Luettua – Sivu 2 – Jukka Laajarinne

Kirjoja, joihin perustuvat elokuvat näin nuorena; Osa 1: Ajojahti – First Blood

Olen äskettäin lukenut peräti kaksi kirjaa, joiden filmatisoinnit ovat saavuttaneet todellisen klassikkoaseman. Molemmat elokuvat olen nähnyt yli 30 vuotta sitten, joten muistikuvani niistä ovat hataranpuoleiset. Mitään kirja vs. elokuva -vertailua en siis pysty toteuttamaan. Kirjoista haluan kuitenkin kertoa.

Ensimmäinen näistä kahdesta romaanista on David Morrellin Ajojahti (First Blood, 1972), jossa sittemmin suorastaan käsitteeksi muuttunut henkilöhahmo Rambo suoritti ensiesiintymisensä. Sylvester Stallonen näyttelemä tyyppi on niin vahva popkulttuurin ikoni, että kirjaa lukiessa on suorastaan pakko taistella kaikenlaisia mielleyhtymiä vastaan. Morrellin Rambo ei ole Stallonen näköinen, eikä tekstissä esiintyvä Rambo ole yleisnimi kenelle tahansa asehullulle pullistelijalle.

”First Blood” on kamppailutermi, joka viittaa ensimmäiseen osumaan tai verentirskahdukseen miekoin käytävässä kaksintaistelussa tai vaikkapa nyrkkeilyottelussa. Kirjan kerrontakin keskittyy nimenomaan kahden miehen välienselvittelyyn.

Kehän toisessa nurkassa seisoo Madison-nimisen kaupungin poliisipäällikkö Wilfred Teasle. Hän on Korean sodan veteraani kovimmasta päästä. Teasle on palkittu uroteoistaan Urhoollisuusristillä, toiseksi korkeimmalla kunniamerkillä, jonka amerikkalainen sotilas voi saada. Korkeampi kunnianosoitus olisi ainoastaan Kongressin kunniamitali. Teaslen asemaa poliisipäällikkönä määrittävät velvollisuus ja valta: hänen tehtävänsä on pitää hankaluudet poissa kaupungistaan. Teaslella on huono päivä, parisuhteongelmista aiheutuvaa stressiä, joka johtaa ehkä hieman tavallista joustamattomampaan toimintaan, kun hankaluudet kuitenkin päättävät asettua hänen huolekseen.

Hankaluuksien nimi on John Rambo, Teaslen kielenkäytössä pelkkä ”poika”. Myös hän on sotaveteraani, poliisipäälliköstä poiketen vailla vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Hän on irtolainen ja kulkuri. Rambolla on huono päivä oikeastaan pysyvästi: traumaperäisiä tai ehkä osittain jo alkuperäiseen persoonaan liittyviä tunteidenhallinta- mielenterveys- ja ja väkivaltaongelmia. Rambo ja Teasle ovat antiikkisimpien tarinankerronnan kaavojen mukaisesti eräänlaisia toistensa peilikuvia tai vastakappaleita. Vietnamissa sotineelle Rambollekin on myönnetty mitali – se ainoa vielä Teaslenkin kunniamerkkiä kirkkaampi.

Ajojahdin ensimmäinen osa on itsessään riittävä syy lukea kirja. Morrell kuvaa ansioituneesti konfliktin käynnistymisen. Kysymys on vallasta ja sen vastustamisesta.

Teasle kyyditsee kaupunkiinsa tulleen partaisen pitkätukkaisen pojanklopin kaupungin rajalle ja kehottaa tätä jatkamaan matkaa. Hän ei halua mahdollista rettelöitsijää ongelmikseen. Rambo palaa Madisoniin. Teasle vie tämän uudestaan ulos kaupungista ja kehottaa jatkamaan matkaa. Mutta Rambo tulee jälleen takaisin.

Teasle on yrittänyt olla mukava tyyppi. Mukavana häntä pitää jopa Rambo. Tämä leppoisa äijä on kuitenkin sotilasjohtaja: kun antaa käskyn, on varmistettava, että sitä myös noudatetaan, eikä ylemmässä asemassa oleva yksinkertaisesti voi hyväksyä vallan kyseenalaistamista. Kun Rambo kuitenkin niskoittelee, Teaslella ei ole muita työkaluja kuin voimankäytön lisääminen.

Rambo taas ei kerta kaikkiaan pysty sietämään itseensä kohdistuvaa vallankäyttöä. Kaksi jääräpäätä, jotka jollakin tasolla vain haluaisivat, että saavat olla rauhassa, eivät ainoastaan ajaudu vaan pakonomaisesti hakeutuvat konfliktiin.

Tämä on tunnistettavaa luettavaa jokaiselle vanhemmalle ja opettajalle, joka huomaa joskus jumittuvansa siihen, mitä on mennyt vaatimaan – ja jokaiselle teinille, joka ei ole suostunut vaatimuksiin. Elävä kuvaus hegeliläisestä dialektiikasta.

Poliisiasemalla Rambo suolistaa yhden poliiseista ja pakenee vuorille. Alkaa kirjan toinen osa.

Poliisimurhaaja saa peräänsä etsintäpartion koirineen. Rambo saa kuitenkin käsiinsä aseita, ja osat vaihtuvat: jahdatusta tulee takaa-ajaja.

Poliisit kuvataan enemmän tai vähemmän moniulotteisina ihmisinä: heillä on vaimonsa ja taustansa, eräretkeilyharrastuksensa ja niin edelleen. Aseistettuja partiolaisia vuorilla, joilla vaanii tappamisen ammattimies. Jos Stallonen Taistelija utuisissa muistikuvissani oli hahmo, jonka puolelle yleisön voi ajatella asettuvan, Morrellin Rambo ei sitä ole. Maastoon sulautuva joukkomurhaaja muistuttaa enemmän tappajahaita tai slasher-elokuvien psykopaatteja. Hän ei tunne sen paremmin armoa kuin myötätuntoakaan, nauttii vain pelistä, jossa on ylivoimaisen hyvä.

Vain yksi poliiseista selviää metsästä hengissä: Teasle.

Tarkkanäköiset valtapsykologiset analyysit on analysoitu jo aikaa sitten, ja vetävästi kirjoitetun kauhukertomuksenkin kuuluisi päättyä nyt, kun viimeinen eloonjäänyt onnistuu palaamaan ihmisten ilmoille. Jännite on lopussa, ja niin pitäisi olla tarinankin. Mutta Morrell sen kuin jatkaa. Hän tuo taistelukentälle uutta väkeä: kansalliskaartin, hirviöjahdista innostuneita amatöörejä ja Rambon entisen kouluttajan. Asehullut yksityisyrittäjät antavat kieltämättä kiinnostavan vaikutelman amerikkalaisen miehen sielunmaisemasta 50 vuoden takaa, mutta eivät onnistu pelastamaan romaanin loppupuolta.

Morrell rakentaa kehittelemänsä kaksoisolentoteeman täyteen mittaansa: toisiaan jahtaavat Teasle ja Rambo eivät ole ainoastaan monessa suhteessa samanlaisia, vaan lisäksi he tuntevat toistensa mielenliikkeet ja vaikutelmat suorastaan telepaattisesti. Kaupunki roihuaa, kaikkea on liikaa, ja lopulta mitalimiehet kohtaavat. Ei siitä sen enempää.

Morrellin Ajojahti on puoliväliinsä asti hyvin toimiva mieskirja vallasta ja sodasta.

Seuraavaksi: viisi vuotta aiemmin kirjoitettu naiskirja vallasta ja synnyttämisestä.

Tulossa: Rosemaryn painajainen!

