Antisankarit vuorilla

Toteuttamisen arvoinen suunnitelma muodostui kevään ja alkukesän mittaan. Lähdemme 16.7. junalla Kolariin, huristamme sieltä Narvikin kautta Stetindin juurelle ja kiipeämme Norjan kansallisvuoren huipulle eteläpilaria pitkin. Yli 600 metrin mittainen reitti alkaisi helppona nelosena ja vaikeutuisi 14 köydenpituuden kuluessa hankaluusasteelle 6-.

Seuraavaksi siirtyisimme Lofooteille, jossa kiipeäisimme pari päivää jotain kevyttä ja huipentaisimme lopulta retken Prestenin länsipilariin, jolla on mittaa 13 köydenpituutta ja vaikeutta norjalaisen kutosen verran.

Kumpikin tavoitteistamme tarjoaisivat varmasti jännitystä ja haasteita yllin kyllin, mutta asiasta ei ollut epäilystäkään: reitit olisivat trimmatun lähetystömme kiivettävissä.

Ensimmäinen luku: Stetind vs. Me pojat

Perjantai, 16. päivä.
Ode, Ossi ja minä istumme ravintolavaunussa ja yritämme pysyä säätiedotusten tasalla. Tähän mennessä on näyttänyt pahalta: sadetta tiedossa huomisesta ainakin keskiviikkoon. Saattaisi olla järkevää skipata koko Stetind ja painella suoraan Lofooteille.

Lähetystömme neljäs jäsen, Jeppe, on jo Narvikissa ja kertoo puhelimitse uusinta säädataa: sateet alkavatkin vasta aamukuudelta sunnuntaina. Jos haluamme yrittää, on yritettävä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Selvä juttu. Hidastamme siemailua ja junan seisahdellessa käymme ulkona venyttelemässä. Paitsi Ode. Se on kostautuva hänelle myöhemmin.

Lauantai, 17. päivä.
Olen valvonut yön katkonaisesti, eivätkä muutkaan kai ole nukkuneet parhaita mahdollisia yöunia.

Säätiedotteet sen kun paranevat: sateiden alku on viivästymässä kello yhteentoista. Meillä on ruhtinaallisesti kiipeilyaikaa, ja kaikki epäilykset karisevat harteiltamme kuin menneen talven hilseet. Hieno nousu tiedossa!

Saavumme Narvikiin neljän aikoihin Suomen aikaa, johon täytyy lisäksi tehdä junan myöhästymisestä aiheutuva tunnin korjaus, ja poimimme Jepen perheensä huomasta harmin teille.

Parkkipaikalta, jolta Stetindin lähestymismarssi alkaa, vuori näyttää aivan järjettömän upealta ja houkuttelevalta! Kaikki muuttuu koko ajan paremmaksi! Välppäämme varusteet, ja luultavasti kuudelta jotakin aikaa aloitamme innokkaan tarpomisen kohti reitin alkua.

Puolitoista tuntia ja 700 korkeusmetriä myöhemmin sataa jo ihan kunnolla. Ensin se oli pelkkää pientä tihkua, mutta sitten ei enää ollutkaan. Seinämältä kohisee puroja ja putouksia. Se siitä sitten. Käännymme takaisin kohti autoa.

Jonkin aikaa alas kiiruhdettuamme sade taukoaa. Olikohan se pelkkä kuuro, vai onko saderintama iskemässä päällemme etuajassa? Ihmettelemme tilanteen kehittymistä ja kuulostelemme vastaantulijoiden kertomuksia: ylempää rinteiltä katsottuna näyttää kuulemma siltä, ettei vettä tule lisää ainakaan pariin tuntiin.

