Kirjoittaminen – Sivu 4 – Jukka Laajarinne

Yksisilmäisestä lukutavasta

SK:n taannoisessa vessapaperijutussa puhuttiin kaiken muun muassa niistä odotuksista, joita suomalaiset kirjallisuudelta odottavat. Enemmän tai vähemmän implisiittisen väitteen mukaan kirjallisuuden odotetaan edelleen olevan realistista. En allekirjoita väitettä; lukijoita ja yleisöjä on nykyään joka lähtöön. Olin myös muutama vuosi sitten seurannut Jäiset jumalat -nuorisoromaanini luentaa erilaisissa kritiikeissä, ja kiinnostavaa kyllä, scifi- ja fantasiapiireissä teoksen kaksoiskoodausta ei kovinkaan usein tajuttu: kirjaa luettiin – haluttiin lukea – nimenomaan scifinä ja fantasiana, ja sellaisena sitä myös sätittiin. Olin kuitenkin kirjoittanut sen tiukasti tiettyjen realististen periaatteiden mukaan: kirjassa ei lainkaan kuvailtu ilmiöitä eikä teknologiaa, jotka eivät olisi tai olisi olleet arkea ja todellisuutta joillekin jossakin päin maailmaa. Mutta siis ei, realismin vaatimusta en ole koskaan kirjoittajana kohdannut, mutta yksinkertaisen, yksitasoisen kerronnan odotuksia toisinaan.

Eilen ja toissapäivänä tulin kuitenkin iloisesti yllätetyksi: Sekä Rouva Huu että Finlandia Junior -raati olivat löytäneet kuvakirjaamme näkökulman, jota en ollut itse tullut edes ajatelleeksi. Kirjan kerrontahan rakentuu suurelta osalta kahden narratiivin väliselle ristiriidalle: teksti – isän selitykset lapselleen siitä, miksi mitäkin tapahtuu – kertoo arkitodellisuudesta, kuvat hurjasta agenttiseikkailusta. Ristiriidassa oli nähty muiden tulkintojen lisäksi arkirealistinen mahdollisuus, että kuvissa nähty seikkailu onkin vain lapsen mielikuvitusta. Hassua kyllä, kuvat olivat tähän asti olleet minulle kertomuksen ”todellisuutta”, sanat sumutusta.

Pienen hetken, mietin, miksi lukijat halusivat tarjota realistisen luentavaihtoehdon. Oliko maassamme sittenkin vallalla realistisen luennan salakavala pohjaimu? Vai onko niin, että kirjallisuudessa sanaa pidetään edelleen painavampana kuin kuvaa? (Muistan, kuinka Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Keinulauta löi minut joskus ällikällä, koska olin pitänyt sanaa totuutena, kuvaa… pelkkänä kuvituksena.) Mietiskelyni osoittautuivat nopeasti turhiksi. Lukijat olivat tällä kertaa avanneet tekstin kaikki mahdollisuudet. Olin itse sortunut lukemaan tahallani monimerkitykselliseksi rakentamaani tarinaa vain yhdestä näkökulmasta.

Mistä se kannattaa hankkia?

Melkein aina uuden kirjan ilmestyttyä minulta kysytään: ”Mistä se kannattaa hankkia, että sinä saat mahdollisimman suuren osan rahoista? Myytkö kirjaa suoraan?”

Kysyjä osoittaa hyvää tahtoa taiteilijaa kohtaan. Köyhimpien kirjailijoiden kohdalla muutaman euron kysymys voi olla jopa perusteltu, ja siksi en uskallakaan yleistää vastaustani koskemaan kaikkia. Vastaan kuitenkin – luullakseni myös monen kollegani puolesta.

En myy kirjojani suoraan, vaikka siten saattaisin tienata jopa useita kymppejä. Sen sijaan kehotan kyselijää menemään kirjakauppaan. Siellä sitä myydään, Akateemisen ja Suomalaisen hyllyillä. Ja nettikaupoissa. Kustantajallakin on oma nettimyyntinsä.

