Kategoria: Ulkona

Jäätyminen

Kävimme Valkealassa nakuttelemassa. Otin kauden ensimmäiset jääliidit, ja reissuun kuului myös aimo annos kaikenlaista säätämistä, kuten ”ihan kohta” vapautuvan reitin vapautumisen odottelua, hakkujeni terien uudelleenprofilointia, Niinan rautojen säätämistä, seisoskelua ja palelemista.

Joel (kuvassa oranssina) se sitten onnistui löytämään jääkiipeilystä uuden turvallisuusriskin. Yläankkuria rakentaessaan hän jäädytti sulkurenkaan kiinni kieleensä, joka vaurioitui irrottamisoperaatiossa pahoin.

Onnettomuustutkimuslautakuntamme suosittelee jatkossa seuraavaa:

Jääkiipeilyssä käytettävien sulkurenkaiden olisi syytä olla niin pieniä, että kun ne jäätyvät kiinni kieleen, ne mahtuvat kokonaan suuhun lämpenemään. Huom! Mikäli mikstakiipeilyssä kieleen jäätyykin sulkurenkaan asemesta frendi tai kamu, ei liian isoja piissejä saa laittaa suuhun! Jo kolmosen Camalot saattaa juuttua paikoilleen niin, että sen saa ulos vain osina.

Lounas II

Samalla kävelyretkellä, jolla osuin Länsiväylän varren rauniovyöhykkeelle, löysin myös Finnoon lämpövoimalaitoksen ympäristön. Miten sekin oli jäänyt kokematta? Lämpövoimalaitoksen ja vedenpuhdistamon näyttävät putkistot ja suurikokoinen teknologia asettuvat jännittävään kontrastiin lintujen pesimäalueena toimivan ruovikkoisen altaan ja levollisten pajukkojen kanssa.

Avoin, miehen ryömittävä putki houkutteli, etenkin kun sen läpi näki vallin toiselle puolelle, mutta tällä kertaa minulla oli aivan liian siistit vaatteet päälläni:

Kaukolämpöputken betonisuojusta pitkin sai kävellä suoraan…

… ja suoran loppupäässä odotti Myst-esteeettinen ja muutenkin palkitseva näky. Saisikohan tästä säädettyä meidänkin kotimme lämmityksen?

Näihin uusiin ja kiehtoviin maisemiin on meiltä matkaa vaivaiset kolme kilometriä. Luulen, että moni muu elää aivan samoin kuin minä: urautuneesti, liian vähän sivupoluille harhautuen, näköaloja merta edempää kalastaen. Esitänkin blogi haasteen: etsi alle kolmen kilometrin päästä kotoasi uusi ja tuntematon seutu, ja kuvaa sen jännittävimmät tai kauneimmat kohteet blogiisi.

Normaalia kausivaihtelua

Yksi kiipeilyn parhaita puolia on vuodenaikojen vaikutus toimintaan. Tai no, siis hyvä puoli kausivaihtelu on keväällä, kun pääsee ensimmäisiä kertoja auringon lämmittämälle kalliolle, ja sitten syksyn vaihtuessa talveksi, kun pääsee ensimmäisen kerran lyömään hakkunsa jäähän.

Syksy sen sijaan… no, Annamarin kanssa meidän piti alkaa treetata teknohommia ensi kesän big wall -yritystä varten. Kävimmekin kerran, ennen kuin selvisi, että kesäsuunnitelma meni puihin. Teknoilu on semmoista vähän niin kuin palapelin rakentamista syyssateessa. Paloja on, mitä on, ja niille on niitä koloja, mitä on, ja sitten niitä asetellaan tai runnotaan väkisin paikoilleen ja toivotaan, että tuli sopiva pala. Hidasta hommaa, etenkin jos asiaa on harrastanut liian vähän, ja minun mielestäni ihan tautisen pelottavaa.

Kuva1: Meininkiä Per(u)skalliolla. Nimimuistini ei kanna henkilöimään asti.

Kuva2: Annamari hermosauhuilla. Vertikaalilinjan voi lukea vasarasta.

Kun on sitten käyttänyt puolitoista tai kaksi tuntia päästäkseen edes reilun kymmenen metriä ylöspäin ja sitten putoaa viisi alas, rupeaa miettimään, että viitsiikö sitä tuonne laelle asti näperrelläkään. Kun jo kerran hämärtääkin. Minä en viitsinyt, pakittaminen on aina se mukavin vaihtoehto.

Kuva3: Annamari toppaa.