Jeppe ja Ossi päättävät lähteä yrittämään: ”Tommoset seinät kuivuu tosi nopeasti, kun vain vähän aurinko osuu…”

Oden ja minun päätös on vaikeampi: lyhyen alamäkiperääntymisen aikana Oden polvi on alkanut protestoida ja on nyt ilmeisen kipeä. Puolitoista grammaa ibuprofeenia ei aiheuta ihmeparantumisia eikä Oden jalka yksinkertaisesti ole siinä kunnossa, että sen kanssa voisi lähteä elämänsä toistaiseksi tiukimmalle reitille.

Muodostan varasuunnitelman: lähtetään ylös helpompaa perusreittiä pitkin. Minä voin kantaa mukanani yhden köyden, kiilanipun ja pari liikkuvaleukaista odotettavissa olevia vaikeita kohtia varten. Perusreitiltä meidän on joka tapauksessa helppo perääntyä, jos rupeaa siltä näyttämään.

Nousu on mainio, maisemat valloittavia. Jo pitkään hiukonut alppinälkäni saa väliaikaisen tyydytyksen. Tällaista vuorilla pitääkin olla.

Saavumme Hallin esihuipulle 1300 metriin joskus puolen yön hujakoilla, ja sitten näemme jotakin, mikä aiheuttaa meissä kateutta ja hyvää ja pahaa mieltä: Ossi ja Jeppe ovat jo kolmanneksi viimeisellä köydenpituudella:

Reitti on siis sadekuurosta huolimatta ollut ihan kohtuullisessa kunnossa ja pojat aivan erinomaisessa vedossa! Hieno suoritus. Vielä kun mekin olisimme tuolla seinällä…

Edessämme on vielä päätöstilanne: jatkammeko Hallin esihuipulta Stetindin päähuipulle? Välissä on ilmava märkä harjanne. Tutkailemme hieman maastoa ja toteamme, että olemme keventäneet räkkiä vähän liikaa: mukana on ihan vääriä paloja. Mutta toisaalta tuo harjanne on niin helppo, ettei sitä tarvitse ihan hirveästi raudoittaa. Mieli tekisi muttei toisaalta hirveästi houkuttele, joten langetan päätöksenteon Oden niskoille.

”Tuolta pitäisi vielä tulla alas. Ei tällä polvella.”

Ei siinä mitään. Hetken fiilisteltyämme lähdemme paluumatkalle, ja on heti ilmeistä, että kääntyminen oli viisasta. Rikki menneet jalat haittaavat menoa melkoisesti.

Saavumme autolle puoli kolmen aikoihin aamuyöllä, sihautamme oluttölkit auki ja jäämme odottelemaan voittajatiimiä.

Jeppe ja Ossi saapuvat paikalle klo 03:08 (junakorjattua Suomen aikaa). He ovat vetäisseet autolta Stetindille ja takaisin vain noin yhdeksässä tunnissa, kun topovihkon mukaan keskiarvo on siinä 12 tunnin hujakoilla. Respect!

Sitten alkaa raportointi: ”Eksyttiin reitiltä kahden köydenpituuden jälkeen. Kaikki halkeamat ihan märkiä, mihinkään ei päässyt. Otettiin siitä sitten pakit.”

Ne kiipeilijät, jotka näimme huipun tuntumassa, olivatkin sitten joitain ihan muita tyyppejä.

Jeppe lähtee takaisin Narvikiin. Ossi ja minä käärimme makuualustat ja -pussit pakkauksista ja käymme grillikatoksen alle nukkumaan. Ode asettuu autoon.

Saderintama vyöryy yllemme kaksi tuntia myöhemmin – eikä katos pidä vettä.

Stetind vs. me pojat: 6 – 0.

Seuraavaksi: Lofootit.

Luolastamisen ilo

Vaikka maanalaiset tilat ovat kiehtoneet minua aina, on erityisesti luonnonluolien tonkiminen jäänyt elämässäni marginaaliseksi toiminnaksi. Syyt ovat olleet sosiaalisia, maantieteellisiä ja kronologisia.

