Knausgård: Min kamp 4

Olen aiemmin osoittanut turhautumiseni Knausgårdin tapaan kirjoittaa. Teksti on ollut minulle enimmäkseen tyhjää ja merkityksetöntä, jos kohta harvinaisen monisanaista. Se on kuitenkin ollut sujuvaa, helppolukuista ja hetkittäin viihdyttävää. Monisanaisuus tuntui vahvuudelta ensimmäisen osan loppupuolella, jatkossa ainoastaan paperin tuhlaukselta.

Harvinaisen suorapuheinen autofiktio on luonut eräänlaisen aitouden vaikutelman: olen kokenut ikään kuin kuuntelevani Knausgårdin puhetta elämästään. Tunnen joitakin sellaisia ihmisiä tosielämässäkin, jotka puhuvat, puhuvat, puhuvat, eivätkö oikein osaa rajata aihettaan vaan haluavat kertoa aivan kaiken, mikä liittyy mitenkään mihinkään – ja se on aivan äärimmäisen rasittavaa. Knausgårdin ehdoton vahvuus on ollut kohtalainen kaunistelemattomuus. Ihminen on tullut lähemmäs kuin monessa muussa autofiktiossa.

Mutta kun minulla on omakin elämä, olen erityisesti toista ja kolmatta osaa lukiessani ajatellut. Eivätkö nämä kirjat ole ennemminkin kitschiä kuin taidetta, sellaisessa Tomáš Kulkan mielessä, jossa kitschin erottaa taiteesta läpinäkyvyys. Kitschille ominaista ei ole teos itse vaan se, mitä se kuvaa. Kitschissä MITÄ ylikorostuu MITEN kustannuksella.

Kirjasarjan osakseen saama keskustelu osoittaa toki, että myös MITEN on kiinnittänyt huomiotamme. Mutta onko kysymys vain siitä, että jotkut tunnetut kirjallisuudentuntijat ovat menneet halpaan ja kohottaneet kitschin laatutaiteeksi? Onko teossarja itsessään ansainnut käsittelyn taiteena?

Kolmannen osan jälkeen olin jo lopettamaisillani sarjan seuraamisen, mutta päätin antaa sille vielä yhden mahdollisuuden. Neljättä ei vielä alkukesästä ollut suomeksi, mutta koska Knausgårdin kieli on yksinkertaista ja konkreettista, päätin lukea ruotsinnoksen.

En ole juurikaan joutunut käyttämään ruotsin kieltä lukion jälkeen, joten kielitaitoni ei ole kehuttava. Lukeminen oli hidasta ja hankalaa, ja urakka kesti yli kuukauden. Mutta se kannatti.

Vaivalloisuus ja hitaus palauttivat tyhjänpäiväisen pölötyksen tekstiksi ja toivat kirjaan taideteosluonteen, joka siitä oli ensimmäisen osan jälkeen puuttunut. Jouduin keskittymään yksittäisten lauseiden, kappaleiden ja sivujen merkityksiin ja rakenteisiin aivan toisin kuin omalla äidinkielelläni. Teksti ei enää ollutkaan kitschmäisen läpinäkyvää. Lopultakin näin kirjan, en Knausgårdia.

Hidas lukeminen voi olla monelle muullekin teokselle se oikea tapa ottaa vastaan. Teos kuin teos on kirjoitettu tavattoman hitaasti tavalliseen lukunopeuteemme verrattuna. Kirjailija ja hidas lukija suhtautunevat tekstiin samanlaisemmin kuin kirjailija ja nopea lukija, ja siinä mielessähidas lukeminen lienee lähempänä onnistunutta kommunikaatiota, asian jakamista.

Ainakin minä ruotsiksi lukiessani kiinnitin huomiota sellaisiin asioihin, joihin kiinnitän kirjoittaessanikin: rakenteeseen, kieleen, kerrontaan, yksityiskohtiin. Yksityiskohtien tasolla Knausgårdilla on ikäviä maneereja. Hän tekee samoja havaintoja kerran toisensa jälkeen: kirjassa nyökkäillään ja kohautellaan olkapäitä tautologisella tavalla. Kieltä on vaikea pitää erityisen rikkaana – mikä on tietysti juuri se piirre, jonka vuoksi kykenin kirjan ruotsiksi lukemaan.

Hitaus itsessään tuo merkityksiä sinnekin, missä niitä ei muuten huomaisi. Tikusta tulee asiaa, kun sitä tarpeeksi kauan katselee. Vaikka kielitaidottomuuttani menetin varmasti paljon, koen saaneeni tilalle enemmän. Romaanin, en höpöttäjää.