Niinpä tässä onkin viime aikoina viihdytty enemmän sisäseinällä. Jos teknoilu on palapelien rakentelua, on sisäseinäkiipeily shakkitehtävien ratkomista, jossa vain voimat loppuvat kesken. Salmisaaren Kiipeilyareena on kyllä tuonut touhuun aika paljon lisää mieltä: paikka on meiltä katsottuna helposti saavutettavissa, henkilökunta mukavaa, espresso hyvää ja seinät korkeat.

Kuva4: Ode vääntää, Hanna varmistelee.

Mutta nyt on tosiaan alkanut taas jääkausi. Lauantaiaamuna menimme aamuyöllä (lähtö kotipihasta kahdeksalta) Kauhalan uusille neitseellisille jäille ja tahkosimme niitä eestaas, kunnes ne olivat ihan ruvella. Hähä, hyvä ajoitus! Ja ihan hyvä kauden aloitus, ekat sata metriä kiivetty (talvenavaussooloa lukuunottamatta tosin yläköydessä). Voimauttavaa!

Kuva5: Pikkis iskee kirveensä kiveen.

Maan alla taas

Lauantaina kävimme Lohjalla Niemisillä ja Niemisten kanssa luolastamassa. Myös Torholan luola on hauska vierailukohde ja vieläpä kauniissa lehtomaisemassa.

Tuonne!

Luolan etuosa on täälläkin varsin avara.

Luonnonkohteiden tuhrimista en oikein osaa arvostaa, mutta tämä graffiti sopi paikan tyyliin juuri ja juuri.

Kotimaista kalkkikiveä.

Jyrkkä hormi alimpaan kerrokseen. Tästä eteenpäin menivät vain miehet ja lapset.

Ja takaisin maan pinnalle!

Luolan ehkä kiehtovin yksityiskohta jäi kuvaamatta. Torholassa, aivan kuten Luolavuoressa pari viikkoa sitten, oli runsaat määrät yöperhosia, joilla oli kullanväriset silmät. Ja hämähäkkejä. Ja sitten siinä lattialla oli paikka, johon oli kasaantunut kymmeniä perhosen siipiä. Ehkä jossain siinä yläpuolella oli hyvä saalistuspaikka.

Tuntuu erityisen merkitykselliseltä jakaa näitä paikkoja ja kokemuksia lapsen kanssa. Ne ovat yksi niistä yhteisistä jutuista, jotka me koemme luullakseni suhteellisen samalla tavoin: jännää ja seikkailullista. Konttaamisessa ja ryömimisessä on jotakin ilahduttavan tasa-arvoista, ja ahtaimmissa paikoissa etu on lapsen puolella.

Turun Luolavuoressa

Messut ovat messuja, ei niistä sen enempää. Mutta voi Turussa tehdä paljon muutakin.

Kävimme lauantaina perheen voimin Luolavuoressa. Sisäänkäynti oli avara ja itse luola paljon kompleksisempi kuin osasin odottaa. Tekemistä riitti noin puoleksi tunniksi: pitkiä käytäviä kontattaviksi, ryömimällä saavutettavia kammioita, suuntatajun sekoittavaa geometriaa ja luolastamiseen vihkiytymättömälle mattimeikäläiselle ihan riittämiin jännitystä. Aivan upea kohde! Kotimainen graniitti yllätti jälleen!

Suuaukko löytyi ihmeemmin etsimättä.

Konttauskäytävän päässä valtaisa katinkulta-aarre!

Paikoitellen oli vähän ahdasta.

Tätä vaakahalkeamaa en uskaltanut tutkia loppuun asti, kun tuli niin tiukka ja klaustrofobinen olo.

Aurinkoisia hymyjä maan päällä.

Antisankarit vuorilla, 3. osa

3. luku: Presten, Vestpillaren


Hetkittäin jopa vuolas sade jatkuu aamulla seitsemään asti. Seinämät ovat siis ainakin aamupäivän märkinä, ja lähtö voidaan ottaa rauhallisesti.

Niin, ja minä vedän nousun aikana yhtä köyttä Mikon kanssa. Ilkka on jo aiemmin kiivennyt Prestenin ja jää Oden kanssa virvelöimään pakastekalaa merestä.

Mikko ehdottaa, että koska olemme kumpikin jo aikanamme kiivenneet Storhyllalle asti suoran variaation, voisimme tällä kertaa ottaa alkuperäisen lähdön, joka on hieman helpompi ja lyhyempi – siis nopeampi – emmekä siten joudu jonottamaan Jepen ja Ossin kanssa, jotka ovat menossa ylös direktiä pitkin. Hyvä suunnitelma.