Sveitsin-jaksollani pääsin tutustumaan Parmelan-vuoren sisuskaluihin. Mäntymetsän alta löytyi oikea jäätikkö, mikä teki minuun melkoisen vaikutuksen. Paljon eksoottisempaa jääkiipeilypaikkaa ei ihan heti tule mieleen.

Le Parmelan. 45 metriä pinnan alla. Tästä jatketaan vielä parikymmentä metriä alemmas.

Jäätä ja otsalamppuja.

Ulos luolasta pääsi nelosen jäätä yläköysittelemällä (olettaen, että oli tajunnut jättää matkan varrelle köyden). Ensimmäisellä Parmelanin-visiitilläni olin liikenteessä Rouhiaisen Jukan kanssa kahdestaan. Jälkikäteen ajateltuna se oli vähän höpsö ratkaisu: jos jotain olisi mennyt mönkään, olisi kulunut kohtalainen tovi, ennen kuin toinen olisi päässyt edes kännykkäkenttään käsiksi.

Suomeen palattuani olenkin sitten käynyt pelkästään ihmisvalmisteisissa bunkkereissa ja tunneleissa. Viimeisen viikon kuluessa tapahtumahorisonttiin on kuitenkin kasaantunut jotain luomumpaa.

Kun Gotlannissa juhannuksena vierailimme Lummelundan luolastossa, en voinut kuin kadehtia niitä nuorukaisia, jotka 50-luvulla olivat kynttilänvalossa ryömineet ja meloneet kartoittamassa seutua. Se vasta on ollut seikkailua! Olisi ollut vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että olisin ollut yksi heistä.

Itse emme päässeet sisään samaa kautta, sillä kaikki hauska on aina kiellettyä. Sen sijaan turistit ohjattiin maan sisään keinotekoista tunnelia pitkin.

Löysimme saarelta omatoimisesti muutamia pieniä ja hauskoja luolia. Liian pieniä.

Melkein heti kotiin palattuani sain tietää, että maahan on perustettu Suomen luolaseura. Toissailtana sitten Oden kanssa satuimme katsomaan pöhkön gore-leffan Descent, part 2 (ekaa osaa voin tietyin varauksin suositella, tätä en) ja päätimme, että kun kerran olemme muutenkin menossa Olhavanvuorelle kiipeilemään, voisimme tällä kertaa ottaa myös otsalamput mukaan.

Tuumasta toimeen.

Ööö… Tuonneko pitäisi laskeutua?

Loistoidea!

Näkymä suoraan alaspäin. Kuiluhan on pohjaton.

Viitisentoista metriä pinnan alla. Luola on paljon isompi kuin osasin odottaa. Ilman salamavaloa ja otsalamppua on jopa melko pimeää. Maan pinnalle joutuu chimney-pönkeilemään, ja jos valitsee reittinsä niin kuin me, saa vähän ähkiäkin.

Oden vuoro. Siellä se otsalamppu pilkottaa.

Kylläpä oli innostava ja jännittävä kokemus!

Olhavanvuoren luolaan pääsee myös myös alakautta, veneestä kalliojyrkänteen kautta sisään. Luulen kuitenkin, että ylhäältä alas oli se parempi ja jännittävämpi suunta: se synnytti menomatkalla vähäistä epävarmuutta siitä, mihin on joutumassa ja miten hankalaa sieltä on päästä taas pois. Epävarmuus tekee seikkailun!

Ajattelun ja toiminnan erottamisesta

Kaverini Oskari osti itselleen Arno Ilgnerin kirjan nimeltä Espresso Lessons From The Rock Warrior’s Way ja referoi sitten lukemaansa eräällä kiipeilyretkellämme. Yksi kirjan opetuksista oli kuulemma tämä: Päätöksenteko ja fyysinen kiipeäminen on pidettävä toisistaan erillään. Reitin juurella samoin kuin hyvissä lepopaikoissa jne. tulee kohtia, jolloin on hyvä pysähtyä eri pituisiksi hetkiksi miettimään, mitä aikoo tehdä. Ja kun miettimiset on mietitty, toimitaan. Tämä on tärkeä juttu, ja oivalsin oman ongelmani välittömästi: alan aivan liian usein miettiä siinä vaiheessa, kun pitäisi vain tehdä. Rupean pähkäilemään kesken haastavan muuvin, että onkohan tämä sittenkään hyvä idea.

