Avainsana: Kirjat

Yksi kysymys sähkökirjoista

Lukulaitekeskustelu rätisee sähköisenä aina kirjamessujen jälkeen. Yhä useammalla on. Minäkin pitelin yhtä käsissäni ja katselin muutamaa mallia laatikoissaan. Moni vekotin näyttää useita keskeisiä formaatteja, .jpg:t, .docit  ja .pdf:t ovat luettavissa. Suoraan sanottuna: vaikuttaa käyttökelpoiselta ja jopa tarpeelliselta keksinnöltä.

Näyttö noissa lukulaitteissa vain on pienen puoleinen, pokkarikokoa. En rupea futurologisiin arvailuihin sähkökirjan ja paperimedioiden suhteesta, mutta haluaisin esittää käytännöllisen kysymyksen: miten tuollainen laite näyttää esimerkiksi A4- tai B5-kokoon taitetun tutkimusraportin? Onko kiva lukea vai ei? Oma mahdollinen ostopäätökseni on nimenomaan tästä kiinni.

No, voin minä nyt saman tien ottaa tähän muuhunkin e-kirjakeskusteluun osaa. Olisihan se ihan siistiä, jos kirjastonsa saisi kutistettua fyysisesti murto-osaansa. Sisustuselementtinä arvostan tyhjyyttä enemmän kuin pölyttyviä, happamasta itsetuhoutuvasta paperista tehtyjä kirjoja. Joitain poikkeuksia lukuunottamatta. Ja erityisesti uutuuskirjat voisin mielelläni hommata sähköisinä: paperiversion ostaisin vain, jos teksti herättäisi kiintymyksen tunteita. Mutta ne teokset, jotka haluaisin säästää, haluaisin kyllä sellaisessa muodossa, että kestää.

Nykyaikaisen teknologian suhteen minulla on pieniä epäilyksiä: huononnusinsinöörit suunnittelevat ilmeisesti kaiken menemään rikki heti takuuajan umpeuduttua. Parannusinsinöörit sen sijaan keksivät koko ajan uusia formaatteja, niin ettei kaksi vuotta sitten tehtyä tallennetta voi toistaa uusilla laitteita.

Mutta juurikin lähdekirjallisuuden lukemiseen laite olisi omiaan.

Demento

Daniel Keyesin Kukkia algernonille oli väkevääkin väkevämpi lukuelämys joskus lukioikäisenä, ja Kubrikin ohjaaman HAL 9000:n purkamiskohtauksen luulen muistavani elämäni loppuun asti: ”Dave. Minua pelottaa.”

Jostakin syystä juuri rapautuvien kognitiivisten taitojen kuvaukset ovat aina koskettaneet minua kovin voimakkaasti. Ehkä siksi, että juuri niiden taitojen harjoittamiseen olen käyttänyt ihan saamarin paljon aikaa elämästäni. Ja siksi, että jos ne joskus tosissaan pettävät, ei oikein mistään jää paljon mitään jäljelle. Se, kun päähenkilö ymmärtää hiljalleen kadottavansa keskeiset osat itsestään, onkin yksi surullisimmista fiktion aiheista, joita tiedän.

Viime viikkoina olen sitten sattunut lukemaan pari mainiota alzheimer-kuvausta.

Paco Rocan Ryppyjä on hieno sarjakuva Emiliosta, vanhainkotiin sijoitetusta alzheimer-potilaasta, dementikkojen välisistä ihmissuhteista, iloista ja etenkin toivottomuudesta, joka syntyy tulevaisuuden ja menneisyyden katoamisesta. Muistin katoaminen on viime kädessä ajan katoamista, ja elämän merkitys on – luullakseni – täysin kiinni ajassa. Aiheesta huolimatta sarjakuvasta ei tule paha mieli, sillä Roca käsittelee aihettaan ilmavalla joskin melankolisella keveydellä ja ymmärtävällä huumorilla.

