Päivän luontoelämys

Tytär soitti ja kysyi, haluanko nähdä naapurin pihassa olevan kyyn. Tietenkin halusin. En nimittäin koskaan lapsena nähnyt yhtäkään luonnonvaraista käärmettä. Aikuisena olen nähnyt niitä senkin edestä, mutta jotenkin käärmeen kohtaaminen tuntuu edelleen aivan erityistapaukselta.

Kaikkein hienointa oli kerran Sveitsissä, kun olin patikoimassa kaverini kanssa erästä vuorta kohti. (Anteeksi, jos olette kuulleet tämän ennenkin.) Idylliset vuoristoniityt vihersivät ja ilmassa oli aurinkorasvan tuoksua, kun päätin yllättäen poiketa polun sivuun kakalle. Etsin hyvän paikan ison kiven takaa, vedin housut kinttuihin ja kyykistyin. Takapuolen alta alkoi kuulua kiukkuista sähinää. Kaksi jalkojeni välissä olevaa kyytä koki – aiheellisesti – tilanteen hieman uhkaavaksi. Nostin housut ylös, astuin pari askelta kauemmas, ja taas jaloissani sihisi. Käärmeitä olikin aika monta. Jouduin sitten etsimään ihan uuden kakkapaikan.

Mutta takaisin tähän päivään. Paikalle päästyäni sain kuulla tyttölaumalta, että käärme oli mennyt kiven alle piiloon. Lapset suhtautuivat tilanteeseen ihailtavalla tavalla: pitivät kivenkoloon kunnioittavaa parin metrin etäisyyttä ilman vihaa, paniikkia tai muuta sekoilua.

Odottelimme hissukseen, että käärme tulisi taas näkyville. Ja tulihan se.

Ensin ajattelin, että otetaan valokuva ja jätetään se sitten rauhaan. Nopeasti alkoi kuitenkin hahmottua, että käärme oli eksynyt vähän pahaan paikkaan. Täällä kerrostalojen keskellä sen elinajanodote olisi korkeintaan tunteja, etenkin kun sana elukasta oli lähtenyt leviämään hurjalla vauhdilla.

Toteutimme Lauran isän kanssa pakkosiirron metsään. Huh huh. Käärmeethän ovat leppoisia ja varsin harmittomia eläimiä, mutta kyllä rauhallisestakin kaverista kuoriutuu kiukkuinen taistelija, kun se muutamaan kertaan kaivetaan kolostaan esille ja vieläpä ronkitaan risuilla ämpäriin.

Nyt tuntuu ihan partiolaiselta.

Tutkimusmatkailusta

Kielellisissä kysymyksissä kannatan moninaisuutta ja kaikkien pienten kielten, erityisesti suomen, ylläpitämistä ja puolustamista. Mikäli ette ole sattuneet huomaamaan. Niinpä olenkin himppasen ärsyyntynyt urban exploration -termistä. Se on pitänyt tuoda Amerikasta asti kuvaamaan toimintaa, jota on varmasti harrastettu kaikkialla maailmassa aivan kotoperäisesti.

No, eivätpä psykomaantiede ja derivointikaan ole aivan fennomaanisia ilmaisuja, mikä saman tien häpeäkseni todettakoon. Ja nyt, kun asiaa alan pyöritellä, ovat urban exploration ja derivointi kenties sittenkin suorastaan tarpeellisia ilmaisuja.

Kotoperäinen tutkimusmatkailumme on nimittäin suurimmalta osin ollut vailla jatkuvuutta ja perinnettä. Se on syntynyt yksilöiden välittömästä ja impulsiivisesta uteliaisuudesta: pikkulapset ovat kurahaalareissaan tonkineet kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit. Katoille kiipeily syntyy nuorelta ihmiseltä ihan luonnostaan. Hylätyt tehtaat ja autiotalot kutsuvat uumeniinsa jokaista tervettä sielua.

(No, kyllähän mekin hieman hahmottelimme epävirallista underground-kerhoa maanalaisten paikkojen ympärille, mutta homma meni sitten puihin, niin kuin meni.)

