Avainsana: Kirjat

Silloin tällöin

Eilen: Luin pitkästä aikaa Nikomakhoksen etiikkaa. En ollutkaan huomannut, että eräs kirjallisuuden historian tunnetuimmista romaanin avauslauseista on melkein suora laina antiikista. Näin siis Aristoteles:

Yhdenlaisia ovat hyvät, huonot monenlaisia.

.

Nyt: Tarkistin juuri Ruoalla ei saa leikkiä -taittovedoksen. Olen innoissani. Odottakaapas vain!


Pari päivää sitten: Luin Ray Bradburyn esseekokoelman Zen sanataiteessa, ja tietyin varauksin uskallan suositella kirjaa muillekin kirjoittamisen harjoittajille. Bradbury on tosin innostavampi omasta tuotannostaan kertoessaan kuin silloin, kun esittää yleisiä ohjeita siitä, miten kaikkien tulisi kirjoittaa. Jälkimmäisessä puuhassa hän suorastaan ärsyttää. (Miten mies voi esimerkiksi katsoa avantgardea viistoon, kun itse käyttää selkeän modernia sana-assosiaatiometodia kirjoittamisessaan ja on muutenkin ilmiselvä surrealisti?) Joka tapauksessa tuli sellainen olo, että pitääpä palata hänen kaunokirjallisen tuotantonsa pariin. Siitä on jo varmaan parikymmentä vuotta, kun viimeksi olen Bradburya lukenut.

Vielä aiemmin: Rosa Liksomin Reitari ilahdutti minua kovasti. Kieli. Silmille hyppimätön huumori. Pohjoinen hulluus.  Elämäkertaromaani oikeasta ihmisestä on mahdollista kirjoittaa näinkin, tyylillä, ilman että kenenkään tarvitsee ruveta voihkimaan, että onko tämä nyt sitten dokumentaarinen teos vai fiktiota.

Kaukana tulevaisuudessa: Kuka tietää?

Markkinaliberalismin todellistuma

Roberto Savianon Gomorra – Mafian valtakunta piirtää Etelä-Italian järjestäytyneestä rikollisuudesta noin kolmeulotteisen kuvan:

X) Nolohkoilla vertauskuvilla väritettyä tarinaa rikollisista ja väkivallasta. Tämmöistä tavaraa voisi kuvitella esimerkiksi Alibi-lehden olevan pullollaan, ei mitään tyylitaiturin käsialaa vaan yksityiskohtien ja tietojen luettelomaista läiskintää paperille.

Y) Hämmästyttävä ja jopa outouttava kuvaus järjestäytyneen rikollisuuden käsittämättömästä mittakaavasta ja muodoista. Voiko tällaista ihan oikeasti olla?

Z) Järjestelmän rinnastuminen uusliberalismin märkiin unelmiin. Mitä käytännössä tapahtuu, kun bisneksiä ei pystytä kontrolloimaan? Millaiset periaatteet hallitsevat taloudesta, jota yhteiskunta ei rajoita? Nopean rahan tavoittelu tuottaa toivottomuutta ja kuolemaa, tuhoaa ympäristöä ja ihmisiä tehokkaasti, mistään piittaamatta.

Kirja on tosiaan tyyliltään ja muodoltaan mitä kököintä luettavaa, mutta siellä täällä pinnalle pulpahtelee helmiä, kuten kuvaus siitä, miten todistajaksi ryhtynyt opettajatar menettää ystävänsä – ei camorristien pelossa, vaan siksi, että totuuden puolustaminen valaisee liian räikeästi valheen, jonka muut hyväksyvät.

Tai toinen helmi, Savianon isän näkökulma todellisuuteen sopii pohdittavaksi myös meille kirjailijoille:

Toiset määräävät sanoista ja toiset asioista. Sinun pitää älytä, ketkä määräävät asioista, mutta olla uskovinasi niitä, jotka määräävät sanoista. Ainoastaan se, joka määrää asioista, määrää oikeasti.