Pari päivää sitten sain lopeteltua neurotieteilijä Lisa Genovan romaanin Edelleen Alice. Oli rentouttavaa lukea pitkästä aikaa jotakin viihdyttävää ihan muuten vain. Viime aikoina muut tavoitteet ovat ohjanneet lukemistani aivan liikaa.

Edelleen Alice kuuluu kai ns. lukuromaanien joukkoon: Ensisijaisesti kirja kertoo tarinan. Jossa on juoni. Jota ei ole vaikea seurata. Alice Howland -niminen kognitiotieteiden professori alkaa unohdella. Joskus on kännykkä hukassa, joskus sanat. Vähän ajan päästä aivan kaikki. Tutkijan ura karahtaa päässä olevaan plakkiin, ihmissuhteet hankaloituvat, rakkaat muuttuvat vieraiksi, ja ennen kaikkea yksinkertaisetkin keskustelut muuttuvat liian vaikeiksi seurata. Tunteita herättävä romaani antaa erittäin uskottavan kuvan siitä, millaista on sairastua dementiaan. Genovan kertojantaidot osoittavat voimansa, kun hän onnistuu viemään lukijan mukanaan harhapoluille: Ensin ollaan menossa pukemaan ulkovaatteita päälle, mutta vähän ajan päästä suunnitelma onkin unohtunut ja ollaankin eksytty johonkin aivan muuhun ilman, että lukija (ainakaan minä) huomaa mitään kummallista tapahtuneen.

Kirjassa kuvatut sairauden alkuvaiheen unohtelut tuntuivat huolestuttavan tutuilta: en muista ihmisten nimiä, ajanhallinta on retuperällä ja avaimet hukassa. Pakko oli tehdä muistitesti. Yli 55-vuotiaaksi sain hyvän tuloksen, joten ei kai tässä ole sen enempää aihetta huoleen.

Varastossa: kyllä.

Kustantajan tietojen mukaan Kehys on nyt tullut painosta. Pieni askel minulle, suuri ihmiskunnalle. Nyt vain jännittyneissä tunnelmissa odotan ihmiskunnan reaktioita.

Kirjaa käsittelevässä lehdistötiedotteessa kerrotaan seuraavaa (SPOILER-VAROITUS!):

—

Kehys alkaa arkisesta tilanteesta: sylivauvan yksinhuoltajaisä sinnittelee valvottavan lapsen kanssa. Mies muistelee ensitreffejä vaimonsa kanssa, kun tarina sukeltaa yhtäkkiä miehen muistojen kautta elokuvaan, jossa kiinalaisprinsessa ratsastaa henkivartijakaartinsa ympäröimänä. Romaani hahmottuu kertomusten ketjuksi, jossa juoni liukuu yhtä sujuvasti mielisairaalassa lepäävän pörssihain mietteistä sanomalehden toi mitukseen kuin tietokonepelistä sirkuksen eläintenkesyttäjän turhautumiin. Toistuvat kysymykset ihmisten erillisyydestä ja valinnanvapaudesta kurovat tarinat yhteen ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi.
Kehys on oivaltava kuva ihmisen ajattelusta: yksi ajatus johtaa toiseen, josta puolestaan tulee mieleen jotain muuta, ja kun huomaa lopulta ajelehtineensa kauas alkuperäisestä ideasta, ajatukset kiertyvät takaisin alkupisteeseen. Romaanissa jokainen tarina näyttää kuljettavan lukijaa kauemmas alkutilanteesta, mutta kirjan viimeisillä riveillä juoni kurottuukin kohti alkua.

Miten päädyit tällaiseen rakenteeseen?

Olen aina ollut kovin ihastuksissani Platonin Pitojen kerronnasta, jossa Apollodoros kertoo jollekulle kysyjälle, ehkä Platonille, miten oli törmännyt kadulla Glaukoniin, ja oli kertonut tälle kuulleensa Aristodemokselta, joka oli ollut juhlissa mukana ja kuullut, miten Sokrates oli kertonut… ja niin edelleen. Siinä oli ainakin viisi sisäkkäistä tarinaa.
Cortázarin Ruutuhyppelyä puolestaan havahdutti minut siihen, ettei kirjan tarvitse edetä lineaarisesti.
Näiltä esikuvilta saamani virikkeet yhdistyivät teemaan, jota olin pyöritellyt päässäni jo jonkin tovin: miten elämämme ja maailmamme rakentuu toistolle, ja silti jokainen hetki on ainutlaatuinen.
Miten siirtymät tarinoiden välillä ovat syntyneet?