Valkoinen valas

Ensimmäinen muistikuvani Herman Melvillen Moby Dickistä liittyy lapsuuteeni. Olimme isovanhempieni mökillä Leivonmäellä, ja radiossa esitettiin kirjan pohjalta tehty kuunnelma. Esitys oli hyvin dramaattinen ja vaikuttava, ja muistan vieläkin hurjat tunnelmat ja näyttelijän äänen loppukohtauksessa, jossa valas hyökkää ja upottaa koko laivan. Internetin mukaan vuosi lienee ollut 1976, ja kuunnelmasovitus oli Paavo Rintalan käsialaa.

Kirjan luin noin kymmenvuotiaana. Siitä muistan lähinnä alkuasetelmia: kertoja-Ismaelin, hämärät majatalot ja oudon Queequegin. Ja sen, että kirja oli jotenkin pitkä ja raskas.

Moby Dickin lukeminen uudelleen on häälynyt kiehtovana mahdollisuutena koko aikuisikäni. Laukaisevana tekijänä toimi kirjoitustyöni: olen kirjoittamassa Hurmeen maulle jatkoa, edelleen romantiikan hengessä, tällä kertaa osin vanhan ajan seikkailukertomuksen hengessä. Mikä oiva tekosyy palata tällaisten klassikoiden pariin!

Pitkä ja raskas. Tämä muistikuvani osoittautui paikkansapitäväksi. Moby Dickin lukemiseen meni tällä kertaa miltei kaksi kuukautta (10-vuotiaana luin sen arvatenkin noin viikossa). Kaksi mieleenpainuvaa ja yllättävää kuukautta.

Isoin yllätys oli, ettei Valkoinen valas ollutkaan tarinan ehdoilla etenevä, suoraviivainen seikkailukertomus tai lukuromaani kapteeni Ahabia riivaavasta pakkomielteestä. Nykybestsellereiden valtavirtaa vasten tarkasteltuna teos näyttää päin vastoin jopa kokeelliselta ja romaanimuotoa koettelevalta. Kerrontaa katkovat pitkät aiheeseen liittyvät esseet. Näiden aiheina ovat esimerkiksi valaat mytologiassa ja taiteissa, valkoisen värin symboliset merkitykset, eri valaslajit ja niiden anatomia, valaanpyynnin ja valastalouden käytännöt… Teoksen alkumetreille sijoittuu myös Joonan kirjaa käsittelevä kymmensivuinen saarna.

Nämä muodolliset koettelevuudet herättävät kysymyksen: Jos romaanit olivat wanhoina hywinä aicoina tällaisia, onko kirjallisuus 150 vuodessa latistunut ja yksinkertaistunut, hukannut mahdollisuuksiaan, muuttunut miellyttävämmäksi? Mieleen juolahtaa muutamia muitakin suuria klassikoita, joiden rinnalla 2000-luvun kehututkin romaanit näyttävät lähinnä miellyttämään pyrkivältä tarinoinnilta.

Mutta ei. Moby-Dick ei vahvista ajatusta kirjallisuuden löpsööntymisestä. Se oli omana aikanaan aivan yhtä omintakeinen romaani kuin nytkin eikä saanut osakseen lukevan yleisön suurta suosiota. Kirjasta tuli kaupallinen floppi, jota myytiin Melvillen eläessä kolmisen tuhatta kappaletta. Kirjailija itse kuoli lähes unohdettuna. Saman kohtalon toki kokevat edelleen monet, toinen toistaan kunnianhimoisemmat ja hienommat teokset.

Vaikkeivät Moby Dickin sommittelu ja kerronnalliset ratkaisut olekaan kepeitä ja mielisteleviä, on teoksessa voimakkaat ja dramaattiset paikkansa, jotka kutkuttavat herkullisella patetiallaan. On esimerkiksi vaikea olla iloitsematta ihmisverellä ja Pyhän Elmon tulella karkaistusta harppuunasta, jolla kapteeni Ahab aikoo valaansa pyydystää. Tai alkupuolen kohtauksesta, jossa Ismael astuu ahavoituneen, barbaarisen, kaskelotinhampailla koristellun ”kannibaalilaivan” kannelle pestautuakseen sen miehistöön. Siellä hän keskustelee jäntevän, päivettyneen ja ryppyisen merikarhun kanssa:

”Onko minulla kunnia puhua Pequodin kapteenin kanssa?” kysyin päästyäni teltan oviaukolle.
”Ja entäpä jos sinulla olisi kunnia puhua Pequodin kapteenin kanssa – mitä haluaisit hänestä? kysyi mies vaativaan sävyyn.
”Ajattelin ottaa pestin.”
”Vai niin, vai ajattelit. Minä huomaan että sinä et olekaan nantucketilaisia – oletkos koskaan ollut pirstaleiksi lyödyssä veneessä?”
”En, en koskaan.”
”Et siis ilmeisesti tiedä yhtään mitään valaanpyynnistä – vai mitä?”
(suom. Seppo Virtanen)

Teos on sisällöltään ja teemoiltaan niin runsas, että jätän niiden analysoinnin suosiolla toisaalle. Sen sijaan haluan kehua romaanin tuoretta sarjakuvasovitusta.

Janne Torisevan mittava Valas on harvinaisen komea sarjakuvaromaani, jonka vahvasti ranskalaisvaikutteinen piirrostyyli ja huumori vetoavat minuun syvästi. Etsimättä mieleeni tulee sellaisia mestareita kuin Manu Larcenet ja Lewis Trondheim, joiden kanssa Toriseva painii nyt ihan samassa sarjassa.

Valas on varsin vapaa tulkinta Melvillen romaanista. Juonen pääpiirteet pitävät yhtä ja tarina on tunnistettava. Monien yksityiskohtien, sivujuonteiden ja joidenkin henkilöhahmojen tasolla Toriseva kulkee kuitenkin ihan omia polkujaan. Tämä on välttämätöntäkin, kun jotain niin isoa kuin Moby Dick siirretään toiseen taidemuotoon. Essexin hylky ja miehistön jäsen nimeltä Steelkit virittelevät tarinaan vinksahtanutta intertekstuaalisuutta. Symbolistinen, väkevä ja hurja, samalla sopivasti hassu sarjakuvatiiliskivi on komea ja näyttävä teos, parasta lukemaani sarjakuvaa pitkään aikaan. Mutta toisin kuin alkuperäisromaani, Valas ui virtaviivaisesti myös viihteen kategoriassa. Iso suositus eurooppalaisen sarjakuvan ystäville!

Kyberavaruuden katoamisesta

Pauliina Haasjoki esittää kiintoisan huomion teoksessaan Himmeä sininen piste: internetissä toimimiseen liitettiin ennen vanhaan spatiaalisia ilmaisuja. Verkkoon ikään kuin mentiin ja sinne miellettiin paikkoja, joiden välillä luovittiin. Nämä tilalliset ilmaisut ovat sittemmin kadonneet käytöstä, eikä netissä enää edes surffata.

Kun sain ensikosketukseni internetiin vuoden 90 paikkeilla, oli ilmeistä, että netissä liikkumisen paikallisuus perustui sen konkreettiseen, aineelliseen perustaan. Kun istuin päätehuoneeseen ja otin sieltä yhteyden yhteen yliopiston keskustietokoneista, tiesin suunnilleen, missä missä kkäyttämäni kone fyysisesti sijaitsi. Mikäli koneella oli paljon kuormaa, sisäänpääsyä saattoi joutua jonottamaan; siirtyminen vei aikaa hieman kuin oikea matkustaminen. Sama päti puhelinyhteyksiin kotimodeemilta: vapaita linjoja ei ollut rajattomasti ja yhteydenotto yliopiston koneisiin tapahtui helposti kuviteltavissa olevia johtoja pitkin.