Muutamaa tai montaakin euroa tärkeämpää kirjailijalle on nimittäin uran jatkuvuus, mahdollisuus jatkossakin kirjoittaa ja tulla julkaistuksi. Siihen taas vaaditaan kustantaja- ja välittäjäportaiden luottamusta. Tiedän tekijöitä, joiden kohdalla usko on loppunut. He ovat käytännössä saaneet kustantamoiltaan kenkää. Joillekin pitkän kustantajasuhteen päättymisestä on jopa sanottu suoraan.

Sinänsä pidän julkaistavien nimekkeiden määrän vähenemistä, mikä on ymmärtääkseni tämänhetkinen kehityssuunta, varsin terveenä ilmiönä. Suuren työn hylkypäätös on tietenkin masentava isku kirjailijalle, mutta toisaalta tilanne, jossa suurin osa kirjoista painetaan suoraan pitkään häntään, ei ole mielekäs. (Ja toisaalta, kuitenkin, se tarjoaa lukijoille löytämisen mahdollisuuksia, joita 80-luvun nimekemäärät eivät tarjonneet.) Kirjailijan kannalta on ehkä himpun verran vähemmän turhauttavaa saada kirjansa julkaistuksi, vaikka sen sitten löytäisikin tasan kymmenen lukijaa, kuin jäädä kokonaan julkaisematta. Mutta vain himpun verran. Kustantajalta on kuitenkin täysin ymmärrettävää vältellä panostamasta teoksiin, joita se ei pysty myymään.

Moni kustantaja tuntuu joka tapauksessa toimivan vähälevikkisiä tekijöitään kohtaa varsin reilusti: ei julkaista niin usein kuin ennen, mutta tekijää ei kokonaan hylätä. Tämän voisi nähdä mahdollisuutena tehdä huolellisesti ja hyvää. Ei ole pakko julkaista jotakin puolivillaista joka vuosi, vaan teoksiin voi kaikessa rauhassa käyttää enemmän aikaa.

Kirjailijaksi aikovan on joka tapauksessa syytä tiedostaa realiteetit: tällä työllä ei todennäköisesti rikastu. Jos raha on se tärkein kannustin, kannattaa mennä muihin töihin – tai ei ainakaan kannata jättää niitä muita töitä kovin varhaisessa vaiheessa. Erityisesti, jos aikoo taiteilla Suuria Tulevaisuuden Klassikoita, kannattaa varautua kuolemaan lämmittämättömässä ullakkohuoneistossa keuhkotautiin. Korvansa irti leikanneena. Olenkin aina ihmetellyt sellaisia ihmisiä kuin Hannu Raittila, jotka näkevät kirjailijuuden ammattina, yrityksenä ansaita itselleen keskiluokkaiset tulot. Sillä todellinen ammatti tämä on vain harvalle.

Mutta siis. Kyllä kirjoja silti ostaa kannattaa. Täydellä hinnalla, sellaisia joita toivoo jatkossakin julkaistavan.

Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.

Kirjoittamisen välineet: Kynä ja paperi

Kollegani kertoi kirjoittavansa romaaniensa ensimmäiset versiot kynällä muistikirjaan. Hänen mukaansa kirjoittamista helpottaa, kun tietää, ettei teksti ole lopullista, ja että kaiken joutuu kirjoittamaan vielä uudelleen. Koneella kirjoittaessa mieli juuttuu muotoilemaan vaiheessa, jossa olisi tärkeämpää tuottaa. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon velkaa kollegani jopa kadehdittava rytmi ja ilmaisu ovat nimenomaan kynälle.