Kiipeileminen pitäisikin hahmottaa hypoteesien testaamisena. Ajatteluvaiheessa tehdään hypoteesi: toi menee varmaan noin. Toimintavaiheessa hypoteesi sitten testataan. Köysi on olemassa sitä varten, että hypoteesi on huono – amerikkalaista pragmatismia parhaimmillaan.

Muistin saman tien monia muitakin yhteyksiä, joissa ajattelu ja toiminta olisi ollut hyvä erottaa toisistaan. Esimerkiksi muuttolaatikoiden pakkaaminen. Eihän siitä tule hittojakaan, jos jokaisen tavaran kohdalla miettii, ottaako sen mukaan ja miten sen pakkaa. Parempi miettiä etukäteen. Entä eteneekö lastenhuoneen siivoaminen sillä, että pistää lapsen siivoamaan? Ei etene. Lapsi – ainakin meidän lapsemme – rupeaa kesken kaiken miettimään, ja siivoaminen muuttuu hyvin nopeasti leikkimiseksi.

Aina ei pidä ajatella.

Parasta synkkyyteen

Joskus, kun oikein ahdistaa, johtuu se ihan vain siitä, ettei ole käynyt muutamaan päivään ulkona kiipeilemässä. Tänään käytiin boulderoimassa – ja heti tuli paljon parempi mieli!

Odella on niin alhainen rasvaprosentti, että se voi vääntää ilman paitaa.

Nnngh! (Kuva: Oskari Sneck)

Sisäkiipeilykin on hyvää ja psykedeelistä treeniä muttei erityisesti vaikuta onnellisuuteen. Sen sijaan se korreloi onnettomuuden kanssa, sillä se liittyy pahoihin asioihin kuten huonoon säähän tai liian vähään vapaaseen aikaan. Kuvassa tyttäreni.

Viimeisiä viedään?

Yhtäkkiä on sitten kevät. Etelään avautuvat jäät ovat auringon hapertamia vähän niin kuin myös yöuneni kello kuudesta eteenpäin. Alkaa näyttää mahdolliselta, että sunnuntainen retkemme Valkealaan oli talvikauden viimeinen. Ode (Oskari Sneck) ja minä menimme alkajaisiksi oikeanpuoleiselle sektorille, josta en ehkä ollut ennen tiennytkään, tai sitten olin jo unohtanut. Muistan kiipeilleeni aina pelkästään siinä keskellä. Nousimme portaikoksi hakattua jäätä kolme reittiä, sitten vetäisin yhden helpon siitä keskisektorilta.

Siirryimme lopuksi Jepen (Juha Evokari) ja Ossin (Eskola) seuraan vasemmalle. Siellä meni näin:

Jeppe ja Ossi kiipeilevät hienon muttei aivan liian vaikean näköistä reittiä (kuvassa Jeppe).

Minä kanssa! Kuvan (c) Juha Evokari

Ei tullut tyylipisteitä. Kuvan (c) Ossi Eskola

Nyt sitten vain aurinkoa, sulamista ja kuivumista.

Ulkoilu kannattaa aina.

Täällä taas

Kävin Rjukanissa Suskin, Annamarin ja Elisan kanssa. Hyvä reissu. Naisseurassa suoritus- ja kilpailupaineet olivat melko alhaisella tasolla, ja niinpä kiipeily toteutettiinkin lähes kokonaan mukavuusalueella (WI3). Vaikutti asiaan sääkin: alueella vallitsi osapuilleen 15 asteen pakkanen joka päivä, joten jää oli kovahkoa ja lohkeilevaa, eikä retkiä tai hermoja tehnyt mieli venyttää ihan äärettömiin.

