Avainsana: Kirjallisuus

Kirjallisia blogeja

Tässä kolme blogia, joita olen alkanut seurata vasta hiljattain tai jopa aivan äsken:

Juha Siron Mitä tapahtuu todella: Kirjailija käsittelee kirjallisuutta. Hyvinkin mielenkiintoinen.

Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly: protesti vähentyneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille. Tässä asiassa onkin protestoimista. Muistuu mieleen eräs keskustelupätkä parin viikon takaisista kustantamon kemuista…

Kollega: Onnittelut hienosta kritiikistä. Kerrankin joku meistä lastenkirjailijoista sai osakseen huomiota!

Minä: Niin. Kun kirjoitin aikuisille.

Ja kolmantena kehumisen arvoisena ja uudehkona pitää mainostaa Kotus-blogia: kaikkea kielestä.

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Alku on melkein okei. Se vanha tarina: siinä on tämä perheellinen mies, joka on kuitenkin naisille perso, ja jonka kaksi rakastajarta ikään kuin herättävät henkiin, saavat hänet havahtumaan siihen, ettei hän viime aikoina oikeastaan edes elänyt.

Aika pian kaikki kuitenkin kusahtaa pahan kerran.

Tavasta, jolla Carroll varsin holtittomasti vaihtaa näkökulmahenkilöä, tulee vaikutelma, että kirjailija on lukenut enemmän sarjakuvia ja katsellut elokuvia kuin tutustunut hyvään kirjallisuuteen. Eikä pelkästään siitä. Kirja tuntuu kaiken kaikkiaan rakennetun sen mukaan, miltä se näyttäisi valkokankaalla – tai kuvaruudulla. ”Hei, tietokoneilla voi tehdä nykyään vaikka miten hienoja juttuja. Aatteles vaikka sellaista leijailevaa mosaiikkia. Tää varmaan näyttäisi mageelta:”

Coco osoitti keskeneräistä mosaiikkia. Kaksi uutta palasta putosi siitä.

Turhautuneena Ettrich poimi toisen niistä ja paiskasi sen seinään niin lujaa kuin pystyi. Se pysähtyi ja putosi kauan ennen kuin osui maaliinsa.

Ei näyttäisi. Se olisi valkokankaallakin jotakin niin kulunutta, ja kun kyseessä on kirjallisuus, se on pelkästään jotakin toivottoman turhaa ja ikävää. Valkoiset omenat on sikäli jotakin erityisen surkeaa, että jos nyt elokuvat ovatkin jo suurelta osin latistuneet sisällöttömiksi erikoisefektidemonstraatioiksi, en olisi ikinä toivonut saman tapahtuvan kirjallisuudelle.

Ja pahemmaksi menee, mitä pidemmälle tarina etenee. On antropomorfisoituja universumin voimia. On viiden vuoden säät 20 minuutissa. On norsunmurhaajalapsukaisia. On niinku vähän ideoitu. ”Hanat kaakkoon vaan, pistetään oikein hypereeppiset volkkarit! Hyvältä se silloin kuulostaa, vaikkei osaisikaan soittaa.” Mutta kun ei kuulosta.

Toki Valkoiset omenat voidaan lukea ihmisen kamppailuna identiteetin pirstovaa järjettömyyttä vastaan, minuuden ja jatkuvuuden etsimisenä muist(o)ista ja niin edelleen. Ja toki siellä täällä oli joitain ihan kivoja oivalluksiakin kaiken liibalaaban seassa. Mutta kun homma on toteutettu näemmä jokseenkin vailla tyyli- tai rakennetajua, niin en tykkää. Iso pettymys kaikkien ylistävien lievesitaattien jälkeen.

Miksi naisten kirjoittamat kirjat eivät kiinnosta

Viime elokuussa kiinnitin huomiota siihen, että luin miesten kirjoittamaa kirjallisuutta yli kolme kertaa niin paljon kuin naisten kirjoittamaa. Vääristymän korjaamiseksi asetin lukemisilleni sukupuolikiintiöt: lukisin jatkossa korkeintaan kaksi kertaa niin paljon miesten kirjoittamaa kuin naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

Kiintiösäännössä pysyminen on osoittautunut vaikeaksi. Asiaan on pitänyt kiinnittää huomiota, sillä naisten kirjoittama kirjallisuus ei jostain syystä näytä herättävän spontaania kiinnostustani. Lukulistalle on pitänyt ottaa kiintiönaisia.