Jatkan eteenpäin ihan mielelläni. Jatkossakin toisella kotimaisella.

Askartelua paskartelua: Paakkuuntumisenestoläpyskät M10-rautoihin

Jäärautojen antiball-kumit olivat tulleet tiensä päähän. Ne olivat jo pitkään repsottaneet sieltä täältä, ja kun vasemmalta puolelta etummainen repesi irti liitoksistaan oli pakko ryhtyä toimiin. Nuo M10-raudat alkavat olla jo vanhaa kalustoa, eikä lisävarusteita enää myydä. Tai no, okei, yhdessä ulkomaan verkkokaupassa olisi ollut vielä yksi paketti jäljellä, mutta kun kengätkään eivät enää monta vuotta vetele, niin ehkä nuo jalkopään vekottimet joutuu joka tapauksessa lähiaikoina uusimaan. Ei kuitenkaan vielä. Eikä tee mieli ostaa niitä 50 euron läpysköjä, jos kuitenkin hommaan uudet raudat jo parin vuoden päästä.

Parvekkeelta löytyi mehukanisteri.

IMG_0710

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Josta sitten aloin askarrella-paskarrella:

IMG_0711

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pienen sovittelun ja muotoilun jälkeen minulla olikin ihan esteettiset pohjamuovit:

IMG_0714

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

…joten pakkohan niihin oli liimata jesaria koristeeksi ja lisävahvikkeeksi. Kun en yhtään tiedä, miten hyvin tuo Mehukatti-muovi kestää rasitusta pakkasessa.

IMG_0715

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sitten vain reikiä, nippusiteitä ja lisää jesaria. Nyt on rumat:

IMG_0716

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Vähän jännittää, kestävätkö viritelmät edes yhtä reissua. Mutta ainakin ovat ihan itse tehdyt.

Ei kun testaamaan!

Toinen uusälytön manifesti

Reaktiomme viimeaikaiseen venäläisen avantgarden nousuun.

Kubofuturismi on passé.
Egofuturismi on passé.
Sentrifuuga on passé.
Runouden ullakko on passé.
Imaginismi on passé.
41° on passé.
Nitševokit ovat niin passées.
Fuismi on passé.
Biokosmismi on passé.
Luminismi on passé.
LEF on niin eilistä päivää.
Konstruktivismi on passé.
Emotionalismi on passé.
Ekspressionismi on passé.
Oberiu on so last season.

Tuommoisia olisi voitu tehdä jo sata vuotta sitten!

Mutta uusälyttömyys.


Kesäkuussa 2014, Uusälyttömän internationaalin keskustoimikunta:

jne, Kali Yuga, Alvari Lume, vLadimirA passÉ?, Tuukka Hämäläinen, Andrei Belone, Yusuf Bulgarilove

René Daumal: Mont Analogue

analogue

René Daumal: Mont Analogue (Le Mont Analogue, Roman d’aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques). Suomentanut Aki Räsänen. Basam Books, 2014.

Toisinaan kuulee sanottavan, ettei vuoristokiipeilyfiktiolle oikeastaan ole tarvetta. Vuorilla aika ajoin tapahtuvat ”epiikit” ovat itsessään niin dramaattisia, että vastaavien kertomusten sepittäminen kalpenee niiden rinnalla. Tietyissä rajoissa tämä pitää paikkansa. Todellisuus on on yleensä tarua hurjempaa.

Mutta harva kaunokirjallinen teos kertoo ainoastaan yhdestä asiasta. Kiipeilyromaani ei useinkaan ole romaani kiipeilystä, vaan kiipeilyn kehykseen sijoitettu romaani (myös) jostakin muusta. Jeff Longin Seinämä  on kirja menneisyyden haamuista, oma Jäiset Jumalat -romaanini on surrealismin keinoin rakennettu teos yksilön ja yhteisön välisestä jännitteestä, vapaudesta ja erilaisista tavoista kielellistää maailma. W. E. Bowmanin klassikko, The Ascent of Rum Doodle tekee pilaa koko kiipeilykirjallisuudesta. Ja niin edelleen.

Olen lajityypin suuri ystävä, kuten myös vanhan koulun avantgarden, joten surrealistien lähipiireihin kuuluneen René Daumalin Mont Analoguen tuore suomennos tarttui näppeihini heti, kun huomasin sen olemassaolon. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus jäi Daumalilta kesken hänen kuollessaan tuberkuloosiin vuonna 1944, ja retkikunnan edesottamukset katkeavat valitettavasti jo yläniityille. Romaanin liitteenä julkaistut muistiinpanot ja fragmentit antavat kuitenkin vihjeitä siitä, miten tarina olisi jatkunut, ja kokonaisuus on mitä arvokkain lisä alan suomennoksiin.

