Viimeisiä viedään?

Yhtäkkiä on sitten kevät. Etelään avautuvat jäät ovat auringon hapertamia vähän niin kuin myös yöuneni kello kuudesta eteenpäin. Alkaa näyttää mahdolliselta, että sunnuntainen retkemme Valkealaan oli talvikauden viimeinen. Ode (Oskari Sneck) ja minä menimme alkajaisiksi oikeanpuoleiselle sektorille, josta en ehkä ollut ennen tiennytkään, tai sitten olin jo unohtanut. Muistan kiipeilleeni aina pelkästään siinä keskellä. Nousimme portaikoksi hakattua jäätä kolme reittiä, sitten vetäisin yhden helpon siitä keskisektorilta.

Siirryimme lopuksi Jepen (Juha Evokari) ja Ossin (Eskola) seuraan vasemmalle. Siellä meni näin:

Jeppe ja Ossi kiipeilevät hienon muttei aivan liian vaikean näköistä reittiä (kuvassa Jeppe).

Minä kanssa! Kuvan (c) Juha Evokari

Ei tullut tyylipisteitä. Kuvan (c) Ossi Eskola

Nyt sitten vain aurinkoa, sulamista ja kuivumista.

Ulkoilu kannattaa aina.

Täällä taas

Kävin Rjukanissa Suskin, Annamarin ja Elisan kanssa. Hyvä reissu. Naisseurassa suoritus- ja kilpailupaineet olivat melko alhaisella tasolla, ja niinpä kiipeily toteutettiinkin lähes kokonaan mukavuusalueella (WI3). Vaikutti asiaan sääkin: alueella vallitsi osapuilleen 15 asteen pakkanen joka päivä, joten jää oli kovahkoa ja lohkeilevaa, eikä retkiä tai hermoja tehnyt mieli venyttää ihan äärettömiin.

Menomatkalla oli kylmää ja lumista, ja laiva pysähtyi jo pati tuntia Helsingistä lähdettyään. Väylä oli ilmeisesti vähän tukossa, mutta kohta paikalle tulikin jäänmurtaja Sisu tietä auraamaan. Hieno kone!

(Näet kuvat täysikokoisina, kun klikkaat niitä.)

Lauantaina autoiltiin pitkään. Aikaa tapettiin jopa kyseenalaisin keinoin.

Annamari uppoutuu ruotsalaisen prinsessalehden glamoröösiin maailmaan.

Sunnuntaiksi säätiedotus lupaa sairaan kylmää mutta seuraaviksi päiviksi leudompaa. Suski ja minä päätämme pitää heti aikatauluihin budjetoimamme laskupäivän. Annamari ja Elisa eivät sen sijaan palelemista pelkää vaan kiipeävät Bølgenin. Kaikilla on kivaa! Tuota Bølgeniä minäkin voin viimevuotisten muistojeni perusteella suositella kaikille, jotka haluavat hienoja jääkokemuksia suht’helpossa maastossa.

Suski Gaustablikkillä.

Maanantaina on yhtä kylmä kuin sunnuntainakin, mutta lepopäiväkortti on jo pelattu. Annamari ja minä kiipeämme Fabrikkfossenin. Reitti on merkitty topoon 7 köydenpituuden mittaiseksi. Olisikohan se jotain 300 metriä? Vaikea sanoa, koska viisi ekaa kp:tä kiipeämme yhtäaikaisesti ja pitchaamme vain kaksi viimeistä, niin että saamme nousun suoritettua 3,5 tuntiin. Ei ongelmia, alaskin pääsemme hyvissä ajoin. Pohkeissa kyllä tuntuu. Sillä aikaa Suski ja Elisa ovat rimpuilleet Krokanin alueella jotain nelosta.
Annamari Fabrikkfossenin toiseksi viimeisellä köydenpituudella.

