Kävin teatterissa: Mrozekin Tango

.

Huom!

Esitys sisältää savua, tupakointia,

kiroilua, alastomuutta, kovia ääniä,

improvisoitua puhetta ja tulta.

.

.

Heh. Varoituksen pohjalta pidin Teatterikorkean Mrozek-sovituksesta jo ennen kuin esitys oli alkanut.

Aloitan nyt siitä, mistä en pitänyt, niin pääsen sen jälkeen tärkeämpiin asioihin.

Ensinnäkin esityksen alkupuoli oli perin hyperaktiivinen, hanat kaakossa koko ajan, mikä heikensi sen nautittavuutta hivenen. Jos paahtaa eteenpäin koko ajan täysillä, ei voi enää kiihdyttää. Sitä varten intensiteettiä sopii hetkittäin myös pudottaa. Toiseksi. Jälkipuoliskon metateatteriosio venähti vähän liikaa. Esityksen intensiteetti pääsi siinä hetkeksi putoamaan.

Muuten näytelmä oli kyllä hyvä.

Näytelmän asetelma on jokseenkin tämä: avantgardisti-isän ja muiden vapautuneiden hippivanhusten kasvattamalla nuorella Arturilla ei ole tilaa kapinoida. Vapaa seksi ei maita, isukin pienelle sisäpiirille järjestämät performanssit eivät tunnu tärkeiltä, merkitykset ovat muutenkin nihilistis-ironisen sekoilun melskeessä päässeet hiukan kadoksiin. Niitä sitten etsitään uuden, uljaamman maailman perustaksi; vastakkainasettelun aika ei ole ohi.

Avangardeparodiointi, erinäiset terävät huomiot siitä sun tästä, ja monet hillittömyydessään tehokkaat visualisoinnit pitivät naamani virneessä suurimman osan esityksen ajasta. Hyvää, ironista huumoria, joka tuli hetkittäin kiusallisenkin lähelle, niin että pohjimmiltaan vakavat teemat jäivät vielä kotiin vietäviksi ja päässä pyöriteltäviksi.

Erityisesti minua pohdituttivat taiteen etiikkaa koskevat kysymykset ja esityksen itseanalyyttinen ja -kriittinenkin metaosio. Paljonko teatteriopiskelijoiden lopputyössä on kyse vain siitä, että näytetään kaikki mitä osataan? No, nämä tyypit kyllä osasivat, kaikenlaista. Mutta kuten lienee jo tullut ilmi, eivät ”vain”.

Ja vähän aiheen ohi: Riittävän oikean näköisen pistoolin kanssa sohiminen on nykyaikana yllättävän vahva, levottomuutta herättävä ärsyke. Paljon voimakkaampi kuin mitä se oli ennen surullisenkuuluisia kouluammuskelutapauksiamme. Joihin näytelmässä viitattiin kyllä tietoisestikin.

Suosittelen.

Unreachable (kaihoisat koneet)

.

.

greetz, it’s me again,

remember me?

hey hey, its me again,

it’s me

guess who, guess who

remember me?

greetz, guess who

greetz, greetz,

Hello

It’s me, I’ts me again,

.

It’s me

.

again

.

somebody here?

hey hey

greetz, guess who, hey,

.

anybody here?

anybody here?

.

it’s me, guess who,

Trying to reach you

.

again

.

.

Jälkisanat

Oli ja meni. Lauantai, se uusälytön illanvietto.

Vielä viisi minuuttia ennen ohjelman alkamista pelkäsin noin kymmentä eri katastrofia, jotka saattaisivat johtaa siihen, ettei kenelläkään olisi hauskaa. Mutta kun kone käynnistyi, pyöri se loppuun asti jokseenkin suunnitellulla tavalla. Hauskaa oli ja tietenkin voimauttavaa. Iso kiitos kaikille, niin esiintyjille, taustavaikuttajille kuin vieraillekin!

Kommentoitua:

”Yllättävän laadukasta ohjelmaa!”

”Kummallisin tilaisuus, jossa olen ollut.”

”Inspiroivaa. Pisti ajatuksia liikkeelle.”

”Koska te järjestätte tällaista seuraavan kerran? Mä tulen ehdottomasti paikalle.”