Jos sitten otin yliopiston koneelta yhteyden ulkomaille esimerkiksi jotain MUDia pelatakseni, sama toistui; etäisyydet olivat isompia, kaapeleiden kulkureitit tiedettiin jotakuinkin (muistelisin vaan en ole varma, että Atlantin alittavasta tietoliikenteestä iso osa kulki Tanskan kautta), ja kone, jolla pelasin, sijaitsi jälleen jonkin ihan tietyn yliopiston tiloissa. Netin toiminnot tapahtuivat eri paikoissa ympäri maapalloa, ja niitä asioita piti ”mennä” tekemään.

William Gibsonin romaanissa Neurovelho (1984) kyberavaruus ilmeni hakkerille ikään kuin moniulotteisena pelimaisemana, jossa eri tietokoneet suojamuureineen näyttäytyivät visuaalisina objekteina, ja en-nyt-muista kuka eurooppalainen filosofi puhui virtuaalitilasta kuin ajattelun moodina: kun käynnistän peliohjelman, otan yhteyden toisaalla sijaitsevaan tietokoneeseen, tai kun vain soitan puhelimella ystävälleni, asetun virtuaalitilaan: alan operoida sähköisessä todellisuudessa, joka ei ole sama asia kuin se fyysinen ympäristö, jossa kehoni sijaitsee.

Näiden mielteiden ja ilmaisujen katoamisen syy on ilmeinen: erityisesti mobiiliteknologian yleistymisen myötä kyberavaruudesta on tullut ubiikkia, kaikkialla läsnäolevaa. Olemme – muinaisen mainoslauseen mukaisesti – kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Emme soita ystävämme kotiosoitteeseen, emme ota yhteyttä tiettyyn koneeseen tietyssä rakennuksessa emmekä mieti, missä konehallissa hakukone meille sivustoja ehdottelee.

Nämä huomiot koskevat luonnollisesti vain ”tavallista” rivikäyttäjää. Ne, jotka tietoliikenneyhteyksiä rakentelevat, tietävät edelleen, missä kaapelit kulkevat; ja tietomurtoa suunnitteleva krakkeri, samoin kuin häntä jäljittävä tietoturvahenkilö ovat varmasti hyvin tietoisia bittien reiteistä ja maantieteestä. Toki tietämättöminkin käyttäjä huomaa verkon voimakkuuden alueelliset vaihtelut ja puutteet.

Verkon paikallisuudet jäävät huomaamatta, paitsi laitteiden liikkuvuuden vuoksi, myös siksi, että käyttöliittymiä on kehitetty ja nopeutta lisätty nimenomaan, jotta rautaa niiden takana ei tarvitsisi huomata.

Samalla tietoisuutemme siirtymät nettiin ja sieltä pois ovat muuttuneet epämääräisemmiksi. Irrottaudumme virtuaalitilasta kokonaan vain harvoin. Kun samassa huoneessa sijaitseva kännykkä haittaa keskittymistä muihin toimiin, johtuu se siitä että mieli on alituiseen kiinnittynyt siihen; virtuaalitila on lomittunut tai sekoittunut muuhun ajatteluun ja olemiseen.

Kaiken kaikkiaan tilallinen kyberavaruus ei ole kadonnut. Tullessaan ubiikiksi se on muuttunut epäpaikaksi. Jätämme sen huomaamatta hieman samaan tapaan kuin jätämme huomaamatta muutkin sellaiset ilmiöt, jotka ovat liian tuttuja, liian arkisia, liian tavallisia. Kyberavaruus ei ole ”kollektiivinen hallusinaatio”, jonka Gibson kuvitteli. Sen sijaan ainakin merkittävästä osasta siitä on tullut kollektiivista tiedostamatonta.

Lukuvuosi 2019

Olen tänäkin vuonna lukenut suunnilleen kirjan viikosssa, yhteensä 55 kirjaa kannesta kanteen. Tahti on ollut melko vakio koko aikuisikäni. Enemmänkin varmaan voisi, jos ei olisi niin paljon muuta tekemistä. Kirjallisuus on kuitenkin – onneksi – vain yksi tärkeä osa elämääni.

Mikä kirja milloinkin kolahtaa, riippuu elämäntilanteesta, kokemuksesta, kehitysvaiheesta. Kirjat, jotka olisivat ehkä joskus 25 vuotta sitten räjäyttäneet tajuntani, saattavat nykyään herättää väsyneen, kyllästyneen huokauksen: ”Tämä on jo niin nähty.” Teosten pintataso kuten fiktiivisten henkilöiden luonteenpiirteet tai juonenkuljetus itsessään ei yleensä enää riitä. Tarinaa tärkeämpää on, miten kiinnostavia keinoja kerronnassa on käytetty, ja mitä sen avulla on maailmasta avautuu. Tarjosiko teos minulle jotain, mitä minulla ei jo ollut? Joskus harvoin, kaikesta huolimatta edelleen, joku saattaa pelkillä kertojantaidoillaan huijata minut tarinansa sisään, uppoutumaan. Silloin tunnen olevani lukijana juurillani. Eläytyminen minut alun perin kirjallisuuden ääreen veti.

Ja höpön löpön. Puhe on pidetty. Nyt itse palkintojen jakoon. Vuoden mieleenpainuvimmat lukukokemukseni, aakkosjärjestyksessä, ovat tässä:

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Älykäs historiaa, muistia ja vastuuta tutkiva romaani. Rakenne ja metaforat kohdillaan, henkilökuvaus sumeudessaan oivaltavaa. Barnesin kaunis ja selkeä tyyli herättää suorastaan kateutta.

Malcolm Bradbury: Vaihtokurssit
Kielitieteilijä, professori Petworth, on luentomatkalla kylmän sodan aikaisessa Itä-Euroopassa. Brittiläinen pidättyväisyys ja Petworthin tahdottomuus kohtaavat kohtaavat aivan toisenlaisen kulttuurin, joka on paraikaa käymässä läpi vallankumouksellista kieliuudistusta. Väärinkäsitykset, huonosti puhuttu englanti ja itäsaksalaistyylinen paranoia luovat vaivaantuneen tunnelman ja paljon kiusallisia tilanteita. Nauraa tyrskähtelin lukiessani enemmän kuin pitkään aikaan. Bradbury venyttää kirjansa puskafarssia vaarallisesti lähestyvän vireen äärimmilleen – ja saa kuin saakin sen kantamaan koko 400 sivun mitan loppuun asti.

Marguerite Duras: Rakastaja
Autofiktiivinen pienoisromaani kirjailijan nuoruuden rakkaudesta on yhdellä kertaa väkevän romanttinen ja tylyn realistinen. Ulkoisesti kuvatut tunteet ovat suuria mutta jäävät kokijalleen käsittämättömiksi. Lukijalle ne avautuvat ehkä paremminkin. Miltei behavioristisesta tyylistään huolimatta helposti, lukemistani Durasin kirjoista jopa helpoiten lähestyttävä. Sivumääräänsä suurempi teos.

Peter Englund: Sodan kauneus ja kauheus
19 tavallisen ihmisen kohtalot ensimmäisestä maailmansodasta. Synteesiä tavoittelematon, rivimiesten ja sairaanhoitajien kokemuksia välittävä kerronta tavoittaa sodan konkreettisen todellisuuden paremmin kuin yksikään suurten linjojen yhteenveto. Englund ei selittele. Näyttää sitäkin enemmän, kirjoittaa kuin parhain romaanikirjailija. Mitä on mennä Verduniin, kun jo valmiiksi tietää, että 2/3 menijöistä kuolee? Ja voi hyvä tavaton, miten tehokas, kauhuelokuvamainen lopetus!