Säätiedote lupaa tiistaiksi leudompaa, mutta kuinka se nyt taas on aamulla -17 astetta? Mukavuudenhaluisina ihmisinä suuntaamme koko jengi alarotkolle vähän lyhemmille reiteille. Annamari ja minä kiipeämme Knertenin ja LP-platan, Suski ja Elisa LP-platan ja Lillebrorin.

Annamari LP-platan alkupäässä.

Elisa Lillebrorin puolivälissä.

Annamarin reppu: Kun pakkaa ajatuksella, kaikki tarvittava löytyy sitten reitillä.

Keskiviikkona mittari näyttää -20:ta, kun heitämme Annamarin ja Elisan lähestymistrekin alkuun Mæliin. Suskilla ja mulla on edessä aika kevyt päivä, kaksi kp:tä pitkä Plaster på Såret siellä Bølgenin vieressä, joten voimme mennä vielä hetkiseksi majalle katselemaan jäätanssia ja odottelemaan lämpötilan nousua edes parilla asteella.
To Menn og et Foster (WI4), Bølgen (WI3), Plaster på Såret (WI3).

Kun sitten aikanamme kahlaamme haarovälejämme myöten puuterissa ja huomaamme, että lyhyt lähestyminen kestääkin kokonaisen tunnin, ja kun Suskin paleltumat varpaissa vaativat kenkien avaamista ensimmäisen köydenpituuden jälkeen, ja kun kaksi ensimmäistä ihan tappiin asti vedettyä 60-metristä kp:tä eivät vielä johda lähellekään reitin loppua, alkaa näyttää siltä, että päivästä tulee ennakolta arvelemaamme pidempi. Niin kuin tulikin. Ehkä koko reissun paras päivä, juuri siksi, että ei ollut liian kevyttä. Mitä jääkiipeilyä se sellainen olisi, jossa ei koskaan tulisi sitä tunnetta, että olisinpa jo tuolla alhaalla?

Tästä reitti alkaa. Kuvan (c) Susanna Kaisla

Suski ankkuripaikalla. 60 metriä kiivetty, 100 jäljellä.

Mutta ei siitä mitään sen isompia epiikkejä silti muodostunut. Laskeuduimme hämärässä ja pääsimme autolle juuri sopivasti illan pimetessä. Ja reittikin oli aivan sikahieno: tasaisen tiukkaa kolmosta koko matka, hyvää jäätä leveästi.

Toinen köysistö oli kiivennyt Mælissä Isroserin, ja ilmeisesti heilläkin oli ollut aivan älyttömän hienoa.

Joskus kaikki vain menee ihan kohdalleen.

Tasaista pidellyt

Loppusyksystä yritin innostua sisäboulderoinnista. Ei ole terveellistä hommaa eivätkä paikatkaan oikein kestä semmoista huhkimista. Kaiken lisäksi sisäboulderoinnista puuttuvat oikeastaan kaikki ne elementit, joiden vuoksi joskus aloitin kiipeilemisen: luonnossa liikkuminen, avaruus, jylhät paikat. Ranskan-reissun aikana sain sormien nivelet taas paranneltua, ja palattuani kävin pari kertaa Haukilahden liittymässä jäätä nakuttelemassa. Monet reitit olivat yläosastaan kuivia; toppaaminen ei tuntunut hauskalta ja tuli otettua pakkeja. Kävi yksinkertaisesti niin, että siinä paikassa boulderoimisessa loppui motivaatio kesken:

Eikä se Länsiväylän liikennekään mikään varsinainen luontoelämys ollut. Paukkupakkaset puolestaan edustivat sitä väärää luontoa.

Niinpä meikäläisen kiipeily on viime aikoina ollut lähinnä tällaista:

Mutta eilen käytiin Jepen kassa tuolla Salon suunnassa. Pääsin lopulta kopsuttelemaan hyvää jäätä lumisessa metsässä riittävän korkeita pätkiä. Nousin talven ensimmäisen jääliidini (vasta nyt!), ja voi että, kun tuli hyvä mieli! Bonuksena umpihankihiintolähestyminen ja kaikkea.