Uuden romaanin kirjoittaminen on käynnistynyt takkuillen. Ajatuksia ja ideoita on vaikka kuinka, mutta ne eivät jotenkin tahdo suostua muotoon. Ajattelin kokeilla paluuta kynän ja paperin käyttäjäksi. Olen aina kirjoittanut muistiinpanoja paperille, ja ensimmäisen pienoisromaanini, sen jota onneksi ei julkaistu, kirjoitin vihkoon, mutta tällä vuosituhannella olen tuottanut leipätekstini yksinomaan koneella, joten jollakin tavalla kokeilu kuulosti uudistumiselta. Lisäksi olen aina mielessäni pitänyt muistikirjaa jollakin tavalla romanttisena välineenä.
Perjantaiaamun elokuinen valo houkutteli ulos, joten otin kajakin, meloin saareen ja aloin rantakalliolla kirjoittaa. En tiedä, paljonko johtui työvälineestä, paljonko siitä, että olin lähellä luontoa, kaukana siitä hemmetin facebookista ja muusta ajatuksia pirstovasta, paljonko on jonkinlaista harhaa. Tulos oli joka tapauksessa enemmän kuin rohkaiseva. Tekstiä syntyi nopeasti, ja, mikä parasta, sen rytmi ja tyyli tuntuvat paremmilta kuin mitä tavallisesti saan aikaiseksi. Tein jo päätöksen: tämän kirjan kirjoitan kynällä.

Eilen sitten avasin sattumalta Iso numero -lehden, jonka olin torstaina ostanut. Aivotutkija Minna Huotilainen kertoi käsien käytön ja aivotoiminnan yhteyksistä ja piti mahdollisena, että käsin kirjoitamme parempaa tekstiä kuin koneella. Huotilaisen aavistus johti minut Google-kierrokselle. Käsin kirjoittamisen ja näppäimistön käytön eroja on tutkittu jonkin verran. Käsin kirjoittaminen aktivoi aivoja laajemmin ja monipuolisemmin kuin näppäimistö, ja käsin kirjoittamisen arvellaankin kehittävän aivoja paremmin kuin näppäimistön. Virginia Berningerin johtamissa tutkimuksissa käsin aineita kirjoittavien lasten on havaittu kirjoittavan nopeammin ja enemmän sekä ilmaisevan useampia ajatuksia kuin tietokoneella kirjoittavat verrokkinsa.

Mistä voisinkin taas lipsua vanhaan suosikkiaiheeseeni, mieli-ruumis-dikotomian kritiikkiin. Emme ajattele pelkästään aivoillamme, vaan koko kehollamme.

Julkinen ulostulo

Painokone on tehnyt työnsä ja postimies tuo hypistelykappaleen. Toistaiseksi kunnianhimoisimman työni esineellistymä täyttää mieleni monenlaisilla ajatuksilla ja tunteilla.

Ylpeys. Melankolinen ilo. Post coitum animal triste. Ymmärrys siitä, että tehty mikä tehty, mitään ei voi enää muuttaa. Pelko. Odotus. Toiveikkuus. Sehän on isompi kuin kupillinen kahvia. Ja hyvän näköinen. Ontto olo. Oliko tämä nyt alku vai loppu? Ehkä puoliväli? Ainakin sen kanssa on nyt jonkin aikaa elettävä. Enää en voi valita sen lukijoita. Angst, mutta miksi? Sehän on nyt muiden käsissä.

Kirjallisuuden ekstaasit

Luin kerrassaan erinomaisen romaanin, Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillisen tapauksen. Se on englantilaisen perhedraama asperger-nuoren kertomana. Teoksen erinomaisuus tiivistyy tapaan, jolla Haddon välittää erilaisen kokijan maailman lukijoilleen. Millaista on elää, kun hyvinvointi vaatii erityisen tiukkoja rutiineja? Kun toisten ihmisten ilmeet ja motiivit ja kielen kaksiselitteisyys jäävät käsittämättömiksi? Kun kaikelta toivoo loogisuutta? Yöllisen koiran merkillinen tapaus on ennen kaikkea psykologinen romaani, joka onnistuu eräässä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: toissieluisuuden kuvaamisessa. Maailma ei ole meille kaikille sama emmekä me kaikki ole samanlaisia, mutta kirjallisuuden kautta voimme nähdä maailman uusilla tavoilla ja kenties jopa ymmärtää omastamme poikkeavia näkökulmia.