Osa kertomuksista oli mielessäni jo alkuvaiheessa. Tarinasta seuraavaan on helppo luiskahtaa, todellinen elämäkin on täynnä vastaavia siirtymiä. Mehän muljahdamme yhdestä keskustelusta, tarinasta tai tapahtumasarjasta seuraavaan ihan huomaamattamme. Ja vähän väliä olemme taas samassa tarinassa kuin aikaisemminkin. Tilanteissa vain sattuu olemaan ainekset siihen, että vaihdetaan raidetta. Esimerkiksi Buddhan kertomuksesta on helppo siirtyä oikeastaan mihin tahansa, hänenhän ajatellaan olevan yhtä koko luomakunnan kanssa.

Teoksessa toistuvat muutamat teemat, esimerkiksi se onko ihminen vapaa tekemään valintoja vai ohjaavatko vaistot päätöksiämme. Onko ihminen viettiensä ohjaama kone?

Kysymys nousee esiin muutamissakin kirjan rinnastuksissa, kuten tarinassa keinotekoisesta linnusta ja kertomuksessa kreikkalaisten mekaanikkojen yrityksistä luoda ajatteleva kone. Suurin osa meidän käyttäytymisestäme näyttää aivan kuin algoritmien ohjailemalta: teemme samoja asioita jatkuvasti samalla tavoin. Vapautemme tai se mikä vapaudelta tuntuu ilmenee ehkä siinä, kykenemmekö ennakoimattomiin ja ainutlaatuisiin tekoihin. Ajattelen, että ihminen elää vapauden ja epävapauden rajalla koko ajan. Emme kuulu kummallekaan puolelle, tai ehkä sittenkin molemmille.

Mihin kirjan nimi ”Kehys” viittaa?

Kirja on eräänlainen kehyskertomusten kuilu, jossa jokaisen tarinan sisällä on aina uusi.
Lisäksi sen kokonaisrakennelma on kehämäinen, ja tematiikkakin käsittelee kehän kiertämistä ja rajatuksi tulemista.

Minkälaisen lukuohjeen antaisit tälle kirjalle?

Se voi olla miellyttävämpi lukea novellikokoelmana kuin romaanina. Kirjan voi aloittaa mistä kohdasta tahansa, ja kun tulee viimeiselle sivulle, voi jatkaa ensimmäiseltä sivulta, kunnes tulee siihen, mistä aloitti. Ja sitten uudelleen ja uudelleen…

isbn 978-951-796-646-7 • kl. 84.2 •175 sivua •Kansi: Timo Mänttäri

Jukka Laajarinne (s. 1970) työskenteli ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana. Laajarinteen suuren suosion saanut teos Muumit ja olemisen arvoitus (Atena 2009) tarkasteli rakastettuja Muumi-kirjoja eksistentiaalifilosofian näkökulmasta.

Pieni siankasvatusopas

Syksyllä ilmestyvän romaanini tematiikka käsittelee kehää ja syklejä erilaisissa inhimillisissä ja epäinhimillisissä yhteyksissä. Kehä on äärimmäisen universaali käsiteluokka. Tästä johtuen Kehys on juuri niitä sikamaisia romaaneja, jotka nielevät lähes mitä tahansa.

Vaan kuinka Sika kasvatetaan?

Aluksi Sika kuuluu olemattomiin, siis epäolioihin. Se kyyhöttää määrättömänä ja muodottomana työpöydän alla, ja tästä syystä kirjailijan lasta onkin kielletty leikkimästä työpöydän tavaroilla – myös tietokoneella – ellei jompi kumpi vanhemmista ole paikalla.