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Melkoinen yllätys, jotain aivan muuta kuin olin odottanut. Älkää uskoko juttuja, joiden mukaan kirja tapahtuu kokonaisuudessaan yhdessä salissa. Eeppinen viritelmä kertoo parkkilaivaosakeyhtiön perustamisesta, saaristolaisyhteisön hierarkioista, salakuljetuksesta, agraariyhteisön kääntymisestä kohti globaalia kauppaa, piippua polttavista ja rommia juovista merikarhuista, ja on parhaimmillaan hyvinkin tiheätunnelmainen ja toisinaan aivan hillittömän hauska. Työläs luettava, kyllä, mutta Kilpi kyllä palkitsee vaivannäön.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia
Kts. aiempi kirjoitukseni teoksesta.

Iris Murdoch: The Sea, The Sea
Kts. aiempi kirjoitukseni teoksesta.

Antti Salminen: Mir
Salminen jatkaa pitkälti Lomonosovin moottorissa luomansa poetiikan parissa. Sienten ja kasvien välisestä ikiaikaisesta sodasta kertova fragmentaarinen romaani(?), taukoamatonta absurdien scifi-ideoiden ilotulitusta.

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput
Dialoginen esseeteos romaanien lopettamisesta sisältää ainakin pari itselleni ammatillisesti tärkeää ajatusta. Erityisen avartava oli muistaakseni Vuolan havainto romaanien (sopii myös runokokoelmiin) saturaatiopisteestä, käännekohdasta, jolloin kirjailija on käyttänyt teoksen mahdollisuuksia avaavat pelimerkkinsä ja alkaa sulkea tekstiään kohti perinteisen kerronnan vaatimaa loppua.

Natalian pauloissa

Kuva: Elise Watteauville a.k.a. Jussi Karjalainen

Laura Lindstedtin Ystäväni Natalia kuuluu vuoden kiehtovimpien lukukokemusteni joukkoon. Romaanista riittäisi paljonkin puhuttavaa, mutta ajallisista syistä joudun tyytymään vain muutamaan huomioon.

Kyseessä on parisataasivuinen fiktiivinen tapauskertomus Sivistyneestä ”Nataliasta” (nimi muutettu), joka hakeutuu terapeutin sohvalle valittamaan vaivaansa: päässään myllääviä rakastajiaan.

”He ovat poissa, mutta he ovat päässäni […]. He ovat perustavalla tavalla poissa, vaikka olisivat kanssani. Vaikka olisivat sisälläni! Mitä enemmän suutelen heitä, sitä vähemmän he ovat siinä. Ja sitten he ovat taas poissa. He kävelevät ovesta ulos […]. Minun aivoni alkavat loihtia esiin erilaisia ajatuksia, joihin heitä ripustan. […] Minä olen aina siellä mukana, keskellä, minuun työnnytään kaikista aukoista ja minä täytyn, mutta se ei lopu koskaan, ja minun pääni tulee kipeäksi. Eikä minuun mahdu yhtään järjellistä, edistyksellistä ajatusta, koska pääni on täynnä näitä rakastettuja. Jotka ovat poissa.”

Alkaa monivaiheinen, ensisijaisesti psykoanalyysiin tukeutuva terapiasuhde, jossa – freudilaisten odotusten mukaisesti – peitellään ja harhautetaan vähintään yhtä paljon kuin puhutaan asioista niinä itsenään. Sen paremmin tapauskertomuksen kirjoittanut kertoja kuin hänen aiakkaansa ei vaikuta kertojana erityisen luotettavalta. Symboliikka on rönsyilevää ja monin paikoin hämärää, ja lukija joutuu kirjan suhteen samankaltaiseen asemaan, kuin missä kirjan psykoanalyytikko on suhteessaan asiakkaaseen: tulkitsijan rooliin.

Kirjan humoristisimpia ja hauskimpia piirteitä on terapeuttikertojan kujalla-oleminen (In-der-Gasse-Sein). Hän nielee asiakkaansa tarjoilemat syötit ja pyörittelee teoreettisia pohdintojaan niin, ettei aina näe ilmeistä. Hänen puolustuksekseen sanottakoon, että loppua kohden päästään kuitenkin lähemmäs ydintä: sitä, mikä on ollut aavistettavissa jo alusta asti.

On tietenkin tunnustettava, että mustetahratestin tapaan kirjan tulkinta kertoo enemmän tulkitsijastaan kuin kirjasta itsestään. Tämä pätee myös minuun.

Olen joka tapauksessa ymmärtävinäni teoksen kuvauksena siitä, miten patriarkaaliset valtarakenteet estävät ihmisten välisen yhteyden, kohtaamisen, kokonaisina. Terapeutti, itse asiassa koko psykoanalyysin hanke, edustaa itse näitä valtarakenteita. Teoreettinen sanasto, kieli, on hänen turvapaikkansa, älyllistävä defenssi paljasta todellisuutta vastaan. Natalian sanoin: ”Sanoit minulle kerran, että kielellä on kaikki valta.”

Kritiikeissä Natalia on nimetty seksihulluksi, vielä useammin nymfomaaniksi. En muista kumpaakaan sanaa mainitun teoksen sivuilla, mutta vastaanotto kertoo siitä, että Ystäväni Natalia on hämmästyttävänkin ajankohtainen teos, vaikka naisten seksuaalisten halujen kuvittelisi olleen hyväksyttyjä jo… aika pitkään. Mikään tapauskertomuksen sivuilla ei nimittäin viittaa todelliseen hyperseksuaalisuuteen. Hänellä on suhteita: pidempiä, lyhyempiä ja irrallisia. Tekeekö tämä hänestä nymfomaanin? Jos miehellä on koko ajan pillu mielessä, hän on – mies. Nymfomaani-leiman lyöminen Natalian otsaan näyttää lähinnä kurinpidolliselta toimelta.

Tähän seikkaan huomio kiinnittyy myös Natalian kertomuksessa siitä, kuinka hän on lapsena kaatunut polkupyörällä:

Ja minä huudahdin isälleni: ’Katso, isä, minä ajan sinun rinnallasi!’ Minulla ei ollut enää apupyöriä, ne oli poistettu kesän alussa, osasin ajaa ja niinpä ajoin isäni rinnalla, kuten juuri sanoin. Mutta juuri kun olin sanonut nuo sanat, kun olin sanonut ajan sinun rinnallasi, vauhtini kiihtyi, koska halusin myös pysyä isän rinnalla, ja minä annoin mennä, en jarrutellut, ja sitten, yhtäkkiä, ohjaustankoni pyörähti ympäri.

Verinen onnettomuus kääritään freudilaiseen sumutukseen, höpinään isän ja äidin rinnoista, maitorauhasista, sanallisesta rikkomuksesta, vaikka todellinen virhe oli ollut yhtä lujaa ajaminen kuin isä.

Rajojen ylittäminen, valta-asetelmien koetteleminen läpäisee koko teoksen. Terapian puitteet alkavat rikkoutua jo ensimmäisellä vastaanotolla. Natalia ei istu asiakkaan paikalle vaan ottaa tilan haltuunsa. Toisella käynnillä tämä jo ärsyttää terapeuttia, jonka valta-asemaa tämä horjuttaa.

Kertoja-terapeutti hahmottelee rajojaan esimerkiksi näin: ”[…] ne 45 maksettua minuuttia, jotka luovat terapiaistunnolle turvalliset kehykset.” Kuitenkin hän rikkoo nämä rajat heti ensimmäisen tapaamisen päätteeksi.

