Kirjat – Sivu 9 – Jukka Laajarinne

Painossa: Isä vaihtaa vapaalle

Kansi näyttää tältä:

Jotkut kirjat syntyvät helpommin kuin toiset. Tai ainakin niiden isoimmat haasteet lankeavat jonkun toisen harteille. Siitä – ja tekstin pienimuotoisuudesta huolimatta – myös Isä vaihtaa vapaalle oli yli neljävuotinen projekti/prosessi, johon liittyy monenlaisia käänteitä: Ensin eräs kustannustoimittaja hylkäsi käsikirjoituksen. Pari vuotta myöhemmin toinen innostui siitä. Seuraavaksi kustannuspoliittiset seikat johtivat kirjalle alun perin suunnitellun kuvittajan hylkäämiseen ja muihin erinäisiin muutoksiin. Tilalle löydettiin Timo Mänttäri, joka toteutti teoksen upealla retrotyylillä – käsikirjoituksesta olen jäävi sanomaan yhtään mitään, mutta ainakin tulossa on kaunis esine!

Ilmestymisajankohtana näyttäisi olevan 15.5.

72 – Edistymisraportti

Romaanin valmistuminen on pitkällinen projekti, johon kuuluu niin leppoisia kuin hektisiäkin vaiheita. Se saattaa edetä esimerkiksi näin:

1) Idean pyörittely ja tutkimustyö alkavat, kun edellinen teos (tai edelliset) on vielä tekeillään. Se on rentoa, viihdyttävää ja antoisaa puuhastelua, jolla voi täyttää ne suvantopaikat, joita valmiimpien teosten stressaavampien työjaksojen pyörteisiin väkisinkin muodostuu. Parasta tässä ensimmäisessä työvaiheessa on Suuren Idean hahmottuminen; se on silkkaa potentiaa ja mahdollisuuksien ilotulitusta. Ideavaiheessa olevan teoksen äärellä kirjailija elää eräänlaisessa superpositiossa ja muutenkin paljon korkeammassa todellisuudessa kuin mitä tämä konkreettinen maailmamme on. Mahdollisuuksien kartoittaminen ja tutkimustyö avaavat uusia ulottuvuuksia ja laajentavat tajuntaa ja Suuri Idea ottaa kirjailijan valtaansa.

2) Ensimmäinen kirjoituskerta on edelleen melkoista hupia. Kirjailija toimii eräänlaisena siltana ideaalimaailman ja reaalitodellisuuden välillä. Jotakin sieltä paremmalta puolelta vuotaa tänne näin, ja ottaa muodon tietokoneen kovalevyllä. Suuri Idea ei kuitenkaan siirry levylle sellaisenaan: innoittunutkin kirjailija on vajavainen olento ja tuottaa visiostaan vain vajavaisen varjokuvan, vääristymät ja turmeltuneisuus pilaavat kaiken. Ei kielikään ihan mihin tahansa taivu.

3) Ensimmäinen editointi- ja uudelleenkirjoitus ei tapahdu enää pelkän innoituksen voimalla. On yritettävä paikantaa edes suurin osa ensimmäisen kirjoituskerran tuottamasta huonoudesta, ja korjattava, mikä korjattavissa on, jotta Suuri Idea näkyisi edes hämäränä hahmona kaiken kirjoituksen takaa. Tämän vaiheen lopuksi teksti annetaan luotettavan esilukijan tai kahden käsiin ja lopulta kustannustoimittajalle. Vastausta odotellessa käynnistetään seuraavan teoksen ensimmäinen työvaihe, ellei se ole jo käynnistetty.

4) Vastauksen saatuaan prekaari alkaa tehdä p—-duunia. On sulateltava kommentit, suhtauduttava niihin ja editoitava taas. On hahmotettava, että lukija ei näekään kirjoituksen ja Suuren Idean välistä yhteyttä, koska ei ole liihoitellut pää pilvissä 1. työvaiheessa. Oikeasti suuret taiteilijat eivät tietenkään tee kompromisseja, mutta minä teen: tekstin on hieman lähestyttävä lukijaa, vaikka se samalla etääntyykin Suuresta Ideasta ja muuttuu… kirjaksi? Tämä on vaikea vaihe. Kuinka paljon on hieman? Mitkä muutokset ovat hyviä, mitkä pahoja? Tämä työvaihe saattaa toistua kuin Sisyfoksen myytin uudelleentulkintayritykset. Kustannussopimus on jo olemassa, ja siinä on valmiiksisaattamisen päivämäärä. Lisäksi kirjailija alkaa jo kyllästyä aiheeseensa ja haluaisi jo heittäytyä täysillä seuraavan romaanin kimppuun. Viimeiset kuukaudet tekstiä muovataan kiireessä ja väsyneenä.

