Kategoria: Kirjat

Japanilainen dissosiaatio

Luin loman aikana Haruki Murakamin romaanin Sputnik – rakastettuni (Tammi, 2003, Philip Gabrielin englanninnoksesta suomentanut Ilkka Mallinen).

Suoraan asiaan. Kirja on kepeällä ja elävällä tyylillä kirjoitettu kertomus dissosiaatiohäiriöistä.

Dissosiaatio-oireilussa ja erityisesti sen alaan kuuluvissa depersonalisaatiohäiriöissä ihminen, joko jonkin traumaattisen kokemuksen, isojen elämäntapamuutosten johdosta tai muista syistä kokee vierautta itsensä kanssa. Minuus joko katoaa tai oma itse alkaa tuntua etäiseltä ja vieraalta. Ilmiötä voisi lääketieteellisten diagnoosien asemesta tarkastella – ehkä hedelmällisemminkin – myös filosofisena tilana, ja tällaisena sitä myös Sputnik – rakastettuni käsittelee.

Eräs päähenkilöistä, Sumire, huomaa yllätyksekseen rakastuvansa voimakkaasti toiseen naiseen. Havainto on hänelle pelottava ja ravisteleva. Rakastettunsa vuoksi hän luopuu kirjoittamisesta ja vähintäänkin lykkää kirjailijaksi tulemisen haaveen sivummalle, muuttaa pukeutumistyyliään ja vuorokausrytminsä, lopettaa tupakoinnin, alkaa opiskella italiaa, kunnes kirjoittaa kirjeessä:  ”[…] minulla on outo tunne, etten ole enää oma itseni.” Hän kuvaa tilaansa outona ”osiin hajoamisen tunteena”. Lopulta Sumire katoaa kokonaan.

Sumiren rakastettu, Miu, puolestaan on menettänyt seksuaalisen halunsa ja hiustensa värin tarkastellessaan kaukoputken läpi, maailmanpyörään lukittuna, toisen itsensä etäisiä mutta häpeällisiä ja nöyryyttäviä seksitouhuja. Miun kertomuksessa toistuu useita tyypillisiä dissosiaatio-oireita, kuten itsensä tarkasteleminen ulkopuolelta ja tunteiden kylmeneminen. Tapaus osuu lähes yksi yhteen kohdakkain Duodecim-lehdessä kuvatun lähihoitajan tapauskertomuksen kanssa.

Kirjan kertoja, K, puolestaan joutuu Sumiren kadottua luopumaan uskostaan rakkauteen. Hän tuskin saisi osakseen sairausluokitusta, mutta kokee Sumiren myötä menettäneensä elämänsä ytimen. Menetysten jälkeen niin hän kuin Miukin ovat elämää näytteleviä ”pelkkiä tyhjiä kuoria”. Kaikkien kolmen päähenkilön kohdalla voidaan kysyä: kuinka paljon voimme muuttua tai toimia itseämme vastaan – mitä kaikkea voimme menettää tai hylätä – kadottamatta itseämme?

Sumiren ratkaisu on mennä ”toiselle puolelle”, sinne, missä menetetyt asiat ovat. Unelmiin. Ehkä juuri tärkeimmät unelmamme ovatkin persoonamme ydinainesta, sitä, mistä ei saa luopua. Johonkin tämän suuntaiseen Murakami tuntuu vihjailevan sillä, että kaikista henkilöistä juuri unelmiinsa etsintämatkalle lähtevä Sumire lopulta palaa takaisin – entisenä itsenään.

Seurantaa

Tietenkin oman kirjansa elämää seuraa melko tarkkaan. Monenko pisteen vauva tuli punnerrettua? Kahden, näemmä. Lapset eivät tietenkään koskaan ole valmiita – tai erityisen aktuaalisia, kuten Arskalla oli tapana sanoa – mutta asiantuntija näkee kirjassa pontentiaalista romaanitaidetta. Ja oikein näkeekin. Tunnustan Perecin ja koko Oulipo-ryhmän lapsen isiksi. Ja taisi siinä olla joitain muitakin; äiti ei nyt oikein muista kaikkea, kun se oli niin… sellaista siihen aikaan.