Sovimme seuraavan tapaamisen, […] josta, tavoistani poiketen, päätin olla laskuttamatta. En minä Nataliaa pienituloiseksi epäillyt, mutta halusin luoda mahdollisimman paineettoman tilan, ja raha synnyttää aina jännitteitä […].

Laskuttaminen on kuitenkin olennainen osa ainakin psykoanalyyttistä terapiaa. Se määrittää kontekstin: kyseessä on asiakassuhde, ei ystävyyssuhde. Erään Amerikassa tehdyn kyselyn perusteella psykoanalyytikot pitävät rahan ottamatta jättämistä jopa vakavampana rikkomuksena kuin seksuaalisuhdetta asiakkaan kanssa.

Rajoja ylitetään kirjassa lisääkin: on vääränlaista koskettamista. On laitonta urkintaa, jonka terapeutti-kertoja kuittaa, kuin siinä ei olisi mitään kummallista.

Tarinan lisäksi Natalia oli ensimmäisen kerran todistettavasti valehdellut minulle. Kirjeensä lopussa hän väitti olleensa sairaalahoidossa, minkä pystyin helposti selvittämään. Asia oli, niin kuin olin epäillytkin: Natalia ei ollut viettänyt päivääkään psykiatrian osastolla.

Ja niin edelleen. Natalian terapiakäynnit ovat alusta asti olleet jotakin muuta kuin terapiaa. Ne ovat olleet aidon yhteyden etsimistä.

Vaikka rajoja loukataan, niitä ei sittenkään todella rikota. Enimmäkseen terapeutti toimii, kuten psykoanalyytikon odotetaankin toimivan. Analyysin menetelmä on esittää hyväksyvää, olla kuin asiakas kelpaisi syvimpine kaikkineen. Puheeen tasolla psykoanalyytikko hyväksyy naisen ruumiillisuuden, mutta ruumiillisella tasolla tämä kielletään; lopulta asiakkaasta otetaan vastaan ainoastaan sanallistettu ja symbolisoitu. Kertomuksen terapeutti ei juuri poikkea Natalian poissaolevista rakastajista, jotka poimivat rusinat pullasta. Hän vain poimii eri rusinoita kuin nämä.

Natalia on jälleen petetty.

Lukijaa ei.

Filosofia kauhuna: Enkelten aika

Sankka sumu ja talvinen kylmyys saartavat vanhan lontoolaisen pappilan. Ihmisiä kartteleva kirkkoherra Carel hallitsee rakennusta ja sen asukkaita etäisenä, jyrkkänä despoottina. Jo edellisessä seurakunnassaan Carel tunnettiin ”omituisena kirkkoherrana”, täällä hän ”vaikutti sekä hälyttävämmältä sinänsä että myös täysin suojattomalta. Valtavana ja pelottavana hän erosi ympäristöstään, ikään kuin hän olisi ollut jonkin toisen ulottuvuuden vaikeasti havaittava asukas.” Vierailulle pyrkijät käännytetään ovelta. Ketään ei oteta vastaan, kirjeisiin ei vastata, edes Carelin veljeä Marcusta ei päästetä pappilaan. Huhutaan kaikenlaista, ja jotkut pitävät kirkkoherraa tasapainottomana. Liian tasapainottomana käyttämään hänelle annettua valtaa.

Talon alta kuuluu aika ajoin häiritsevää jyrinää. Se on logistiikan, tehokkuuden ja teknologian ääni. Maan alla kulkee metrotunneli.

Pappilan lattioilla ja pöydillä ajelehtii kirja, joka kenties on saanut Carelin menettämään uskonsa ja järkensä. Kun Pattie, talon palvelijatar siivoaa kirkkoherran huonetta, hän päätyy lukemaan sen sen sanoja.

”[…]oikeastaan se ei ollut lukemista, koska ne eivät merkinneet hänelle yhtään mitään. Sanat kuulostivat järjettömiltä ja kauheilta kuin jonkin katastrofin etäinen jyske. Tuollainenko maailma oli, kun ihmiset olivat kyllin älyllisiä ja älykkäitä nähdäkseen sen todellisuuden? Tällaistako oli kaiken sen alla mikä näytti joltakin?”

Marcus – pyrkimystensä perusteella Iris Murdochin tai ehkä Sami Pihlströmin alter ego – kirjoittaa tutkimusta (työnimeltään Moraali jumalattomassa maailmassa), jonka tarkoitus on vapauttaa moraali mytologiasta. Samalla hän yrittää pelastaa hyvän käsitteen sekä moraaliin liiittyvän ehdottomuuden ja velvoittavuuden.

Marcus pelkää Carelia kuten muutkin tämän vaikutuspiiriin joutuneet ihmiset. Veljesten on kuitenkin kohdattava. Marcus onnistuu tunkeutumaan pappilaan, pääsee kuin pääseekin keskustelemaan veljensä kanssa – ja järkyttyy kuulemastaan.

Jumala on kuollut. Marcuksen kaltaiset moraalin yhtenäisyyden puolustajat ovat teologeja filosofin valepuvuissa. He valehtelevat Hyvästä, koska eivät uskalla katsoa totuutta. ”On vain voimaa ja voiman ihme, on vain sattumaa ja sattuman kauhistuttavuus.”

Jumalan kuolema on vapauttanut henkivaltoja ja voimia, enkeleitä. Ne ovat Jumalan ajatuksia, ja ”nyt kun hän on poissa […] me olemme enkelien saalista.”

Marcus yrittää puhua rakkaudesta – johon romaanin useimmat muut henkilöt yrittävät tuudittautua – mutta Carel on jyrkkä: ”Ihminen voi rakastaa vain enkeliä. Ja se kaamea rakkaus ei ole rakkautta. Ne, joiden kanssa enkelit pitävät yhteyttä, ovat hukassa.”

Synkästä nihilismistään huolimatta Carel toimii, tuntee kutsumusta toimia pappina: ”Jos Jumalaa ei ole, minun kutsumukseni on olla olemattoman Jumalan pappi. […] Kun jaan ehtoollista, olen Jumala.”

Carelin muuttanut paha kirja on nimeltään Sein und Zeit, ja Enkelten aika on luettavissa romaanimuotoisena vastakirjoituksena Heideggerin filosofialle. Jälkeenjääneissä papereissaan – keskeneräiseksi jääneessä Heidegger-tutkimuksessaan – Murdoch nimitti Heideggeria jopa Luciferin henkilöitymäksi ja syytti tätä aivan aiheellisesti moraalitajun puutteesta.

Enkelit henkivoimina, nuo Jumalan ajatukset voitaneen ymmärtää ideologioina, aatteina ja intohimoina. Näin ymmärrettyinä niitä ovat esimerkiksi neuvostokommunismi, jota pappilan talonmies on paennut kodittomuuteen, romanttinen rakkaus, johon yksi jos toinenkin tukeutuu merkityksettömyyttä kartellessaan… Ja sitä on natsismi – jumalaton uskonto Hitler-ylipappeineen – johon Heidegger itse lankesi.

Kertomuksen Heidegger-kriittiset rinnastukset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Erityisen viehättävä on tapa, jolla Murdoch on vienyt akateemisen ajattelun goottilaisen romaanin osin kömpelöönkin muotoon ja pukenut sen ylle outouden tunteen. Hengellisen todellisuuden ja Hyvän idean pirstoutuminen monoteismista intohimojen polyteismiksi – normaalisti lähinnä teoreettisesti mielenkiintoinen aihe – näyttäytyy Enkelten ajassa kauhistuttavana, kuin totuus ”olisi vain musta kuilu tai muistuttaisi lintuja, jotka kyyhöttävät tomussa, pimeässä komerossa”.