UE näyttäisi olevan suoraa jatketta tälle spontaanille tutkimusmatkailulle. Ilmiön nimeämisen selkeänä etuna on jonkinlaisen perinteen muodostuminen. Toiminnan mieltäminen harrastukseksi, sen sijaan että vain satunnaisesti kävisi hiipparoimassa ympäriinsä, pitää mielenkiintoa yllä ja tutkaimet höröllä. Tutkimusmatkoja tullee tehneeksi enemmän.

Psykomaantiede ja derivointi taas kytkeytyvät sellaisten eurooppalaisten liikkeiden kuin dada, surrealismi ja lettrismi perintöihin. Kohteina ovat olleet kummallisten paikkojen lisäksi arkiset ympäristöt, joissa on suoritettu erilaisia näkökulmanvaihdoksia ja eksymisen mielentiloja, jotka ovat avanneet harhailijan mieltä ympäristölleen. Toiminnan lähtökohdat ovat siis ainakin näennäisen älyllisesti muotoiltuja.

Tutkimusmatkailun psyykkiset vaikutukset ovat kieltämättä kivoja. Ovatpa lähtökohdat tai tavoitteet mitä tahansa, on Vyöhykkeeltä palaava matkailija toisin virittynyt kuin suorien ja tuttujen teiden kulkija. Virittynyt tutkimusmatkailija näkee arkisillakin kaduilla paljon sellaista mielenkiintoista, mitä ei samassa paikassa muuten näe.

Kytkeytyypä tutkimusmatkailija mihin tahansa perinteeseen, on hän omassa elämässään haastanut eräitä yhteiskunnan normeja: tiet ja paikat eivät ole päämäärien tavoittelemista varten. Ne ovat kiehtovia itsessään. Tutkimusmatkailija ei katso putkinäköisesti eteenpäin vaan etsii alati mahdollisia sivupolkuja, kaupunkiemme käymättömiä korpimaita.

Kuvamateriaali on toissaperjantain runonhakumatkaltamme Helsingin keskustassa.

Viimeisiä viedään?

Yhtäkkiä on sitten kevät. Etelään avautuvat jäät ovat auringon hapertamia vähän niin kuin myös yöuneni kello kuudesta eteenpäin. Alkaa näyttää mahdolliselta, että sunnuntainen retkemme Valkealaan oli talvikauden viimeinen. Ode (Oskari Sneck) ja minä menimme alkajaisiksi oikeanpuoleiselle sektorille, josta en ehkä ollut ennen tiennytkään, tai sitten olin jo unohtanut. Muistan kiipeilleeni aina pelkästään siinä keskellä. Nousimme portaikoksi hakattua jäätä kolme reittiä, sitten vetäisin yhden helpon siitä keskisektorilta.

Siirryimme lopuksi Jepen (Juha Evokari) ja Ossin (Eskola) seuraan vasemmalle. Siellä meni näin:

Jeppe ja Ossi kiipeilevät hienon muttei aivan liian vaikean näköistä reittiä (kuvassa Jeppe).

Minä kanssa! Kuvan (c) Juha Evokari

Ei tullut tyylipisteitä. Kuvan (c) Ossi Eskola

Nyt sitten vain aurinkoa, sulamista ja kuivumista.

Ulkoilu kannattaa aina.

Täällä taas

Kävin Rjukanissa Suskin, Annamarin ja Elisan kanssa. Hyvä reissu. Naisseurassa suoritus- ja kilpailupaineet olivat melko alhaisella tasolla, ja niinpä kiipeily toteutettiinkin lähes kokonaan mukavuusalueella (WI3). Vaikutti asiaan sääkin: alueella vallitsi osapuilleen 15 asteen pakkanen joka päivä, joten jää oli kovahkoa ja lohkeilevaa, eikä retkiä tai hermoja tehnyt mieli venyttää ihan äärettömiin.