Paitsi että paikan päällä Ossi ja Jeppe päätyvät myös alkuperäiselle lähdölle, koska direkti on paikoin märän näköinen. Mutta Mikko ja minä saamme aloittaa.

Vaarallisen skrämbläyksen jälkeen olemme reitin alussa. Ensimmäinen liidivuoro on minun: ensin vähän irtonaista kalliota pitkin ylös seinämälle, sitten parikymmenen metrin helppo poikkikulku vasemmalle, sitten taas vähän ylös hyvälle hyllylle.

Poikkari tuntuu yllättävän jännältä. Varmistuksia saa paikoilleen harvakseen, ja herkän oloinen släbi on paikoitellen himppasen kostea. Parin millin listat, jotka toimivat jalansijoina, näyttävät kuraisilta eivätkä herätä luottamusta. Etenen siis oletettua huomattavasti hitaammin. Kaiken kaikkiaan poikkari on kuitenkin jännittävää ja hyvää kiipeämistä korkealla. Sen tuottamaa tyydytystä vähentää ainoastaan se, että jossain vaiheessa huomaan kolme metriä alempana ainakin kymmenen senttiä leveän hyllyn, jota pitkin reitin varmasti kuuluisi edetä. Olen siis aivan tarpeettoman hienostuneessa maastossa. Poissa reitiltä, jos ihan suoraan sanotaan.

Löydän kuitenkin tieni reitille ja lopulta ankkuripaikalle. Taidan olla jotenkin täpinöissäni, sillä rakennan huomattavasti tavanomaista sekavamman ständin slingejä käyttäen. Mutta kyllä se turvallinen on.

Taivaalta tihkuilee vettä; ei niin paljon, että se kastelisi, mutta ei se kyllä kallion kuivumistakaan nopeuta. Olo tuntuu lämpimältä muttei kuumalta. Ihan sopivaa. Ei tarvitse laittaa taukotakkia, vaikka vähän tuuleekin ja ilman lämpötila on 8 astetta.

Montakohan kertaa yhden ja saman asian voi oppia kantapään kautta?

Mikko kiipeää paikalle ja lähtee seuraavalle köydenpituudelle. Leveä halkeama on märkä ja liukas, ja siihen sopivat piissit vähissä. Etenkin kun olen käyttänyt yhden isoista camuista ankkuripaikalla. Ennakoivaa ajoa…

Mikko jämähtää vaikeuksiin, joutuu siirtelemään paloja alempaa ylös, jotta uskaltaisi jatkaa. Koulumaailmassa tätä kutsutaan etenemisesteeksi. Onneksi Ossi saapuu paikalle.

Ode (Base Camp Manager): ”Sitten alkoi sataa rakeita.”

Ossi on kiivennyt ensimmäisen köydenpituuden helpointa tietä, jota ei kuitenkaan hänen sanojensa mukaan pystynyt ollenkaan varmistamaan. Jeppe taas kiipeää samaa herkempää linjaa, jota minäkin kiipesin – ja aika varovaisesti kiipeääkin. Hänen ankkuripaikalle päästessään tilanne on seuraava:

Mikko etenee hyvin hitaasti.
Jukka tärisee jäätyneenä.
Ossi kertoo, että on lainannut seuraavalla etapilla tarvittavat rautatavarat Mikolle.
Jeppe: ”Miten tästä nyt taas tuli tällaista?”

On jo aivan selvää, että huipulle ei tätä menoa päästä. Storhyllalta käännytään varmasti takaisin. Itse asiassa Ossi ja Jeppe päättävät kääntyä takaisin jo tässä. Mutta sitten minä saan ajatuksen: Jeppe on porukan kovin kiipeäjä. Hänellä saattaisi Mikon kanssa olla pieni mahdollisuus topata, jos intoa riittää. Minä voin ihan hyvin uhrautua (hähä!) ja pakittaa Ossin kanssa tästä.

Näin teemme. Tuntuu voitokkaalta saada taas tasaista maata jalkojen alle.

Storhyllalta Mikko ja Jeppe sitten jatkoivat – alaspäin. Ehkei tästä reissusta tämän enempää.

Presten vs. me pojat: 6 – 0.

Kuva: Mikko Storhyllalla

Antisankarit vuorilla, osa 2

2. luku: Kevyttä kiipeilyä siinä välissä

(Joitakin kuvia kannattanee klikkailla suuremmiksi.)