Huomenna se on menossa esiintymään radiossa Jääskeläisen Salakäytävien kanssa.

Syksyn iltasatuja

Olen minä ennenkin pitänyt tyttärelleni lukemisesta, mutta täytyy tunnustaa, että homma on muuttunut entistä mukavammaksi hänen kasvaessaan. Nuortenkirjat noin keskimäärin antavat minulle, vanhukselle, selvästi enemmän kuin lastenkirjat. Olen myös peruuttanut päätökseni olla kirjoittamatta kavereiden kirjoista, jos ja kun tilanne toisin vaatii.

Tässä syksyn iltasatutuokioidemme helmiä:

Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomkvist, kolmen kirjan kooste yksissä kansissa oli mielenkiintoinen aikamatka omaan lapsuuteen, jossa punaisten ja valkoisten ruusujen sota innosti ja viihdytti. Aikamatkan jännittävin piirre oli… se, että kirja kertoi aivan toisesta ajasta. Silloin joskus sen tapahtumat tuntuivat sijoittuvan samaan aikakauteen, jota itse elin, mutta nyt se olikin jotakin kaukaiseen historiaan sijoittuvaa. Koin tarpeelliseksi selittää lapselle joitakin asioita, kuten että miksi yöllä pikkukaupungin kaduilla ajava auto kiinnitti Kallen huomion. Siihen aikaan autoja vain ei pörrännyt jatkuvasti joka paikassa. Entä mitenkähän Kalle oikein sai hälytettyä apua paikalle tuolta pusikosta? Eei, ei soittanut; siihen aikaan kännyköitä ei ollut olemassakaan…

Johanna Sinisalon Möbiuksen maa oli niin hyvä, että se luettiin uudestaan. Tästä kirjasta on tykännyt koko perhe. Sadunomaisuuden ja ekoajattelun läpäisemä kirja suorastaan tursuaa sense of wonderia, ihmeen tuntua. Aloin oikein pohtia, mistä tuo nimenomaan hyvälle scifille tyypillinen, oikeasti aika harvinainen tunne tulee. Luulen, että vastaus löytyy siitä, että asioita näyttämisen lisäksi selitetään: palaset asetetaan paikoilleen ja näytetään kokonaisuuden johdonmukaisuus, ja silloin uskomatonkin alkaa tuntua mahdolliselta.

Eppu Nuotion ja Tuutikki Tolosen Unienvaihtaja oli jotakin aivan toisenlaista. Kirjaa on kirjoitettu tavalla, jolla nuorille ei kovinkaan paljon kirjoiteta, etenkään nykyään: hitaasti miljöötä ja tunnelmia kehitellen, sanoja säästelemättä. Pelkkää bussimatkaa kuvaillaan sivukaupalla, ja sitten puutarhaa ja taloa, johon lomamatkalle tulevat tytöt saapuvat. Levollinen hitaus ja ulkoisten tapahtumien pienimuotoisuus eivät haitanneet 8-vuotiastamme ollenkaan, mistä olin suoraan sanottuna hämmästynyt. Mutta sitäkin todellisemmaksi paikat ja henkilöt kasvoivat. Lumoavaa.

Andri Snaer Magnasonin kirjoittama ja Áslaug Jónsdóttirin kuvittama Tarina sinisestä planeetasta on vaikuttava allegoria globaalista (epä)oikeudenmukaisuudesta. Sinistä planeettaa asuttavat lapset, rousseaulaiset villit, jotka elävät reippaina kädestä suuhun, kunnes paikalle saapuu aikuinen, jonka johdolla lapset ottavat yhteismaat haltuunsa: vuoden kaunein tapahtuma, perhosten lento planeetan ympäri, estetään, kun perhosten lentopöly imuroidaan lasten omaan käyttöön. Aurinko naulataan paikoilleen ja pilvet ajetaan pois ja seteenkaarista tehdään likaantumisen estävää pullotetta, jotta lapsilla olisi koko ajan hauskaa. Planeetan toisella puolella lapset jäävät pilvien peittämään pimeyteen ja kylmään kuolemaan… ja koska aurinko on meidän naulaamalla omasuudeksi hankkimaamme, olisi noiden pimeän puolen lasten oikeastaan maksettava siitä, että ovat joskus aikaisemmin saaneet käyttää sitä… Erinomainen kirja sisältönsä lisäksi myös lapseen uppoavalta kerronnaltaan. Tytär: ”Tän kirjan mä haluaisin omaksi.”