Avantgardistin keskeislyriikkaa

Esipuheessaan Leevi Lehto esittää, että maailmassa on liikaa ’”kommunikaatiota”, ns. toistensa ymmärtämistä ja luultua yhteisyyttä’, mikä eroaa radikaalisti takakannen väitteestä, jonka mukaan Lehdon mielestä maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja ymmärrystä. Etukannessa on kuva maailmanrunoudesta, jossa kauriin kääntöpiiri on korostettu. Alussa oli kääntäminen luo Lehdosta häpeilemättömän keskeislyyrisen kuvan kommunikoivana poeetikkona ja käsittelee 18 esseen painolla erilaisia kielen ja runouden ilmiöitä.

Kirja on mielestäni enimmältä osaltaan kovin kiinnostava, joten on olemassa vaara, ettei se ole kovin merkittävää kirjallisuutta. Vai lymyävätkö parhaat palat kätkettyinä juuri niihin kirjoituksiin, jotka tuntuivat minusta väsyttävimmiltä? Ehkä.

Viittasin tässä tietenkin Lehdon parin vuoden takaiseen, hälyä herättäneeseen ja elämään jääneeseen lausumaan:

Mikään mikä alkuaan kiinnostaa yli seitsemää ihmistä ei koskaan voi muuttaa joukkojen tietoisuutta.

Auki purettuna argumentti tarkoittaa, että helppolukuinen, suurta yleisöä kiinnostava teksti ei kerro mitään, mitä lukijat eivät tietäisi jo ennestään.* Merkittävä kirjoitus sen sijaan tuo käsittelyyn jotakin uutta. Tässä suhteessa Lehto näyttää sanoutuvan irti sokraattisesta kätilöinnistä ja näyttäytyy ennemminkin taiteilijan erityisyyttä korostavana romantikkona.

No niin. Nyt vähän ajauduin. Tai keskityin epäolennaiseen. Tai sitten se olikin keskeistä. Mutta se on sellaista toisinaan, blogikirjoittelu. Alussa oli kääntäminen virittelee monenlaisia kommunikaation kysymyksiä tai fokusoi lukijan ihan vanhoihinkin ongelmiin. Tai epäfokusoi niin, että kysymystenasettelutkin paikoin hämärtyvät. Lehdon tapa kirjoittaa, toisin kuin monen muun esseistin, ei herätä (minussa) tunnereaktioita tyyliin: ”Olipa osuvasti sanottu!” tai: ”Näin on!” tai: ”Nyt meni metsään!” Ennemminkin huomasin vallitsevaksi reagointitavakseni: ”Hmmm…”

* vrt. esim. Heidegger, Oleminen ja aika, §35

Freakonomics

Taloustieteilijä Steven D. Levittin ja toimittaja Stephen J. Dubnerin Freakonomics on vetävää luettavaa. Tilastolliset menetelmät työkalunaan Levitt on tutkinut yhtä sun toista kysymystä ja selvittelee niitä sitten Dubnerin kanssa suurelle yleisölle.

Levitt asemoituu hieman humanistiseen syrjään siitä, miten taloustiede helposti näin maallikkopiireissä hahmotetaan. Kokoomus-tyyppisessä talouspuheessahan kannustimilla tavallisesti tarkoitetaan vain ja ainoastaan rahaa. Freakonomicsin kirjoittajat näkevät kannustimet laajemmin: on myös moraalisia ja sosiaalisia kannustimia, jotka ovat usein paljon voimakkaampiakin kuin materiaaliset. Tämä on kirjan tärkein teema, jota tekisi mieli painottaa poliitikoillemme hiukan. Etteivät olisi ihan niin pihalla kaikesta, kuin mitä usein näyttävät olevan.

Tieteellisesti tarkasteltuna Levitt ja Dubner eivät tee sen paremmin metodisesti kuin lähtökohdiltaankaan mitään järin erityistä. Heidän tekemisensä ovat hyvää tavaraa juuri siksi kuin tieteen popularisointi aina on: valottaa maailmaa, paljastaa sen, miten ilmiöt toimivat.