Menomatkalla oli kylmää ja lumista, ja laiva pysähtyi jo pati tuntia Helsingistä lähdettyään. Väylä oli ilmeisesti vähän tukossa, mutta kohta paikalle tulikin jäänmurtaja Sisu tietä auraamaan. Hieno kone!

(Näet kuvat täysikokoisina, kun klikkaat niitä.)

Lauantaina autoiltiin pitkään. Aikaa tapettiin jopa kyseenalaisin keinoin.

Annamari uppoutuu ruotsalaisen prinsessalehden glamoröösiin maailmaan.

Sunnuntaiksi säätiedotus lupaa sairaan kylmää mutta seuraaviksi päiviksi leudompaa. Suski ja minä päätämme pitää heti aikatauluihin budjetoimamme laskupäivän. Annamari ja Elisa eivät sen sijaan palelemista pelkää vaan kiipeävät Bølgenin. Kaikilla on kivaa! Tuota Bølgeniä minäkin voin viimevuotisten muistojeni perusteella suositella kaikille, jotka haluavat hienoja jääkokemuksia suht’helpossa maastossa.

Suski Gaustablikkillä.

Maanantaina on yhtä kylmä kuin sunnuntainakin, mutta lepopäiväkortti on jo pelattu. Annamari ja minä kiipeämme Fabrikkfossenin. Reitti on merkitty topoon 7 köydenpituuden mittaiseksi. Olisikohan se jotain 300 metriä? Vaikea sanoa, koska viisi ekaa kp:tä kiipeämme yhtäaikaisesti ja pitchaamme vain kaksi viimeistä, niin että saamme nousun suoritettua 3,5 tuntiin. Ei ongelmia, alaskin pääsemme hyvissä ajoin. Pohkeissa kyllä tuntuu. Sillä aikaa Suski ja Elisa ovat rimpuilleet Krokanin alueella jotain nelosta.
Annamari Fabrikkfossenin toiseksi viimeisellä köydenpituudella.

Säätiedote lupaa tiistaiksi leudompaa, mutta kuinka se nyt taas on aamulla -17 astetta? Mukavuudenhaluisina ihmisinä suuntaamme koko jengi alarotkolle vähän lyhemmille reiteille. Annamari ja minä kiipeämme Knertenin ja LP-platan, Suski ja Elisa LP-platan ja Lillebrorin.

Annamari LP-platan alkupäässä.

Elisa Lillebrorin puolivälissä.

Annamarin reppu: Kun pakkaa ajatuksella, kaikki tarvittava löytyy sitten reitillä.

Keskiviikkona mittari näyttää -20:ta, kun heitämme Annamarin ja Elisan lähestymistrekin alkuun Mæliin. Suskilla ja mulla on edessä aika kevyt päivä, kaksi kp:tä pitkä Plaster på Såret siellä Bølgenin vieressä, joten voimme mennä vielä hetkiseksi majalle katselemaan jäätanssia ja odottelemaan lämpötilan nousua edes parilla asteella.
To Menn og et Foster (WI4), Bølgen (WI3), Plaster på Såret (WI3).

Kun sitten aikanamme kahlaamme haarovälejämme myöten puuterissa ja huomaamme, että lyhyt lähestyminen kestääkin kokonaisen tunnin, ja kun Suskin paleltumat varpaissa vaativat kenkien avaamista ensimmäisen köydenpituuden jälkeen, ja kun kaksi ensimmäistä ihan tappiin asti vedettyä 60-metristä kp:tä eivät vielä johda lähellekään reitin loppua, alkaa näyttää siltä, että päivästä tulee ennakolta arvelemaamme pidempi. Niin kuin tulikin. Ehkä koko reissun paras päivä, juuri siksi, että ei ollut liian kevyttä. Mitä jääkiipeilyä se sellainen olisi, jossa ei koskaan tulisi sitä tunnetta, että olisinpa jo tuolla alhaalla?

