Messutusta mussutusta

Torstai

Ei pienintäkään mielenkiintoa lähteä messuille. Joutuuhan sinne joka tapauksessa sunnuntaina. Paitsi että tietenkin voisi lähteä Tavastialle kuuntelemaan Nyrok Dollsia. En lähde.

Perjantai

Iltapäivä kääntyy illaksi. Alkaa keskenkasvuisella tavalla tuntua siltä, että bileet ovat jossakin muualla. Pasilassa. Kaikki ovat siellä, paitsi minä. Lähteäkö baanalle vai ei? Kotona viettelee vaimo. En lähde.

Lauantai

Lähden.

Käyn kuuntelemassa ja pikaisesti moikkaamassa Arvia.

Ostan kolme kirjaa: kaksi kappaletta Daniil Harmsin Perinpohjaista tutkimusta sekä Leevi Lehdon esseekokoelman.
Sitten lounaalle.

Vieraan talon toimittaja tunnistaa minut nimilappuni perusteella ja esittää kirjaehdotuksen. Olen otettu: harvoin tämä näin päin menee. Joo-o. Miksikä ei.

Pöytään istuu Rauhalan Anssi ja joku, jonka nimeä en muista. Puhumme muun muassa Cthulhu-aiheisesta pikkulasten kuvakirjasta, jota Anssi minulle kaikessa rauhassa kuvittaa, sekä ranskasta kääntämisestä. Saan kuulla, että Antti Nylén on samoilla apajilla kanssani. Tästä lisää myöhemmin.

Tatun ja Patun vanhemmat liittyvät kustannustoimittajineen seuraamme. Sovimme iltariennoista.

Käyn Kumpulassa Ossin ja Oden kanssa kiipeilemässä.

Illalla meitä on monta. Antiokia Atabarin meze-lautanen on aina yhtä herkullinen. Lämmin ruoka ihan okei.

Mia: Mikä tämä on?
Sami: Lusikka. Eksoottisia asioita näissä etnisissä ravintoloissa.

Minä (lapselle): Katso, miten raki muuttaa väriä, kun siihen kaataa vettä.
Sami: Milloin se väri muuttuu?
Minä: Se muuttui jo. Valkoiseksi.
Sami: Ai… Mä olen vähän pettynyt, odotin punaista.

Vesi maistuu omituiselta.

Sunnuntai

Ruokamessuilla on sveitsiläinen maahantuoja. Karhunlaukkapestoa hän ei vielä tuo, mutta ehkä joskus, jos maahantuonti laajenee. Uudelle tuotteelle markkinoiden luominen on iso työ. Mutta kyllä sitä nytkin voi hänen kauttaan tilata, jos ottaa ison annoksen. Puhutaan kiloista. Hmmm… saisikohan tänne jotenkin perustettua semmoisen hämärän karhunlaukkaringin?

Ja sitten lavalle. Leena Erkkilän tajuan vasta alkupalaverin aikana lapsuudestani tutuksi. Tekstiilitöiden opettaja luki meille Kukkutimurusia, kun olin kolmannella luokalla. Katri Tapola on hyvä haastattelija, kysymykset antavat mahdollisuuden syvällisyyksiin. Sen puolen hoitaa Leena. Minua jännittää yleisön edessä sen verran, että turvaudun valmiisiin fraaseihin. Mutta kai se ihan kivasti meni.

Johannes Knektman saa kasvot. Ne ovat erilaiset kuin mitä olin kirjoitusten perusteella kuvitellut. Niin on lähes poikkeuksetta, ja joka kerta hämmästyn yhtä paljon.

Olut maistuu omituiselta.

Se, mistä me Tuukan (se kähäräpäinen runoilija) kanssa puhuimme, oli järkevän, loogisen empirismin hengessä falsifioituvan runouden metodi. Idea heitettiin joskus kauan sitten ilmaan YRL:n sivuilla. Heittäjälle, Jouni Tikkaselle, se taisi olla pelkkä vitsi, mutta kannattaisi kyllä miettiä, mitä menee heittelemään. Me toteutamme sen. Esitys on kuultavissa uusälyttömässä illassamme lauantaina 8.11. (Ks. keikkakalenteri). Vapaa pääsy.

Illallisen syömme Johannalla.

Bussipysäkin ja kodin väliltä lapseni laskee 102 kastematoa!