Osa kirjan väitteistä raapii nieltäessä kurkkua. Lisäksi teoksen sisältö käsittelee ennen kaikkea Yhdysvaltoja, ja siksi useimpien tapauskertomusten relevanssi meille on varsin pieni. Aiheet ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja kirjoittajien kyky kertoa tarinoita mitä mainioin.

Freakonomics (vuoden 2006 laajennettu painos) vastailee esimerkiksi tämän tapaisiin kysymyksiin: Miksi provikkapalkkiolla toimivien kiinteistövälittäjien ei kannata myydä asiakkaidensa taloja parhaalla mahdollisella hinnalla? Miten sumopainissa huijataan? Miten opetuslastensa koetuloksia parantelevat opettajat saadaan kiinni? Miksi kotoa äänestämisen mahdollistaminen saattaakin yllättäen pienentää äänestysaktiviteettia? Miten kasvattajan pyrkimykset vaikuttavat lasten koulumenestykseen? Ja niin edelleen.

Yksi teoksen mielenkiintoisimpia nippelitietoja oli itsepalvelupohjalta toimivan välipalakauppiaan havainto, että epärehellisyys on tavallisempaa yritysten johtoportaassa kuin alemmilla tasoilla.

.

Levitt: ”I am the first to admit that if all economists were like me, the field would probably be a disaster.”

Minä: ”But it is. It is.

Kappas. Kuvahakua tehdessäni huomaan, että kirja on julkaistu suomeksikin. Täytyy kyllä ihmetellä normaalihintaa, jolla esim. Yrityskirjat teosta myy. Kaikelle kansalle suunnattu pop-kirja, josta pyydetään 34,50 euroa. Ilmeisesti bisnesalan toimijoita on helpompi vedättää kaupoissa kuin muuta kansaa? Muuthan ostavat kirjan hintaan 14,90.

Messutusta mussutusta

Torstai

Ei pienintäkään mielenkiintoa lähteä messuille. Joutuuhan sinne joka tapauksessa sunnuntaina. Paitsi että tietenkin voisi lähteä Tavastialle kuuntelemaan Nyrok Dollsia. En lähde.

Perjantai

Iltapäivä kääntyy illaksi. Alkaa keskenkasvuisella tavalla tuntua siltä, että bileet ovat jossakin muualla. Pasilassa. Kaikki ovat siellä, paitsi minä. Lähteäkö baanalle vai ei? Kotona viettelee vaimo. En lähde.

Lauantai

Lähden.

Käyn kuuntelemassa ja pikaisesti moikkaamassa Arvia.

Ostan kolme kirjaa: kaksi kappaletta Daniil Harmsin Perinpohjaista tutkimusta sekä Leevi Lehdon esseekokoelman.
Sitten lounaalle.

Vieraan talon toimittaja tunnistaa minut nimilappuni perusteella ja esittää kirjaehdotuksen. Olen otettu: harvoin tämä näin päin menee. Joo-o. Miksikä ei.

Pöytään istuu Rauhalan Anssi ja joku, jonka nimeä en muista. Puhumme muun muassa Cthulhu-aiheisesta pikkulasten kuvakirjasta, jota Anssi minulle kaikessa rauhassa kuvittaa, sekä ranskasta kääntämisestä. Saan kuulla, että Antti Nylén on samoilla apajilla kanssani. Tästä lisää myöhemmin.

Tatun ja Patun vanhemmat liittyvät kustannustoimittajineen seuraamme. Sovimme iltariennoista.

Käyn Kumpulassa Ossin ja Oden kanssa kiipeilemässä.

Illalla meitä on monta. Antiokia Atabarin meze-lautanen on aina yhtä herkullinen. Lämmin ruoka ihan okei.

Mia: Mikä tämä on?
Sami: Lusikka. Eksoottisia asioita näissä etnisissä ravintoloissa.

Minä (lapselle): Katso, miten raki muuttaa väriä, kun siihen kaataa vettä.
Sami: Milloin se väri muuttuu?
Minä: Se muuttui jo. Valkoiseksi.
Sami: Ai… Mä olen vähän pettynyt, odotin punaista.

Vesi maistuu omituiselta.