Sari Peltoniemen Kissataksissa on jotakin hyvässä mielessä vanhanaikaista: ensisijaisesti se kertoo hienon ja sympaattisen tarinan, ja hienosti kertookin. Ja jos sen perusideaa tarkastelee, tajuaa, että juuri tällaisia parhaat ideat ovat: yksinkertaisia ja selkeitä ja juuri siksi ainutlaatuisia. Kissataksia lukiessani tajusin, että tällaisen kirjan minäkin haluaisin kirjoittaa… mutten osaisi. Jotakin asiasta kertonee myös se, että vain kaksi päivää sen jälkeen, kun olimme päässeet kirjan loppuun, kotonamme käytiin seuraavanlainen keskustelu:

Äiti: Isi ei ole tänään kotona. Mitähän me luettaisiin?

Tytär: Aloitetaan se Kissataksi uudestaan!

Ajankohtaisasiaa

Olen jo pitkään suunnitellut kirjoittavani tänne yhdestä tärkeästä seikasta, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt, kun asia on erityisen ajankohtainen, laitan sen sijaan linkin.

Toinen, aivan erilainen ajankohtaisuutinen ovat Topelius- ja Lydecken-palkintoehdokkaat. Onnittelut kaikille, tutuille taas aivan erityisesti!

Kirjoittajan lukemaa

Seuraavan romaanini syntyy osin vanhalla surrealistisella menetelmällä: törmäytetään yhteen asioita, joiden ei tavallisesti ajatella liittyvän toisiinsa. Tällä kertaa törmäytyksen yhtenä osapuolena on kansainvälinen radikaali islam. Kirjan perusajatus, joitakin fragmentteja ja juonenkäänteitä on jo olemassa (olen kypsytellyt ystäväni Jarkon keksimää ideaa jo pitkälti toista vuotta).

On kirjailijoita, jotka eivät kirjoittaessaan lue mitään siitä aiheesta, josta kirjoittavat. On jopa niitä kirjailijoita, jotka eivät lainkaan lue työskennellessään, koska pelkäävät ulkopuolisten ajatusten saastuttavaa vaikutusta. Itse kuulun aivan päinvastaisella tavalla käyttäytyvään joukkoon. Tahdon tietää aiheestani mahdollisimman paljon, myös sen, millaista fiktiota siitä on aiemmin kirjoitettu. Vasemmalla kädellä tai kokonaan perehtymättä muodostan asiasta kuin asiasta korkeintaan puolivillaisia käsityksiä. Lukeminen sitä paitsi muutenkin inspiroi, avaa uusia mahdollisuuksia. Jonkin kirjan satunnainen sivulause tai vähäpätöisen näköinen kappale saattaa syventää ymmärrystä aiheesta enemmän kuin kolme omassa päässä mietiskeltyä päivää.

Tässä viime aikoina lukemaani proosaa muslimisiirtolaisista:

Omar Nasiri: Jihadin sydämessä. Elämäni al-Qaidan taistelijana ja sen vakoojana

Marokkolaissyntyisen Nasirin teos kertoo olevansa omaelämäkerrallinen tositarina terroristista ja kaksoisagentista. Se on kirjoitettu b-luokan trillereiden tyyliin, helppolukuinen kuin mikä. Pikkurikollisen Nasirin tie vie johtaaBelgiassa  sukulaissuhteiden vuoksi asekaupan pariin, räjähteiden salakuljetukseen ja jopa afghanistanilaiselle koulutusleirille. Kirja on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia sieltä sun täältä: erinomainen oppi- ja tietokirja minulle. Erilaiset dramaattiset käänteet herättivät kuitenkin epäilyksiä: mitä, jos tämä onkin täyttä fiktiota, jota vain myydään autenttisena asiana, ja saan yksinomaan vääriä käsityksiä? Toisaalta kirjassa on piirteitä, jotka tukevat aitoutta. Henkilökuva, joka kertojasta syntyy, on ristiriitaisuudessaan uskottavampi kuin yhdenkään lukemani romaanin päähenkilö. Muiden henkilöiden kuvaaminen on sen sijaan paperinohutta. Tiedustelujärjestöjen toiminta taas on jotakin niin epäseksikästä ja kömpelöä, ettei kukaan trillerin kirjoittaja sellaista haluaisi kuvata. Jos kirja on mielikuvituksen tuotetta, on sen kirjoittaja monin paikoin suoranainen nero – ja kaikilta muilta osin kirjallinen raajarikko.

