Olen aiemmin osoittanut turhautumiseni Knausgårdin tapaan kirjoittaa. Teksti on ollut minulle enimmäkseen tyhjää ja merkityksetöntä, jos kohta harvinaisen monisanaista. Se on kuitenkin ollut sujuvaa, helppolukuista ja hetkittäin viihdyttävää. Monisanaisuus tuntui vahvuudelta ensimmäisen osan loppupuolella, jatkossa ainoastaan paperin tuhlaukselta.
Harvinaisen suorapuheinen autofiktio on luonut eräänlaisen aitouden vaikutelman: olen kokenut ikään kuin kuuntelevani Knausgårdin puhetta elämästään. Tunnen joitakin sellaisia ihmisiä tosielämässäkin, jotka puhuvat, puhuvat, puhuvat, eivätkö oikein osaa rajata aihettaan vaan haluavat kertoa aivan kaiken, mikä liittyy mitenkään mihinkään – ja se on aivan äärimmäisen rasittavaa. Knausgårdin ehdoton vahvuus on ollut kohtalainen kaunistelemattomuus. Ihminen on tullut lähemmäs kuin monessa muussa autofiktiossa.
Mutta kun minulla on omakin elämä, olen erityisesti toista ja kolmatta osaa lukiessani ajatellut. Eivätkö nämä kirjat ole ennemminkin kitschiä kuin taidetta, sellaisessa Tomáš Kulkan mielessä, jossa kitschin erottaa taiteesta läpinäkyvyys. Kitschille ominaista ei ole teos itse vaan se, mitä se kuvaa. Kitschissä MITÄ ylikorostuu MITEN kustannuksella.
Kirjasarjan osakseen saama keskustelu osoittaa toki, että myös MITEN on kiinnittänyt huomiotamme. Mutta onko kysymys vain siitä, että jotkut tunnetut kirjallisuudentuntijat ovat menneet halpaan ja kohottaneet kitschin laatutaiteeksi? Onko teossarja itsessään ansainnut käsittelyn taiteena?
Kolmannen osan jälkeen olin jo lopettamaisillani sarjan seuraamisen, mutta päätin antaa sille vielä yhden mahdollisuuden. Neljättä ei vielä alkukesästä ollut suomeksi, mutta koska Knausgårdin kieli on yksinkertaista ja konkreettista, päätin lukea ruotsinnoksen.
En ole juurikaan joutunut käyttämään ruotsin kieltä lukion jälkeen, joten kielitaitoni ei ole kehuttava. Lukeminen oli hidasta ja hankalaa, ja urakka kesti yli kuukauden. Mutta se kannatti.
Vaivalloisuus ja hitaus palauttivat tyhjänpäiväisen pölötyksen tekstiksi ja toivat kirjaan taideteosluonteen, joka siitä oli ensimmäisen osan jälkeen puuttunut. Jouduin keskittymään yksittäisten lauseiden, kappaleiden ja sivujen merkityksiin ja rakenteisiin aivan toisin kuin omalla äidinkielelläni. Teksti ei enää ollutkaan kitschmäisen läpinäkyvää. Lopultakin näin kirjan, en Knausgårdia.
Hidas lukeminen voi olla monelle muullekin teokselle se oikea tapa ottaa vastaan. Teos kuin teos on kirjoitettu tavattoman hitaasti tavalliseen lukunopeuteemme verrattuna. Kirjailija ja hidas lukija suhtautunevat tekstiin samanlaisemmin kuin kirjailija ja nopea lukija, ja siinä mielessähidas lukeminen lienee lähempänä onnistunutta kommunikaatiota, asian jakamista.
Ainakin minä ruotsiksi lukiessani kiinnitin huomiota sellaisiin asioihin, joihin kiinnitän kirjoittaessanikin: rakenteeseen, kieleen, kerrontaan, yksityiskohtiin. Yksityiskohtien tasolla Knausgårdilla on ikäviä maneereja. Hän tekee samoja havaintoja kerran toisensa jälkeen: kirjassa nyökkäillään ja kohautellaan olkapäitä tautologisella tavalla. Kieltä on vaikea pitää erityisen rikkaana – mikä on tietysti juuri se piirre, jonka vuoksi kykenin kirjan ruotsiksi lukemaan.
Hitaus itsessään tuo merkityksiä sinnekin, missä niitä ei muuten huomaisi. Tikusta tulee asiaa, kun sitä tarpeeksi kauan katselee. Vaikka kielitaidottomuuttani menetin varmasti paljon, koen saaneeni tilalle enemmän. Romaanin, en höpöttäjää.
Jatkan eteenpäin ihan mielelläni. Jatkossakin toisella kotimaisella.
Jukka Laajarinne 