Olen minä ennenkin pitänyt tyttärelleni lukemisesta, mutta täytyy tunnustaa, että homma on muuttunut entistä mukavammaksi hänen kasvaessaan. Nuortenkirjat noin keskimäärin antavat minulle, vanhukselle, selvästi enemmän kuin lastenkirjat. Olen myös peruuttanut päätökseni olla kirjoittamatta kavereiden kirjoista, jos ja kun tilanne toisin vaatii.
Tässä syksyn iltasatutuokioidemme helmiä:
Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomkvist, kolmen kirjan kooste yksissä kansissa oli mielenkiintoinen aikamatka omaan lapsuuteen, jossa punaisten ja valkoisten ruusujen sota innosti ja viihdytti. Aikamatkan jännittävin piirre oli… se, että kirja kertoi aivan toisesta ajasta. Silloin joskus sen tapahtumat tuntuivat sijoittuvan samaan aikakauteen, jota itse elin, mutta nyt se olikin jotakin kaukaiseen historiaan sijoittuvaa. Koin tarpeelliseksi selittää lapselle joitakin asioita, kuten että miksi yöllä pikkukaupungin kaduilla ajava auto kiinnitti Kallen huomion. Siihen aikaan autoja vain ei pörrännyt jatkuvasti joka paikassa. Entä mitenkähän Kalle oikein sai hälytettyä apua paikalle tuolta pusikosta? Eei, ei soittanut; siihen aikaan kännyköitä ei ollut olemassakaan…
Johanna Sinisalon Möbiuksen maa oli niin hyvä, että se luettiin uudestaan. Tästä kirjasta on tykännyt koko perhe. Sadunomaisuuden ja ekoajattelun läpäisemä kirja suorastaan tursuaa sense of wonderia, ihmeen tuntua. Aloin oikein pohtia, mistä tuo nimenomaan hyvälle scifille tyypillinen, oikeasti aika harvinainen tunne tulee. Luulen, että vastaus löytyy siitä, että asioita näyttämisen lisäksi selitetään: palaset asetetaan paikoilleen ja näytetään kokonaisuuden johdonmukaisuus, ja silloin uskomatonkin alkaa tuntua mahdolliselta.
Eppu Nuotion ja Tuutikki Tolosen Unienvaihtaja oli jotakin aivan toisenlaista. Kirjaa on kirjoitettu tavalla, jolla nuorille ei kovinkaan paljon kirjoiteta, etenkään nykyään: hitaasti miljöötä ja tunnelmia kehitellen, sanoja säästelemättä. Pelkkää bussimatkaa kuvaillaan sivukaupalla, ja sitten puutarhaa ja taloa, johon lomamatkalle tulevat tytöt saapuvat. Levollinen hitaus ja ulkoisten tapahtumien pienimuotoisuus eivät haitanneet 8-vuotiastamme ollenkaan, mistä olin suoraan sanottuna hämmästynyt. Mutta sitäkin todellisemmaksi paikat ja henkilöt kasvoivat. Lumoavaa.
Andri Snaer Magnasonin kirjoittama ja Áslaug Jónsdóttirin kuvittama Tarina sinisestä planeetasta on vaikuttava allegoria globaalista (epä)oikeudenmukaisuudesta. Sinistä planeettaa asuttavat lapset, rousseaulaiset villit, jotka elävät reippaina kädestä suuhun, kunnes paikalle saapuu aikuinen, jonka johdolla lapset ottavat yhteismaat haltuunsa: vuoden kaunein tapahtuma, perhosten lento planeetan ympäri, estetään, kun perhosten lentopöly imuroidaan lasten omaan käyttöön. Aurinko naulataan paikoilleen ja pilvet ajetaan pois ja seteenkaarista tehdään likaantumisen estävää pullotetta, jotta lapsilla olisi koko ajan hauskaa. Planeetan toisella puolella lapset jäävät pilvien peittämään pimeyteen ja kylmään kuolemaan… ja koska aurinko on meidän naulaamalla omasuudeksi hankkimaamme, olisi noiden pimeän puolen lasten oikeastaan maksettava siitä, että ovat joskus aikaisemmin saaneet käyttää sitä… Erinomainen kirja sisältönsä lisäksi myös lapseen uppoavalta kerronnaltaan. Tytär: ”Tän kirjan mä haluaisin omaksi.”
Sari Peltoniemen Kissataksissa on jotakin hyvässä mielessä vanhanaikaista: ensisijaisesti se kertoo hienon ja sympaattisen tarinan, ja hienosti kertookin. Ja jos sen perusideaa tarkastelee, tajuaa, että juuri tällaisia parhaat ideat ovat: yksinkertaisia ja selkeitä ja juuri siksi ainutlaatuisia. Kissataksia lukiessani tajusin, että tällaisen kirjan minäkin haluaisin kirjoittaa… mutten osaisi. Jotakin asiasta kertonee myös se, että vain kaksi päivää sen jälkeen, kun olimme päässeet kirjan loppuun, kotonamme käytiin seuraavanlainen keskustelu:
Äiti: Isi ei ole tänään kotona. Mitähän me luettaisiin?
Tytär: Aloitetaan se Kissataksi uudestaan!
Jukka Laajarinne 