Hamid Mohsin: Fundamentalisti vastoin tahtoaan

Tämä romaani koukutti minut heti ensimmäisellä sivullaan. Se on kirjoitettu Albert Camus’n Putoamisen päälle, niin, että se alkaa samalla kesksutelunavauksella, jatkuu samanlaisena kohteliaana monologina (tai oikeastaan dialogina, jonka toinen osallistuja on leikattu pois) ja sivuaa paikoin samoja aiheita ja ympäristön tapahtumia. Mohsinin kirjassa ei vain juoda geneveriä vaan vihreää teetä. Hieno pastissi. Asianajajan asemesta kertoja on Amerikassa menestynyt pakistanilaissyntyinen yrityskonsultti. Changezin työ näyttää jotenkin tyhjältä, rakkaus vaikealta, ja kun lentokone törmää pilvenpiirtäjään, hän huomaa hymyilevänsä. Muslimivastaisuuden nostaessa päätään amerikassa huomaa kertoja, mille puolelle on joutunut. Vanhaa scifin ystävää kohtaus, jossa Changez katselee katsoo televisiosta, miten alikehittynyttä maata moukaroidaan kauko-ohjattavilla lentokoneilla, puhuttelee: ”… minulle tuli mieleen Terminator-elokuva, jossa roolit oli vaihdettu niin, että koneet olivatkin sankareita.”

Tahar Ben Jelloun: Lähtö

Tämän kirjan kautta havahduin Gibraltarin salmen, muutaman kilometrin levyisen luonnollisen rajan luonteeseen, jonka eri puolilla avautuvat aivan erilaiset olosuhteet. Aivan kuin Meksikon ja USA:n raja. Jellounin kirjassa kaikki sen puolen köyhät haluavat tälle puolelle, mahdollisuuksien maailmaan. Ja jotkut myös tulevat. Menestymisen mahdollisuudet näyttäytyvät kuitenkin huonoina, eikä ihmisten välinen molemminpuolinenkaan hyväksikäyttö tuota pelkästään hyvää mieltä. Eräät marokkolaisena maan tapana esitettävät jutut hiukan ihmetyttivät, etenkin kun eräät nettilähteet ovat myöhemmin antaneet viitteitä siitä, että kyseessä ovat todelliset kulttuuriset piirteet. En nyt kuitenkaan rupea vatvomaan niitä tässä sen enempää, kun en tiedä. Mutta se raja.

Muslimisiirtolaisromaanien kansissa näemmä katsotaan tolla lailla päin, vasen poski ulos rajattuna.

Kehys Keskisuomalaisessa

Teppo Kulmala esitteli Kehyksen Keskisuomalaisessa 5.12. Kulmala analysoi sisältöä ja muotoa kiinnostavalla tavalla:

”Näissä kehyksissä leluihin puhalletaan henkeä ja julmuri-ihmiset rikkovat toisiaan ja purkavat viettejään koneiden ja marionettien tapaisina automaatteina.”

Normiformaattikritiikistä poiketen Kulmala ei juurikaan arvota kirjaa erilaisilla hyvyys- ja huonousakseleilla.

Kehys Kalevassa

Pekka Jaatinen arvioi Kehyksen Kalevassa 29.11. otsikolla Tarinankerronnan ratapihalla. Ohessa joitakin katkelmia erinomaisen myönteisestä kritiikistä:

”Edellinen tarina sisältää ainekset seuraavaa varten. Kerronta etenee ei-lineaarisesti. Lukijan koukutus syntyy odotuksesta millaiseen tarinaan ja miten seuraavaksi siirrytään.”

