroin enemmän virikkeitä ja käsiteltävää informaatiota kuin kaupunkiympäristö (Kysy lisää neurotieteilijöiltä. En tiedä tästä enempää. Asia tuntuu kuitenkin uskottavalta, kun vertaa ihan vain kävelyä metsässä tai asfaltilla toisiinsa.). Ei myöskään haittaa, jos kohde on joltisenkin vaivannäön ja suunnistamisen takana. Itse olen sitä mieltä, että turistin kannattaa liikkua mahdollisimman paljon omin lihaksin, mieluiten jalkaisin, jolloin a) ympäristöä ennättää havainnoida ja b) suunnistamiseen ja ympäristöön myös haluaa kiinnittää huomiota. Jos valittu nähtävyys esimerkiksi sijaitsee kovin helpon reitin päässä, kannattaa valita vieraampi kiertotie: taivaltaminen lisää päämäärään merkityksellisyyttä.

Mistä kiinnostavia  kohteita sitten löytää? Turistioppaista. Internetistä. Luonto-oppaista. Aivan vastaavista paikoista, joita selaamme ulkomaille lähtiessämme. Hyvää ja tajuntaa laajentavaa matkaa!

Kuva 1: Tiistilän pirunpelto. 12 kilometriä pitkä polkuni näyttävälle muinaisrannalle vei metsien, peltojen, kallioiden ja lampien kautta, kun taas paluumatka oli vain kahden kilometrin mittainen. Kohde löytyi oivallisen Kotinurkilta kallioille – Espoon luontokohteet -kirjan perusteella.

Kuvat 2-3: Högbergetin luola Kirkkonummella. Kilometri kävelyä, 20 minuuttia bussissa, sitten vielä pari kilometriä kävelyä (aikuisten kesken tämä voisi olla yhtä hyvin pyörämatka). Lisäarvoa tälle pimppimäiselle onkalolle antoi sen etsimiseen käyttämämme aika ja rinteissä kolutessamme vuodattamamme hiki. Kansalaisen karttapaikka ”Hei, täällähän on ihan hyvä kenttä!” auttoi lopulta tarkasti kohdalle.

Lasnamäen viinakivi

Kun katselee ympärilleen Lasnamäen ostarilla, kiinnittää pian huomionsa viinakiveen. Betonimöhkäle sijaitsee pensaan takana, joka tarjoaa ainoastaan kuvitteellista näkösuojaa. Todellisuudessa paikka on lähes joka suuntaan näkyvillä. Lohkareen äärelle pysähdytään juomaan viinaa.

 

Paikallinen ulkojuopottelu poikkeaa melkoisesti meikäläisestä porukoinnista ja on siksi turistille antoisaa ja kiehtovaa seurattavaa. Kiven ympärille kokoontuu suht’ siististi pukeutuneita miehiä, ja paperipussiin kätketty pullo kiertää muutaman minuutin ajan. Sitten joukkio hajaantuu. Hetken kuluttua paikalle pysähtyy yksinäinen mies ja ottaa muutaman kulauksen omasta paperipussistaan, jatkaa pian matkaansa. Vähän myöhemmin tulee kaksi. Heidän pullonsa ympärille on kääräisty valkoinen paperi, joka peittää etiketin. He viipyvät melkein vartin, ennen kuin jatkavat matkoihinsa.

Tarkempi asiaan perehtyminen vaatisi antropologin otetta ja ehkä myös paikallisen lainsäädännön tuntemusta. Psykomaantieteellisessä mielessä ehkä kiinnostavinta on kuitenkin paikan institutionalisoituminen. Ihmisten kerääntyminen käräjäkiville on melko yleismaailmallista toimintaa, mutta Lasnamäen viinakivestä tekee jännittävän objektin se, että sen äärelle pysähdytään ottamaan huikkaa silloinkin, kun tarkoitus ei ole jäädä seurustelemaan.

En ala teoretisoida tämän enempää. Minulle riittää havainto ja havainnon synnyttämä vierauden tunne.

Viinakiven juurella maa on kovassa kulutuksessa.

Oikeaan aikaan oikeassa paikassa

Kun näin syyspäiväntasauksen seutuvilla auringonlaskun aikaan osuu Helsingin keskustaan, näkee näyn, jonka seurauksena ymmärtää äkkiä Stonehengen rakentajia ja sitä, että myös Helsinki on valtava planetaario, jonka avulla voi ennustaa episyklejä ja planeettojen konstellaatoita. Miten paljon ne entisinä aikoina ymmärsivätkään!

Esplanadi.

Aleksanterinkatu.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Muutama sananen kirjasta.