Luulen, että se oli Kirsti Ellilä, joka kertoi mittailleensa Hesarin kulttuurisivuilla kirjallisuusarvostelujen palstamillimetrejä ja huomanneensa, että asiassa vallitsee epätasa-arvo. En nyt löydä tuota kirjoitusta, mutta päätin tehdä pistokokeen.

Paperikorimme on nimittäin täynnä, siinä on suunnilleen kuukauden viikonloppuhesarit. On mahdollista, että otokseni rajoittuminen juuri viikonloppujen lehtiin aiheuttaa jonkin kummallisen vääristymän, mutta vähän epäilen.

Mittasin palstamillimetrit kirjallisuusartikkeleista, C-osan kulttuurisivuilta ainoastaan, siitä otoksesta, mikä paperikorissa sattui olemaan. Juttujen kuvitukset ovat mittauksessa mukana. Tietokirjallisuutta ei ole eroteltu kaunokirjallisuudesta, joten mukana on joku tutkimuskin. Yhden joukkoarvostelun skippasin, kun siinä ei ollut helppo tehdä rajanvetoa siihen, milloin kirjoitettiin kenestäkin. Samoin ja samasta syystä sivuutin erään palkintoehdokkuusasettelun. Palstojen korkeudet mittasin 10 mm tarkkuudella.

Mittatulos näyttää tältä (pyöristetty kahden merkitsevän numeron tarkkuuteen):

Naiskirjailijat: 2530 mm

Mieskirjailijat: 22050 mm

Näyttää siis siltä, että Hesarin kirjallisuuskirjoittelusta yksi kymmenesosa käsittelee naisten kirjoittamisia. Kaksi rajanveto-ongelmien vuoksi hylkäämääni kirjoitusta olisivat voineet kohottaa naisten osuutta melkoisesti (n. 1000 mm lisää naisille, 2000 miehille), jolloin naisten osuus olisi kohonnut peräti kahdeksasosaan kaikesta kirjallisuuskirjoittelusta.

Sain kuitenkin suuntaa antavan vastauksen alkuperäiseen, tämän kirjoituksen otsikossa esittämääni kysymykseen: en yksinkertaisesti osaa olla kiinnostunut asioista, joista en ole edes kuullut.

En tietenkään ole pelkästään Hesarin tiedonvälityksen varassa. Lienee kuitenkin ihan uskottava hypoteesi, että vääristymä vallitsee myös muissa medioissa.

Vähän nolottaa

Vähän nolottaa lukea Houellebecqia juuri nyt, kun se on niin trendikästä. Vuonna 2000 luin Alkeishiukkaset, ja silloiseen, vielä turmeltumattomaan makuuni teos oli hivenen liian epämiellyttävä. Mahdollinen saari sen sijaan vaikuttaa nyt terävässä osuvuudessaan hyvinkin hauskalta.

Kaverini kuuli kaveriltaan hyvän määritelmän termille l’enfant terrible: ”middle-aged, self-centered, shouty man with a substance abuse problem”.

Eilen lopettelin Viivi Hyvösen Apinan ja uudenkuun. Tarina koostuu mm. sellaisista aineksista kuin kovaksi keitetty trenssitakkidekkari, toimintasarjakuvan kuviot ja (post)kyberpunk. Keitos on rikas, sävykäs ja omaperäinen, poikkeus siihen sääntöön, jonka mukaan en pidä dekkareista. Teoksen runsaus ja rönsyys tuntuivat joinakin päivinä huomattavan ilahduttavalta piirteeltä, joinakin päivinä pöhöltä ja liikakasvulta. Jälkimmäinen tulkinta jäi lopulta henkilökohtaisessa luennassani vallitsevaksi, tematiikka kerrontaan nähden lapsipuolen asemaan. Vuonna 2000, kun en vielä ollut näin paatunut, olisin varmasti ollut aivan myyty. Silloin Hyvösen moninaiset, kieltämättä mainiot oivallukset olisivat riittäneet hyvin. Nyt jäin kaipaamaan ajatusten kehittelyä ja syventämistä.