Tästä reitti alkaa. Kuvan (c) Susanna Kaisla

Suski ankkuripaikalla. 60 metriä kiivetty, 100 jäljellä.

Mutta ei siitä mitään sen isompia epiikkejä silti muodostunut. Laskeuduimme hämärässä ja pääsimme autolle juuri sopivasti illan pimetessä. Ja reittikin oli aivan sikahieno: tasaisen tiukkaa kolmosta koko matka, hyvää jäätä leveästi.

Toinen köysistö oli kiivennyt Mælissä Isroserin, ja ilmeisesti heilläkin oli ollut aivan älyttömän hienoa.

Joskus kaikki vain menee ihan kohdalleen.

Tasaista pidellyt

Loppusyksystä yritin innostua sisäboulderoinnista. Ei ole terveellistä hommaa eivätkä paikatkaan oikein kestä semmoista huhkimista. Kaiken lisäksi sisäboulderoinnista puuttuvat oikeastaan kaikki ne elementit, joiden vuoksi joskus aloitin kiipeilemisen: luonnossa liikkuminen, avaruus, jylhät paikat. Ranskan-reissun aikana sain sormien nivelet taas paranneltua, ja palattuani kävin pari kertaa Haukilahden liittymässä jäätä nakuttelemassa. Monet reitit olivat yläosastaan kuivia; toppaaminen ei tuntunut hauskalta ja tuli otettua pakkeja. Kävi yksinkertaisesti niin, että siinä paikassa boulderoimisessa loppui motivaatio kesken:

Eikä se Länsiväylän liikennekään mikään varsinainen luontoelämys ollut. Paukkupakkaset puolestaan edustivat sitä väärää luontoa.

Niinpä meikäläisen kiipeily on viime aikoina ollut lähinnä tällaista:

Mutta eilen käytiin Jepen kassa tuolla Salon suunnassa. Pääsin lopulta kopsuttelemaan hyvää jäätä lumisessa metsässä riittävän korkeita pätkiä. Nousin talven ensimmäisen jääliidini (vasta nyt!), ja voi että, kun tuli hyvä mieli! Bonuksena umpihankihiintolähestyminen ja kaikkea.

Se oli tämmöinen mesta (kuvassa Jeppe siinä kaikkeinhelpoimman linjan alussa):

Nyt vain korkein odotuksin tähystelen seuraavaa varsinaista reissua.

Pohjoisnaama

Mene suoraan DVD-levitykseen, kulkematta elokuvateatterin kautta. Näin kävi suomalaisilla markkinoilla Nordwand-elokuvalle. Kaiken lisäksi elokuvan levittäjä teki nimen kanssa jokseenkin höntin ratkaisun: sen näkyvin nimi on North Face – Pohjoisrinne. Paheksun, mutta onhan tuo annettava anteeksi, monestakin syystä.

Philipp Stölzlin ohjaama saksalais-sveitsiläis-itävaltalainen toimintadraama kuuluu kiipeilyjännärien ehdottomaan parhaimmistoon. En itse asiassa tiedä ainoatakaan värielokuvan kaudella tehtyä elokuvaa, joka yltäisi lähellekään Nordwandin tasoa.

Raina kertoo Andreas Hinterstoisserin, Toni Kurzin, Willy Angererin ja Edi Rainerin legendaarisesta ja surullisen epäonnisesta Eigerin pohjoisseinämän ensinousuyrityksestä vuonna 1936. Tapahtumasarja on alan harrastajien hyvin tuntema ja kuuluu osana alppinismin keskeisimpään mytologiaan.