Sunnuntai

Ruokamessuilla on sveitsiläinen maahantuoja. Karhunlaukkapestoa hän ei vielä tuo, mutta ehkä joskus, jos maahantuonti laajenee. Uudelle tuotteelle markkinoiden luominen on iso työ. Mutta kyllä sitä nytkin voi hänen kauttaan tilata, jos ottaa ison annoksen. Puhutaan kiloista. Hmmm… saisikohan tänne jotenkin perustettua semmoisen hämärän karhunlaukkaringin?

Ja sitten lavalle. Leena Erkkilän tajuan vasta alkupalaverin aikana lapsuudestani tutuksi. Tekstiilitöiden opettaja luki meille Kukkutimurusia, kun olin kolmannella luokalla. Katri Tapola on hyvä haastattelija, kysymykset antavat mahdollisuuden syvällisyyksiin. Sen puolen hoitaa Leena. Minua jännittää yleisön edessä sen verran, että turvaudun valmiisiin fraaseihin. Mutta kai se ihan kivasti meni.

Johannes Knektman saa kasvot. Ne ovat erilaiset kuin mitä olin kirjoitusten perusteella kuvitellut. Niin on lähes poikkeuksetta, ja joka kerta hämmästyn yhtä paljon.

Olut maistuu omituiselta.

Se, mistä me Tuukan (se kähäräpäinen runoilija) kanssa puhuimme, oli järkevän, loogisen empirismin hengessä falsifioituvan runouden metodi. Idea heitettiin joskus kauan sitten ilmaan YRL:n sivuilla. Heittäjälle, Jouni Tikkaselle, se taisi olla pelkkä vitsi, mutta kannattaisi kyllä miettiä, mitä menee heittelemään. Me toteutamme sen. Esitys on kuultavissa uusälyttömässä illassamme lauantaina 8.11. (Ks. keikkakalenteri). Vapaa pääsy.

Illallisen syömme Johannalla.

Bussipysäkin ja kodin väliltä lapseni laskee 102 kastematoa!

Kohtaamisia lukijain kanssa

Takana on kolmen päivän keikkaputki, kouluvierailut Espoossa ja Mäntsälässä. Jälleen kerran täytyy todeta, että lukijakunnan kohtaaminen on tämän homman suola ja että lapset ovat kyllä mainioita.

Tavallisesti saan kirjoistani kovin vähän palautetta: muutaman kritiikin ja tietysti jonkin verran kavereiden kehuja. Ja sitten ne myyntiluvut, joita kertomalla kustannustoimittajat aina muistuttavat siitä, mikä on todellinen paikkani kustantajan tallissa.

Tuolta pohjalta sitä sitten välillä epäilee koko toimintansa merkitystä. Lukeeko kukaan kirjojani? Miksei lue? Ovatko ne ne ehkä hiukan huonoja, tai jotain? Vai eikö minua vain ymmärretä?

Mutta sitten pääsee vierailemaan sellaisissa kouluissa, joissa tuotantooni on tutustuttu ennakolta. Lapsille on luettu jotain, tai he ovat lukeneet itse. Ja sitten tulee pyyntöjä, jotka koskevat juuri niitä kirjoja, joista on jäänyt epävarmin olo.

”Voisitko sinä lukea sen kirjan, missä se isä selittelee niitä kummallisia juttuja?”
”Lue sitä Kalavaletta, se on niin hyvä!”
”Joo! Lue Kalavaletta!”

Tämä on ehkä ilahduttavinta palautetta, mitä voi saada: hehän haluavat kuulla jotakin kirjoittamaani uudelleen!

Muutenkin tuo, että yleisö toivoo luentaa, on jotenkin erinomaisen kohdallaan: lapset eivät halua pelkästään kirjailijaa. He haluavat kirjallisuutta.

Nyt taas jaksaa.
Ja vähän aikaa pystyy jälleen uskomaan siihen, mitä on yrittänyt itselleen selittää: se, että kirja ei aina näytä löytävän lukijoitaan, ei aina tarkoita sitä, että vika olisi itse kirjassa. Vika voi todellakin olla jossain ihan muualla.