Teos palautti mieleeni jo aiemminkin esittämäni ajatuksen: se, että kirjoittaja löytää oman äänensä, ei ole kummoinen saavutus. Pääsääntöisesti, jotta voi kirjoittaa erinomaista kirjallisuutta, oma äänensä on kadotettava. On puhuttava toisilla äänillä ja avauduttava toisenlaisille todellisuuksille. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen – aivan kuten useat lukemisenkin tavat – ovat ekstaaseja, sananmukaisesti poissa tolaltaan (kr. ἐκ, poissa tai ulkona + ἱστάναι, sijoittaminen tai sija) tai itsensä ulkopuolella olemista. Kirjailija on eräänlainen meedio, joka kirjaa mediaansa näkyjä jostakin toisaalta. Tai henkimatkoja tekevä shamaani (Miina Supisen ilmaus eilisellä lounaallamme). Näkemykseni lähestyy romanttisen kirjailijaneron kuvaa: neron suuruus ei ole siinä, että hän tuottaa upeaa runoutta, vaan siinä, että hän antautuu itseään suurempien voimien työkaluksi.

Asiassa ei tarvitse olla mitään mystistä. Kirjailijan ekstaasi voi olla sitä, miten Georges Perec muistaakseni on kuvannut pakotteiden tärkeyttä luomiselleen: yhden ihmisen päästä syntyy vain rajallisesti ja rajallista tekstiä. Pakotteille alistuminen synnyttää jotain muuta. Tai se voi olla sitä, miten Katja Kettu avaa kirjoittamistaan: jos ei joskus istu kahviloissa kuuntelemassa, miten muut ihmiset puhuvat toisilleen, ei kohta ole mitään kirjoitettavaa. Se voi olla huolellista pohjatyön tekemistä ja lähteilleen äänen antamista. Ehkä sillä on jotain tekemistä tekijän kuolemankin kanssa; ja sen, miten tietyt aiheet ja kuvat nousevat tiettyinä aikoina pinnalle useiden tekijöiden kirjoituksissa.

Ja kyllä. Se on innostavaa ja innoittavaa, ja kun joskus kuulen itseni vaahtoavan uusimmasta aiheestani, joudun myöntämään, että kirjoittamisen ekstaasiin sisältyy myös aimo annos hurmoksellisuutta.

Kustannustoimittaja lyö pirullisen kierteen

Yritän todella ovelaa iskua, mutta lyönti jää lötkoksi. Kustannustoimittaja palauttaa sen pirullisella kierteellä. Pallo pomppaa odottamattomaan suuntaan. Onnistunko vastaamaan lyöntiin?

Joskus – eräillä jopa yleensä – palautteen vastaanottaminen voi olla vaikeaa. Kirjallisen nerouden loistava ilmentymä ei saakaan kustannustoimittajaa hykertelemään tyytyväisyydestä. Tekstissä on muka isoja rakenteellisia ongelmia, eikä sitä muutenkaan voi käsittää. Kysymys on tällöin luonnollisestikin kustannustoimittajan laiskuudesta ja lukutaidottomuudesta. Eikö se näe tätä ja tätä ja tätä? Kustannustoimittajan on oltava väärässä, sillä kukaan muu lukija ei ole tuommoisiin tarttunut.

On väärinymmärretyn taiteilijan hetki.

Koska kello käy, väärinymmärrettyydessä ei ole aikaa rypeä. On näytettävä käsikirjoitus vielä yhdelle lukijalle, sille kaikkein terävimmälle, ja esitettävä pari eksplisiittistä kysymystä. Kollega – mitä tekisinkään ilman häntä? – vastaa nopeasti ja on samaa mieltä kustannustoimittajan kanssa. Oman elämäni anarkistina minun on helpompi sulattaa palaute joltakulta, jolla ei ole valtaa tekstiin. Tilanne laukeaa, on ryhdyttävä töihin.