Se oli tämmöinen mesta (kuvassa Jeppe siinä kaikkeinhelpoimman linjan alussa):

Nyt vain korkein odotuksin tähystelen seuraavaa varsinaista reissua.

Pohjoisnaama

Mene suoraan DVD-levitykseen, kulkematta elokuvateatterin kautta. Näin kävi suomalaisilla markkinoilla Nordwand-elokuvalle. Kaiken lisäksi elokuvan levittäjä teki nimen kanssa jokseenkin höntin ratkaisun: sen näkyvin nimi on North Face – Pohjoisrinne. Paheksun, mutta onhan tuo annettava anteeksi, monestakin syystä.

Philipp Stölzlin ohjaama saksalais-sveitsiläis-itävaltalainen toimintadraama kuuluu kiipeilyjännärien ehdottomaan parhaimmistoon. En itse asiassa tiedä ainoatakaan värielokuvan kaudella tehtyä elokuvaa, joka yltäisi lähellekään Nordwandin tasoa.

Raina kertoo Andreas Hinterstoisserin, Toni Kurzin, Willy Angererin ja Edi Rainerin legendaarisesta ja surullisen epäonnisesta Eigerin pohjoisseinämän ensinousuyrityksestä vuonna 1936. Tapahtumasarja on alan harrastajien hyvin tuntema ja kuuluu osana alppinismin keskeisimpään mytologiaan.

Elokuvan ajankuva on oikean näköinen: natsisaksalainen yli-ihmisajattelu, naisen asema, hamppuköydet, iskuhaat ja polvihousut… ja lähes kaikin puolin uskottavasti esitetty kiipeilykatastrofi. Nordwand on kiipeilyelokuville samaa kuin U96 oli merenkulkuelokuville: eräänlainen suljetun tilan kauhukertomus, vaikka seikkailijoille taivas onkin avoinna ja horisontti kaukana. Jännitys kehittyy hiljalleen. Kuten oikeassakin elämässä ulospääsemätön helvetti kasautuu pienistä ja vähän isommista virheistä ja epäonnisuuksista, joita ei oteta ajoissa riittävän vakavasti… ja jossain vaiheessa point of no return onkin jo ohitettu.

Hyvää näyttelijätyötä, ajassamme poikkeuksellisen hitaita leikkauksia, visuaalista taidokkuutta, dramaattinen kontrasti lämpimän loistohotellin ja aivan siinä vieressä pauhaavan lumimyrskyn välillä. Melkein kaikki palaset ovat siis kohdallaan.

Mutta eivät aivan kaikki.

Tähänkin elokuvaan on pitänyt säätää se nykyelokuvan sääntöjen mukaan pakollinen rakkaustarina. Naisen sotkeutuminen seikkailuun – aina pelastusoperaatioon asti seinämälle – syö elokuvalta  historiallista autenttisuutta, psykologista uskottavuutta ja omintakeisuutta. Juu, kyllähän ihmiselämään rakkaus kuuluu, mutta eivät ne rakkaudet niihin Eigerin pohjoisseinälle lumimyrskyssä kiipeilleet. Muuten tämä olisikin ollut mestariteos.

*****


Kuva: Eigerin pohjoisseinä kesällä 2006.

Harrastehöpinöitä

Kuukausi sitten yritin kiivetä Kirkkonummella Lepakkomies-nimisen reitin. Siinä kävi sitten niin, että sain itseni kulutettua puhki ennen kuin olin noussut kahtakaan metriä:

Seuraavana päivänä Louhoksella. Annamari osaittasi 6b+:aa:

Kuva: Juha Evokari
Kuva: Juha Evokari

(Olen muuten erityisen tyytyväinen tuohon välimerkkihässäkkään, joka kuvaa edeltää.)