Nimensä mukaisesti Mont Analogue on vertauskuvallinen vuori, jolle nousun merkitykset ovat vahvasti symbolisia. Psykoanalyyttisen periaatteen mukaan kaikki on, paitsi sitä mitä se on, myös aivan jotakin muuta. Tämä ei tarkoita vaikealukuisuutta. Daumalin romaani etenee perinteisen seikkailukertomuksen sujuvien kaavojen mukaan, mutta on täynnä sekä absurdia huumoria että vinksahtanutta avantgardefilosofiaa.

MItä kirjassa sitten tapahtuu? Romaanin kertoja on kirjoittanut lehtijutun vuorten mytologisista merkityksistä, ja saa kirjoituksensa vuoksi omituisen yhteydenoton. Kerettiläisessä luostarissa opiskellut Isä Sogol, nykyinen kiipeilyopettaja, kertoo varmistuneensa Mt. Everestiä huomattavasti korkeamman huipun olemassaolosta. Avaruus vain kaareutuu vuoren ympärillä siten, että se on pääsääntöisesti täysin kätketty ulkopuoliselta maailmalta. Mutta ei täysin. Mont Analoguea valloittamaan kootaan retkikunta, joka koostuu kotkansilmäisistä itävaltalaisista, ranskalaisesta abseilaustaiturista, ”joka mieluummin laskeutui kuin nousi”, amerikkalaisesta ylävuoristomaalarista, Ibsenistä innoittuneesta näyttelijättärestä joka uskoo jäätiköiden haltijattariin, italialaissyntyisestä hegeliläisestä, joka syntyperästään huolimatta kuuluu ”saksalaiseen koulukuntaan”, joka hakee suorimpia ja vaarallisimpia reittejä. Ja niin edelleen.

Ryhmä sekoboltseja kiipeilijöitä purjehtii Analoguen mantereelle, jonka koko talous perustuu epäonnistuneille nousuyrityksille, ja jossa ylin valta on vuoristo-oppaiden käsissä.  Nousuyrityksiä säätelevät tarkat lait; ylärinteiden luonnon herkän tasapainon järkyttäminen saattaa esimerkiksi johtaa kiipeilykieltoon ja elinikäiseen velkavankeuteen.

Kiipeilyyn intohimoisesti suhtautuneen Daumalin (runoilija kiipeili nelitonnisia vielä kuolemansairauden pahasti heikentämänä) luontokuvauksessa on jotakin ihailtavaa: kaiken absurdin pohdiskelun keskellä muutamin lausein vetäistyt maisemakuvaukset ovat eläviä ja vievät tekstiä lukevan alppikiipeilijän hetkessä sinne jonnekin, ihan oikeisiin tunnelmiin.

Lopun fragmentit ovat innoittuneen harrastelijan zenmäistä aforistiikkaa:

”Huipuille ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi. On laskeuduttava takaisin alas… Miksi siis nousta: Tämän vuoksi: korkea tuntee matalan, matala ei tunne korkeaa.”

P.S. Lopuksi vielä yksittäinen teoksen herättämä ajatuksenpoikanen:

”Olin ihaillut Sogolin kykyä keksiä ‘absrtrakteja symboleja’: abstraktia asiaa symboloimassa konkreettista asiaa, päinvastoin kuin tavallisesti”, Daumal heittää ilmaan absurdin patafyysisen ajatuksen. Mutta onko se sittenkään absurdi? Ennemminkin väittäisin, että kyseessä on ajatusvirhe. Abstraktit symbolithan ovat nimenomaan se tavallinen symbolisen ajattelun muoto, ei päinvastoin. Eikö jokainen abstrakti ajatus ole viime kädessä konkreettisen elämyksen analogia? Konkreettinen voisi symboloida abstraktia, on abstraktin aina ensin täytynyt symboloida konkreettista.

Kiirettä pidellyt

Käsikirjoitukset käyvät kuumina, joten nyt niitä on taottava. Moni muu asia jää siinä tohinassa vähän vähemmälle huomiolle. Niin kuin tämä blogi. Ja muutenkin oikea elämä on ollut suht’ täyttä. Kevät kaikkine ihmeineen. (Ihmeistä tulikin mieleen, miten romaaniani 72 käsiteltiin Ylen Puoli seitsemän -ohjelmassa. Tsekatkaapa. Kirjaa koskeva osuus alkaa kohdasta 10:03.) Ja sitten on vielä tämä Tove Jansson -juhlavuosi. Keikkaa on pukannut, ja minä olen yrittänyt opetella sanomaan ei.