Ja kun sitten alkaa käydä läpi printteihin tehtyjä korjausmerkintöjä – tämä saattaa jollekin kirjailijalle olla ensimmäinen kerta, kun hän näkee tekstinsä paperilla – alkaa hahmottaa kokonaisuutta. Ruudulta on nähnyt pelkkiä yksityiskohtia, tämähän on nimenomaan yksityiskohtien romaani, mutta nyt… Miten oikeassa kustannustoimittaja olikaan. Käsikirjoitushan on paljon pahemmin levällään kuin ikinä tajusin! Lukukelvotonta kokeellista proosaa, melkein kuin… enpä sanokaan, etten suututa eräitä kollegoja.

Hikisen puurtamisen, purkamisen, kokoamisen, uudelleenkirjoittamisen aika. Onko suunnitelma sittenkin ollut liian kunnianhimoinen? Saako tämän millään ilveellä luettavaan, mielellään jopa viihdyttävään muotoon?

Totisen työstämisen jälkeen tulee voitokas tunne, että kustannustoimittajan esittämistä haasteista ainakin keskeisimpiin on vastattu.

Kiitollisuus täyttää mieleni. Onneksi on kustannustoimittajia. Onneksi on tarkkoja, kriittisiä ja hyviä kustannustoimittajia. Olisi katastrofi, jos kuningasajatukseni julkaistaisiin heti, kun ne ovat omasta mielestäni valmiita.

Pok. Pallo lentää verkon yli. Nyt se on taas kustannustoimittajan puolella. Osuuko se kenttään, osuuko?

Painossa: Isä vaihtaa vapaalle

Kansi näyttää tältä:

Jotkut kirjat syntyvät helpommin kuin toiset. Tai ainakin niiden isoimmat haasteet lankeavat jonkun toisen harteille. Siitä – ja tekstin pienimuotoisuudesta huolimatta – myös Isä vaihtaa vapaalle oli yli neljävuotinen projekti/prosessi, johon liittyy monenlaisia käänteitä: Ensin eräs kustannustoimittaja hylkäsi käsikirjoituksen. Pari vuotta myöhemmin toinen innostui siitä. Seuraavaksi kustannuspoliittiset seikat johtivat kirjalle alun perin suunnitellun kuvittajan hylkäämiseen ja muihin erinäisiin muutoksiin. Tilalle löydettiin Timo Mänttäri, joka toteutti teoksen upealla retrotyylillä – käsikirjoituksesta olen jäävi sanomaan yhtään mitään, mutta ainakin tulossa on kaunis esine!

Ilmestymisajankohtana näyttäisi olevan 15.5.

72 – Edistymisraportti

Romaanin valmistuminen on pitkällinen projekti, johon kuuluu niin leppoisia kuin hektisiäkin vaiheita. Se saattaa edetä esimerkiksi näin:

1) Idean pyörittely ja tutkimustyö alkavat, kun edellinen teos (tai edelliset) on vielä tekeillään. Se on rentoa, viihdyttävää ja antoisaa puuhastelua, jolla voi täyttää ne suvantopaikat, joita valmiimpien teosten stressaavampien työjaksojen pyörteisiin väkisinkin muodostuu. Parasta tässä ensimmäisessä työvaiheessa on Suuren Idean hahmottuminen; se on silkkaa potentiaa ja mahdollisuuksien ilotulitusta. Ideavaiheessa olevan teoksen äärellä kirjailija elää eräänlaisessa superpositiossa ja muutenkin paljon korkeammassa todellisuudessa kuin mitä tämä konkreettinen maailmamme on. Mahdollisuuksien kartoittaminen ja tutkimustyö avaavat uusia ulottuvuuksia ja laajentavat tajuntaa ja Suuri Idea ottaa kirjailijan valtaansa.