Ajamme lauttasatamaan ajatuksenamme nukkua matkalla Lofooteille. Lautta on lähtenyt vartti sitten. Ajamme siis Narvikiin, jossa syömme hostelliaamiaisen (uunituoretta leipää! herajuustoa!) ja nukumme päivän. Pizzaillallisen jälkeen nukumme yön, syömme uuden hostelliaamiaisen ja siirrymme Henningsværiin, josta Jeppe, Viliina ja Olavi ovat jo buukanneet meille huoneen.

Illalla kaikki paitsi Ossi lähtevät pienelle kävelylle hienolle näköalapaikalle Svolværin nurkilla. En nyt muista tunturin nimeä, mutta jotain pistoolisankareita siinä harjoittelee lähellä, ja nousua taitaa kertyä jotain 350 metriä, kiva kevyt palauttava siis.

Aika paljon siellä on sumua, ja lenkki jota lähdemme kiertämään, johtaa umpikujaan, josta olisi jyrkkä ja hankala matka alas, vaikka sattuisikin huilimaan vauvarinkassa niin kuin Olavi. Käännymme sitten takaisin.

Alkaa tietenkin sataa ja tuulla kylmästi ja navakasti, jolloin erityisesti Olavia silmällä pitäen haluamme päästä takaisin suorinta tietä, joka vaikuttaa kummasti epätasaisemmalta kuin noustessa. Jossain vaiheessa Ode siitä muhkuraisuudesta mainitseekin, mutta kun polku on suora ja selkeä, niin missä muuallakaan olisimme kuin tutulla tiellä. Selkeä harjanne, vierellä jyrkänne ja toisella puolella loiva niitty. Ei täällä mitään risteyksiäkään ole ollut.

Paitsi yksi, kun sitten vähän tarkemmin ajattelemme.

Alamäessä Oden polvet vaativat lisäannoksen tulehduskipulääkettä.

Tiistai, 20. päivä.
Foreca ja muut lupaavat aamuksi ja päiväksi sadetta, illaksi poutaa. Mikään kiire ei siis ole kiipeämään, vaan voimme puuhata jonkin tovin jotain muuta. Alkuillasta sitten seinämille.

Olen jo kotona googlannut Storbåthellarenin luolan, joka on 70 metriä syvä ja 22 metriä korkea, ja jonne on vain parin kilometrin haikki Nappista, ja siinä samalla saattaisi nähdä Nappstraumin kurimuksenkin.

Saan puhuttua Oden ja Jepen luolastusreissulle, jonne lähdemme heti, kunhan Viliina palaa snorklaamasta. Ja sieltähän hän jo tuleekin, makrilleja, merisiilejä, krakenin ja kosketuksesta vetäytyviä meriläjiä nähneenä. Kuulostaa hienolta. Minä tahdon myös mereen, jos tulee vielä sadepäiviä!

Ostan ennen lähtöämme tarkemman kartan läntisille Lofooteille. Eilen käyttämämme 1 : 100 000 -kuvaus ei oikein riittänyt. Parin kilometrin haikki näyttääkin nyt viiden ja puolen kilometrin kävelyltä suuntaansa. Sekin kuulostaa toki helpolta, kun polku kulkee koko ajan aika matalalla.

Ajomatka kestää tunnin, Nappstraumissa näemme vaahtopäisen kohdan, joka taitaa nyt sitten olla sellainen vuorovesikurimus. Rasti ruutuun.

Jalkaudumme. Kevyet keinokuituvaelluskenkäni ovat läpikastuneet viime päivinä jo pari kertaa eivätkä ole missään vaiheessa kuivuneet kunnolla. Sama meno jatkuu. Olemme edenneet varmaan puoli kilometriä, kun VorTex -kalvot ovat jo imaisseet jalkineet täyteen suovettä. Siinä on kiva huljutella varpaitaan samalla kun kävelee.

Tuonne niemeen:

Polku vie meidät uskomattoman kauniiden fantasiamaisemien halki. Merikotkat liitelevät yllämme, ja yhden bongaamme kivellä istumassa vain muutaman kymmenen metrin päässä. Näemme myös lampaita ja karitsoja, joista linnut saavat ravintonsa.

Polku lähtee kohoamaan korkeille kalliorinteille ja muuttuu vaikeakulkuisemmaksi. Ohitamme paikan, jossa polkuna toimivat livenjärkäleet on kytketty ketjuilla aloilleen – mielenkiintoinen ratkaisu muttei niin mielenkiintoinen, että kukaan pysähtyisi miettimään asiaa sen enempää – ja pian sen jälkeen polku jyrkkenee ja huononee ja muuttuu huomattavan vaaralliseksi. Ihme juttu, että tällaisia edes merkitään karttoihin. Ei tulisi pieneen mieleenikään tuoda esimerkiksi perhettäni näin hengenvaaralliseen paikkaan!

