Uni: En lainkaan muista viime yön uniani. Näinkö edes sellaisia?
Tulkinta: Noin nopea unohtaminen kertoo erityisen vahvasta torjunnasta. Tilanne on akuutti ja vaarallinen! Kirjailijaa uhkaa jopa psykoosiin suistuminen, mikäli yön aikana torjuttuja traumoja ei mitä pikimmiten käsitellä asiantuntijaseurassa.
Lauantain slämit oli jotakin melkoista! Väkeä kuin tykillä ammuttuna (onko tämmöinen sanonta ihan oikeasti olemassa?). Reilusti yli satapäinen, tiukan keskittyneesti kuunteleva yleisö. Jos runous on marginaalia, niin tuolla marginaalin marginaalissa onkin poppia ja yleisön kiinnostus. Diggasin: eräitä Juho Niemisen runoja, Harri Hertellin ja Emppu Koivumäen esitystä, Eiríkur Örn Norðdahlin karheaa sonettia open mic -vaiheessa. Sekä valokuvia, jotka saavat jopa minut näyttämään karismaattiselta esiintyjältä:
Uni: Olin sukupuoliyhdynnässä tuntemattoman vaaleahiuksisen naisen kanssa.
Tulkinta: Yhdyntäunet symboloivat tavallisesti joko lentämistä tai junan menemistä tunneliin, siis matkustamista. Minulla lienee siis edessäni matka. Vaaleat hiukset viittaavat Pohjoismaihin.
Tulkinnan kriittinen tarkastelu: Hmmm… Voisiko olla? Joo-o, joo-o, kuulostaa aivan mahdolliselta, tuskin kuitenkaan ennen kesää. Ei pöllömpi ajatus, ei ollenkaan huono…
Uni: Näin viime yönä unta, että minulle myönnettiin kolmevuotinen apuraha, vaikka olin hakenut vain muutamaa tuhatta euroa. Se oli suuruudeltaan 30 000 €, jolla arvelin säästeliäästi elellen pärjääväni koko rahoituskauden.
Tulkinta: Kirjailijan raha-asiat ovat kuralla ja vaivaavat jo öisinkin.
Vilkaisu kirjailijan hommiin.
Aloitetaan vaikka siitä, että Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutista tuli kutsu, johon vastasin myöntävästi. Olen nyt mukana Onnimanni-palkintoraadissa, johon kuuluvat lisäkseni Kaisa Ahvenjärvi, Jukka Lemmetty, Kaisu Mikkola ja Marja-Leena Mäkelä. Tehtävä on minulle luonnollisesti suuri kunnia.
Toinen uusälytön illanvietto on myös järjesteillä. Merkitkääpä kalenteriinne 9.5. klo 19. Paikkana ravintolalaiva Wäiski. Ohjelmatiedot täsmentyvät lähiviikkoina, mutta odotettavissa on ainakin absurdia runoutta, musiikkia ja avauksia. Sitä ennen minut voi bongata Galleria Jangvan Slameissa:
Mutta kyllä minä kaiken sivussa olen ehtinyt kirjoittaakin. Faabelikokoelmani Ruoalla ei saa leikkiä menee painoon parin viikon päästä ja jakeluun huhtikuussa. Eksistenssifilosofinen tutkielmani Muumit ja olemisen arvoitus ilmestyy syksyllä, ja sen kanssa olen nyt aina yhtä vaikealta tuntuvassa ”kill your darlings”-vaiheessa. Pitää poistaa pari kohtaa, joiden ydinpointti on, että kattokaapas, kun olen fiksu, tämmösenkin hoksasin. Niitä kohtia kun kirja ei oikeastaan kaipaa.
Olen tällä viikolla ollut aika hyydyksissä. Mieli harhailee, keskittymiskyky alentunut, koko ajan väsyttää. Ja aivan kuin C.G. Jung, tuo tosissaan hassu, olisi oikeassa ja koko maailma pakottuisi alitajunnan välineeksi: tietokoneesta pamahti emolevy, ja kun menin Omenan kirjastoon tulostamaan (kiireellistä) apurahahakemusta, oli siellä tulostussysteemi nurin. Matkustin Tapiolaan yrittämään siellä, ja sain kuulla, että tulostusmahdollisuudet olivatkin kaatuneet koko Espoon kirjastolaitokselta. Järjestelmä hajalla.