Elokuvan ajankuva on oikean näköinen: natsisaksalainen yli-ihmisajattelu, naisen asema, hamppuköydet, iskuhaat ja polvihousut… ja lähes kaikin puolin uskottavasti esitetty kiipeilykatastrofi. Nordwand on kiipeilyelokuville samaa kuin U96 oli merenkulkuelokuville: eräänlainen suljetun tilan kauhukertomus, vaikka seikkailijoille taivas onkin avoinna ja horisontti kaukana. Jännitys kehittyy hiljalleen. Kuten oikeassakin elämässä ulospääsemätön helvetti kasautuu pienistä ja vähän isommista virheistä ja epäonnisuuksista, joita ei oteta ajoissa riittävän vakavasti… ja jossain vaiheessa point of no return onkin jo ohitettu.

Hyvää näyttelijätyötä, ajassamme poikkeuksellisen hitaita leikkauksia, visuaalista taidokkuutta, dramaattinen kontrasti lämpimän loistohotellin ja aivan siinä vieressä pauhaavan lumimyrskyn välillä. Melkein kaikki palaset ovat siis kohdallaan.

Mutta eivät aivan kaikki.

Tähänkin elokuvaan on pitänyt säätää se nykyelokuvan sääntöjen mukaan pakollinen rakkaustarina. Naisen sotkeutuminen seikkailuun – aina pelastusoperaatioon asti seinämälle – syö elokuvalta historiallista autenttisuutta, psykologista uskottavuutta ja omintakeisuutta. Juu, kyllähän ihmiselämään rakkaus kuuluu, mutta eivät ne rakkaudet niihin Eigerin pohjoisseinälle lumimyrskyssä kiipeilleet. Muuten tämä olisikin ollut mestariteos.

*****

Kuva: Eigerin pohjoisseinä kesällä 2006.

Jäätilanne Valkealassa

Jäätiedote 6.12.09

Valkeala, Rasi: Nihkeää.

Harrastehöpinöitä

Kuukausi sitten yritin kiivetä Kirkkonummella Lepakkomies-nimisen reitin. Siinä kävi sitten niin, että sain itseni kulutettua puhki ennen kuin olin noussut kahtakaan metriä:

Seuraavana päivänä Louhoksella. Annamari osaittasi 6b+:aa:

(Olen muuten erityisen tyytyväinen tuohon välimerkkihässäkkään, joka kuvaa edeltää.)

Viikko sitten Vessölandetissa. Päivät alkavat olla lyhyitä.

Pimeää touhua. Petteri ei osaa lopettaa ajoissa.

Toissapäivänä oli aika yrittää Lepakkomiestä uudestaan. Välissä olin käynyt yläköysittelemässä reitin peräti viisi kertaa, niin että kyllähän se tietenkin jo meni. Ei tuommonen etukäteen harjoiteltu nousu tietenkään ole ihan oikeaa kiipeilyä, mutta täytyy silti tunnustaa, että liikkeelle lähtiessä pelotti. Sen verran haastava pätkä (siis minulle, ei niille, jotka osaavat) on kyseessä.

Onnistumisen iloa. Kuva: Varpu Laajarinne

Seuraavaksi reitille lähti Oskari Sneck. Antakaamme hänen näyttää, mistä siinä on kyse (Kuvat: Varpu Laajarinne).

Spoilervaroitus! Seuraavat kuvat saattavat pilata on-sight -mahdollisuutesi!

Tiukan alkuongelman jälkeen reitti johtaa helppoon kamiinaan, ja kohta ollaankin ehkä kymmenen metrin korkeudessa. Tulee katto vastaan:

Tuolla kolossa on ihan turvallinen olo, mutta sieltä pitää kuitenkin tulla pois. Siinä joutuu myös vähän puristamaan:

Sitten tuolta oikealta haetaan hyvä käden paikka. Edelleen pitää puristaa.

… ja – hups! – pudotaan.

Etukäteen putoamispaikka näytti vähän huonolta, mutta eihän siinä näemmä mitenkään käy.