Tällä hetkellä keikkakalenteri näyttää kai suunnilleen tältä:

 

7.5. Nousiaisten kirjasto, klo 18

Arvaamaton laakso – muumikirjojen absurdi kauhu

***

9.5. Platonin Akatemia
Kallio-Kuninkalan kartano, Järvenpää

Pelkoa ja ahdistusta Muumilaaksossa. Päärakennus klo 9:15.

***

17.5. Kirjakrooli – Lit Crawl Helsinki
Ravintola Teatteri, Pohjoisesplanadi 2, klo 17-17:30.

Luen romaaniani 72 ja vastaan julkison kysymyksiin. Vapaa pääsy.

Muita esiintyjiä Teatterissa: Anu Holopainen, Aki Ollikainen, Kersti Juva, Leevi Lehto. Kirjakroolin koko ohjelma löytyy täältä.

 

***

14.6. Tähtivaeltaja-päivä
Dubrovnik, Eerikinkatu 11

Tähtivaeltaja-päivässä osallistun kahteen paneelikeskusteluun:

16.00 Science Fiction, Fantasy and Me (engl.)
– Authors talking about their calling and what they love about sf/f.
Merja Polvinen (PJ), Hal Duncan, Magdaleena Hai, Jukka Laajarinne

19.00 Mikä paskapäisissä sankareissa viehättää?
– Miksi fiktiivisissä tarinoissa sietää ja jopa ihailee tyyppejä, joita ei todellisuudessa haluaisi edes tavata.
Petri Hiltunen (PJ), Jukka Halme, Jukka Laajarinne, Johanna Sinisalo

Tilaisuuden koko ohjelma löytyy täältä.

***

8.-10.8. Kirjallisuusseminaari: ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.”

9.8. klo 16-19:30. Alustuksia ja keskustelua aiheesta Tove Jansson ja eksistentialismi. Kulttuurirykmentti, Jokikatu 24, Porvoo.

Koko seminaarin ohjelma löytyy täältä.

***

23.10.  Naantalin lukio, auditorio klo 18.

Lux Gratiae -luento Muumi-kirjojen filosofisista teemoista.

 

 

Gropiusstadt

Walter Gropius tunnetaan Bauhaus-liikkeen perustajana ja yhtenä funktionalismin keskeisenä hahmona Le Corbusierin ohella, ja hänen ajatuksensa ovat vaikuttaneet ainakin välillisesti myös situationismin syntyyn, ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Gropius toimi pääsuunnittelijana eräälle Berliiniin 60- ja 70-luvuilla rakennetulle lähiölle, joka nimettiin hänen mukaansa Gropiusstadtiksi. Länsi-Berliiniä ei voitu kasvattaa horisontaalisesti, joten asuntoja pinottiin senkin edestä pystysuunnassa. Alueella ei kuulemma asuta kovin mielellään, joten asunnot ovat halpoja ja keräävät ongelmia puoleensa.

Pakkohan näitä asumiskoneita oli käydä katsomassa.

Ensivaikutelma oli – kirjaimellisesti – massiivinen. Mutta hämmästyttävän tutunomainen ja jopa viihtyisä. Valtavien kerrostalojen väliin jäävä maasto on vehreää ja puistomaista. Gropiusstadtin taustalla vaikuttanut näkemys on oikeastaan tismalleen sama kuin monien suomalaistenkin lähiöiden. Ainoa olennainen ero näyttäisi olevan mittakaava. 12-kerroksisetkin talot, jotka Suomessa näyttäisivät tosi isoilta, antavat parikymmenkerroksisten tornien rinnalla leppoisan vaikutelman.

Maan tasa on yllättävän vilkkaassa käytössä. Tämä saattaa johtua yksinkertaisesti vajaan 14.000 asukkaan määrästä neliökilometriä kohden, mutta tekee alueesta elävän ja turvallisenkin oloisen. Lähiön siisteys suorastaan yllätti. Ei lasinsiruja ja muuta roskaa. Graffitejakin seinillä on berliiniläisittäin erittäin maltillisesti.

En yritä arvioida alueen viihtyisyyttä synkimmän talven keskellä, mutta nyt – eihän tässä ole mitään vikaa! Oikeastaan kaikkein kiinnostavinta Gropiusstadtissa on se, miten vähän se poikkeaa suomalaisista, paljon, paljon pienemmistä sukulaisistaan. Missä kaikki emergenssi?