Tekstilainaukset Eila Pennasen suomennoksesta vuodelta 1969.

* * *

Löysin Iris Murdochin mitä soveliaimpaan aikaan. Filosofi-kirjailijan syntymästä on tänään 15.7.2019 kulunut 100 vuotta.

Meri, meri

Julkkisohjaaja Charles Arrowby ostaa talon pikkukylän laitamilta meren rannasta ja jättää Lontoon teatteripiirit. Taroituksenaan hänellä on asettua eläkkeelle, rauhoittua ja ottaa etäisyyttä erinäisiin ihmissuhdesotkuihin. Muutamakin romanssi on jäänyt vähän avoimeksi, ja niitä voi yksinäisyydessä mietiskellä samalla kun kirjoittaa muistelmiaan tai päiväkirjaansa, tai kehkeytyisiköhän siitä omaelämäkerrallinen romaani. Ehkä hiljaisuudessa voi kasvaa ihmisenäkin.

Charles ui kesäisen valtameren aalloissa mielellään. Mahtavassa, voimakkaassa elementissä on virkistävää käydä uimassa, vaikka kuiville nouseminen onkin kallioisessa jyrkässä rannassa vaikeaa, eivätkä mainingit tahdo päästää otteestaan. Niin kuin eivät päästä rakkaudetkaan. Ja jossakin siellä suolaveden syvyyksissä elää hirviöitä.

Iris Murdochin romaani The Sea, The Sea käynnistyy realistisen oloisena joskin ironisena kertomuksena Charlesin romanttisesta ajattelusta ja omaelämäkerrallisesta kaunistelusta. Kun ilmenee, että samassa rannikkokylässä sattuukin asumaan eräs Hartley, Charlesin nuoruudenrakastettu, hänen vuosikymmeniä sydämessään vaalimansa, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkautensa – vieläpä onnettomassa avioliitossa, josta tämä on ehdottomasti pelastettava takaisin alkuperäisen ja oikean rakastajansa kainaloon! – ja kun Lontoon-draamatkin tunkeutuvat kutsumatta vierailulle, kääntyy tyylilaji absurdiksi teatteriksi.

Prosperomaisesti lähimmäisiään hallitseva Shakespeare-ohjaaja välineellistää lähipiirinsä ihmiset oman unelmansa ja rakkaustarinansa näyttelijöiksi ja työkaluiksi. Mutta kuka on sitä, mitä esittää olevansa? Eivät ainakaan näyttelijät! JKaikkein eniten sumuttaa tarinansa minäkertoja, etenkin itseään. Tässä romaanissa kaikki on teatraalista ja dramaattista. Juonenkulkua sen enempää paljastamatta on todettava, että Murdoch on onnistunut kirjoittamaan kirjan sivuille mitä viihdyttävimmän ja samalla epäuskottavuudessaan mielipuolisimman sosiaalisen asetelman – asetelman, jollaisen voi helposti kuvitella näkevänsä näyttämöllä, mutta jollainen on romaanin sivuilla jokseenkin ällistyttävä. Olen näkevinäni monet teoksen kerrontaratkaisuista ei ainoastaan ironisina vaan suorastaan parodisina.

Murdoch rakentelee jännitteitä alleviivaillen, lukijalle silmää vinkkaillen. Tiedättehän: jos kertomuksen alkusivuilla esitellään ”pistooli”, etenkin jos se esitellään erityisen suurin elkein, voi olla varma, että sitä käytetään myöhemmin. Lukijan jännitettäväksi jää, millaisissa olosuhteissa ja miksi pistooli laukaistaan. Päähenkilön häikäilemätön, pimeä käytös saa paikoin suorastaan haukkomaan henkeä. Ei! Ei! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?!

Romaanin loppupuolen yliluonnolliset elementit ovat myös mitä nautinnollisinta luettavaa – etenkin ne, jotka kertojalta itseltään menevät ohi.

Murdochin tunne-elämää, päätöksentekoa ja motivaatioita valottavat tarkat oivallukset kruunaavat kokonaisuuden: The Sea, The Sea on yksi viime aikojen piristävimmistä lukukokemuksistani. Ensimmäinen kosketukseni Iris Murdochin tuotantoon teki ison vaikutuksen. Lisää tällaista!

Toisten lukukokemuksia:

Luettua elämää
PS Rakastan kirjoja
Luetut, lukemattomat

Vuoden parhaat

Perinteisen lukuvuosipäivityksen paikka. Vaiko aika?

Lukutahtini on ollut viimeisten parinkymmenen vuoden ajan aika vakio: vähän päälle kirja viikossa, 50-70 kirjaa vuodessa. Sillä on menty nytkin: vuoden 2018 mittaan olen lukenut 55 oikeaa kirjaa (”Oikean” kirjan ja muun kirjankaltaisen painotuotteen välinen raja on häilyvä ja mielivaltainen. Ei siitä sen enempää.).

Onko määrällä mitään väliä? Erään facebook-tuttuni paheksui joidenkin ihmisten sadan kirjan vuositavoitteita, jonka jälkeen asiasta keskusteltiin hänen seinällään jonkin verran. Silloin argumentit olivat toiset (laatu vs. määrä, viihtyminen vs. tarkka, ymmärtävä lukeminen, itseisarvot vs. päämäärät), mutta jatkan tässä vielä aiheen liepeiltä.

Omasta lukemisestani valtaosa on hyvin hidasta erityisaiheiden tutkimista, opiskelua ja yksityiskohtien metsästämistä. Kirjoitustöideni myötä erikoistun tilapäisesti johonkin osaamisalueeseen. Se on antoisaa, kiehtovaa ja tajuntaa laajentavaa tutkimusmatkailua, joka johtaa aika ajoin melkoisiin älyllisiin aivo-orgasmeihin.

En kuitenkaan ylenkatso määrällistä lukemista. Yleissivistys on ihan kelpo, tavoittelemisen arvoinen porvarillinen hyve, jota ei saavuteta lukemalla huolellisesti viisi tai edes kymmenen runokokoelmaa tai filosofian klassikkoa. Yleissivistykselle sukua on ”lukeneisuus”, joka ei myöskään synny kourallisesta teoksia. Laadun ohella myös määrällä ja tekemisen laveudella on väliä. Ainakin jossakin, ainakin joillekin: myös minulle.

Tällaisten, toisia ihmisiä vahingoittamattomien äärellä olen enimmäkseen arvorelativisti. Mielestäni on ihan oikeutettua olla kapea-alainen spesialisti. On myös ihan oikeutettua olla yleissivistynyt ilman minkäänlaista erikoisalaa. Myös täydellinen oppimattomuus on aivan mukiinmenevänä elämänmuoto, mikäli ihminen ei ole moukka tai paskapää (näissä häiriötiloissa sivistämistä ja opettamista voi ainakin yrittää, vaikkei niiden tehosta persoonan parantajina voikaan antaa takeita).

Onnekkainta lienee, jos ihmisessä yhdistyvät hyvä persoona, hyvä yleissivistys ja vielä erityinen osaaminenkin. Mutta ajauduin jo aiheestani etäälle. Tarkoitukseni oli kuitenkin kertoa vuoden parhaista lukukokemuksistani. Ohitan tässä ne erityiset tajunnanräjäytystyömaat, joiden mahtavuus on niiiin kiinni omissa tutkimisen tavoitteissani ja siinä, miten teosten yksityiskohdat keskustelevat muiden samaan projektiin liittyvien teosten kanssa.