Viikko sitten Vessölandetissa. Päivät alkavat olla lyhyitä.

Petteri ei osaa lopettaa ajoissa.
Pimeää touhua. Petteri ei osaa lopettaa ajoissa.

Toissapäivänä oli aika yrittää Lepakkomiestä uudestaan. Välissä olin käynyt yläköysittelemässä reitin peräti viisi kertaa, niin että kyllähän se tietenkin jo meni. Ei tuommonen etukäteen harjoiteltu nousu tietenkään ole ihan oikeaa kiipeilyä, mutta täytyy silti tunnustaa, että liikkeelle lähtiessä pelotti. Sen verran haastava pätkä (siis minulle, ei niille, jotka osaavat) on kyseessä.

Kuva: Varpu Laajarinne
Onnistumisen iloa. Kuva: Varpu Laajarinne

Seuraavaksi reitille lähti Oskari Sneck. Antakaamme hänen näyttää, mistä siinä on kyse (Kuvat: Varpu Laajarinne).

Spoilervaroitus! Seuraavat kuvat saattavat pilata on-sight -mahdollisuutesi!

Tiukan alkuongelman jälkeen reitti johtaa helppoon kamiinaan, ja kohta ollaankin ehkä kymmenen metrin korkeudessa. Tulee katto vastaan:

DSC00742

Tuolla kolossa on ihan turvallinen olo, mutta sieltä pitää kuitenkin tulla pois. Siinä joutuu myös vähän puristamaan:

DSC00754

Sitten tuolta oikealta haetaan hyvä käden paikka. Edelleen pitää puristaa.

DSC00769

… ja  – hups! – pudotaan.

DSC00797Etukäteen putoamispaikka näytti vähän huonolta, mutta eihän siinä näemmä mitenkään käy.

Point of no return

Point of no return on muun muassa kiipeilyssä käytetty termi: joillakin reiteillä sijaitseva kohta, jonka jälkeen ei voi kääntyä takaisin, koska peruuttaminen olisi joko tavattoman vaikeaa, vaarallista tai suorastaan mahdotonta. PNR:n tuolla puolen on vain painettava eteenpäin, jos aikoo selviytyä. PNR:n kohdalla tehdään peruuttamaton päätös: kumpaan suuntaan ollaan jatkamassa?

Ihmiselämän jokainen hetki on point of no return.

Mitä me vedettiin?

Ensin objektiivinen totuus (omat liidiköydenpituuteni boldattu). Listoja ja tilastoja on aina hauska laatia.

18.7. Gandalf (5, 5-, 5-)

19.7. Svolværgeita, Forsida (3+, 4, 5, 5, 5+)

20.7. Pianohandler Lunds rute (4, 4+, 4+, 4+)

21.7. Bare blåbær (4, 5-, 5-, 5-, 5-)

23.7. Presten, Vestpillarenin alku (5+, 6-, 6, 5-)

24.7. Lys og skygge (5+, 4+), Applecake Arete (4+, 5+)

Sitten subjektiivinen. Ei mitään urotöitä (olisi pitänyt kuunnella Annamaria!), mutta säät suosivat, ja joka päivä ehdittiin. Yksi ihan selkeästi parhaista kiipeilyreissuistani tähän mennessä.

P7190022

Kuva 1: Svolværgeita. Reitillä jotain tyyppejä.

P7180012

Kuva 2: Oskari Sneck tulossa Forsidan ekalle ständille. Kuten kuvasta näkyy, ovat virheliikkeiden suorittajille hautauspalvelut lähellä.

P7200039

Kuva 3: Ossi ja Ode Bare blåbærin juurella.

P7200040

Kuva 4: Ruuhka-aika.

P7210055

Kuva 5: Joka reissuun kuuluu helikopteripelastuksen todistaminen. Joku putosi ja murskasi kantapäänsä.