Vesiputouksen luona kadotamme polun kokonaan. Jeppe ja minä skrämbläilemme pari tiedustelukoukkausta märillä släbeillä. Ei hyvältä näytä. Täältä muka pitäisi päästä alas jyrkänteen juurelle, mutta ei, ei tätä enää voi sanoa poluksi edes hyvällä tahdolla. Joudumme perääntymään.

Paluumatkalla Jeppe huomaa, ettei kiviä olekaan kiinnitetty ketjulla aloilleen, vaan ketju on kiinnitetty niihin, ja siitä tukea ottaen pääsee laskeutumaan alas.

Niin me löydämme tiemme luolalle.

Antikliimaksi. Stobåthellaren on iso päällekallistuva katto, eikä mikään seikkailutunneli. Otsalamput saavat jäädä reppuihinsa. Olen silti tyytyväinen: polku on ollut kulkemisen arvoinen, vaikka päämäärä ei ollutkaan tavoittelemisen väärti. Ja sitten Jeppe huomaa jotakin merellä: selkäeviä. Pyöriäisiä! Elämäni ensimmäiset luonnonvaraiset valaat. Voi juku!

Paluumatkalla Oden polvet – täysin yllättäen – menevät entistäkin huonompaan kuntoon. Toinen päästää rusahduksen eikä tahdo sen jälkeen enää taipua. Tämä jalka-asia on kiistatta menossa vähän puihin.

Saavumme kämpille vasta illalla, mutta Ossi ja Jeppe käyvät vielä Gandalf-seinällä kiipeämässä jotain märkää.

Keskiviikko, 21.päivä.
Tänään on sitten kaunista säätä. Jeppe ja Ossi lähtevät jonnekin Djupfjordin perukoille touhuamaan. Ode ei kiipeä – hyvä kun pääsee portaita alas.

Lähden Viliinan ja Olavin kanssa kävelylle. Aurinko paistaa ja eteneminen on leppoisaa, kun käpöttelemme neljänsadan metrin kevyen nousun Glåmtindenille (näkyy tuossa seuraavassa kuvassa). Tai ainakin se on kevyt minulle, Viliinasta en tiedä, kun hänellä on Olavi selässään. Ei hän kuitenkaan pahemmin puuskuta. Ylhäällä on paljon turisteja.

Vuoristotaksi Sneck poimii meidät vuoren toiselta puolelta. Koska kaunis ilma on herättänyt kiipeilyhaluni, räkkään kyytiin kiiloja, Rock Empiren frendejä ja köyden mahdollista perääntymistä varten, ja minut pudotetaan Rock and Roll -harjanteen juurelle.

(Reitti kulkee tuota rinteen silhuettia myöten.)

200 korkeusmetrin soolo on minulle henkilökohtaisesti hieno asia, vaikka vaikeimmat reitillä tekemäni muuvit ovatkin korkeintaan jotain neljämiinusta. Yksinnousussa tunnelma poikkeaa kuitenkin radikaalisti köysistönä kiipeämisestä: putoileminen on kiellettyä ja henkinen tuki on löydettävä ihan omasta takaa. Reitiltä löytyy pari suhteellisen ilmavaakin kohtaa. Kokemus on onnellistuttava.

Päivä vaihtuu illaksi.

”Onko teillä kylmää olutta?” kuuluu tervehdys eteisestä. Mikko ja Ilkka ovat saapuneet. Vuokratessaan huoneen Evokarin perheelle alakerran herrasväki vuokrasi tietämättään kokonaisen huoneiston suomalaiselle kiipeilykommuunille. Pojat suuntaavat Gandalf-seinämälle. En lähde enää tänään mukaan, sillä olo on muutenkin ihan tyytyväinen.

Paljon vettä, ravinteita ja lämpöä nauttineet kenkäni ovat alkaneet pilata ilmaa. Suljen ne muovikassiin ajatuksenani ottaa ne esille vasta kotona desinfiointia varten.

Torstai, 22. päivä.
Aamupäiväksi on luvattu sääikkuna. Edellisen päivän seikkailuista (märkää, reitiltä eksymisiä, pelkoa ja pakituksia) palautuva Ossi ei tänään kiipeä, joten minä lähden Jepen kanssa kiipeämään ensin Gollumin (100m, 5, 5-, 5-) ja Gamle Revin (95m, 6, 6-).