Tarkoitan sanoa, että Apina ja uusikuu on tarinavetoiseksi kirjaksi aivan erinomainen. En vain itse ole enää tarinavetoinen lukija.

Philip K. Dick sanoi joskus jotain sen suuntaista, kuin että scifissä on kysymys siitä, että voi hyvä tavaton, ajatella, jos olisi näin…!

Minä sanon nyt jotain sen suuntaista, kuin että hyvässä kirjallisuudessa on kysymys siitä, että voi hyvä tavaton, ajatella, jos näin todella on…!

135

HannaH linkitti The Guardianin sivulle, jossa on listattu 1000 kirjaa, jotka jokaisen pitää lukea, ja haastoi laskemaan. 135.

Listoja on aina hauska laatia. Samoin on hauska kvantifioida ihan mitä tahansa, kuten nyt vaikka lukeneisuuttaan, mutta kuten HannaH jo ennättikin todeta, on lista varsin aikalais- ja anglosaksipainotteinen. Ja keskittyy vahvasti joihinkin tiettyihin kirjailijoihin sekä viihteeseen. Voisi tulla vähän eri näköinen lista, jos minä pääsisin laatimaan; ainakaan Borges, Jansson, Kierkegaard, Kyrklund ja Sartre eivät jäisi ulkopuolelle, ja kenties Bretonkin tulisi mukaan.

Tämmöinen meemi tällä kertaa. Keitäs muita ihan pakko-lukea tyyppejä sieltä jäikään uupumaan?

Sokrates, Rossi-Horto, elokuvatarkastamo ja Dragonball

Kävin Oikeusministeriön ja Suomen PENin taiteen vapautta ja ilmaisuvapautta käsittelevässä seminaarissa. Jukka Mallinen, Tuija Brax, Jarkko Tontti ja Pauli Rautiainen esittivät erinomaisen mielenkiintoisia näkökulmia ja tosiasioita. Juttua tuli niin paljon, etten edes yritä referoida puheenvuoroja. Ajatuksia kuitenkin heräsi. Yhden jaan kanssanne heti, muita kenties myöhemmin.

Jarkko Tontti muistutti syytöksistä, jotka johtivat Sokrateen tuomitsemiseen: nuorison turmeleminen ja se, ettei Sokrates palvellut valtion jumalia. Useimpien ilmaisunvapausmekkaloiden syyt ovat edelleen samat, esimerkeiksi sopivat vaikka Muhammed-kuvitukset (ja hallitsijoidemme nolot anteeksipyynnöt) sekä äskeinen pehmoeläinskandaali.

Toinen Tontin esittämä ajatus oli, ettei kirjallisuus enää kohauta, mutta kuva – etenkin liikkuva – kohauttaa. Kirjallisena fiktiona saa esittää aivan mitä tahansa, mutta elokuvan tai edes sarjakuvan muodossa ei. Tontin johtopäätös oli sama, jonka minäkin olen joskus esittänyt. Käytin silloin esimerkkinä Juha Seppälän Suomen historian ja Katariina Lillqvistin Uralin perhosen saamia vastaanottoja: huomattavan reipasotteinen romaani ei kuohuttanut, animaatio kuohutti. Niin, se johtopäätös oli, että kirjallisuuden yhteiskunnallinen merkitys on pienentynyt.

Siinä samassa muistin, mitä M.A. Numminen on kertonut 60-luvusta: ruotsin kielellä sai tehdä paljon asioita, joista suomen kielellä joutui oikeuteen. Suomenkielistä sakkia piti holhota enemmän kuin ruotsinkielistä sivistyneistöä.

Hmmm… Entäpä jos… entäpä jos kyse on nytkin paitsi nuorison myös muun holhottavan väen – rahvaan – suojelemisesta? Ehkäpä jossakin taustalla häämöttää seuraavanlainen ajatus: Kirjoja lukee sivistyneistö, kuvallista viestintää seuraa nuoriso ja rahvas, ja siksi kirjoissa saa esittää kaikenlaista, kun taas kuvissa ei saa.