P7210057

Kuva 6: Annamari liidaa Bare blåbærin 5. köydenpituutta. Upeaakin upeampi halkeama!

P7220066

Kuva 7: Antti ja Ilkka viettävät lepopäivää Gandalf-seinällä (tuo vasemmanpuoleinen tiimi).

P7230074

Kuva 8: Prestenin länsipilari. Ode laskeutumassa koko kahden pikselin komeudessaan.

P7230076P7230081

Kuvat 9 ja 10: Pilvibongausta.

Insalata di aringa

  • Muumit ja olemisen arvoitus lienee painossa ja tullee sieltä jo elokuussa. Ensimmäistä kertaa vuosiin olen antanut itselleni luvan löysäillä, siis ihan vain rentoutua lomatunnelmissa monta päivää peräkkäin ilman, että olen yrittänyt koko ajan kirjoittaa tai tehdä yhtään mitään.
  • Lomatunnelma särkyi, kun tajusin luvanneeni jutun filosofisesta praktiikkakoulutuksesta Kriittisen korkeakoulun lehteen. Sitä sitten tänään.
  • Eilen kävimme Reventeenvuoressa kiipeilemässä. Hieno paikka. Klassikkoainesta-sektori on kyllä nimensä veroinen; Matti Virtasen pilari esimerkiksi on omassa helppousluokassaan (5b) varmasti upein reitti, mitä olen ikinä tässä maassa kiivennyt. (Sain sitä vetäistyä paitsi kuusi onsaittia ja flashin samana päivänä. Moisia mahdollisuuksia avautuu näissä osissa Suomea aniharvoin, jos koskaan.)
  • Tuhdisti maustetut ruoat ovat lapsiperheissä usein hieman kortilla. Pikku hiljaa tilanteeseen tottuu, ja sitä rupeaa pitämään ihan normaalina, eikä kunnon potkua makuhermoihin osaa enää edes kaivata.  Kunnes eräänä päivänä yhtäkkiä mais- ja muistaa, että ai niin, tämmönen juttu! Kiitos vain, Johanna ja Hannu, sain Tampereelta chili-addiktion.
  • Koulun palaminen kuuluu sarjaan symboliset tapahtumat. Se vetoaa sisäisen pikkupoikani pimeään puoleen, siihen, jonka mielestä koulut noin ylipäätään pitäisi polttaa. Useat muut sisäiset ja ulkoiset puoleni ovat tietenkin eri syistä aivan eri mieltä. Sitä paitsi tyttäreni piti aloittaa tuossa koulussa ensi syksynä, ja osa oppilaista joutuu nyt varmaan parakkeihin ja tilanahtauteen tai jotain. Lisäksi palaneessa kohdassa oli kuulemma musiikkiluokka. Olisi nyt ollut vaikka matikan luokka mieluummin. No, näin kävi ja päässäni soi SIG.
  • P6210006

Ei pelkästä metatekstistä

Olin suunnitellut kirjoittavani jotakin seuraavanlaista:

”Tänä viikonloppuna kirjallisuusväki suuntaa sankoin joukoin Messilään puhumaan kirjoituksista. Siellä sitä palvotaan henkeä. Ja täällä ruumista. Jos on ihan pakko valita tekstin ja kehon välillä, valitsen kehon. Ei ihminen elä pelkästä metatekstistä. Sambaa! Kiipeilyä! Aurinkoa! Naimista! Syömistä!”

Ajattelin liittää kirjoitukseen näitä lauantaisia kuvia:

P6130002

P6130026

P6130013

P6130043

Tänään sitten selvisi, ettei se kirjailijakokous mikään viikonloppujuttu olekaan, vaan alkaa vasta nyt. Kukaan ei ole joutunut valitsemaan aurinkoisen kehopäivän ja henkevyyksien välillä. Meni sitten siltäkin blogikirjoitukselta pohja pois.

Jos sitä oli koskaan ollut.