”Jotkut jutut menivät kyllä yli hilseen.”

P.S. Jos jollakulla sattuu olemaan tapahtumasta kuvia tai muita tallenteita, olen niistä hyvin kiinnostunut.

Uusälytön illanvietto la 8.11.

Pääkaupunkiseudun ihmetystukiryhmä performoi!

Ohjelmassa muun muassa

lausuntaa:
Harri Hertell, Tuukka Hämäläinen, Jukka Laajarinne, Jaakko Rissanen…

kamarioopperaa: Ihminen on ihmiselle koira.
Noin 15-minuuttinen esitys perustuu tunnetun kyynikkofilosofin, Diogenes sinopelaisen elämään ja tekoihin.
Musiikki: Janne Viertiö. Libretto: Jukka Laajarinne. Rooleissa mm. Johannes Kärkkäinen, Jaakko Latikka, Olav Tirkkonen, Jukka Halme, Johanna Vainikainen-Uusitalo, Anna Kärkkäinen, Ilari Aula…

musiikkia:
Lasse Kaikkonen: sovituksia lehmän nännikumille
Musta Köksä (LEM)

Vapaa pääsy! Olkaa niin tervetulleet!

Aika: Lauantaina 8.11. klo 19 alkaen.
Paikka: Ravintolalaiva Wäiskin keskikerros, Hakaniemenranta 11.

Käännöskukkasia

Kirjamessuilla kuulin, että Antti Nylén suunnittelee kääntävänsä Charles Baudelairen Les Fleurs du Mal’ n uudelleen. Kiirehdin siis kertomaan, että samaa teen minäkin. Käännöksemme tuskin ovat kovin päällekkäiset, sillä omani perustuu kahteen tärkeään rajoitukseen:

1) Osaan ranskaa tasan turistitasolla.
2) En käytä apunani ranskan sanakirjoja enkä aiempia käännöksiä.

Yritän kuitenkin parhaani mukaan ymmärtää teosta. Vaikeaa se on.
Ohessa näyte, Pahan kukkien kaksi ensimmäistä runoa.

Opettajalle

Sottiisit, virheet, ahvenat, syntimme,
sielujemme asukkaat ja kehojemme kulkijat
ja rakastettavien uudelleenkuolemistemme ruokkijat,
kuin tuholaisiaan ravitsevat puistojen asukit.

Ahvenemme typistettyjä, hengityksemme läähätystä;
tekomme maksavat alkuperäistä enemmän,
ja iloiten taas tallaamme berberikujaa
uskoen viileiden sateiden pesevän kaikki jälkemme.

Pahan korvilla Saatanan kolmisointu,
sen pitkä kaiku hurmaa sielumme
ja tahtomme rikkaan metallin.
Kaiken höyräyttää tuo villi kellonsoittaja.

Piru se vetelee lankojamme!
Hylätyistä esineistä löydämme välineet;
vastustuksen päivänä emme alennu,
ilman pelkoa käymme halki pakottavien esteiden.

Niin pian kuin vapaudumme, saamme naida ja syödä.
Ikivanhasta nöyrästä he tekevät marttyyrinsa.
Me tahdomme kulkea kiellettyjen nautintojen läpi,
jotka rutistavat meitä lujaa kuin vanhaa appelsiinia.

Kauheana kuin miljoona kihomatoa
jonottaa aivoihimme demonien väki
ja meitä innostava Kykyjen Kuolema laskeutuu,
virtaa näkymättömänä hiljaisille niityille.

Eiväthän väkivalta, myrkky, keihäänkärjet, onnettomuudet
taaskaan kuvioi kauniita piirtoja.
Säälittävien päämääriemme arkiset kanvaasit
ovat kuin rakkaamme – hah! – eivät tiukkaan kiinnitettyjä.

Paitsi shakaaleihin, panttereihin, narttukoiriin,
simpansseihin, skorpioneihin, kuoriaisiin, käärmeisiin,
niljakkaisiin kylmiin luikerteleviin ryömiviin hirviöihin,
oveluuden kuuluisaan kauppiaaseen.

Hän on latteampi, tyhmempi, maailmallisempi!
Joka ei suolla suuria eleitä eikä suuria kirjoituksia
tärvelee tärvelee maan tahallaan,
pilalle kovertaa maailman.

