Luolia, luolia

Gotlannin karstimaa on, paitsi kuolleita ötököitä täynnä, eroosiolle alttiimpaa materiaalia kuin suomalainen peruskallio. Visbyn lähistön muinaisrannat ovatkin luolia täynnä. Ulkoa katsottuna ne ovat jännittäviä – aivan ilmeisiä peikkojen ja lohikäärmeiden piilopaikkoja.

Rövar Liljas håla.
Galgberget.

Brucebo grottan.

Liian lähelle tai sisään mennessä ttaa kuitenkin kokea pienoisia pettymyksiä. Suurin osa luolista on pieniä, vain muutaman metrin mittaisia koloja ja onkaloita.

Mutta sitten on vielä Lummelundan luolasto: puolisentoista kilometriä tutkittuja käytäviä, joista osaan pääsee vain sukeltamalla. Luolasn etummaisiin halleihin on rakennettu turisteja varten tasainen lattia, kaiteita ja valaistus. Luolan perimmäiset loukot puolestaan ovat luolaharrastajille avoimina vain yhden viikon vuodessa, silloinkin lupahakemuksen takana. Tämä on aivan oikein: tippukiviä sekä luolan ekosysteemiä pyritään säästämään. Aivan kokonaan maanalaista möyrintää ei kuitenkaan ole muulloinkaan kielletty: luolan eräisiin osiin viedään pienryhmiä parin-kolmen tunnin mittaisille retkille.

 

Opasvetoinen vierailu ei luonnollisestikaan ole yhtä jännittävä kuin omatoimiseikkailu olisi (ei reitin etsimistä, ei aihetta riskien arviointiin; sen kun menee vaan), mutta erittäin hauska kokemus joka tapauksessa. Ryömimistä ja konttaamista, kahlaamista maanalaisissa joissa. Jules Verne -tunnelmia. Aivan parasta viihdettä tällä saarella.

 

 

Auringonlaskuja

Jätin perheeni (tilapäisesti vain) ja vetäydyin Gotlantiin kirjoittamaan. Toissapäivänä työhuoneeni ikkunasta avautui auringonlasku, joka oli psykedeelisintä, mitä olin koskaan nähnyt (jos psykedeelisiä taideteoksia ei oteta huomioon). Toiveikkaasti ajattelin, että kaikki auringonlaskut ovat täällä samanlaisia, ja niinpä eilen illalla kyttäsin tapahtumaa kameran kanssa oikein isolla vimmalla. No, eivät ne ole. Auringonlaskut ovat kaikki erilaisia. Kyllä se eilinenkin vähän kemiallisten aineiden varassa tehdyltä näytti, muttei läheskään yhtä hurjalta kuin se edellinen. Kuvat tulivat kamerasta tällaisina:

Koska auringonlaskuista on tullut tämmöinen jännitysnäytelmä, en halunnut menettää tämäniltaistakaan kokemusta. Nyt ei ollut sitä hippimeininkiä, mutta kitschiä sitäkin enemmän. Ei jälkikäsittelyä.

Kaikki mitä täriset

Joskus pari kuukautta sitten Ossi alkoi ehdotella sopimattomia. Että lähtisimme helmikuun alussa Rovaniemelle porospottailemaan ja Korouomalle kiipeilemään. No, minullahan oli vankka ennakkokäsitys sellaisesta: Lapissa on helmikuussa pimeää ja kylmää. Lähes samalla vaivalla voisi mennä jonnekin Etelä-Norjaan vähän valoisampaan, lämpimämpään ja pidemmille reiteille. Suostuin siis hetkeäkään empimättä.

Ja niinhän siinä kävi, että lähtöpäivän lähestyessä säätiedotukset muuttuivat toinen toistaan kireämmiksi. -25°C lämpimämmälle puolelle ei reissumme aikana päästäisi kuin hetkittäin, jos sitäkään. Kaksi päivää ennen lähtöä harkitsin vakavasti, että jättäisin kiipeilyvehkeet tänne Espooseen. En ainakaan ajautuisi sosiaalisessa paineessa palelluttamaan itseäni hengiltä. Minullahan ei ole maailman paras kylmänsietokyky. Jotkut tuttavani ovat raportoineet jääkiipeilypalelemisiin liittyvää pahoinvointia (se iskee silloin, kun on ensin säätänyt ja varmistanut ja kylmettynyt aikansa, ja kun sitten lähtee pystyseinälle kädet ylhäällä); itselläni tuo ”pahoinvointi” on pari kertaa mennyt tajunnan hämärtymisen puolelle.