5) Viimeinen kierros ja vielä viimeisempi – oikovedoksen tarkistus – sisältävät lupauksen vapaudesta. Korjaukset kohdistuvat lähinnä pikkuseikkoihin: yksittäisiin ilmaisuihin ja sen sellaisiin. Tämä on sitä tekstin hiomista. Aiemmat työvaiheet on tehty moottorisahalla, vesurilla, taltalla, vasaralla ja nauloilla. Lopulta Suuren Idean emanaatio on ohi, seuraa emansipaatio. Riivaaja on poistunut kirjailijasta, mutta uusi on jo asettunut taloksi.

Tällä hetkellä mennään 4. vaiheen loppupuolella.

Isä vaihtaa vapaalle

Puolukan isä päättää viettää enemmän aikaa tyttärensä kanssa ja jää pois töistä. Salaisen agentin tehtäviä ei ole kuitenkaan helppo jättää. Yhteisestä lomasta muodostuu hurja karkumatka pakoon työelämän paineita. Minne mennä, kun luottokortti on kuoletettu ja autokin aivan räjähtänyt?

Minulla on ollut ilo työskennellä linjamies Timo Mänttärin kanssa lasten kuvakirjan parissa. Jos erityisiä yllätyksiä ei putoa niskaamme, Isä vaihtaa vapaalle ilmestyy WSOY:n kustantamana toukokuussa.

Tässä pieni tiiseri:

Painii kirjojen kanssa

Jokakeväinen keskustelu romaanitaiteen kriisistä on täällä taas. Kuten Marko Hautala bloginsa kommenttilaatikossa toteaa: ”Lukijoiden ja kirjallisuuden ammattilaisten välillä on muuten joskus melkein huvittavan suuri kuilu.” Kyllä. Tämä kuilu on niin vanha, kuin minkä näin nuorena ihmisenä pystyn muistamaan. Ja, mikäli esim. Simone de Beauvoiria* on uskominen, vieläkin vanhempi.

Joskus viime vuosituhannella ihmettelin lukijan positiostani käsin kirjailijahaastatteluita, joissa fiktion kirjoittajat kertoivat, etteivät juurikaan lukeneet kaunokirjallisuutta. Enää en ihmettele. Me ammattilaiset (”Puhu vain omasta puolestasi!”) luemme teemojen rehellistä käsittelyä, kieltä, rakennetta ja kirjoittamisen tapoja.

Kun avaamme kirjan, alamme kamppailla sen kanssa.

Jos oman, keskeneräisen teoksen kanssa painimiseen kuuluukin aimo annos leikkiä ja hauskanpitoa, kohdataan vieras romaani useimmiten aika tosissaan. Vieraalle romaanille ei helposti antauduta, vaan sitä lähestytään kirurgin veitsi (sellainen vanhanaikainen ja iso, samanlainen kuin Viiltäjä-Jackillakin aikoinaan) kädessä: ”Mistäs sinut on tehty?”

Ja tiedättekö mitä? Puukottajan ja puukotettavan välinen suhde saattaa toisinaan olla hieman hankala.

Puukottaja saattaa uhrinsa sisäelimiä erotellessaan muistella lapsuuttaan ja ihmetellä, mihin kaikki ilo painimisesta on mennyt. Vastustajat ovat muuttuneet tylsemmiksi: niillä on kaikilla samanlaista moskaa sisällään. Ne ovat varmaan sisäsiittoisia?** (Paitsi jotkut, ne jotka ovat kehittyneet niin taitaviksi ja kieroiksi, ettei niihin saa tuikattua reikiä ja ottelu tuntuu silloinkin todella tylsältä.)