Niin on! Tahdottomuudella ladattu silmä
paljastaa rauhanpiippuaan pössyttelevän päällikön.
Sinä tunnet hänet, opettajan, tämän hienostuneen hirviön,
tekopyhän lehtorin, kaltaiseni, veljeni!

Kiukkuinen ja täydellinen

I Pyhittäytyminen

Koska supervoimat rappeutuvat,
näyttäytyy Runoilija maailmalle vaivaannuttavana.
Hänen äitinsä, osaava ja rienattu
kurkottaa sääliä kerjäten kohti Jumalaa:

”Oi! enkö mieluummin pitäisi povellani
kokonaista käärmeiden solmua kuin imetän tätä epäsikiötä!
Kirottu olkoon se nautintojen yö
jona hän valtasi kohtuni!

Sinä valitsit minut kaikkien naisten joukosta
tuskien meren nieltäväksi,
enkä voi hyljätä tuota hirviötä
liekkeihin niin kuin rakkauden matkalipun.

Vaalin vihaasi jonka hyväksyn,
yllä tyhmyyden kirouksen välineen,
ja minä kastelen tätä surkeaa puuta,
kyvytöntä painamaan syöpäläisnappeja.”

Hän paljastaa vihansa yhtenäisyyden
ikuista suunnitelmaa ymmärtämättä.
Silti hän valmistautuu Gehennan sulattoon
pyhään teurastukseen äidillisistä rikoksistaan.

Alla enkelin näkymättömien siipien
nauttii koditon lapsi auringosta
ja kaikesta mihin hän koskee ja mitä hän syö
löytää hän meripihkaa ja mannaa.

Hän leikkii tuulen ja purjehtii pilvien kanssa
ja iloiten laulaa ristin tietä;
ja henki joka häntä seuraa etsikkoajallaan
monistaa katseen kuin metsien lintu.

Hän tarkkailee karkeasti kaikkea, mitä haluaa rakastaa,
tai no, hän kovettaa hiljaisuutensa,
etsii tapaa pelastaa rehellisyytensä,
ja ylipäätään kokeilee raivoaan.

Hänen suunsa on leivän ja viinin kohtalo.
Hän painii epäpuhtaita rikkomuksia vastaan,
tekopyhyydellä suihkuttaa sitä mihin koskee.
Syytettyinä ne, jotka astuvat päin kieltomerkkejä päin.

Tämä nainen kirkuu julkisilla paikoilla:
”Hän löytää minusta kauneutta koska minua ihailee,
olen antiikin jumalattarien vertainen,
ja kuten he, tahdon olla palvottu;

suitsukkein, hajustein ja mirhamein lahjottu,
aitouden venyttämisin, lihalla ja viinillä,
tietääkseni, mihin minua ihaileva sydän kykenee
jumalaisuuttani ylistäessään!

Ja nolostuessani siitä, mihin farssi vihjaa,
esittelen herkkiä voimakkaita käsiäni
ja kynsiäni, kynsiä harpyijain,
jotka ovat avanneet kujan hänen sydämeensä.

Kuin keltaisimman linnun, värisevän, räpistelevän,
raastan tuon aivan punaisen sydämen hänen rinnastaan
ja, suosikkiani häiritäkseni,
roiskaisen sen maahan.”

Taivasta tai silmäinsä näkemää upeaa valtaistuinta kohden
kohottaa Runoilija hurskaat käsivartensa
ja hänen kirkkaan sielunsa mittava selkeys
avaa viitastaan raivoisan ihmisen piirteen:

”Ylistetty Jumalani, joka lahjoitat kärsimyksen
kuin taivaallisen parannuksen epäpuhtauteemme,
kuin suurenmoisen puhtaamman olemuksen
valmistelemaan pyhien valittujen voimaa!

Tiedän, miten varjelet Runoilijan sijaa
mahtavin pyhimyslegioonain joukoin
ja kutsut ikuiseen
Valtaistuimesi, Hyveen ja Herruuden juhlaan.

Tiedän: siellä sureminen on poikkeuksellisen jaloa
missä maa ja sen oliot eivät koskaan kuole,
ja miten hän on pukenut päähäni mystisen kruunun
määräämään kaikkia aikoja ja maailmankaikkeutta.