Jossakin vaiheesa tuo thing that should not be alkaa niellä ympäristöstään ajatuksia, ideoita, synoptisia katkelmia. Tuosta materiaalista alkaa muodostua sen luusto.

Aikanaan olennon luuranko on kasassa. Kirjailija vahvistaa sitä näpyttelemällä.

Luusto on kuitenkin eloton. Olio tarvitsee lihaa luidensa ylle, suonet, verta, häijyn sielun ja lopuksi nahat ylleen. Oikeaa ruokaa oikeisiin paikkoihin. Ruokinnassa vaaditaan jonkin verran taitoa ja harkintaa, sillä muuten Sika saattaa hajota omaan mahdottomuuteensa: palat eivät pysy yhdessä ja raskas ruho sortuu oman taakkansa alla. Jäänteet lakaistaan pöytälaatikkoon. Auttaako lihaliima? Joskus.

Jos tuo olento alkaa koristen hengittää kutsutaan paikalle Tarkastaja. Tarkastaja arvioi, voiko Sian käyttää ihmisravinnoksi. Tarkastaja ehdottaa joko käsittämättömän eläimen lopettamista ja sitten polttamista roviolla, tai sitten Tarkastaja käskee ruokkia Sikaa lisää.

Joskus Sika on jo teurasvalmis.

Juuri nyt olen teurastuspuuhissa. Olen iskenyt Sikaa lekalla päähän, murskannut sen luita, tuhonnut kokonaisia tarinoita. Olen typistänyt sen raajoja. Laskenut verta, kaltannut elävältä, silponut ja suolistanut. Ravinnoksi kelpaamattomat osat on poistettava ja syntyneet aukot tikattava yhteen. Kosmeettista kirurgiaa kaikkialle!

Kun tämä kauhea paini aikanaan on lopussa, ei sika enää elä samassa mielessä kuin tähän asti. Se on lakannut syömästä ja kasvamasta. Mutta on tärkeää, että se yhä hengittää.

Kun asiakas ostaa sen kelmuun pakattuna lihatiskiltä ja alkaa syödä – kaikkisyöpä on kasvatettu syötäväksi – täytyy useimpien suupalojen maistua hyvältä. Mutta niiden on oltava sitkeitä, niissä on oltava pureskeltavaa. Mukana on myös paljon vaikeasti nieltävää. Ja jos Sika on yhä elossa, on siinä hieman outo sivumaku. Joku lukija purskahtaa syödessään itkuun, toinen siirtää annoksensa syrjään, ja kolmas…

Kolmannen vatsassa kouristelee. Jokin on alkanut liikkua siellä.

Yrittäjähenkeä intialaisittain

Riksakuskin poika, menestyvä yrittäjä Bahram kirjoittaa Kiinan pääministerille ja kertoo, mitä on yrittäjyys Intiassa. Karua hommaa.

Aravind Adigan Valkoinen tiikeri poimi minut lukijana heti matkaan. Intialainen todellisuus on kuin jostakin science fiction -kertomuksesta; kulttuuri eroaa omastamme aivan käsittämättömällä tavalla. Väkivaltainen hierarkia, peittelemätön ihmisten hyväksikäyttö ja köyhyys näyttäytyvät niin absurdeissa muodoissa, ettei sitä ole helppo uskoa. Ja kun Adiga kirjoittaa vähän pirullisella ja erittäin ironisella tyyliltä, alkaa teoksen yhteiskuntakuvaus tuntua fantasiasepitteeltä.

Mutta sitten sitä muistaa Phoolan Devin tarinan. Ja mieleen palautuu intialaisen tasa-arvoasioiden ammattilainen, jota potutti, etteivät hänen eurooppalaiset alaisensa nousseet seisoman eivätkä nöyränä kumarrelleet hänen saapuessaan työpaikalle. Ja lopulta erään lukupiiriläisemme intialainen työkaveri vahvistaa: Valkoinen tiikeri voisi helposti olla totta.