”Siirtymät episodista seuraavaan tuntuvat useimmiten luontevilta. Lukija herää ihmettelemään jälkikäteen, jo tovin uutta jaksoa luettuaan, että mitenkäs tässä nyt tällaiseen tarinaan tultiinkaan.”

”Teoksen sisältö ja muoto rikkovat useita rajoja, mutta silti kokonaisuus on hätkähdyttävän ehyt. Tämä kirja on syvällinen ja hieno, ja se tarjoaa runsaasti mukaansatempaavaa kerrontaa sekä antaa eväitä ajattelemista varten.”

 

Tässä vaiheessa alkaa jo tuntua ihan mukavalta. Bestselleristä ei varmastikaan puhuta (sitä ei ole tavoiteltukaan), mutta hiljalleen potentiaalisella lukijakunnalla alkaa olla edes pieni mahdollisuus olla kuullut teoksesta joskus. Tuo mahdollisuus on teoksen elinehto. Ainakaan minä en osta, harvoin edes lainaan romaania, josta en etukäteen tiedä mitään.

Bestiksiä ja parisuhteita

Tytöillä kuuluu olevan taipumus muodostaa tiukkoja kytkentöjä parhaan ystävänsä kanssa, niin että on joku bestis, aivan erityinen sydänystävä erotuksena muihin ystäviin tai kavereihin. Poikien taas väitetään olevan enemmän sellaisia ryhmätoimijoita ja monen kanssa kavereita. Saattaapi olla, vaikkakaan en uskalla varmaksi sanoa. Tuo tyttöjen bestis-kuvio voi sitten voimakkaimmillaan näyttää jopa hämmentävältä: muistan opettaja-ajoiltani, miten toisinaan vei hyvinkin pitkän aikaa, ennen kuin opin muistamaan, kumpi on kumpi tilanteessa, jossa tyttöpari istuu ja kulkee alati yhdessä, pukeutuu ja meikkaa samalla tavalla ja pyrkii muutenkin kaikin tavoin esittämään identtisiä kaksosia.

Kirsti Kurosen nuortenkirja Piruettiystävyys käsittelee bestissuhteen purkautumisvaihetta kiinnostavasti, eletyn tuntuisesti ja riipaisevasti. Ennen Piruettiystävyyden lukemista en koskaan ollut pysähtynyt miettimään, millainen tuo bestis-juttu on kokemuksena. Lisäksi kirja käsittelee vaarallisia sävyjä saavaa perfektionismia, mutta pysyttelen nyt tässä ystävyyssuhdeasiassa. Samaan aikaan kun kirjan kertoja ja hänen paras ystävänsä etääntyvät toisistaan, tulee kertojan elämään, ehkä menetystä paikkaamaan, uudenlainen suhde: poikakaveri. Suhteiden välillä on joka tapauksessa jonkinlainen kiinnostava kytkentä; kertoja pyrkii esimerkiksi salaamaan ex-bestiksensä poikakaveriltaan.

Hieno ja hämmentävä kirja palauttaa mieleeni kysymyksen, joka on ennenkin käväissyt pääkopassani.

Olen näkevinäni ystävyyskäyttäytymisen sukupuolieron toistuvan seksuaalisessa elämässä. Miesten taipumusten ainakin väitetään usein olevan polygaamisempia kuin naisten, ja jonkin verran väitettä tukevia tutkimuksiakin on tehty (ks. esim. D.M.Buss: Halun evoluutio, 4. luku). Naisilla taas väitetään olevan voimakkaampi pyrkimys monogaamiseen sitoutumiseen. (Ja, aivan totta: missään tapauksessa tätä ei voi yleistää yksilötasolle asti.)

Stereotypistetyt käyttäytymismallit ainakin näyttävät rinnakkaisilta ja ikään kuin yhdeltä ja samalta ilmiöltä. Ainakin minusta tämä on kiehtova hypoteesi. Kokonaan toinen juttu on, että missä määrin lähtökohtaoletukset, joiden mukaan miehet ovat polygaamisempia kaikkien kavereita ja naiset monogaamisempia parhaaseen ystäväänsä kytkeytyjiä, pitävät paikkansa. Entä missä määrin ilmiöt – mikäli ne ovat todellisia – ovat kulttuurisidonnaisia?