Kuvia kannattaa klikata suuremmiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Naturpark Schöneberger Südgelände

Tämän puiston olen halunnut nähdä jo 15 vuoden ajan; yksi tärkeimmistä syistäni haluta käydä Berliinissä. Parin kilometrin pituinen, muutaman sata metriä leveä ratapiha-alue vesitorneineen ja muine rakennuksineen hylättiin kylmän sodan aikana. Viidessäkymmenessä vuodessa luonto valtasi alueen. Nyt sillä kasvaa lukuisia harvinaisia ja suojeltavia kasvilajeja sekä aikoinaan ihmisten syljeskelemistä siemenistä kasvamaan lähteneitä ravintokasveja – osa sellaisia, jotka tavallisesti menestyvät vain paljon eteläisemmässä ilmanalassa. Vyöhykkeelle perusteettiin luonnonsuojelualue 90-luvun lopulla, ja kulkea saa enää päällystetyillä poluilla.

Polkujen ympärillä avautuva metsä on elämän mahtava voimannäyttö. Kiskojen väliin kasvaneet puut ovat jo paksuja, jotkut niistä ovat murskanneet tieltään rakennuksia ja vääntäneet ristikkorakenteisia terästolppia kumoon. Maaperä on monin paikoin keinotekoista: tiiltä ja betonia – ja kaikkialla kasvaa jotakin.

Schöneberger Südgeländen rauhallisessa ympäristössä voi kokea, mitä urbaanille suurkaupunkimiljöölle tapahtuu, jos ihmiset joskus katoavat. Se tapahtuu nopeasti. Ja se on kaunista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitä alkaa melkein toivoa?

Kahdenlainen kasvissosekeitto

Tähteeksi jäänyttä kasvissosekeittoa on tietenkin helppo jatkaa laittamalla lisää kasvissosekeittoa. Näin päätti myös vaimoni tehdä muutama päivä sitten. Pienellä niksillä keitto sai kuitenkin aivan uutta esteettistä lisäarvoa. Uusi keitto oli toisen väristä ja toisen makuista, eikä vanhaa keittoa ensinkään sekoitettu uuteen. Yhdistäminen tapahtui vasta lautasille annosteltaessa. Ja taas päästiin askel lähemmäs Michelin-tähtiluokitusta.

IMG_0590

Ajattelemisen aihetta: kansankielisesti keveämmät aineet tuppaavat kellumaan raskaampien päällä. Raskas ruoka kuitenkin sisältää usein paljon rasvaa ja on siten keveämpää kuin vesiptitoisempi kevyt ruoka. Raskas ruoka siis pysyy tavallisesti helpommin keveän ruoan pinnalla kuin päin vastoin. Huomioi tämä keitot yhdistäessäsi.

Uudisraivaaja

Kun joskus kauan sitten opiskelin matematiikkaa, muistan samoilla laitoksilla liikuskelleen opiskelijan nimeltä Kati Sinenmaa. Tuo eksentrinen hahmo kirjoitteli kummallisia asioita Funetin tai Usenetin keskusteluryhmiin tai mitä ne nyt olivatkaan. Tiemme eivät koskaan varsinaisesti kohdanneet, mutta muistijäljen hänen persoonansa jätti. Opiskelujeni jälkeen en hänestä sitten kuullutkaan, sanotaan nyt vaikka 17 vuoteen, ennen kuin muutama viikko sitten osuin kiinnostavaan nettikirjoitukseen, ajauduin googlaamaan aiheesta lisää, ja… respect.

Asunnottomaksi jäänyt Sinenmaa etsi Ilmalan aseman lähellä olevasta metsiköstä telttapaikan, jonka ympärille hän seuraavien 13 vuoden aikana rakensi varsin vaikuttavan asumuksen: kivimuureja, risuaitaa, katettuja tiloja, syviä kaivantoja.

Rakennelman rauniot puhuttelevat monella tasolla. Ennen kaikkea minua viehättää ajatus uudisraivaajahenkisestä tilan haltuunotosta. Kaikkea maa-alaa ei vieläkään kontrolloida ja hallinnoida niin tarkasti, etteikö joku joskus voisi omalla, lupia kyselemättömällä päätöksellään ja sinnikkäällä työllään saada aikaiseksi vaikka kokonaisen linnan. Ei edes Suomen suurimmassa kaupungissa, syvällä Kehä I:n sisäpuolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Asuminen paikalla päättyi vuonna 2008 tuhopolttajien iskuun. Entinen asukas on pystyttänyt väsymisensä muistomerkiksi palaneen hirren.

* * *

Muualla verkossa:

Maan tavalla (Sinenmaan oma blogi)

Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia

Kosminen näytelmä -dokumenttielokuvan kotisivut

Aleksanterin ratkaisu: Kotisi vai linnasi?