Mutta ehkä vika ei olekaan vastustajissa? Ehkä puukottaja on itse muuttunut? Hän on ehkä unohtanut, ettei lapsuuden leikkipainissa juuri koskaan käytetty veistä. Ja se, minkä hän on erityisesti unohtanut, on antautumisen taito. Jotta paini pysyisi hauskana ja jotta vastustajan saa innostettua antamaan touhuun enemmän, on tälle joskus annettava periksi***. Annettava vastustajan viedä, vaikkei hän olisikaan erityisen hyvä. Vain silloin voidaan nähdä, mitä hän osaa, eikä pelkästään sitä mitä hän ei osaa.

Olen joskus melko kevyenkin juonivetoisen viihteen vietäväksi antautuessani havainnut: juuri tämä oli sitä, mikä minut kirjallisuuden pariin toi, ja minähän… hyvänen aika, minähän nautin siitä edelleen!

—

* Jokin essee aiheen tiimoilta taisi olla kokoelmassa Onko Sade poltettava? Sen lukemisesta on kuitenkin sen verran aikaa, että saatan muistaa kaiken ihan väärin päin.

** Sama puukottaja saattaa kuitenkin mielellään käyttää aikaansa kirjallisuusesseiden kanssa keskustelemiseen. Niissä hän ei sisäsiittoisuutta häiritsevässä määrin näe. Ne nyt vain ovat kirjallisuusihmisten kirjallisuudesta kirjoittamaa kirjallisuutta kirjallisuusihmisille.

*** Tarkoitukselliset häviämiset kuuluvat myös rottien väliseen painiin. (ks. esim. Pellis & Pellis: The Playful Brain)

Menneisyyden maisema

Peter Englundin historialliset esseet ovat olleet pysyvä ilon aiheeni miltei kymmenen vuoden ajan. Lukemani pitkät tekstit (Pultava ja Kuningatar Kristiina) eivät ole tehneet aivan yhtä suurta vaikutusta kuin lyhyempien kirjoitusten kokoelmat Hiljaisuuden historia, Kirjeitä nollapisteestä sekä vasta lukemani Menneisyyden maisema.

Ensinnäkin Englund on loistava kertoja. Hänen toisinaan inhorealistiset kuvauksensa menneisyyden olosuhteista, toiminta- ja ajattelutavoista ja tapahtumista ovat runsaine yksityiskohtineen jotakin, mitä lukee kuin parasta romaanitekstiä. Tämä on ainakin osin suoraa seurausta siitä, että Englund ei lähesty historiaa suurista kuvioista käsin vaan kuvaa sitä, mikä on ollut tavallisten ihmisten nähtävissä. Mikrohistoria vie elettyyn todellisuuteen. Samalla hän paljastaa usein jotakin, mitä ei useinkaan ole tullut ajatelleeksi, mutta jota olisi pitänyt ajatella. Otetaanpa esimerkkikohtaus Ruotsinsalmen taistelusta Haminan edustalta. Tätä eivät merirosvoelokuvat kerro:

Aluksilla oli valmistauduttu taisteluun jo edellisenä iltana. Kaikki mikä oli miehistön tiellä taistelun aikana tai voisi lisätä venäläisten tulituksen sirpalevaikutusta oli kannettu syrjään. Tulipalojen sammuttamiseen oli valmistauduttu, ja kannen yläpuolelle oli pingotettu isoja verkkoja miehistön suojaksi, jos mastonkappaleita putoilisi vihollisen tulituksessa. Ammukset oli kannettu valmiiksi ruumasta, ja tykit oli ladattu. Miehistö oli käynyt ennalta määrättyihin asemiinsa; tykkimiehet nukkuivat järeiden aseidensa vieressä. Isoimmissa laivoissa sidontahuoneet oli laitettu valmiiksi haavoittuneita varten. Kansille oli myös levitetty hiekkaa, jotta miehet eivät liukastuisi vereen. (s. 44, Ruotsinsalmen taistelu. Kokoelman ja tekstinäytteiden suomentaja: Kari Koski, mahdolliset typot minun)

Parasta Englundin esseissä on kuitenkin se, miten ne valottavat ihmisluontoa, esittävät kysymyksiä ja avaavat uusia näkökulmia. Moni sellainen, mitä helposti luulee nykyajan hömpötykseksi, onkin jotain paljon vanhempaa ja luultavasti syvemmällä kuin osaamme arvata. Kuten nyt vaikka epäautenttinen oleminen ja tekeminen:

Siellä kasvaa vieläkin kirsikoita. Eräänä päivänä 1980-luvun lopulla seisoin Ukrainan toukokuisessa helteessä ja maistelin pieniä vihreitä marjoja. Kävi ilmi, että ne olivat hyvin happamia. Vappuaattona 280 vuotta minua aiemmin eräs toinenkin ruotsalainen, 32-vuotias arbogalainen vänrikki nimeltä Robert Petré, oli seissyt tässä syömässä marjoja ”jotta voisin sanoa syöneeni kirsikoita huhtikuun viimeisenä päivänä”, niin kuin hän kirjoitti päiväkirjaansa. (s. 80, Vierailu Pultavassa)

Ehkäpä downshiftauskaan ei olisi niin tavatonta, ellei meitä olisi ensin vuosisatojen ajan kasvatettu ajattelemaan toisin. Muutama sata vuotta sitten näytti erilaiselta:

Monikin seikka viittaa siihen, että moderni tyytymättömyys sai alkunsa kapitalismin kehittyessä. Kapitalismin syntyä jarrutti merkittävästi se, että markkinat olivat liian pienet. Palkansaajien määrä oli kylläkin kasvussa, ja heidän toimeentulonsa riippui kokonaan markkinoista; heistä olisi voinut muodostua merkittävät suurmarkkinat. Ongelmana oli vain se, että heidän ajattelunsa oli suoraan esiteolliselta ajalta. Tämä tuotti ilmiön, josta taloustieteilijät käyttävät nimitystä ”the backward bending curve of labor supply” – työvoiman tarjonnan taaksepäin kallistuva käyrä. Varhaismodernin ajan palkkatyöläiset eivät nimittäin ymmärtäneet arvostaa jatkuvasti kasvavaa aineellista hyvinvointia. He työskentelivät sen verran kuin tarvittiin elämän perustarpeiden tyydyttämiseen, ja sitten he ottivat vain vapaata. Se oli vanha ja tunnettu ilmiö koko Euroopassa. Musta surma oli synnyttänyt vakavan työvoimapulan, jonka takia palkat kääntyivät 1400-luvulla jyrkkään nousuun. Työläiset reagoivat tähän tekemällä yhä vähemmän työtä. (s. 226, Tyytymättömyydestä ja muista historiallisista tunteista)

Oival(lut)tavia herkkupaloja on kirjan sivuilla tiheässä. Jos David Foster Wallacen hiljattain suomennettu kokoelma ei vastannutkaan käsitystäni hyvästä esseistiikasta, Englundin kokoelma kyllä vastaa, ja aiemman kokemukseni perusteella jätti taas pysyviä jälkiä.

Menneisyyden maisema jakautuu karkeasti kahteen puoliskoon: sotahistoriaan ja kaikkeen muuhun. Kaiken muun puolisko lähestyy aiheidensa puolesta (myöhemmin kirjoitettua mutta aiemmin suomennettua) Hiljaisuuden historiaa: omat lukunsa ovat saaneet muiden muassa lika ja löyhkä, pelko, aika sekä viktoriaaninen seksuaalisuus (seksiaiheisia esseitä kirjassa on peräti kolme, mutta ei siitä sen enempää).

Niin, ja varmasti kaikki te haluatte tietää, miten 1600-luvun ihmiset ymmärsivät Jan Steenin maalauksen tytöstä, joka syö ostereita.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

En ole lukenut David Foster Wallacea koskaan aiemmin. Tämä siksi, ettei häntä ole aiemmin suomennettu. Luen ylipäätään varsin harvoja kirjoja muulla kuin suomen kielellä. Aikaisemmin oli toisin, mutta Sveitsin-aikoinani aloin keskittyä omaan kieleeni ja sen ylläpitämiseen silkasta ammatillisesta tarpeesta, ja sittemmin minusta on tullut kielen suhteen melkoinen fennomaani. Tämä on luonnollisestikin johtanut vieraiden kielteni rapautumiseen, mutta ensimmäiset asiat ensiksi.

David Foster Wallaceen palatakseni, Hauskaa mutta ei koskaan enää -kokoelmaa (alaotsikkona Esseitä ja argumentteja) lukiessani nousi suurimmaksi kysymykseksi seuraava: Tästäkö kaikki se kohkaaminen? (Huomatkaa, että osaan sortua angilsmeihin nykyisinekin lukutottumuksineni.)

Kun avaa kirjan, jotenkin odottaa törmäävänsä tuoteselosteen mukaiseen sisältöön. Esseistiikan tai argumentaation kategorioissa kirjoituskokoelma ei kuitenkaan pärjää. Valikoiman kuudesta kirjoituksesta kolme on reportaaseja, tarkemmin sanottuna gonzo-journalismia. Yksi on puhe ja sisältää jotakin hieman argumentaation tapaista. Kahdessa on jossain määrin esseistisiäkin piirteitä.

Tekstien isoin ongelma lienee, että kirjan kansien välissä ne ovat väärässä paikassa. Aikakauslehtiin ja yliopiston valmistujaisiin kirjoitetut tekstit lienevät alkuperäisessä kontekstissaan olleet värikästä vaihtelua ja ovat ottaneet yleisönsä huomioon. Esseekokoelman lukijakunta on kuitenkin suurelta osin toinen ja aivan toisin virittynyt kuin Premiere– tai Gourmet-lehtien lukijat.

Wallace pistää itsensä likoon, niin kuin hyvän kirjailijan pitääkin. Gonzoiluissaan hän saa välitettyä niin hummeri- kuin pornofestivaalienkin tunnelmat elävästi, samoin luksusristeilyn. Yksityiskohtiin tarttuvat havainnot ovat runsaita, mutta jäävät suurelta osin yhtä pinnallisiksi kuin tilaisuudet, joissa Wallace niitä tekee. Teksti välittää informaatiota, jolla ei ole merkitystä. Risteilylaivan tai rahvaanomaisten festareiden absurditeetissa ei ole mitään ravistelevaa. Se kaikki on jo niin moneen kertaan todellisessa elämässä koettua (usein juuripa fiiliksellä: ei koskaan enää) ettei sitä olisi tehnyt mieli enää kirjan sivuilta lukea. Tapahtumien kiusallinen ennalta-arvattavuus ei missään vaiheessa rikkoudu – paitsi ehkä sellaisen lukijan aivoissa, joka entuudestaan lähestyy kuvauksen kohteena olevia ilmiöitä suopean kuluttajan näkökulmasta (mutta joka tuskin tarttuu esseekokoelmaan).

Voin kuvitella että se, mikä ei oikein esseistiikkana vakuuta, saattaa kuitenkin (tietyin edellytyksin) toimia romaanitaiteessa. Ehkäpä Wallacelta käännetään joskus sitäkin.

Vuohia tuijottavat miehet

Jon Ronsonin Vuohia tuijottavat miehet osoittautui melkoiseksi herkkupalaksi. Lievästi gonzoilevalla asenteella kirjoitettu raportti Yhdysvaltain sotilastiedustelun new age -hankkeista enimmäkseen naurattaa ja huvittaa, mutta paikoin myös vähän pöyristyttää.

Kaikkihan me olemme kuulleet, miten suurvallat yrittivät kylmän sodan aikana hyödyntää tiedustelutoiminnassaan selvänäkijöitä. Jim Channonin Ensimmäisen maailmanpataljoonan auroja aistivista soturimunkeista tai erikoisjoukkojen jedisotureiden yrityksistä pysäyttää koe-eläinten sydämiä ajatuksen voimalla on puhuttu harvemmin. Ainakin täällä meillä päin. Tai siitä, että Uri Geller on värvätty uudelleen tiedusteluhommiin terrorisminvastaisen sodan aikana. Tai siitä, mistä rock-musiikilla kiduttaminen ja ei-tappavien aseiden kehittely ovat lähtöisin. Entä mikä on Ensimmäisen maailmanpataljoonan ja Wacon piirityksen välinen yhteys? Ja millä tavalla Heaven’s Gate -kultin joukkoitsemurha sitten liittyy asiaan?

Kirja on täynnä enemmän tai vähemmän epäluotettavia haastateltavia, toinen toistaan hassumpia kohtaamisia ja kertomuksia. Kummallisia juttuja. Kokonaisuus on kuin jonkun höperön pilviveikon laatima salaliittoteoria. Tai oikeammin: kuin hassut pilviveikot olisi päästetty organisoimaan maailman voimakkainta armeijaa.

Eivätkä jedit olisi jedejä, ellei välillä lipsuttaisi myös pimeälle puolelle.

Vuohia tuijottavat miehet oli sen verran ällistyttävä kirja, että oli ihan pakko nähdä, miten filmatisointi oli onnistunut. Kehnommin. Elokuvasta ei oltu tehty edes dokumentin näköistä, vaan kaikkien Ronsonin absurdien löydösten ympärille oli pitänyt rakentaa puhtaasti fiktiivinen seikkailujuoni. Se, mikä on ei-fiktiossa poskettoman mieletöntä, on fiktiivisessä komediassa enää keskinkertaista komiikkaa.

Maailmanlopun dekkari

Ben H. Winters: The Last Policeman

(Mielipidespoilereita! Lukupiiriläisemme sulkekoon silmänsä tältä kirjoitukselta.)

En juurikaan lue perinteisiä dekkareita. Lajityypissä on jotakin lähtökohtaisesti epäkiinnostavaa. Olisiko se tämä: dekkarin juoni kulkee väärään suuntaan. Yrittäessään selvittää jo tapahtunutta kerronta takertuu menneeseen, kun taas itseäni kiinnostava kysymys on: miten tämä etenee? Toinen kiinnostustani latistava tekijä lienee, että etsin kirjallisuudesta uusia ajatuksia, elämisen, tekemisen ja kirjoittamisen tapoja. Minun on vaikea kiinnostua kirjasta, joka ei jo ennen lukemisaktin alkamista anna ymmärtää, että odotettavissa on jotakin uutta. Ja kovin harva rikosromaani edes vihjailee siihen suuntaan.

En tarkoita, ettenkö minäkin viihtyisi hyvin perinteisten, juonivetoisten rikoskertomusten parissa. En vain jaksa nähdä vaivaa tuon viihtymisen eteen, enkä tahdo maksaa siitä ajallani. Nautin rikoskertomukset ja sen semmoiset mieluiten elokuvina.

Olen eläessäni osallistunut kahden eri (vapaa-ajan) lukupiirin toimintaan. Yksi niiden hyvistä puolista on ollut, että olen lukenut kirjoja, joihin en muuten olisi tarttunut. Niin kuin nyt vaikka Ben H. Wintersin dekkarin The Last Policeman. Vaikka romaani kuuluu niihin, jotka lupailevat jo takakannessaan toisenlaista tulokulmaa, olisi ajatus murhamysteeristä pitänyt minut etäällä.

Eletään maailmanlopun aikoja. Iso asteroidi tuhoaa ihmiskunnan puolen vuoden kuluttua, mikä vaikuttaa jokseenkin kaikkeen. Yhteiskunnan toiminta on lamaantumassa. Harva haluaa käyttää elämänsä viimeisiä kuukausia palkkatyöhön. Nyt on viimeinen hetki toteuttaa unelmansa. Monille tulevaisuuden menettäminen merkitsee elämän mielekkyyden menettämistä, ja itsemurhat ovat suoranainen epidemia. Kun tämä kerran näin pääsääntöisesti on silkkaa kärsimystä, ja kun parempiakaan aikoja ei ehdi odottaa, niin miksi en lopettaisi kaikkea tähän?

Kaiken tämän keskellä meillä on innokas etsivä, jota vessassa hirttäytynyt vakuutustyöntekijä alkaa epäilyttää. Mitä, jos kyseessä ei olekaan itsemurha vaan murha? Työkaverit pottuilevat: Se on murhayritys – itsemurha, josta sinä yrität tehdä murhan.

Teoksessa on uteliaisuutta herättävä juoni – kuten dekkarilta odottaisikin – mutta sen kiinnostavinta aluetta ovat eksistentialistiset kysymykset: Kun päivät on jo luetut, niin… mitä väliä? Tällä alueella Winters osaa esittää kiinnostavia kuvauksia siitä, miten loppujen lopuksi juuri lähestyvä kuolema tuottaa tekemisiin mielekkyyden ja motivoi – ketä mihinkin. Ja antaa yliotteen pikkurikollisiin tilanteessa, jossa puolen vuoden vankilatuomio merkitsee elinkautista.

Taustalla häilyy sitten suurempia kuvioita, kuten pakistanilaisten suunnitelma räjäyttää asteroidi ennen sen iskeytymistä Maahan ja U.S.A:n uhkaus räjäyttää Pakistan ensin, jos moista edes yritetään. Jätän mahdollisen lukijan pääteltäväksi, mitä siellä oikein tapahtuu, mutta todettakoon joka tapauksessa, että kirja on scifinäkin aika mukavaa.

Helposti luettavan mutta lukemisen arvoisen viihdepläjäyksen heikoin lenkki on lopulta sen dekkariluonne. Niin kauan, kuin kuolleen vakuutusvirkailijan arvoitus on kunnolla levällään, juoni vetää ja toimii, mutta kun ratkaisu alkaa löytyä, soppaan tulee falski maku. Vaikka kirja oli oikein kiva, dekkarimuotoa kohtaan tuntemiani ennakkoluuloja se vain vahvisti.

Kansikuva

Ensikohtaaminen syntymässä olevan kirjan kansikuvan kanssa on aina kohottava kokemus. Se on vihje konkretisoitumisesta, siitä miten ajatus, vuosia kehitelty idea on muuttumassa joksikin käsin kosketeltavaksi ja todeksi. Lisäksi se on yksi ensimmäisistä hetkistä, jolloin kirjailija kohtaa jonkun muun tulkinnan tekstistä.

Timo Mänttärin kansikuva syksyllä ilmestyvän romaanini 72 on, paitsi graafisesti harvinaisen tyylikäs, myös erityisen onnistunut tulkinta kirjan aiheista. Avautuu – minulle – ainakin kolmeen eri suuntaan yhtaikaa.

Wautsi-wau!

Muutokset lienevät vielä mahdollisia.

Vuoden kirjat 2012

Olen tänä vuonna lukenut näemmä 72 kirjaa (mukana ei ole niitä lasten- ja nuortenkirjoja, jotka olen lukenut ensisijaisesti tyttärelleni iltasatuna). Näistä 31 on selkeästi töideni motivoimia valintoja. Feministisestä tavoitteestani olen jäänyt nyt jo kahtena peräkkäisenä vuonna: teoksista vain 19 on naisten kirjoittamia.

Vuoden mieleenpainuvimmat lukukokemukset ovat suunnilleen tässä:

Jaana Seppänen: Carmenin silmät. Tyylikäs esseekokoelma itsensä hukkaamisesta, identiteetistä, yhteisöllisyydestä ja ruumiillisuudesta.
Timo Hännikäinen ja Tommi Melender: Liberalismin petos.
René Girard: Väkivalta ja pyhä. Luin tämän nyt toistamiseen viiden tai kuuden vuoden tauon jälkeen, ja jotenkin kirja onnistui nytkin ravistelemaan ja yllättämään. Silmiä avaava, suuri teos väkivallan ja uhraamisen suhteesta yhteisöön. Vaadin lukemaan!
Abdelfattah Kilito: The Clash of Images. Marokkolaisen kirjailijan novelleja kuvia kaihtavasta kulttuurista.
Timo Airaksinen: Hulluuden houkutus. Välillä Airaksinen onnistuu. Raskauden ja keveyden väliin jännitetystä elämä.
David Mitchell: Pilvikartasto.
Erlend Loe: Kurt Kuriirina.
Richard Hamilton (toim.): The Last Storytellers. Sadunkertojien tarinat valottavat marokkolaista kulttuuria hieman erilaisesta vinkkelistä.
Suzanne Collins: Nälkäpeli. Juonivetoista kyytiä, joka nyt vain viihdytti niin täysillä, että aion lukea jatko-osankin.
Jaakko Yli-Juonikas: Neuromaani.
Peter Bichsel: Lastentarinoita. Vinksahtaneita ja puhuttelevia satuja aikuisille ja lapsille.
Veera Antsalo: Sähkökatkoksen aikaan. Osuvia esseerunoja.

Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus. Rakenteellisesti poikkeuksellisen tyylikäs lukuromaani äiti-poika-suhteesta, Stasin jälkikuvasta ja musiikista.