Gollumin alku tuntuu nihkeältä: nyrkkihommat ja käsijammit eivät ole minulla oikein hanskassa – ainakaan jos halkeama on läpimärkä, niin kuin se on. Lähden liikkeelle kamusta kiskomalla. Nolo juttu, mutta ei siihen oikein viitsi jäädä jahkailemaan ja kaverin hermoja venyttämään. Alkuvaikeuksien jälkeen matkan ensimmäinen köydenpituus lähtee kuitenkin sujumaan. Jeppe jatkaa toiselle köydenpituudelle, jolloin alkaa sataa. Asioiden nopeuttamiseksi hän kiipeää kolmannen köydenpituuden samaan putkeen. Kohta olemmekin topissa.

Heti maahan laskeuduttuamme yltyy sade niin rankaksi, että asia tulee täysin selväksi: tänään ei enää kiivetä.

Kuvassa sääikkuna.

Sääikkuna
Mutta huomenna!
Sateen pitäisi loppua aamuyöllä, ja siitä eteenpäin on luvattu loistavaa säätä.
Huomenna me tikkaamme Prestenin länsipilarin, toisen päätavoitteemme!

Tänään kuitenkin mittaamme vielä Henningsværin sillan korkeuden: ensin tennispallon suuruisia kiviä pudottamalla ja kellottamalla, sitten köydellä, sitten vielä viiden kilon painoisella kiven pudotuksella. Lukijatehtävä: kun tennispallon kokoisten kivien putoamisajoiksi kellotetaan 2,8 s ja 2,7 s, kuinka korkea on silta, jolta kivet pudotetaan?

Antisankarit vuorilla

Toteuttamisen arvoinen suunnitelma muodostui kevään ja alkukesän mittaan. Lähdemme 16.7. junalla Kolariin, huristamme sieltä Narvikin kautta Stetindin juurelle ja kiipeämme Norjan kansallisvuoren huipulle eteläpilaria pitkin. Yli 600 metrin mittainen reitti alkaisi helppona nelosena ja vaikeutuisi 14 köydenpituuden kuluessa hankaluusasteelle 6-.

Seuraavaksi siirtyisimme Lofooteille, jossa kiipeäisimme pari päivää jotain kevyttä ja huipentaisimme lopulta retken Prestenin länsipilariin, jolla on mittaa 13 köydenpituutta ja  vaikeutta norjalaisen kutosen verran.

Kumpikin tavoitteistamme tarjoaisivat varmasti jännitystä ja haasteita yllin kyllin, mutta asiasta ei ollut epäilystäkään: reitit olisivat trimmatun lähetystömme kiivettävissä.

Ensimmäinen luku: Stetind vs. Me pojat

Perjantai, 16. päivä.
Ode, Ossi ja minä istumme ravintolavaunussa ja yritämme pysyä säätiedotusten tasalla. Tähän mennessä on näyttänyt pahalta: sadetta tiedossa huomisesta ainakin keskiviikkoon. Saattaisi olla järkevää skipata koko Stetind ja painella suoraan Lofooteille.

Lähetystömme neljäs jäsen, Jeppe, on jo Narvikissa ja kertoo puhelimitse uusinta säädataa: sateet alkavatkin vasta aamukuudelta sunnuntaina. Jos haluamme yrittää, on yritettävä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Selvä juttu. Hidastamme siemailua ja junan seisahdellessa käymme ulkona venyttelemässä. Paitsi Ode. Se on kostautuva hänelle myöhemmin.

Lauantai, 17. päivä.
Olen valvonut yön katkonaisesti, eivätkä muutkaan kai ole nukkuneet parhaita mahdollisia yöunia.

Säätiedotteet sen kun paranevat: sateiden alku on viivästymässä kello yhteentoista. Meillä on ruhtinaallisesti kiipeilyaikaa, ja kaikki epäilykset karisevat harteiltamme kuin menneen talven hilseet. Hieno nousu tiedossa!

Saavumme Narvikiin neljän aikoihin Suomen aikaa, johon täytyy lisäksi tehdä junan myöhästymisestä aiheutuva tunnin korjaus, ja poimimme Jepen perheensä huomasta harmin teille.

Parkkipaikalta, jolta Stetindin lähestymismarssi alkaa, vuori näyttää aivan järjettömän upealta ja houkuttelevalta! Kaikki muuttuu koko ajan paremmaksi! Välppäämme varusteet, ja luultavasti kuudelta jotakin aikaa aloitamme innokkaan tarpomisen kohti reitin alkua.