2) Ensimmäinen kirjoituskerta on edelleen melkoista hupia. Kirjailija toimii eräänlaisena siltana ideaalimaailman ja reaalitodellisuuden välillä. Jotakin sieltä paremmalta puolelta vuotaa tänne näin, ja ottaa muodon tietokoneen kovalevyllä. Suuri Idea ei kuitenkaan siirry levylle sellaisenaan: innoittunutkin kirjailija on vajavainen olento ja tuottaa visiostaan vain vajavaisen varjokuvan, vääristymät ja turmeltuneisuus pilaavat kaiken. Ei kielikään ihan mihin tahansa taivu.

3) Ensimmäinen editointi- ja uudelleenkirjoitus ei tapahdu enää pelkän innoituksen voimalla. On yritettävä paikantaa edes suurin osa ensimmäisen kirjoituskerran tuottamasta huonoudesta, ja korjattava, mikä korjattavissa on, jotta Suuri Idea näkyisi edes hämäränä hahmona kaiken kirjoituksen takaa. Tämän vaiheen lopuksi teksti annetaan luotettavan esilukijan tai kahden käsiin ja lopulta kustannustoimittajalle. Vastausta odotellessa käynnistetään seuraavan teoksen ensimmäinen työvaihe, ellei se ole jo käynnistetty.

4) Vastauksen saatuaan prekaari alkaa tehdä p—-duunia. On sulateltava kommentit, suhtauduttava niihin ja editoitava taas. On hahmotettava, että lukija ei näekään kirjoituksen ja Suuren Idean välistä yhteyttä, koska ei ole liihoitellut pää pilvissä 1. työvaiheessa. Oikeasti suuret taiteilijat eivät tietenkään tee kompromisseja, mutta minä teen: tekstin on hieman lähestyttävä lukijaa, vaikka se samalla etääntyykin Suuresta Ideasta ja muuttuu… kirjaksi? Tämä on vaikea vaihe. Kuinka paljon on hieman? Mitkä muutokset ovat hyviä, mitkä pahoja? Tämä työvaihe saattaa toistua kuin Sisyfoksen myytin uudelleentulkintayritykset. Kustannussopimus on jo olemassa, ja siinä on valmiiksisaattamisen päivämäärä. Lisäksi kirjailija alkaa jo kyllästyä aiheeseensa ja haluaisi jo heittäytyä täysillä seuraavan romaanin kimppuun. Viimeiset kuukaudet tekstiä muovataan kiireessä ja väsyneenä.

5) Viimeinen kierros ja vielä viimeisempi – oikovedoksen tarkistus – sisältävät lupauksen vapaudesta. Korjaukset kohdistuvat lähinnä pikkuseikkoihin: yksittäisiin ilmaisuihin ja sen sellaisiin. Tämä on sitä tekstin hiomista. Aiemmat työvaiheet on tehty moottorisahalla, vesurilla, taltalla, vasaralla ja nauloilla. Lopulta Suuren Idean emanaatio on ohi, seuraa emansipaatio. Riivaaja on poistunut kirjailijasta, mutta uusi on jo asettunut taloksi.

Tällä hetkellä mennään 4. vaiheen loppupuolella.

Isä vaihtaa vapaalle

Puolukan isä päättää viettää enemmän aikaa tyttärensä kanssa ja jää pois töistä. Salaisen agentin tehtäviä ei ole kuitenkaan helppo jättää. Yhteisestä lomasta muodostuu hurja karkumatka pakoon työelämän paineita. Minne mennä, kun luottokortti on kuoletettu ja autokin aivan räjähtänyt?

Minulla on ollut ilo työskennellä linjamies Timo Mänttärin kanssa lasten kuvakirjan parissa. Jos erityisiä yllätyksiä ei putoa niskaamme, Isä vaihtaa vapaalle ilmestyy WSOY:n kustantamana toukokuussa.

Tässä pieni tiiseri: