Tänään Hesarissa kerrottiin Jari ja Anneli Karvisen hienosta projektista: pariskunta kävelee kaikki Helsingin kadut päästä päähän aakkosjärjestyksessä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja pitkäjänteisyyttä vaativassa suuruudenhulluudessaan täydellinen hanke!
Mutta niin, nettisivujahan tässä piti vinkata. Kurkistakaa noihin:
Kantokorpi, Otso: Punavuoren psykomaantieteellinen seura
Leppänen, Marko: Esoteerisen maantieteen koulu
Kuva: linnoitusrakenteita Puolarmaarissa.
Sieltä lumikasalta ajoimme bussilla Pukinmäkeen, josta kävelimme Arabiaan.
Joki leveilee.
Veräjälaaksossa rakennettiin tulvavalleja enemmän leviämisen estämiseksi.
Öö… pyörätie?
Vesiperä (cul de l’eau) tälläkin puolella jokea.
Pikkukoskella portaat nousevat ei-mistään.
Kevyen liikenteen väylä Vanhassakaupungissa.
Ja kuravettä päälle:
Kun lehdessä kerrottiin 26 metriä korkeasta lumikasasta, alkoivat aivoni raksuttaa: sehän on niin korkea, että se voi vaikka jäätiköityä! (Kun lunta pakkautuu runsaat 15 metriä paksuksi kerrokseksi, muuttuu lumi- tai jääpeitteen alaosa paineen vaikutuksesta notkeaksi ja alkaa hitaasti virrata.) Pakko käydä katsomassa.
Ystäväni Jarkko Lindblad oli helposti puhuttavissa tutkimusmatkalle, ja niinpä me tänään löysimme itsemme itsemme ja lumikasamme Maununnevasta.
Siinä se on. (Klikkaamalla kuvaa saat sen näkymään isompana.)
Ensimmäinen kerta, kun näen lumivyörytuhoja Etelä-Suomessa. Tai saattavathan ne olla kaivurinkin tekosia. Kuvan (c) Jarkko Lindblad
Ylös! Korkeammalle!
Jarkko Lumikasan etelähuipulla klo 11:25.
Kasan etelä- ja pohjoishuippujen välistä kulkevalla tiellä näkyy ihan oikea railo! Jää allamme on kuin onkin liikkeessä.
Ympäristö muistuttaa suuresti alppijäätikköjä. Surrealistinen tunnelma saa minut enemmän kuin innostumaan. Kuvan (c) Jarkko Lindblad
Jos minulta kysyttäisiin, tämä ylevä paikka määrättäisiin suojelukohteeksi. Siihen pitäisi tuoda aina vain lisää lunta, niin ettei se koskaan pääsisi sulamaan, ja korkeuttakin sille voisi teettää vielä toisen mokoman.
Kiipeilypiireissä on tapana harmitella, ettei Suomessa ole vuoria. Nyt on, pienen hetken. Tai no, jos ei vuori, niin jäätikkövaelluspaikka kuitenkin.
Pohjoishuippu, klo 12:07. Kuvan (c) Jarkko Lindblad
Suosittelen Maununnevan lumenkaatopaikkaa kaikille lähiseudun retkeilijöille. Yhtään liioittelematta: todella hottia, hienointa juuri nyt! Vierailu kannattaa toteuttaa mahdollisimman pian, sillä tämä, kuten monet isommatkin jäätiköt, on katoava luonnonvara.
Kielellisissä kysymyksissä kannatan moninaisuutta ja kaikkien pienten kielten, erityisesti suomen, ylläpitämistä ja puolustamista. Mikäli ette ole sattuneet huomaamaan. Niinpä olenkin himppasen ärsyyntynyt urban exploration -termistä. Se on pitänyt tuoda Amerikasta asti kuvaamaan toimintaa, jota on varmasti harrastettu kaikkialla maailmassa aivan kotoperäisesti.
No, eivätpä psykomaantiede ja derivointikaan ole aivan fennomaanisia ilmaisuja, mikä saman tien häpeäkseni todettakoon. Ja nyt, kun asiaa alan pyöritellä, ovat urban exploration ja derivointi kenties sittenkin suorastaan tarpeellisia ilmaisuja.
Kotoperäinen tutkimusmatkailumme on nimittäin suurimmalta osin ollut vailla jatkuvuutta ja perinnettä. Se on syntynyt yksilöiden välittömästä ja impulsiivisesta uteliaisuudesta: pikkulapset ovat kurahaalareissaan tonkineet kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit. Katoille kiipeily syntyy nuorelta ihmiseltä ihan luonnostaan. Hylätyt tehtaat ja autiotalot kutsuvat uumeniinsa jokaista tervettä sielua.