Vielä parempaa kuin jättää kamat etelään, olisi jäädä itse. Siihen oli jopa olemassa pienet mahdollisuudet: lapsi oli ollut kuumeessa muutaman päivän, ja sitten sairastui vaimokin. Ehkä myös minä saisin tartunnan ja joutuisin jäämään kotiin pötköttelemään?

Toisaalta olin heti Ossin ensimmäisestä ehdotuksesta lähtien alkanut unelmoida, että tekisin Sports Tracker -piirroksen Alvar Aallon suunnittelemasta porokaavasta. Vaikka en noita Aallon taloja ja maljakoita ihan hirveästi arvosta, niin on hänelläkin ollut hetkensä. Vaaka kallistui niukasti lähdön kannalle. Jostain syystä pakkasin ne kiipeilyvermeetkin mukaan. Varmuuden vuoksi.

Torstai, 2.2.

Lentokentällä totean, etten ole ikinä varsinaisesti viettänyt aikaani Rovaniemellä. Ossi on jonain kesänä käynyt. On kuulemma valoisa kaupunki; aurinko paistaa yötä päivää.

Rolloon päästyämme hankkiudumme Kärkkäisen veljesten kämpille ja jätämme tavaramme sinne. Ulos kun lähtee kävelemään, jäinen ilma panee heti yskimään. Aivan sairaan kylmä. Untuvatakin huppua on pidettävä päässä, kun muuten pakkanen sattuu ohimoissa. Ei ole etelän miestä tehty tällaisiin oloihin. Jälleen kerran ymmärrän edustavani länsimaisen kulttuurin syvintä rappiota.

Ossi Ounasjoen rannassa.

Joku on saanut ostarilla oivalluksen.
Illalla Kärkkäiset tulevat sairaalasta. Syömme. Juho ja etenkin Jose suunnittelevat liikuntailtaa. Kauhea uho päällä. Pitäisi kuulemma lähteä hiihtämään tai boulderoimaan tai sirkustreeneihin. Ruoan jälkeen veljekset kuitenkin sammuvat tahoilleen ja heräävät vasta pari tuntia myöhemmin saunomaan.

Perjantai, 3.2.

Aamulämpö -30 °C. Kärkkäiset ovat lähteneet töihin, Ilkka saapuu aikanaan junalla. Minä lähden ulkoilemaan. Haen keskustasta turistikartan, jonka avulla pääsen kävelemään poronpääkävelyni. Jo matkalla keskustaan tajuan, että parin tunnin lenkki ei tule olemaan nautinnollinen, mutta pakkohan se on tehdä, koska se on ainoa reissutavoitteistani ainoa, jonka pystyn näin arktisissa olosuhteissa toteuttamaan. Kiipeilemään en varmastikaan kykene. Kartan saatuani ja paria kruksikohtaa tarkasteltuani joudun hylkäämään poronpäänkin. Sen piirtämiseksi pitäisi kävellä valtatietä pitkin, jonka sivussa ei ainakaan lumiseen aikaan kulje jalkakäytävää. Läskiksi meni. Croissantia ja espressoa sitten. Vähän haahuilua tylsän tuntuisessa kaupungissa, huonoa ruokaa, auton vuokraaminen… Poimimme Kärkkäiset taas sairaalasta ja menemme Rovaniemen Vuoristoklubin cavelle boulderoimaan. Kiipeämäänhän tänne on tultu. Ja illalla taas sirkustaiteilijoiden kanssa saunomaan.

Lauantai, 4.2.

Aamulla pakatessamme jätän hakut ja raudat Rolloon. Auttiin asti päästessämme auton lämpömittari näyttää kiinnostavia lukemia.

Niinpä jään nauttimaan Wanhan Autin majoituspalveluista, runebergintortusta ja kahvista sillä aikaa, kun kaverit käyvät kiipeilemässä. Sankareiden paluuta odotellessani steriloin amputointiveitsen valmiiksi, lueskelen, yritän tehdä vähän töitäkin ja otan tirsat. Saan myös kuulla kaikkea kivaa ja kiintoisaa keskiaikatyyppisen majatalon ja kesäisten markkinoiden pitämisestä.