Katsoin pari viikkoa sitten sellaisen kauhuelokuvan kuin Final Destination 2. Huono oli, paitsi alku, jossa kuvattiin kaikkien pienten vaaratekijöiden kasaantumista, jotka johtivat tuhoisaan ketjukolariin. Jos koko elokuva olisi onnistuttu rakentamaan samalla tavalla, olisi se ollut erinomainen, mutta leffan jälkipuoli, jossa kuolema vaanii eloonjääneitä ja on ainakin osin personifikoitu, on juuri tuon personifikoinnin vuoksi ihan hölmöä juttua. Mutta kiinnostavaa on se, että muutama päivä sitten tajusin, mistä siinä elokuvassa olikaan kysymys. Posttraumaattisesta stressistä. Viikko sitten torstaina huomasin pelästyväni rämähdystä, joka syntyi remonttiukkojen heittäessä romua jätelavalle, ja muistan, miten kadun ylittäminen näytti merkittävästi tavallista vaarallisemmalta toimenpiteeltä (eräät odottivatkin, ettei käytännössä yhtään autoa ollut mailla halmeilla, ennen kuin ylittivät kadun).
Koska maailmankatsomukseeni hyvin sopii, pidän PTSD -oireistoa eräänlaisena selvänäköisyyden tilana. Se on kokemus siitä, että maailma todella on vaarallinen ja epäluotettava paikka. Se on tunnetasolle asti ulottuva ymmärrys siitä, että maailman luotettavuus ja säännönmukaisuus olivatkin vain illuusio. ”Disorder”, josta PTSD:n D-kirjain tulee, on todellisuutta, ei ainoastaan kokijassa vaan myös maailmassa, jonka hän kokee.
Mutta tänään isken kiinni normaalielämään. Sillä selvänäköisyys, maailman katsominen suoraan silmiin, ei kai koskaan ole ollut erityisen miellyttävää. Suolapatsaaksihan siinä muuttuu.
Uusi tietokoneeni on entistä nopeampi, parempi ja kaikin puolin hienompi!
Kuten useimmat tietävät, hienosti alkanut kiipeilylomamme muuttui keskiviikkoiltana painajaiseksi (noloa lööppikieltä. toim. huom.) , kun kaksi porukkamme jäsenistä putosi inhimillisen virheen seurauksena pimeään. Joskus pienestäkin virheestä joutuu maksamaan ison, jopa kohtuuttoman hinnan. Tämän asian kanssa me nyt painiskelemme, omaiset ja paikallaolijat, ja sulattelemme tapahtunutta varmasti pitkään.
Tiedoksi kaikille niille, jotka tietävät, missä päin Norjaa tällä hetkellä olen ja mitä tekemässä. Älkää minusta huolehtiko. Surkean lähelle tuli. Huonot tunnelmat. Enempää en juuri nyt tahdo asiasta puhua. Palaan muihin juttuihin myöhemmin.
Jotkut aloittavat päivänsä kirjoittamalla mitä sattuu, ja siitä on kuulemma jotain apua. Kokeillaanpa.
Täytin tänään vuosia. Olen ilmeisesti jo luovuttanut tässä eloonjäämiskamppailussa, kun asia ei enää tuntunut erityisen pahalta. Jos kuitenkin alkaa tuntua pahalta, niin onneksi tämä päivä on muuten varattu filosofisen praktiikan koulutusohjelmalle ja ymmärtääkseni ainakin osin stoalaisuudelle. Kriittisessä korkeakoulussa.
Jelinekiä lukiessani olen ollut kirjailijan tyylistä ihmeissäni: semmoista surrealistista runoa romaanimuodossa. Miten se sen tekee? Aivan kuin Jelinek kirjoittaisi täysin harkitsematonta automaattikirjoitusta, joka vain pysyy tiukasti asiassa. Tätä pohtiessani keksin (itselleni) uuden metodin kirjoittaa runollista proosaa: Kirjoitetaan ensin tarinaraakile, miksei yhtä hyvin lyhytsanainen essee. Sitten lihat luiden ympärille: otetaan jokainen lause tai virke omaan käsittelyynsä ja annetaan niihin tulla täysin pohtimattomia mielleyhtymiä. Tulisikohan hyvää tavaraa? Missäköhän välissä ehdin kokeilla.
Kirjalle pitäisi keksi nimi viimeistään ylihuomenna, koska ennakkomarkkinointi on alkamassa. Aloitanpa ennakkomarkkinoinnin minäkin. Kirjan työnimi oli Muumipeikko ja eksistenssi, ja se ilmestynee Atenan julkaisemana syksyllä.
Mutta nythän minun pitääkin jo lopettaa.
Jukka Laajarinne 