Puolitoista tuntia ja 700 korkeusmetriä myöhemmin sataa jo ihan kunnolla. Ensin se oli pelkkää pientä tihkua, mutta sitten ei enää ollutkaan. Seinämältä kohisee puroja ja putouksia. Se siitä sitten. Käännymme takaisin kohti autoa.

Jonkin aikaa alas kiiruhdettuamme sade taukoaa. Olikohan se pelkkä kuuro, vai onko saderintama iskemässä päällemme etuajassa? Ihmettelemme tilanteen kehittymistä ja kuulostelemme vastaantulijoiden kertomuksia: ylempää rinteiltä katsottuna näyttää kuulemma siltä, ettei vettä tule lisää ainakaan pariin tuntiin.

Jeppe ja Ossi päättävät lähteä yrittämään: ”Tommoset seinät kuivuu tosi nopeasti, kun vain vähän aurinko osuu…”

Oden ja minun päätös on vaikeampi: lyhyen alamäkiperääntymisen aikana Oden polvi on alkanut protestoida ja on nyt ilmeisen kipeä. Puolitoista grammaa ibuprofeenia ei aiheuta ihmeparantumisia eikä Oden jalka yksinkertaisesti ole siinä kunnossa, että sen kanssa voisi lähteä elämänsä toistaiseksi tiukimmalle reitille.

Muodostan varasuunnitelman: lähtetään ylös helpompaa perusreittiä pitkin. Minä voin kantaa mukanani yhden köyden, kiilanipun ja pari liikkuvaleukaista odotettavissa olevia vaikeita kohtia varten. Perusreitiltä meidän on joka tapauksessa helppo perääntyä, jos rupeaa siltä näyttämään.

Nousu on mainio, maisemat valloittavia. Jo pitkään hiukonut alppinälkäni saa väliaikaisen tyydytyksen. Tällaista vuorilla pitääkin olla.

Saavumme Hallin esihuipulle 1300 metriin joskus puolen yön hujakoilla, ja sitten näemme jotakin, mikä aiheuttaa meissä kateutta ja hyvää ja pahaa mieltä: Ossi ja Jeppe ovat jo kolmanneksi viimeisellä köydenpituudella:

Reitti on siis sadekuurosta huolimatta ollut ihan kohtuullisessa kunnossa ja pojat aivan erinomaisessa vedossa! Hieno suoritus. Vielä kun mekin olisimme tuolla seinällä…

Edessämme on vielä päätöstilanne: jatkammeko Hallin esihuipulta Stetindin päähuipulle? Välissä on ilmava märkä harjanne. Tutkailemme hieman maastoa ja toteamme, että olemme keventäneet räkkiä vähän liikaa: mukana on ihan vääriä paloja. Mutta toisaalta tuo harjanne on niin helppo, ettei sitä tarvitse ihan hirveästi raudoittaa. Mieli tekisi muttei toisaalta hirveästi houkuttele, joten langetan päätöksenteon Oden niskoille.

”Tuolta pitäisi vielä tulla alas. Ei tällä polvella.”

Ei siinä mitään. Hetken fiilisteltyämme lähdemme paluumatkalle, ja on heti ilmeistä, että kääntyminen oli viisasta. Rikki menneet jalat haittaavat menoa melkoisesti.

Saavumme autolle puoli kolmen aikoihin aamuyöllä, sihautamme oluttölkit auki ja jäämme odottelemaan voittajatiimiä.

Jeppe ja Ossi saapuvat paikalle klo 03:08 (junakorjattua Suomen aikaa). He ovat vetäisseet autolta Stetindille ja takaisin vain noin yhdeksässä tunnissa, kun topovihkon mukaan keskiarvo on siinä 12 tunnin hujakoilla. Respect!

Sitten alkaa raportointi: ”Eksyttiin reitiltä kahden köydenpituuden jälkeen. Kaikki halkeamat ihan märkiä, mihinkään ei päässyt. Otettiin siitä sitten pakit.”

Ne kiipeilijät, jotka näimme huipun tuntumassa, olivatkin sitten joitain ihan muita tyyppejä.

Jeppe lähtee takaisin Narvikiin. Ossi ja minä käärimme makuualustat ja -pussit pakkauksista ja käymme grillikatoksen alle nukkumaan. Ode asettuu autoon.

Saderintama vyöryy yllemme kaksi tuntia myöhemmin – eikä katos pidä vettä.

Stetind vs. me pojat: 6 – 0.