Ja sitten ne pojat tulevatkin, pipot ja partakarvat jäässä, naamat messingillä. Oli kuulemma ollut yllättävän hauskaa.

Saunaan. Syömään. Ateriasta täydet pisteet! Aivan uskomattoman hyvää punajuurikeittoa ja vähintäänkin erinomaista hirvikäristystä – riittävästi, edes Ossille ei jäänyt nälkä.

Sunnuntai, 5.2.

Aamulla herätessäni tajuan, että vituttaa. En tosiaan kiipeä, kun ne kamatkaan eivät ole mukana. Jos jään kämpille lojumaan, hermot menevät takuuvarmasti, kun muut pitävät ulkona kivaa. Mutta jos niiden mukaan lähtee ulos, ehtii varmasti jäätyä sillä aikaa, kun ne kiipeävät. Ei hyvä.

Ja onko minun ylipäänsä mitään järkeä harrastaa koko jääkiipeilyä tällä ääreisverenkierrolla ja kylmänkestävyydellä? Parasta myydä hakut ja ruuvit heti, kun pääsen kotiin. Ja lopettaisinko kalliokiipeilyn saman tien? Aina menee jotain pieleen, ja lisäksi minä olen aivan liian innokas luovuttaja. Kai minulla on kotona liian kivaa nykyään. Tai olisi, jos ymmärtäisin pysyä siellä. Jos vaikka rupeaisin sisäboulderoijaksi, niin kuin Ode ja Jeppe? Paitsi että Jeppekin on taas palannut ulos leikkimään. Enkä minä niitä hakkuja ja rautoja voi myydä, koska onhan vuorilla kiva liikkua. Minun pitää vain ruveta kiipeilemään aloittelijoiden ja muiden tuppuraisten kanssa, ettei tarvitse poistua mukavuusalueelta. Mutta ei sekään hirveästi kiinnosta. Ja jos nyt kiipeilyn lopettaa, niin mitä siihen voisi ottaa tilalle? Vaikea ihan äkkiä kuvitella mitään kiinnostavampaa. Tässä minulla on pieni dilemma ratkaistavaksi.

Sitten muut heräävät ja ilmenee, että auto on jäässä. Siinähän ei ole edes lohkolämmitintä, ja pakkasta on tänään kertaa enemmän kuin 38 astetta. Aamiaisen aikana kone kuitenkin sulatetaan ja minua viilataan linssiin. Ilkka on alkajaisiksi sitä mieltä, että mieluummin lähtisi vain kävelylle sinne Korouomaan. Jose on vähän samoilla linjoilla. Niinpä lähdemme  ensisijaisesti kävelylle. Ossi tosin haluaa vähän myös kiivetä, ja niinpä autoon noustessamme on kaikilla kiipeilykamatkin mukana.

No, onhan se rotko ihan hieno paikka, ja pohjalla edestakaisin tallaileminen on varmasti parempi vaihtoehto kuin kämpillä eksistointi. Kun pysyn liikkeellä, en edes kuole. Se on kuitenkin selvä, että jos tuolla varmistelisin jonkun kaverin kiipeilemistä, kuolisin, joten kai se hakkujen jättäminen Rolloon oli ihan hyvä valinta. Paitsi että Jaska Jokusen oikea laita näyttää niin helpolta, että sen voisi soolota, jopa tällä kelillä. No, tää nyt meni näin.

Ossi liidaa Ruskeaa virtaa.

Saunan kautta kotiin. Hyvä reissu, ainakin seura oli priimaa.

Talvi

Talven ensimmäinen jääkiipeilyretki. Olosuhteet Kauhalassa olivat kutakuinkin parhaat mahdolliset: jäätä oli paksusti, ei lunta tai muuta huonoutta reiteillä. Leppoisa pikkupakkanen. Ei tuulta. Jopa oikeanpuoleiselle linjalle olisi luultavasti saanut ruuveja, jos olisi halunnut.

(Kuva: Hanna Pihlajaluoto)
Autolle palatessa oli ihan erilainen olo kuin vaikkapa tietokoneen äärestä noustessa. Auringonkukkia ja kaikkea!