Tässä siis ihan itsessään hyviä kirjoja.

* * *

Michel Faber: Veripunainen, lumivalkoinen. Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2004

Viktoriaanisen ajan Englantiin sijoittuva mammuttiromaani kuvaa ajan sosiaalisia ongelmia ja elämää eri yhteiskuntaluokissa. Humoristinen mutta syvällisemmässä mielessä asiat vakavasti ottava kerrontaratkaisu kuvailee raadolliset kauheudet kuin yhteiskunnan arvojen vinksahtaneisuudenkin. Elävää ja eläytymään houkuttelevaa draamaa. Erinomainen, maailmaa avaava lukuromaani!

* * *

Samanta Schweblin: Houreuni. Suom. Einari Aaltonen. Like 2018

Ekokauhua Etelä-Amerikan maaseudulta, sieltä, missä ruoantuotanto tappaa. Ei ihan helppo pienoisromaani, jonka jouduin itse lukemaan kahdesti, ennen kuin pääsin kunnolla jyvälle. Tankkaaminen kannatti, paranormaali tragedia jäi päähän kummittelemaan. Suomenkieliseen laitokseen on jäänyt pari ymmärtämistä hankaloittavaa painovirhettä, mutta niistä on mahdollista päästä yli.

* * *

Mikko Ylikangas: Mainio pikku sota. Atena 2016

Vuosi 1919. Brittien laivasto käy Suomen maaperältä ja aluevesiltä käsin epävirallista sotaa bolsevikkejä vastaan. Valtapolitiikkaa unohtamatta Ylikangas menee yksittäisten mainio_pikku_sota sotilaiden havaintojen tasolle. Kehoon ja fysiikkaan menevät kuvaukset Sopwith Camelilla lentämisen todellisuudesta saavat karvat järkytyksestä ja ällistyksestä pystyyn. Ensimmäisiin kuulentoihin verrattavaa hulluutta! Luin kirjan maaliskuussa, mutta olen vieläkin ihan täpinöissäni, kun alan muistella lukemaani.

* * *

Peter Watts: Sokeanäkö. Suom. J. Pekka Mäkelä. Gummerus, 2013

Meribiologi Wattsin avaruusmatka vie mielenfilosofian ja vampyyrien evoluution syövereihin. Lähes kaikilla tasoilla toimiva romaani palautti nuoruudenuskoni siihen, että kovimmallakin hardcore-scifillä voi edelleen olla minulle jotain annettavaa.

* * *

Maggie Nelson: Argonautit. Suom. Kaijamari Sivill.

S & S 2018

Kirjan innoittama aiempi blogaukseni.

* * *

Johannes Ojansuu: Lankeemus. WSOY 2008

Ilmeisen virheellisistä ja toistuessaan ärsyttävistä atroposetrismeistään huolimatta Ojansuun fenomenologinen esitys inhimillisestä lankeemuksesta tavoittaa jotakin aivan olennaista ja auttaa yleishahmottamaan niitä inhimillisiä katastrofeja, joihin useimmat meistä joskus kompastuvat.

* * *

Nick Hornby: Skeittari. Suomentanut Jukka Jääskeläinen. Wsoy 2009

Nuortenromaanissaan Hornby on aivan hauskimmillaan. Vastuuta tunnistamattoman teini-ikäisen ajatuksenjuoksu on hervotonta, ääneennaurattavaa, vanhemman näkökulmasta jopa terapeuttista luettavaa.

* * *

Ei kai tässä nyt sitten muuta. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Sivuhuomautuksia elämään, kuolemaan ja merkitykseen

Saavun Sami Pihlströmin kirjan Ota elämä vakavasti – Negatiivisen ajattelijan opas yhdeksänteen lukuun Kuolevaisuus, pahuus ja muisti.

Pihlström pohtii kuoleman merkitystä sekä sitä, miten kaiken katoavuus uhkaa viedä myös elämältä merkityksen.

”Syvemmällä tasolla kuolevaisuuden riistävän ihmiseltä paitsi erityisiä hyvänä pidettäviä asioita, kuten hyviä kokemuksia, jotka jäävät kokematta […], myös yleisemmin elämän merkityksellisyyden itsensä tai jopa tuollaisen merkityksellisyyden mahdollisuuden. Tämä huoli avautuu nimenomaan ensimmäisen persoonan perspektiivistä. Koska kaikki projektimme, kuinka merkityksellisenä ne subjektiivisesti koemmekin, lopulta päättyvät kuolemaan, voidaan kysyä, oliko niillä oikeastaan mitään merkitystä alun pitäenkään. Se, että kuolemme, näyttää tekevän kaikesta merkityksen kokemisesta harhaa. Tämä illuusion menettämisen kokemus voidaan laajentaa […] koko ihmiskuntaan […]. Kaikki katoaa viime kädessä kosmiseen merkityksettömyyden tyhjyyteen.” (s. 157)

On totta, että kuoleman edessä useat elämän ongelmat näyttävät menettävän merkityksensä. Monen väitetään kuoleman lähestyessä sanoneen jotakin sen suuntaista, kuin että ei olisi kannattanut ottaa pikkuasioista niin isoa murhetta, ja olisi pitänyt elää aidosti ja tavoitella unelmiaan sen sijaan, että yritti olla muiden silmissä hyvä tyyppi.

Tällaisissa kuolemanläheisyyden kertomuksissa osa ennen tärkeinä pidetyistä toimintatavoista näyttää todella menettäneen merkityksensä. On myös ilmeistä että kuolinvuoteella monetkin asiat todella muuttuvat merkityksettömiksi: jos tiedän kuolevani kahden viikon kuluttua, tuskin suunnittelen enää uranvaihtoa, lasten hankkimista tai talon rakentamista.

Tämä palauttaa mieleen kirjan johdantoluvun, jonka sivuilta löytyy hieno muistutus elämän traagisuudesta:

”Jos kuolema vie meiltä pois hyviä asioita ja kokemuksia, niin samoin totisesti tekee elämä itse. Jokainen hetki elämää riistää meiltä äärettömän määrän vaihtoehtoisia hetkiä […] Elämän hintana ovat lukemattomat elämättä jääneet elämät.” (s. 18)

Aivan toisella tavalla mutta mahdollisuuksien rinnalla elämä riistää meiltä myös merkityksiä. Se on elämisen hinta. En enää osaa lumoutua samoista asioista, joista lumouduin viisivuotiaana, en toisaalta myöskään pelkää samoja asioita. En pidä kovin tärkeänä monia tavoitteita, joiden eteen hikoilin ja joiden vuoksi olin jopa epätoivoinen nuoruudessani. Kirjat, jotka olivat järisyttävän hyviä, kun luin ne untuvikkona, näyttäytyvät nyt silmissäni keskinkertaisina, jopa huonoina. Niiden sisältö on menettänyt merkityksensä. Tähän ei tarvita kuolemaa: riittävän pitkä elämä riittää.

Olisi mielestäni kuitenkin virhe väittää, ettei mikään koskaan ollutkaan merkityksellistä. Se olisi eletyn todellisuuden ja kokemattoman sielun kärsimysten, toiveiden ja unelmien vähättelyä. Vaikka merkitykset ovat katoavaisia ja muuttuvia – tarkoittaako se, että ne olisivat illuusioita?

Kun Pihlström ryhtyy erittelemään kuoleman merkitystä, hän erittelee tätä merkitystä englannin kielen sanojen meaning ja significance kautta. Näiden sanojen äärellä on helppo huomata, mikä yhdistää tarkoitusta ja meaningiä, merkitystä ja signifikaatiota. Ne kaikki viittaavat jonnekin muualle. Niissä kaikissa on sisäänrakennettu dikotomia merkitsijän ja merkityksen välille, sen mikä tarkoittaa ja sen mitä se tarkoittaa välille.