Kirja on helppo rinnastaa Camus’n Onnellisen kuoleman kanssa, jossa vapaus saavutetaan ryöstömurhan kautta. Sen voi lukea myös erinomaisen venäläisen Zhmurki-gangsterielokuvan (tähän ei Hollywood pysty!) sisarteoksena, jossa pohditaan, miten villissä ja vapaassa taloudessa voidaan saada menestyksekkään yrityksen alkupääoma: rikoksella, ihmisiä uhraamalla. (Okei, varmasti on muitakin mahdollisuuksia, monissa paikoissa.)

Adigan teksti on sujuvaa. Samalla se tarjoaa hienoja oivalluksia sekä paljastaa hurjia näkökulmia siihen, mihin suuntaan maailma on menossa ja millainen maailma juuri nyt on. Itä kaikessa kaoottisessa surrealistisuudessaan tarjoaa mitä mainioimman peilin omalle maailmallemme. Lopussa pilkahtaa rahtunen toivoakin.

Mainio kirja. suosittelen isosti!

Likainen rakkaus

Lukupäiväkirjastani.

Ulrika Kärnborg: Myrrha

Viktoriaaninen Englanti oli seksuaalisuuden kieltämisen ja tiukan luokkajaon maailma, jossa nykyisin normaaleina pitämistämme asioista ei (muka?) nähty edes eksplisiittisiä unia. Jonnekin sinne sijoittuu Ulrika Kärnborgin romaani Myrrha.

Teos kertoo todellisten henkilöiden, asianajaja ja kirjailija Arthur Munbyn ja piika Hannah Cullwickin kielletystä rakkaudesta. Suhdetta määritti pitkälle Munbyn lika- ja valtafetisismi. Tätä kautta henkilöitä oli jonkin matkaa mahdollista ymmärtää: kyseessä oli s/m -suhde oman aikansa tapaan. Pidemmän päälle erityisesti Hannahin mielenliikkeet jäivät kuitenkin oudoiksi ja vieraiksi. Osapuolten välinen valta-asetelma ei ollut leikkiä eikä jäänyt petipuuhien tasolle. Mikä sai todellisen orjan, alistetun, pysymään orjuudessaan? Mitä Munby ja Cullwick oikeastaan tavoittelivat?

Ehkä kyseessä oli jonkinlainen viettien sublimoiminen viktoriaaniseen tapaan. Ehkä he eivät siis itsekään tienneet? Tai jos tiesivät, jättää Kärnborg heidän sisäisyytensä hienovaraisesti tulkinnanvaraiseksi, ainakin minulle suurelta osin mysteeriksi. Suhde jää kovin oudoksi.

Olen tietenkin tyytyväinen siitä, että kirja paljastaa ymmärtämättömyyteni ja kuvaa ihmiset osin käsittämättöminä. Samalla teos paljastaa sen, että minäkin olen aivan liiaksi tottunut helposti ymmärrettäviin ja johdonmukaisiin ihmiskuvauksiin. Ikään kuin ihmisten toimet todella olisivat kovin rationaalisesti perusteltuja ja motivaatioiltaan kirkkaita.

Hivenen hämmentävä romaani. Poistun nyt googlailemaan, millaisia tulkintoja muilla siitä on.

Näkemiin.

Lukuvuosi 2009

Numerot, listat ja tilastot ovat kivoja. Ainakin kerran vuodessa. Kuluneena vuonna olen näköjään lukenut 59 kirjaa. (Mukana ei ole lasten- tai nuortenkirjoja.) Tällaisia.
Runoja: 5
Proosaa: 27
Ei-fiktiota: 27
Naisten kirjoittamia: 20
Kotimaisia: 27
Uutuuksia (vuosina 2008-2009 painettuja): 26

Vuoden kohokohtia:

Michel Houellebecq: Mahdollinen saari (Vanhenemistematiikka alkaa jo tässä iässä puhutella. Identiteetin ja muistin, kuoleman ja elämän merkitysten pohdinnat täyttä rautaa.)
Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (Klassikko ihan aiheesta!)
Mestari Eckhart: Sielun syvyys (Kaikkien saksalaisten idealistien ja sitä kautta myös eksistentialistien äiti.)
Sofi Oksanen: Puhdistus (Rakenteellisesti ja dramaattisesti hieno ja elämyksellinen teos. Ainoana puutteena kovin yksipuolinen ja negatiivinen mieskuva.)
Viktor Pelevin: Viides maailmanvalta (Hauska, älykäs ja siksi erilainen vampyyriromaani.)
Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarha (Ihmiselämän koko traagisuus kompaktissa paketissa.)