Kirjoituksia marginaaliin

Kun Leevi Lehto muutama päivä sitten arveli, että julkaisematta jäävässä kirjallisuudessa on kiinnostavampaa materiaalia kuin julkaistussa, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Olin eräiden pöytälaatikkokirjoittajien tuotantoa lukiessani havainnut aivan saman: lukemani kirjat ja novellit olivat omaperäisiä ja erilaisia, samalla sellaisia, joiden julkaiseminen olisi erittäin epätodennäköistä, etenkin kun lukemistani pöytälaatikkokirjoittajista kiintoisin ei ymmärtääkseni koskaan ole tarjonnut tekstejään yhdellekään kustantajalle.

Aiheesta keskustellaan usein. Pitäisikö kirjoittaa harvoille vai monille?

Bisnespohjalta toimivat kustantajat julkaisevat käytännössä vain suurille tai ainakin suurehkoille massoille suunnattua kirjallisuutta. Tai sellaista, jolla pystyvät näkyvästi osoittamaan, että tekevät kulttuuria. Kun on nuo taloudelliset realiteetit.

Myös kirjailija toivoo teksteilleen lukijoita. Totta kai. Ja useimmiten jopa paljon lukijoita. Syitä tähän on tarpeetonta eritellä, niin itsestäänselviä ne ovat.

Mutta silti: kuinka kirjoittaa? Kenelle?

Jos pyrkii samaan kuin useimmat poliittiset puolueemme – mielistelemään kaikkia ja siten myymään itseään mahdollisimman monelle – suoltaa ilmoille silkkaa tuubaa.

On pakko tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä. Tutkia, mihin pystyy. Siitähän tässä on aina minun kohdallani ollut kysymys: vapauteni osoittamisesta itselleni. Menemisestä sinne, minne kukaan ei toivo minun menevän.

Kun kirjoittaa ensimmäisiä sivuja työläästä ja todennäköisesti kenellekään kelpaamattomasta teoksesta, jonka perusajatusta voisi kuvailla lähinnä mielettömäksi, on iloinen Italo Calvinon kannustavista sanoista:

Kirjallisuus elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä, jotka saattavat tähdätä korkealle toteuttamismahdollisuuksien yläpuolelle. Vain jos runoilijat ja kirjailijat päättävät ryhtyä yrityksiin, joita kukaan muu ei edes uskaltaisi kuvitella, kirjallisuudella on edelleen tehtävä.

(Kuusi muistiota seuraavalle vuosisadalle)

Espoolle kehuja EVAlta

Espoo saa EVAlta kiitoksia. EVA-raportti näkee pahana sen, miten kaupungit käyttävät suojattua asemaansa väärin: tuottavat verorahoilla palveluja asukkailleen. Sen sijaan tulisi avautua markkinoille. Korkea ulkoistamisaste on EVAn konsulttien silmissä hyvän talouden indikaattori.

Raportissa kerrotaan esimerkiksi seuraavaa:

    ”Espoo ei ole läsnä kansallisesti tai kansainvälisesti kilpaillussa teollisessa toiminnassa, vaan on irtaantunut näistä toiminnoista pyrkien optimoimaan omistustensa arvoa. Näitä varoja rahastoidaan ydintoimintojen, etenkin peruspalveluiden, kehittämisen turvaamiseksi.”

Mitä tämä EVAn kehuma ulkoistaminen ja peruspalveluiden kehittämisen turvaaminen käytännössä tarkoittavat?

Esimerkiksi sitä, miten Espoo möi energiantuotantonsa. Myyntirahoilla ostettiin osakkeita, joiden arvo ei ole noussut läheskään yhtä paljon kuin energiatuotannon. Sama suomeksi: menetettiin tarpeellisen kunnallispalvelun hallinta ja siihen päälle hävittiin kaupoissa.

Esimerkiksi sitä, miten useiden päiväkotien ruoanlaitto ulkoistettiin. Ruoka tuleekin päiväkoteihin nykyään jäähtyneenä, erityisruokavalioita ei kyetä ottamaan huomioon ja päiväkotien keittiöissä keitetään nyt hätäpuuroa oikean ruoan asemesta.

Samaa tehdään toki muuallakin. Lyhyen ajan sisällä olen kuullut peräti neljästä koulusta, joiden siivous on äskettäin kilpailutettu isoille tehokkaille siivousfirmoille, ja siivouksen laatu on välittömästi romahtanut.

Kaikessa tässä kilpailuttamisessa ja tehostamisessa on unohdettu yksi ihan olennainen juttu: se halvin tuote on vain harvoin erityisen hyvä. EVA taas on unohtanut, etteivät kilpailu ja yksityistäminen ole itseisarvoja, ja kunnan voi olla joskus hyvinkin edullista omistaa toimintoja, joiden parissa joutuu kuitenkin puuhaamaan.

Kohtaamisia lukijain kanssa

Takana on kolmen päivän keikkaputki, kouluvierailut Espoossa ja Mäntsälässä. Jälleen kerran täytyy todeta, että lukijakunnan kohtaaminen on tämän homman suola ja että lapset ovat kyllä mainioita.

Tavallisesti saan kirjoistani kovin vähän palautetta: muutaman kritiikin ja tietysti jonkin verran kavereiden kehuja. Ja sitten ne myyntiluvut, joita kertomalla kustannustoimittajat aina muistuttavat siitä, mikä on todellinen paikkani kustantajan tallissa.

Tuolta pohjalta sitä sitten välillä epäilee koko toimintansa merkitystä. Lukeeko kukaan kirjojani? Miksei lue? Ovatko ne ne ehkä hiukan huonoja, tai jotain? Vai eikö minua vain ymmärretä?

Mutta sitten pääsee vierailemaan sellaisissa kouluissa, joissa tuotantooni on tutustuttu ennakolta. Lapsille on luettu jotain, tai he ovat lukeneet itse. Ja sitten tulee pyyntöjä, jotka koskevat juuri niitä kirjoja, joista on jäänyt epävarmin olo.

”Voisitko sinä lukea sen kirjan, missä se isä selittelee niitä kummallisia juttuja?”
”Lue sitä Kalavaletta, se on niin hyvä!”
”Joo! Lue Kalavaletta!”

Tämä on ehkä ilahduttavinta palautetta, mitä voi saada: hehän haluavat kuulla jotakin kirjoittamaani uudelleen!

Muutenkin tuo, että yleisö toivoo luentaa, on jotenkin erinomaisen kohdallaan: lapset eivät halua pelkästään kirjailijaa. He haluavat kirjallisuutta.

Nyt taas jaksaa.
Ja vähän aikaa pystyy jälleen uskomaan siihen, mitä on yrittänyt itselleen selittää: se, että kirja ei aina näytä löytävän lukijoitaan, ei aina tarkoita sitä, että vika olisi itse kirjassa. Vika voi todellakin olla jossain ihan muualla.

Messuamista

Vaikka Turun kirjamessut ovatkin pienempi ja viihtyisämpi tapahtuma kuin Helsingin, on näyttelyhulina vähän liikaa minun makuuni. Messuhallien tarjontaan jaksoin tutustua ehkä kymmenen minuutin läpimarssin verran, minkä jälkeen olikin jo ihan pakko istahtaa nauttimaan virvokkeita Annen kanssa. En ollut tiennyt, että äitiyden aiheuttamat muutokset sisäerityksessä voivat vaikuttaa näinkin, mutta hänen tukkansa väri oli muuttunut ihan kokonaan. Hoidin hommat joten kuten, hengailin Nuorisokirjailijain osastolla punkkari-Kirstin ja Anun kanssa juttelemassa, ja lähdin sitten kaupungille.

Nyt vähän harmittaa se messutarjontaan tutustumattomuuteni. Siellähän olisi ollut dada- ja avantgardeosastokin.

Kaupungin keskustassa matkustin Johannan kanssa ulkomaille. Kovin tarkasti emme kyenneet sijoittamaan itseämme maailmankartalle, mutta ulkomailla joka tapauksessa oltiin. Varsin suositeltava kohde ja erinomainen ruoka.

Aterioituamme suunnistimme Vanhaan apteekkiin, joka oli pullollaan kirjallisia tuttuja (Vaiko sittenkin: ”tuopillaan”? toim. huom.). Juuri illanviettomeininki tekee Turun messuista aina aivan erityisen ja juhlallisen tapahtuman, jonne lähtee mielellään.

Kotiin päin irtauduin jo ennen puolta yötä, mikä olisi aivan järkevä aika, jos kaikki olisi tapahtunut Helsingissä. Mutta Turku! Olisi ehkä pitänyt ajatella, että kotimatkaan menisi yli kolme tuntia. Tänään onkin taas ollut himpun verran väsähtänyt olo.