Menomatkalla oli kylmää ja lumista, ja laiva pysähtyi jo pati tuntia Helsingistä lähdettyään. Väylä oli ilmeisesti vähän tukossa, mutta kohta paikalle tulikin jäänmurtaja Sisu tietä auraamaan. Hieno kone!

(Näet kuvat täysikokoisina, kun klikkaat niitä.)

Lauantaina autoiltiin pitkään. Aikaa tapettiin jopa kyseenalaisin keinoin.

Annamari uppoutuu ruotsalaisen prinsessalehden glamoröösiin maailmaan.

Sunnuntaiksi säätiedotus lupaa sairaan kylmää mutta seuraaviksi päiviksi leudompaa. Suski ja minä päätämme pitää heti aikatauluihin budjetoimamme laskupäivän. Annamari ja Elisa eivät sen sijaan palelemista pelkää vaan kiipeävät Bølgenin. Kaikilla on kivaa! Tuota Bølgeniä minäkin voin viimevuotisten muistojeni perusteella suositella kaikille, jotka haluavat hienoja jääkokemuksia suht’helpossa maastossa.

Suski Gaustablikkillä.

Maanantaina on yhtä kylmä kuin sunnuntainakin, mutta lepopäiväkortti on jo pelattu. Annamari ja minä kiipeämme Fabrikkfossenin. Reitti on merkitty topoon 7 köydenpituuden mittaiseksi. Olisikohan se jotain 300 metriä? Vaikea sanoa, koska viisi ekaa kp:tä kiipeämme yhtäaikaisesti ja pitchaamme vain kaksi viimeistä, niin että saamme nousun suoritettua 3,5 tuntiin. Ei ongelmia, alaskin pääsemme hyvissä ajoin. Pohkeissa kyllä tuntuu. Sillä aikaa Suski ja Elisa ovat rimpuilleet Krokanin alueella jotain nelosta.
Annamari Fabrikkfossenin toiseksi viimeisellä köydenpituudella.

Säätiedote lupaa tiistaiksi leudompaa, mutta kuinka se nyt taas on aamulla -17 astetta? Mukavuudenhaluisina ihmisinä suuntaamme koko jengi alarotkolle vähän lyhemmille reiteille. Annamari ja minä kiipeämme Knertenin ja LP-platan, Suski ja Elisa LP-platan ja Lillebrorin.

Annamari LP-platan alkupäässä.

Elisa Lillebrorin puolivälissä.

Annamarin reppu: Kun pakkaa ajatuksella, kaikki tarvittava löytyy sitten reitillä.

Keskiviikkona mittari näyttää -20:ta, kun heitämme Annamarin ja Elisan lähestymistrekin alkuun Mæliin. Suskilla ja mulla on edessä aika kevyt päivä, kaksi kp:tä pitkä Plaster på Såret siellä Bølgenin vieressä, joten voimme mennä vielä hetkiseksi majalle katselemaan jäätanssia ja odottelemaan lämpötilan nousua edes parilla asteella.
To Menn og et Foster (WI4), Bølgen (WI3), Plaster på Såret (WI3).

Kun sitten aikanamme kahlaamme haarovälejämme myöten puuterissa ja huomaamme, että lyhyt lähestyminen kestääkin kokonaisen tunnin, ja kun Suskin paleltumat varpaissa vaativat kenkien avaamista ensimmäisen köydenpituuden jälkeen, ja kun kaksi ensimmäistä ihan tappiin asti vedettyä 60-metristä kp:tä eivät vielä johda lähellekään reitin loppua, alkaa näyttää siltä, että päivästä tulee ennakolta arvelemaamme pidempi. Niin kuin tulikin. Ehkä koko reissun paras päivä, juuri siksi, että ei ollut liian kevyttä. Mitä jääkiipeilyä se sellainen olisi, jossa ei koskaan tulisi sitä tunnetta, että olisinpa jo tuolla alhaalla?

Tästä reitti alkaa. Kuvan (c) Susanna Kaisla

Suski ankkuripaikalla. 60 metriä kiivetty, 100 jäljellä.