Miltä näyttävät teidän tilastonne ja kohokohtanne? Pidättekö kirjaa?

Kaksi kirjaa, kaksi kieltä

Luen paraikaa kahta kirjaa.

Pirkko Saision Kohtuuttomuutta aloitellessani se iski taas lujasti, mutta osasin odottaa sitä, ja niin ällistys meni tällä kertaa nopeammin ohi. Saision kyky rytmittää ja rakentaa lauseitaan on nimittäin jokseenkin täydellinen. Mestarillinen. Häikäisevä. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Asia tulee selväksi sellaisella kirkkaudella ja täsmällisyydellä, että en voi muuta kuin kadehtia. Hyvä rytmi korostuu proosalle epäkonventionaalisella kappalejaolla: tyhjiä rivejä mahtuu joka sivulle useita. Lisäksi Saisio käyttää Kohtuuttomuudessa lauseiden toistoa tehokeinona, ja romaani lähestyykin muodoltaan proosarunoutta – selkeän proosan suunnasta.

Timo Kopomaan Tori – marginaali – haastava kaupunki on paitsi mielenkiintoinen myös suositeltava tutkimus avoimesta kaupunkitilasta ja sen marginaaleista. Erityisesti Kopomaan sosiomaantieteellisen tarkastelun kohteina ovat Hakaniementori ja porukointi. Hänen kielensä tavoittelee tieteellistä objektiivisuutta tai neutraaliutta, ja hauskalla tavalla juuri objektiivisessa kielenkäytössä paljastuu tutkija subjektina. Valitessaan objektiivisen lähestymistavan hän nimittäin irrottautuu totunnaisesta valtavirran kielenkäytöstä ja astuu siten erilleen suurista tai ainakin parhaiten kuulluista massoista ja eräistä näiden arvoista:

Sosiaalis-tilallinen marginaalisuus esittäytyy ja tiivistyy porukointikäytännöissä. Puiston käyttömuotona alkoholihakuinen porukointi, juomaseurustelu on leimattu marginaaliseksi. Sitä ei ole tunnustettu hyväksytyksi puiston käytöksi: oheispalvelut kuten puistokalusteet ovat vakioporukan kannalta olleet puutteelliset.

Tiedettä tekee joka tapauksessa inhimillinen ihminen:

Tein 25 haastattelua. Yhteensä haastateltuja oli 30. Useimmat tavoittamani haastateltava, kuten yleensä puistoporukoijat, olivat miehiä. Minun oli myös helpompi kysyä miehiä kuin naisia haastateltavikseni.

Sekoittuminen

Parin viimeksi lukemani kirjan kanssa on tapahtunut jonkinsorttista sekoittumista tosielämän kanssa. En nyt puhu elämäni keskeisistä teemoista, nehän projisoituvat sujuvasti kirjaan kuin kirjaan ja toisin päin, vaan pienistä konkreettisista yksityiskohdista.

A. S. Byattin Riivausta lukiessani harkitsimme hieman lomamatkaa Gotlantiin. Luin matkatoimistojen sivustoja ja kirjaa rinnakkain, niin että Whitbyn ja Visbyn rannat sekoittuivat surutta keskenään, samoin kuin sekoittuivat Yorkshiren rantakalliot odotettavissa oleviin Lofoottien kallioihin, ja myös fiktiivisen runoilija Ashin hämmentämät atlanttiset levät ja merivuokot olivat pian omien silmieni edessä.