Jos merkitys on jotakin, mikä väistämättä osoittaa jonnekin muualle, voidaan tosiaan ajautua nihilistiseen umpikujaan: elämän päättyväisyys tarkoittaa että tie, jota kyltti ”Ikuinen kaupunki Pariisi” merkitsi, onkin poikki. Virheellisellä kyltillä (sign, merkki) ei olekaan todellista merkitystä. ”Ikuinen kaupunki Pariisi” osoittautuukin harhaksi.

Mutta tiellä merkitys on, umpikujallakin. Merkitty polku johtaa merkillisiin paikkoihin; ei tosin ikuiseen kaupunkiin, vaikka matkailija niin kuvitteli. Meininki voi olla hyvä, meaning jotain muuta kuin odotukset.

Kuoleman umpikujaan luhistuvien odotusten virheellisyys on ikuisuudessa. Inhimilliset sanat ja asiat tarkoittavat tai merkitsevät jotakin vain inhimillisessä kontekstissa. Meillä ei ole kosmista, jumalallista tai yliajallista näkökulmaa todellisuuteen, ja väitän ettei sitä voi ollakaan. Kontekstit, joissa toiminnalla ja tavoitteilla on todellisia merkityksiä ja tarkoituksia, ovat elämän sisäisiä. Elämällä ei sikäli voi olla (inhimillistä) tarkoitusta. Elämässä voi.

Tarkastellaan väitettä logoterapian näkökulmasta. Viktor E. Franklin mukaan ihmisyys suuntautuu itsensä ulkopuolelle, ja elämällä on kuin onkin tarkoitus. Juutalaisena keskitysleirivankina Frankl joutui testaamaan ajatustaan äärimmäisissä kenttäolosuhteissa. Hänen mukaansa hengissä jaksoivat pysytellä ne, joilla oli elämälleen tarkoitus. Tarkoitus, joka oli jossakin oman itsen ulkopuolella, tyyliin: ”Tahdon vielä nähdä ja auttaa lapsenlapsiani heidän nuoruudessaan.” ”Minä vielä kostan tämän.”

Tämäntapaiset tarkoitukset ”nähdä ja auttaa lapsiani” tai ”kostaa” sijaitsevat kuitenkin elämän sisäpuolella, eivät inhimillisyyden tuolla puoden. Ja se, mille ne antavat tarkoituksen keskitysleirillä, on päivittäinen kamppailu hengissäpysymiseksi, ne teot, joilla selviydytään, ei elämä itsessään. Tämän kamppailun teot merkitsevät jotakin nimenomaan toisten, tulevaisuuden tekojen, inhimillisen elämän kontekstissa.

Millaisissa tilanteissaihminen sitten lakkaa kamppailemasta ja tekee esimerkiksi itsemurhan? Harvemmin varmaan kosmisen mitättömyyden edessä. Useammin silloin, kun uupuneena ajattelee, ettei elämässä itsessään ole odotettavissa hyviä asioita.

Ikuiset ideat, liikkumaton liikuttaja ja pysyvät totuudet ovat – John Deweytä seuraillen – aiheita, joista länsimainen filosofia on ennen kaikkea kärsinyt. Kosmisen näkökulman tavoittelu on virhe, joka johtaa – kuten Pihlström luultavasti ymmärtää – tosiaankin illuusioiden rakenteluun. Ne, oppimattomatkin, jotka pitävät filosofiaa merkityksettömänä puuhasteluna, ovat tähtiin tuijottavan metafysiikan osalta oikeassa. Elämä on merkityksiä täynnä: mutta ne on nähdäkseni elettävä tämänpuoleisessa, ei teoretisoitava ikuisuuksia tavoitteleviin oppirakenteisiin.

Hc-scifin usein niin kömpelö ihmiskuvaus

Luen paraikaa Liu Cixinin kehuttua romaania Kolmen kappaleen probleema, jonka science fiction -mysteeri (en ole kirjassa vielä kovin pitkällä), on juuri niin ihastuttavan kummallinen kuin voi toivoa. Nautittavan mainio viritelmä.

Romaanin henkilöt ovat kuitenkin… aivan yhtä kummallisia, väärällä tavalla. Löydän itseni yhä uudelleen ajattelemasta: Mitä hittoa? Kuka muka käyttäytyy näin? Liun ihmiskuvaus on lievästi sanottuna surkeaa. Joitain hivenen vinksahtaneista kohtauksista yritän selittää itselleni kulttuurisilla eroilla. Ehkä kyseessä on kiinalaisuus? Pystyn nimittäin sujuvasti kuvittelemaan eräät kohtaukset Jackie Chan -elokuviin, mutta en aivan yhtä helposti länsimaiseen kerrontaan.

Todennäköisimmin kyseessä on kuitenkin hardcore-scifille tavallisesta ongelmasta: kirjoittajat osaavat kehitellä tieteisvisionsa tappiin asti, mutta ihmismieli ei näytä samassa määrin kiinnostavan. Henkilöhahmot jäävätkin monilla tieteiskirjoittajilla scifi-idiksille ja juonenkuljetukselle alisteisiksi, ihmisinä paperinohuiksi ja epäuskottaviksi.

Ongelma on lajityypin useimpien harrastajienkin hyvin tiedostama, mutta se ei haittaa. Mitä väliä, jos kertomuksen tieteisvisiot vain ovat riittävän älyllisiä ja kiehtovia?

Ei varmaan kaikille olekaan väliä. Huonot henkilöhahmot rinnastuvat kuitenkin jossakin mielessä vaikkapa surkeaan näyttelijätyöhön elokuvassa. Mikä merkitys sillä on, riippunee katsojasta/lukijasta ja siitä, mitä teokselta hakee.

Tavoitteeni ei tässä kuitenkaan ole soimata genren henkilökuvausta. Eteenpäin!

Ainakin muutamat scifi-fandomin edustajat ovat viime vuosina pohdiskelleet hypoteesia, jonka mukaan aktiivisissa tieteisharrastajissa esiintyisi tavanomaista enemmän asperger-oireyhtymää. En tiedä hypoteesia testatun, mutta ilmeisen moni scifi-harrastaja on tunnistanut itsessään AS-piirteitä, ja suhtautuminen ajatukseen näyttää olleen myötämielistä. Monen aktiivisen scifi-fanin sosiaalinen käyttäytyminen näyttäisi minunkin silmissäni sopivan kuvaan.

Otettakoon AS-hypoteesi hetkeksi todesta. Muistetaan silti, että kyseessä on kuitenkin pelkkä hypoteesi, ja suhtaudutaan seuraaviin myös spekulointeihini varauksella. Olen kuitenkin kovin kiinnostunut kuulemaan AS-ihmisten näkemyksiä aiheesta.

Eivätkö AS-persoonalle tyypilliset hankaluudet ymmärtää toisia ihmisiä tai kuvitella sosiaalisia tilanteita selittäisi sekä monen hc-scifikirjailjan epäuskottavan kömpelön ihmiskuvauksen että sen, että tämä puute ei tiettyä lukijaryhmää häiritse?

Kaunokirjallisessa mielessä kiinnostavampi jatkokysymys koskee itse kummallisesti käyttäytyviä, usein monomaanisesti scifi-idealle alisteisia henkilöhahmoja: Mitä jos he edustavat epäuskottavaa, kömpelöä ihmiskuvausta vain keskivertoihmisten silmissä? Ehkä he ovatkin uskottavia ja hyvin kirjoitettuja asperger-henkilöitä?