Mutta ei siitä mitään sen isompia epiikkejä silti muodostunut. Laskeuduimme hämärässä ja pääsimme autolle juuri sopivasti illan pimetessä. Ja reittikin oli aivan sikahieno: tasaisen tiukkaa kolmosta koko matka, hyvää jäätä leveästi.

Toinen köysistö oli kiivennyt Mælissä Isroserin, ja ilmeisesti heilläkin oli ollut aivan älyttömän hienoa.

Joskus kaikki vain menee ihan kohdalleen.

Tasaista pidellyt

Loppusyksystä yritin innostua sisäboulderoinnista. Ei ole terveellistä hommaa eivätkä paikatkaan oikein kestä semmoista huhkimista. Kaiken lisäksi sisäboulderoinnista puuttuvat oikeastaan kaikki ne elementit, joiden vuoksi joskus aloitin kiipeilemisen: luonnossa liikkuminen, avaruus, jylhät paikat. Ranskan-reissun aikana sain sormien nivelet taas paranneltua, ja palattuani kävin pari kertaa Haukilahden liittymässä jäätä nakuttelemassa. Monet reitit olivat yläosastaan kuivia; toppaaminen ei tuntunut hauskalta ja tuli otettua pakkeja. Kävi yksinkertaisesti niin, että siinä paikassa boulderoimisessa loppui motivaatio kesken:

Eikä se Länsiväylän liikennekään mikään varsinainen luontoelämys ollut. Paukkupakkaset puolestaan edustivat sitä väärää luontoa.

Niinpä meikäläisen kiipeily on viime aikoina ollut lähinnä tällaista:

Mutta eilen käytiin Jepen kassa tuolla Salon suunnassa. Pääsin lopulta kopsuttelemaan hyvää jäätä lumisessa metsässä riittävän korkeita pätkiä. Nousin talven ensimmäisen jääliidini (vasta nyt!), ja voi että, kun tuli hyvä mieli! Bonuksena umpihankihiintolähestyminen ja kaikkea.

Se oli tämmöinen mesta (kuvassa Jeppe siinä kaikkeinhelpoimman linjan alussa):

Nyt vain korkein odotuksin tähystelen seuraavaa varsinaista reissua.

Moottoriurheilun raunioilla

Alkoi jo hämärtää, kun pitkän bussimatkan päätteeksi saavuimme Keimolaan. Tarkoituksenamme oli kirjoittaa ja nauhoittaa kolmas runo psykomaantieteelliseen Seitsemän ilmansuuntaa -teokseemme.

Se on tässä, ymmärsimme heti, kun osuimme pitkälle, melkein umpeen kasvaneelle asfalttisuoralle. Leveä autorata on 30 vuodessa muuttunut poluksi. Valtava aukea moottoriurheilukeskus on metsittynyt, ja villi kasvillisuus on lopulta peittämässä myös asfaltoidut ajoradat. Paikka näyttää kovin erilaiselta kuin Risto Jarvan hienossa Bensaa suonissa -elokuvassa.

On sykähdyttävää ja riemullista kokea omin aistein, miten ihmisen ja pärinän väistyessä tilalle rönsyää elämä. Mitään muuta ei tarvita kuin häiritsevän toiminnan keskeyttäminen. Kuvittelen mielessäni, miltä Helsingin keskusta ja kotilähiöni aikanaan näyttävät, kun moottorit niissä ovat vaienneet ja ihmiset jonkin kissaflunssan seurauksena kadonneet: paremmalta, levollisemmalta.

Teräs ruostuu, betoni rapautuu.

Elämä voittaa!