Mutta antiikin Palmyrian kadonnut loisto,
tuntemattomat metallit, meren helmet,
kohoavat kädelläsi riittämättöminä,
tämä kirkkaan diadeemin kauneus:

ei se loista puhdasta valoa,
pyhitä alkukantaisia säteitä.
Luovuttaa pimenneet silmät ihanalle täyteydelle,
ne eivät ole kuin hämäriä tasopeilejä!”

Kirjoituksia marginaaliin

Kun Leevi Lehto muutama päivä sitten arveli, että julkaisematta jäävässä kirjallisuudessa on kiinnostavampaa materiaalia kuin julkaistussa, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Olin eräiden pöytälaatikkokirjoittajien tuotantoa lukiessani havainnut aivan saman: lukemani kirjat ja novellit olivat omaperäisiä ja erilaisia, samalla sellaisia, joiden julkaiseminen olisi erittäin epätodennäköistä, etenkin kun lukemistani pöytälaatikkokirjoittajista kiintoisin ei ymmärtääkseni koskaan ole tarjonnut tekstejään yhdellekään kustantajalle.

Aiheesta keskustellaan usein. Pitäisikö kirjoittaa harvoille vai monille?

Bisnespohjalta toimivat kustantajat julkaisevat käytännössä vain suurille tai ainakin suurehkoille massoille suunnattua kirjallisuutta. Tai sellaista, jolla pystyvät näkyvästi osoittamaan, että tekevät kulttuuria. Kun on nuo taloudelliset realiteetit.

Myös kirjailija toivoo teksteilleen lukijoita. Totta kai. Ja useimmiten jopa paljon lukijoita. Syitä tähän on tarpeetonta eritellä, niin itsestäänselviä ne ovat.

Mutta silti: kuinka kirjoittaa? Kenelle?

Jos pyrkii samaan kuin useimmat poliittiset puolueemme – mielistelemään kaikkia ja siten myymään itseään mahdollisimman monelle – suoltaa ilmoille silkkaa tuubaa.

On pakko tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä. Tutkia, mihin pystyy. Siitähän tässä on aina minun kohdallani ollut kysymys: vapauteni osoittamisesta itselleni. Menemisestä sinne, minne kukaan ei toivo minun menevän.

Kun kirjoittaa ensimmäisiä sivuja työläästä ja todennäköisesti kenellekään kelpaamattomasta teoksesta, jonka perusajatusta voisi kuvailla lähinnä mielettömäksi, on iloinen Italo Calvinon kannustavista sanoista:

Kirjallisuus elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä, jotka saattavat tähdätä korkealle toteuttamismahdollisuuksien yläpuolelle. Vain jos runoilijat ja kirjailijat päättävät ryhtyä yrityksiin, joita kukaan muu ei edes uskaltaisi kuvitella, kirjallisuudella on edelleen tehtävä.

(Kuusi muistiota seuraavalle vuosisadalle)

Tulkituksi tulemisesta

Eilen olin paikan päällä, kun Diogenes (Johannes Kärkkäinen) ja Antisthenes (Olav Tirkkonen) harjoittelivat kirjoittamani ja Viertiön Jannen säveltämän kamarioopperan (ks. keikkakalenteri) ensimmäistä näytöstä.

Siitä tulee monin verroin upeampi juttu, kuin mitä librettoa kyhätessäni osasin kuvitella.

Jälleen kerran tuli se tuntu, että kirjallisen harrastukseni huippuhetket ovat olleet niitä, joiden kuluessa joku toinen on esittänyt sovituksensa tai näkemyksensä tekstistäni. En nyt tarkoita kritiikkejä vaan esimerkiksi sitä, miten olen ensimmäistä kertaa nähnyt kuvitukset kirjoihin Minä en laske kymmeneen! ja Mummon kone -kuvitukset. Tai sitä, miten Sami Toivosen ja Aino Havukaisen ohjaamana esitimme shakespearilaisen näytelmäni nimeltä Kauko IV.

Vasta toisen tulkitsemana teksti todella herää eloon, ja tulkitsijan ottamat taiteelliset vapaudet ovat aivan erityistä herkkua.