Työmatkaturismia

Seuraavan romaanini aistimaailma on saatava kohdilleen, mikä vei minut Marokkoon. Perhe halusi tulla mukaan. Orientoituminen oli kuormittavaa minne ikinä menimmekin, ja ensimmäisen kokonaisen päivän päätteeksi huomasin jo odottavani kotiinpaluuta ja laskevani jäljellä olevia öitä. Raskain – ja myös antoisin ja kiinnostavin – työmatka minun elämässäni. Relevanteimmat havainnot ja niistä tekemäni johtopäätökset säästän romaaniin, mutta tässä joitakin henkilökohtaisia kohokohtia ja muuta sellaista.

Jossakin määrin minua jäi kaihertamaan berberikulttuuriin pesiytynyt epäluuloisuus valokuvaamista kohtaan. Ihmisten kuvaaminen ilman lupaa ei ole Marokossa suotavaa, ja joidenkin kiinnostavan näköisten porttienkin (”Pääsy kielletty muilta kuin muslimeilta”) osoittaminen kameralla saattoi saada osakseen kiukkuisia kommentteja. Tästä johtuen kaikki kiehtovimmat näkymät joutui tallentamaan ainoastaan mieleen. Näitä olivat: öiset huonosti valaistut medinan kujat djellabaan verhoutuneine fantasiahahmoineen; naapurissamme toimiva sepän paja, sysimustan kellariloukon pohjalla punainen hiillos ja nokinen mies; kitsch-henkinen pieni kissa kalatiskin edustalla odottavasti istumassa; ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Reissun loppupuolella asetin erään junamatkan ajaksi reissun kameralaukkuni käsinojan alle, joka oli kuin erityisesti tarkoitusta varten muotoiltu. Siinä kamera oli mukavasti pois tieltä ja pois silmistä, niin ettemme kyydistä noustessamme, paikkojamme silmäillessämme mitenkään huomaisi jotakin jäävän. Välillä kamera oli kulkenut pitkiä aikoja repussakin, joten huomasin sen katoamisen vasta seuraavana aamuna. No, koneita saa kaupasta, mutta muistikortin sisällön menettäminen harmitti. Hemmetin pöljä turisti!

Saapumisemme Marrakechiin parin Casablanca-päivän: Taksikuski sanoo luultavasti tuntevansa osoitteen, vaikka kirjoitusasu ei ihan täsmääkään. Kyyti terrakotan väristen rakennusten välissä sokkeloisilla teillä aasi- ja ihmisvetoisten kärryjen, pyöräilijöiden, mopoilijoiden ja kaapulaisten kaaoksessa sai silmäni pyöristymään hämmästyksestä. Mihin me olemme oikein tulleet? Tämä ei ole totta, tämän täytyy olla jonkun seikkailuelokuvan lavastus! Illan hämärtyessä taksi pysähtyy jonnekin valtavan labyrintin hiljaisempaa osaan. Kuljettaja käy juttelemassa pikkupojan kanssa ja palaa luoksemme: ”Tämän pidemmälle en tule. Tuo poika tietää tien riadiinne. Seuratkaa häntä.”

Derivointia, derivointia, derivointia. Missäköhän määrin situationistit tunsivat vanhaa arabialaista kaupunkisuunnittelemattomuutta? Entä samasta alueesta laadittuja karttoja, joihin on kaikkiin merkitty eri muurit ja tiet? Kaikki epämääräinen pihallakuinlumiukko-oleminen kuormittaa aivoja niin, että olen koko ajan ylikierroksilla enkä osaa oikein nukkua öisin.

Meteliä, likaa, aitoa ja epäaitoa ystävällisyyttä. Jos olisin pelkästään lomailemassa, pitäisin kohdevalintoja epäonnistuneina. Tämmöinen kaupunkiturismi ei ole minun juttuni. Pitää kuitenkin muistaa joskus googlata, miten nuo käärmeenlumoojat toimivat. Onko kyiltä ja kobrilta otettu hampaat? Ovatko ne huumattuja vai ainoastaan kesyjä?

Viimeinen päivä. Edessä on siirtymä Casablancan keskustasta lentokentälle ja käsittämätön onnenpotku. Nousemme junavaunuun, jolloin oven lähellä istuva pariskunta käännyttää meidät takaisin: ”Me jätimme teidän kameranne. Se on tällä asemalla!”

Casablancassa vuohet syövät jättteitä.

Imi’n’ifri. Luontokohde, jossa sielu sai hetken aikaa palautua. Portaikko antaa mittakaavan.

Pien- ja suurhiukkasia näkyi jokikisessä salamavalolla otetussa kuvassa.

Lähiseutumatkailu laajentaa tajuntaa

Miksi hienoimmat paikat sijaitsevat aina jossakin kaukana? Luultavasti vain siksi, että emme tavallisesti liiku omassa lähiympäristössämme turistina vaan paikallisena. Aamuvarhainen taksimatka lentokentälle tai satamaan virittää aivomme uuteen, valppaampaan tilaan, ja vasta turistina alamme todella nähdä ympärillemme.

En muista, olenko kirjoittanut asiasta aiemmin, mutta teoksessaan Filosofinen vauva Alison Gopnick vertaa matkailua meditaatioon ja lapsuuteen: tuntemattomilla seuduilla, kuten tietyissä meditaatiolajeissa, tietoisuutemme valpastuu. Turismi palauttaa meidät lapsuuden laaja-alaiseen uteliaisuuteen, jolloin oivallamme tavallista herkemmin uusia asioita itsestämme ja muista. Gopnikin mukaan tämä johtuu siitä, että tuntemattoman keskellä emme pienen lapsen tavoin tiedä, mikä informaatio on meille tarpeeellista tai jopa välttämätöntä, mikä ei. Niinpä me turisteina ahmimme ympäristöämme, rakentelemme analogioita, vertailemme ja yritämme käsitellä mahdollisimman paljon. Ja koemme valaistumisen hetkiä.

Oma asuinseutumme ei tavallisesti herätä samanlaista mielenkiintoa tai väkevämpää tietoisuuden tilaa, paitsi tietenkin heti muuton jälkeen, tai matkalta palatessa, mikäli turistivire on jäänyt päälle.

Aivot voi kuitenkin säätää isommalle, luovemmalle ja elähdyttävämmälle vaihteelle myös ilman laivaa tai lentokonetta. On vain ryhdyttävä turistiksi.

Asiaa auttaa, jos tiedossa on matkakohde tai nähtävyys. Luontokohteet ovat parhaita: metsän teho ADHD-oireisiin esimerkiksi perustunee siihen, että tavallinenkin luonto tarjoaa aivoille monin verroin enemmän virikkeitä ja käsiteltävää informaatiota kuin kaupunkiympäristö (Kysy lisää neurotieteilijöiltä. En tiedä tästä enempää. Asia tuntuu kuitenkin uskottavalta, kun vertaa ihan vain kävelyä metsässä tai asfaltilla toisiinsa.). Ei myöskään haittaa, jos kohde on joltisenkin vaivannäön ja suunnistamisen takana. Itse olen sitä mieltä, että turistin kannattaa liikkua mahdollisimman paljon omin lihaksin, mieluiten jalkaisin, jolloin a) ympäristöä ennättää havainnoida ja b) suunnistamiseen ja ympäristöön myös haluaa kiinnittää huomiota. Jos valittu nähtävyys esimerkiksi sijaitsee kovin helpon reitin päässä, kannattaa valita vieraampi kiertotie: taivaltaminen lisää päämäärään merkityksellisyyttä.

Mistä kiinnostavia  kohteita sitten löytää? Turistioppaista. Internetistä. Luonto-oppaista. Aivan vastaavista paikoista, joita selaamme ulkomaille lähtiessämme. Hyvää ja tajuntaa laajentavaa matkaa!

Kuva 1: Tiistilän pirunpelto. 12 kilometriä pitkä polkuni näyttävälle muinaisrannalle vei metsien, peltojen, kallioiden ja lampien kautta, kun taas paluumatka oli vain kahden kilometrin mittainen. Kohde löytyi oivallisen Kotinurkilta kallioille – Espoon luontokohteet -kirjan perusteella.

Kuvat 2-3: Högbergetin luola Kirkkonummella. Kilometri kävelyä, 20 minuuttia bussissa, sitten vielä pari kilometriä kävelyä (aikuisten kesken tämä voisi olla yhtä hyvin pyörämatka). Lisäarvoa tälle pimppimäiselle onkalolle antoi sen etsimiseen käyttämämme aika ja rinteissä kolutessamme vuodattamamme hiki. Kansalaisen karttapaikka ”Hei, täällähän on ihan hyvä kenttä!” auttoi lopulta tarkasti kohdalle.