Matkalukemiseksi otin Mikael Niemen Nahkakolon. Vasta junassa tajusin, että mehän ajetaan Pajalan läpi mennen tullen. Yleensä inhoan tuollaisia pieniä maalaiskaupunkeja, mutta tieto siitä, että Pajalassa asuu ainakin yksi huumorintajuinen ihminen, sai paikan näyttämään hieman lämminhenkisemmältä, kuin miltä se muutoin olisi näyttänyt. Kirjan sivuilta myös Luleå, Rutvik ja kaivostoiminta löysivät tiensä aivan lähelle.

Nukkumaan mennessämme Ossi ja minä kävimme lyhyen keskustelun äärettömyydestä ja maailmankaikkeuden synnystä. Luin tiivistelmän keskustelustamme heti aamulla ravintolavaunussa (sivu 52).

Osa Nahkakolon sekoittumisesta oman tilanteeni kanssa selittyy tietenkin sillä, että Niemen avaruusscifiin on ammennettu paljon retkeilystä. Esim. tämmöisiä:

Eräänä päivänä istuin Henningsværissa jöötillä ja huomasin säilykemuonan muuttaneen ulosteeni aivan vieraan hajuiseksi (sivut 38-39). Kiipeilyreissujen pahin pelko on se, että matkakumppanit käytät toistensa hermoille (s.90). Olin varautunut asiaan henkisesti, mutta onneksemme humaani katastrofi ei tällä kertaa toteutunut.

Kotimatkalla keskustelimme tai leppoisasti väittelimme virtuaalimaailmoihin uppoutumisesta ja siitä, miten se riippuvuutena ja eskapismin muotona tulisi arvottaa. Vain viisitoista minuuttia myöhemmin aloin lukea kirjan lukua, joka käsitteli samaa aihetta (s.156-172).

Eihän tämä kaikki sekoittuminen tietenkään mitään tarkoita, mutta täytyy tunnustaa, että viehättävän lisäpotkun se antoi lukemisille.

Lukupäiväkirjani Puhdistus

Tunnustan: karttelin Sofi Oksasen kirjoja pitkään pelkästään hänen valokuviensa vuoksi. Niistä oli syntynyt jokseenkin ynseä ja ulkoinen vaikutelma, ja niin se vain on, ettei ynseä ja ulkoinen vaikutelma ole omiaan herättämään kiinnostustani siihen, mitä ihminen ajattelee. Tämä on tietenkin eräänlainen ad hominem -virhe, joka vieläpä rakentuu toiselle virheelle, sille, että ensin sotketaan julkinen kuva kirjoittajaan. Puhdistus ei joka tapauksessa ole sen paremmin ynseä kuin ulkoinenkaan kirja vaan tulee lähelle ja menee sisälle.

Yhdessä suhteessa Puhdistus toki täytti Oksasen julkisuuskuvan synnyttämät odotukset: kirja ei ole hauska, ei iloinen, vaan enemmänkin angstia tursuava. Mutta mielenkiintoinen se on, niin rakenteellisesti kuin Viron historian kuvauksenakin. En jaksa höpöttää sitä, minkä luultavasti kaikki muut jo ovat höpöttäneet, joten tyydyn nyt esittämään kaksi huomiotani kerronnasta.

1) Jos teoksen tiivistää kahteen sanaan, ne ovat: luurankoja komerossa. Molemmissa merkityksissään. Juuri tähän kuvaan tai sanontaan kulminoituu Puhdistuksen erityinen rakenteellis-symbolinen nerokkuus. En ala purkaa kielikuvaa tämän enempää. Purkakaa itse, siinä se on.

2) Se, että teos on kirjoitettu alun perin näytelmäksi, paistaa kirjan tapahtumien avaruudellisista ratkaisuista. Kaikki keskeinen tapahtuu suljetuissa sisätiloissa: tuvassa, vintillä, komerossa, raatihuoneen kellarissa. Kaikenlainen siirtyminen tilasta toiseen jää Zaran pakomatkaa lukuunottamatta lähes kokonaan kerronnan ulkopuolelle. Tämä luo kirjaan aivan omanlaisensa, hivenen vinksahtaneen tunnelman, joka tukee hienosti romaanin muutenkin introverttia maailmaa.

Tykkäsin. Aika paljon.