Ajan armoille hylätyissä ihmisrakenteissa menneisyys on paljon elävämpänä läsnä kuin niissä, joita vaalitaan ja suojellaan. Suomenlinnan ja  Senaatintorin tienoot esimerkiksi ovat paikkoja, joissa historia on hautautunut niihin aktiviteetteihin, joita paikoilla yhä harjoitetaan. Suomenlinnasta on tullut ”nähtävyys”, Senaatintori taas on muuten vain osa modernia kaupunkia. Niistä puuttuu se hiljaisuus, vaikeneminen, joka puhuttelee aina enemmän kuin kymmenen puheliasta turistiopasta. käytössä olevat kohteet eivät oikeastaan lainkaan puhu. Ne höpöttävät. Rauniot sen sijaan kertovat menneistä ajoista.

Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti.

Pieniä ihmetyksen aiheita

Täytyy jakaa muutama näky.

Käpylän asemalla betonisillan läpi tippuu kalkkipitoista vettä. Se kuivuu sitten kovaksi kalkkikiveksi, ihmeen hienoiksi muodostelmiksi. Näin se koristelee normilaatoituksen:

DSC00801

Ja näin pengerkivet:

DSC00846

Metsästä löysin jotakin kiinnostavaa. Pienen vaahterantaimen ympärillä oli viitisen senttiä leveitä levymäisiä muodostelmia, joissa valkoisia munia. Kyseessä lienee Badhamia lilacina -limasieni, joka on ensin kiivennyt vaahteraan ja muuttunut sitten itiöpesäkkeiksi. Jännä juttu, minun mielestäni.

DSC00857

Eräs oja puhuttelee minua myös:

DSC00864

Olen aina nähnyt tuossa kuraojan täynnä iljettävää vihreää leväpuuroa, mutta läheltä katsottuna se olikin jotain aivan muuta:

DSC00862

Selvä poikkeus universaalina pitämääni sääntöön, että asiat näyttävät kivoilta kaukaa katsottuna, ällöttäviltä läheltä.

Harrastehöpinöitä

Kuukausi sitten yritin kiivetä Kirkkonummella Lepakkomies-nimisen reitin. Siinä kävi sitten niin, että sain itseni kulutettua puhki ennen kuin olin noussut kahtakaan metriä:

Seuraavana päivänä Louhoksella. Annamari osaittasi 6b+:aa:

Kuva: Juha Evokari
Kuva: Juha Evokari

(Olen muuten erityisen tyytyväinen tuohon välimerkkihässäkkään, joka kuvaa edeltää.)

Viikko sitten Vessölandetissa. Päivät alkavat olla lyhyitä.

Petteri ei osaa lopettaa ajoissa.
Pimeää touhua. Petteri ei osaa lopettaa ajoissa.

Toissapäivänä oli aika yrittää Lepakkomiestä uudestaan. Välissä olin käynyt yläköysittelemässä reitin peräti viisi kertaa, niin että kyllähän se tietenkin jo meni. Ei tuommonen etukäteen harjoiteltu nousu tietenkään ole ihan oikeaa kiipeilyä, mutta täytyy silti tunnustaa, että liikkeelle lähtiessä pelotti. Sen verran haastava pätkä (siis minulle, ei niille, jotka osaavat) on kyseessä.

Kuva: Varpu Laajarinne
Onnistumisen iloa. Kuva: Varpu Laajarinne

Seuraavaksi reitille lähti Oskari Sneck. Antakaamme hänen näyttää, mistä siinä on kyse (Kuvat: Varpu Laajarinne).

Spoilervaroitus! Seuraavat kuvat saattavat pilata on-sight -mahdollisuutesi!

Tiukan alkuongelman jälkeen reitti johtaa helppoon kamiinaan, ja kohta ollaankin ehkä kymmenen metrin korkeudessa. Tulee katto vastaan:

DSC00742

Tuolla kolossa on ihan turvallinen olo, mutta sieltä pitää kuitenkin tulla pois. Siinä joutuu myös vähän puristamaan:

DSC00754

Sitten tuolta oikealta haetaan hyvä käden paikka. Edelleen pitää puristaa.

DSC00769

… ja  – hups! – pudotaan.

DSC00797Etukäteen putoamispaikka näytti vähän huonolta, mutta eihän siinä näemmä mitenkään käy.