Seuraavaksi: Lofootit.

Luolastamisen ilo

Vaikka maanalaiset tilat ovat kiehtoneet minua aina, on erityisesti luonnonluolien tonkiminen jäänyt elämässäni marginaaliseksi toiminnaksi. Syyt ovat olleet sosiaalisia, maantieteellisiä ja kronologisia.

Sveitsin-jaksollani pääsin tutustumaan Parmelan-vuoren sisuskaluihin. Mäntymetsän alta löytyi oikea jäätikkö, mikä teki minuun melkoisen vaikutuksen. Paljon eksoottisempaa jääkiipeilypaikkaa ei ihan heti tule mieleen.


Le Parmelan. 45 metriä pinnan alla. Tästä jatketaan vielä parikymmentä metriä alemmas.

Jäätä ja otsalamppuja.

Ulos luolasta pääsi nelosen jäätä yläköysittelemällä (olettaen, että oli tajunnut jättää matkan varrelle köyden). Ensimmäisellä Parmelanin-visiitilläni olin liikenteessä Rouhiaisen Jukan kanssa kahdestaan. Jälkikäteen ajateltuna se oli vähän höpsö ratkaisu: jos jotain olisi mennyt mönkään, olisi kulunut kohtalainen tovi, ennen kuin toinen olisi päässyt edes kännykkäkenttään käsiksi.

Suomeen palattuani olenkin sitten käynyt pelkästään ihmisvalmisteisissa bunkkereissa ja tunneleissa. Viimeisen viikon kuluessa tapahtumahorisonttiin on kuitenkin kasaantunut jotain luomumpaa.

Kun Gotlannissa juhannuksena vierailimme Lummelundan luolastossa, en voinut kuin kadehtia niitä nuorukaisia, jotka 50-luvulla olivat kynttilänvalossa ryömineet ja meloneet kartoittamassa seutua. Se vasta on ollut seikkailua! Olisi ollut vähintäänkin oikeus ja kohtuus, että olisin ollut yksi heistä.

Itse emme päässeet sisään samaa kautta, sillä kaikki hauska on aina kiellettyä. Sen sijaan turistit ohjattiin maan sisään keinotekoista tunnelia pitkin.


Löysimme saarelta omatoimisesti muutamia pieniä ja hauskoja luolia. Liian pieniä.

Melkein heti kotiin palattuani sain tietää, että maahan on perustettu Suomen luolaseura. Toissailtana sitten Oden kanssa satuimme katsomaan pöhkön gore-leffan Descent, part 2 (ekaa osaa voin tietyin varauksin suositella, tätä en) ja päätimme, että kun kerran olemme muutenkin menossa Olhavanvuorelle kiipeilemään, voisimme tällä kertaa ottaa myös otsalamput mukaan.

Tuumasta toimeen.

Ööö… Tuonneko pitäisi laskeutua?

Loistoidea!

Näkymä suoraan alaspäin. Kuiluhan on pohjaton.

Viitisentoista metriä pinnan alla. Luola on paljon isompi kuin osasin odottaa. Ilman salamavaloa ja otsalamppua on jopa melko pimeää. Maan pinnalle joutuu chimney-pönkeilemään, ja jos valitsee reittinsä niin kuin me, saa vähän ähkiäkin.

Oden vuoro. Siellä se otsalamppu pilkottaa.

Kylläpä oli innostava ja jännittävä kokemus!

Olhavanvuoren luolaan pääsee myös myös alakautta, veneestä kalliojyrkänteen kautta sisään. Luulen kuitenkin, että ylhäältä alas oli se parempi ja jännittävämpi suunta: se synnytti menomatkalla vähäistä epävarmuutta siitä, mihin on joutumassa ja miten hankalaa sieltä on päästä taas pois. Epävarmuus tekee seikkailun!

Parasta synkkyyteen

Joskus, kun oikein ahdistaa, johtuu se ihan vain siitä, ettei ole käynyt muutamaan päivään ulkona kiipeilemässä. Tänään käytiin boulderoimassa – ja heti tuli paljon parempi mieli!

Odella on niin alhainen rasvaprosentti, että se voi vääntää ilman paitaa.

Nnngh! (Kuva: Oskari Sneck)

Sisäkiipeilykin on hyvää ja psykedeelistä treeniä muttei erityisesti vaikuta onnellisuuteen. Sen sijaan se korreloi onnettomuuden kanssa, sillä se liittyy pahoihin asioihin kuten huonoon säähän tai liian vähään vapaaseen aikaan. Kuvassa tyttäreni.