(No, kyllähän mekin hieman hahmottelimme epävirallista underground-kerhoa maanalaisten paikkojen ympärille, mutta homma meni sitten puihin, niin kuin meni.)
UE näyttäisi olevan suoraa jatketta tälle spontaanille tutkimusmatkailulle. Ilmiön nimeämisen selkeänä etuna on jonkinlaisen perinteen muodostuminen. Toiminnan mieltäminen harrastukseksi, sen sijaan että vain satunnaisesti kävisi hiipparoimassa ympäriinsä, pitää mielenkiintoa yllä ja tutkaimet höröllä. Tutkimusmatkoja tullee tehneeksi enemmän.
Psykomaantiede ja derivointi taas kytkeytyvät sellaisten eurooppalaisten liikkeiden kuin dada, surrealismi ja lettrismi perintöihin. Kohteina ovat olleet kummallisten paikkojen lisäksi arkiset ympäristöt, joissa on suoritettu erilaisia näkökulmanvaihdoksia ja eksymisen mielentiloja, jotka ovat avanneet harhailijan mieltä ympäristölleen. Toiminnan lähtökohdat ovat siis ainakin näennäisen älyllisesti muotoiltuja.
Tutkimusmatkailun psyykkiset vaikutukset ovat kieltämättä kivoja. Ovatpa lähtökohdat tai tavoitteet mitä tahansa, on Vyöhykkeeltä palaava matkailija toisin virittynyt kuin suorien ja tuttujen teiden kulkija. Virittynyt tutkimusmatkailija näkee arkisillakin kaduilla paljon sellaista mielenkiintoista, mitä ei samassa paikassa muuten näe.
Kytkeytyypä tutkimusmatkailija mihin tahansa perinteeseen, on hän omassa elämässään haastanut eräitä yhteiskunnan normeja: tiet ja paikat eivät ole päämäärien tavoittelemista varten. Ne ovat kiehtovia itsessään. Tutkimusmatkailija ei katso putkinäköisesti eteenpäin vaan etsii alati mahdollisia sivupolkuja, kaupunkiemme käymättömiä korpimaita.
Kuvamateriaali on toissaperjantain runonhakumatkaltamme Helsingin keskustassa.
Alkoi jo hämärtää, kun pitkän bussimatkan päätteeksi saavuimme Keimolaan. Tarkoituksenamme oli kirjoittaa ja nauhoittaa kolmas runo psykomaantieteelliseen Seitsemän ilmansuuntaa -teokseemme.
Se on tässä, ymmärsimme heti, kun osuimme pitkälle, melkein umpeen kasvaneelle asfalttisuoralle. Leveä autorata on 30 vuodessa muuttunut poluksi. Valtava aukea moottoriurheilukeskus on metsittynyt, ja villi kasvillisuus on lopulta peittämässä myös asfaltoidut ajoradat. Paikka näyttää kovin erilaiselta kuin Risto Jarvan hienossa Bensaa suonissa -elokuvassa.
On sykähdyttävää ja riemullista kokea omin aistein, miten ihmisen ja pärinän väistyessä tilalle rönsyää elämä. Mitään muuta ei tarvita kuin häiritsevän toiminnan keskeyttäminen. Kuvittelen mielessäni, miltä Helsingin keskusta ja kotilähiöni aikanaan näyttävät, kun moottorit niissä ovat vaienneet ja ihmiset jonkin kissaflunssan seurauksena kadonneet: paremmalta, levollisemmalta.
Teräs ruostuu, betoni rapautuu.
Elämä voittaa!
Ajan armoille hylätyissä ihmisrakenteissa menneisyys on paljon elävämpänä läsnä kuin niissä, joita vaalitaan ja suojellaan. Suomenlinnan ja Senaatintorin tienoot esimerkiksi ovat paikkoja, joissa historia on hautautunut niihin aktiviteetteihin, joita paikoilla yhä harjoitetaan. Suomenlinnasta on tullut ”nähtävyys”, Senaatintori taas on muuten vain osa modernia kaupunkia. Niistä puuttuu se hiljaisuus, vaikeneminen, joka puhuttelee aina enemmän kuin kymmenen puheliasta turistiopasta. käytössä olevat kohteet eivät oikeastaan lainkaan puhu. Ne höpöttävät. Rauniot sen sijaan kertovat menneistä ajoista.
Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti.
Jukka Laajarinne 