Harjukaupungin salakäytävät muistuttaa keskeiseltä juonikuvioltaan kirjailijansa esikoisromaania, Lumikkoa ja yhdeksää muuta. Kummassakin teoksessa tongitaan aikuisten henkilöiden, joista useat työskentelevät kirjallisuuden parissa, salaseuramaiseen lapsuuteen kytkeytyviä mysteerejä. Jääskeläisen suurimpina vahvuuksina pidän ennen kaikkea hänen kykyään luoda outoa, tummaa ja ennen kaikkea salaperäistä tunnelmaa, sekä myös sujuvaa, hyvin rytmitettyä kerrontaa.

Harjukaupungin salakäytävät on mielenkiintoinen yhdistelmä surrealismia (miten hämmästyttävällä tavalla Jyväskylän maaperässä ryömittävät tunnelit tuntuvatkin uskottavilta!), psykomaantieteellistä kokemuksellisuutta (Toiset paikat ovat merkityksellisempiä kuin toiset, ja Jyväskylässä on järjestetty myös opastettuja kävelyretkiä kirjan kohteisiin), absurdia scifiä (m-hiukkasia), trillerin tai rikosromaanin aineksia, kokeellisuutta ja vaikka mitä. Teos on mitä osuvin reaalifantastisen kirjallisuuskäsityksen demonstraatio: se on kirjoitettu keinoja kaihtamatta ja lajityyppejä säästämättä.

Olen aina viihtynyt Jääskeläisen proosan – kaikkein eniten hänen novelliensa – parissa oikein hyvin. Nautin tämänkin kirjan ilokseni. Kummassakin hänen romaanissaan minua on kuitenkin hieman häirinnyt taipumus selittää, ei läheskään kaikkea mutta minun makuuni liikaa. Olen nimittäin niitä ihmisiä, jotka pitävät mysteereistä (ja taikatempuista) enemmän kuin siitä, että ne selitetään, ja Salakäytävien voimakas salaisuuksien tuntu alkaa rikkoutua jo kirjan puolivälistä alkaen. (Tilalle tulee tietenkin kaikenlaista muuta, mutta kun häviölle joutuu juuri se minun eniten ihailemani ominaisuus!)

Salakäytävien myötä Jääskeläinen on alkanut näyttää silmissäni kirjailijalta, joka ei ainoastaan kirjoita kirjoja vaan ennen kaikkea tuotantoa. Romaani täydentää ja vahvistaa kirjoittajansa profiilia, se on hänen aiempien teostensa yhteydessä selkeästi enemmän, omaperäisempi ja jotakin parempaa kuin yksinään. Odotan jatkoa mielenkiinnolla.

Autoilusta

Olimme perheen Islannissa harrastamassa turismia. Vuokrasimme pienen auton, jolla ei saanut mennä sisämaan nelivetoautoille varatuille kärrypoluille. Säännön rikkomisesta oli tarjolla sakkoja tai jopa vankeutta, joten eräänä päivänä jouduimme jättämään auton risteykseen ja jatkamaan 4W-tietä jalkaisin. Aivan kuten viime kesänä Lofooteilla, isossa kartassa lyhyeltä näyttävä matka luolalle oli 7 kilometrin pituinen.

Laavakentällä meitä vaivasivat pienet kärpäset, jotka menivät silmiin ja hengityselimiin, mutta jopa 9-vuotias tyttäremme pärjäsi aika hyvin. Tällä kertaa luola, Surtshellaren, oli kaiken kävelemisen arvoinen: lähimmältä sisäänkäynniltä pääsi puolen kilometrin päähän (se on jo melko jännittävä etäisyys maan pinnalle), ja paikka oli muutenkin aika iso. Tällainen:

Paluumatkalla liftasimme kuitenkin maasturin kyytiin, jolloin huomasin jotakin kiinnostavaa: Auton kyydissä matka tuntui paljon pidemmältä! Noinko pitkän matkan me kävelimme?! Luultavasti matkan piteneminen johtui siitä, että auton kyydissä matkan taittumisen huomaa silmissä. Lapsen kanssa jalkaisin etenemistä ei sen sijaan lainkaan tapahdu –jotenkin sitä vain siirtyy paikasta toiseen.

Auton matkaa pidentävä vaikutus ei jäänyt kuitenkaan tähän. Jos vertaan tätä lomamatkaa (vuokra-autoilua jännästä paikasta toiseen) muihin lomamatkoihini tai -matkoihimme (noin yhden jännän paikan lähistöllä touhuamista), joudun toteamaan, että vietimme aikaa tien päällä ihan samperisti. Melkoinen osa hereilläoloajasta kului johonkin aivan muuhun kuin hauskuuteen. Autossa istumiseen. Auto ei pidentänyt ainoastaan kokemaamme vaan myös mitattavaa matkaa. Ehkä jopa näimme vähemmän auton kanssa kuin mitä olisimme nähneet ilman autoa.

Ja pistetään nyt samaan blogaukseen lisääkin luolakuvia, Leiđarendista. Täälläkin päästiin tekemään melkein kilometrin kävely- ja konttausmatka: