Kategoria: Työpöytä

Enkeli-Elisan tapaus on hyvä muistutus siitä, että kaikki ei ole totta. Joskus tarinat ovat lähes puhdasta fiktiota, toisinaan täyttä faktaa, mutta useimmiten liikuskelemme siellä, missä totuus ja mielikuvitus kietoutuvat toisiinsa.

Ymmärrykseni mukaan Enkeli-Elisan tapauksessa on heti kättelyssä todettu, että teksti on sekoitus faktaa ja fiktiota. Missä määrin tapahtumat ja henkilöt ovat tosia, missä määrin keksittyjä, on jätetty lukijoiden harteille. Ilmeisesti fiktiota ja todeksi vakuuttelua on ollut enemmän kuin mitä voi pitää kohtuullisena.

Pystyn helposti kuvittelemaan kohuun johtaneen prosessin: on alettu kirjoittaa blogimuotoista, tärkeästä asiasta kertovaa fiktiota, jossa on käytetty runsaasti todellisuudesta lainattuja elementtejä – kuten fiktiossa aina on. Tarina on saanut paljon faneja ja kasvanut tekijäänsä suuremmaksi ja vahvemmaksi: sitä on halunnut ruokkia ja kasvattaa silläkin uhalla, että on ajautunut eettisesti aiempaa kyseenalaisemmalle maaperälle perustamaan yhdistyksiä ja ties mitä.

Painotan: äskeinen oli fiktiota. Mielikuvituksen tuotetta. Jossa on elementtejä todellisuudesta.

Tässä niitä tosielementtejä. Internetissä on julkaistu blogimuotoista fiktiota iät ja ajat, eikä kaikkea epätotta ole merkitty epätodeksi kissankokoisilla kirjaimilla. Olen itsekin esiintynyt väärällä henkilöllisyydellä, kun kirjoitin kahden kollegani kanssa verkostoitunutta ihmissuhdefiktiota. Se oli nuorallakävelyä harmaalla alueella. Ja kun minulla alkoi olla facebookissa liikaa ”ystäviä”, jotka pääsivät lukemaan henkilökohtaisehkojakin päivityksiäni, aloin yksityisyyttäni suojatakseni tuutata sekaan disinformaatiota (Aivan: kaikki, mitä fesessä itsestäni kirjoitan, ei olekaan totta!). Ja vaikka tämän blogini tosiasiat ovat usein jokseenkin kohdallaan, saattaa esittämäni tulkinta niistä tai näkökulmani niihin olla jotakin, mitä kutsuisin ennemminkin ajatuskokeeksi kuin varsinaiseksi mielipiteekseni. Kertojaminäni ei siis ole aina täysin todellinen täälläkään. Kuten Hannu Raittila on kirjoittanut: kirjailijan työ on erittäin lähellä näyttelijän työtä. Työmme on luoda aidon näköisiä illuusioita.

Missä menevät valehtelemisen moraaliset rajat? Luulisin, että jostakin Immanuel Kantin lähituntumasta: jos yritämme valehtelemalla johtaa toisen toimimaan toisin kuin tämä muuten toimisi, on toimintamme epäeettistä. Jos pyydämme valheeseen perustuen rahaa, aikaa tai muita panostuksia, olemme astuneet pimeälle puolelle. Jos fiktioitamme sen sijaan voidaan seurata pelkästään nauraen tai viihtyen, olemme onnistuneesti pysyneet harmaalla vyöhykkeellä. Tämä analyysi ei luonnollisestikaan pidä loppuun asti: viihdyttävän kertomuksen pariin palaaminen yhä uudelleen on panostus sekin. Ja kääntäen myös sitoutumuksiin vaativat tekstit saavat toisinaan sisältää epätotuuksia. Esimerkiksi Leikkiminen kielletty -pamflettini haastatelluista useimpien asuinpaikkakunnat, iät ja muita tunnistamisen mahdollistavia piirteitä oli muutettu – hekin olivat todellisuuspohjaista fiktiota. (Raja meni tässä: sanomisten sisällöt pysyivät ennallaan.)

Todellisuuden ja fiktion välisen rajan ylitykset tai mutkalle vetämiset voivat synnyttää hedelmällistä ajattelua ja kiinnostavia tuotoksia, mutta tuo raja on olemassa.

Jos jo ”perinteinen media” on hämmentänyt ihmisten mieliä sotkemalla tekstilajeja ja todellisuuden tasoja keskenään, tekee anarkistinen internet samaa entistä enemmän. Se ei yksinkertaisesti ole luotettava tietolähde. Tai oikeammin: se on sitä korkeintaan taitavissa, lähdekriittisissä käsissä. Johdan itsestäänselvän toimintaohjeen: Älä usko, mitä siellä/täällä sanotaan.

Koska osa ihmisistä on liiankin herkkäuskoisia ja taitamattomia lukijoita, on yksinomaan hyvä asia, että joukossa on ja nettiin sekä perinteiseen mediaan kirjoittelee tarkkasilmäisiä, epäileväisiä ja lähdekriittisiä tekijöitä. Jopa internet tarvitsee niitä, jotka näyttävät, missä raja kulkee.