Avainsana: Luettua

Markkinaliberalismin todellistuma

Roberto Savianon Gomorra – Mafian valtakunta piirtää Etelä-Italian järjestäytyneestä rikollisuudesta noin kolmeulotteisen kuvan:

X) Nolohkoilla vertauskuvilla väritettyä tarinaa rikollisista ja väkivallasta. Tämmöistä tavaraa voisi kuvitella esimerkiksi Alibi-lehden olevan pullollaan, ei mitään tyylitaiturin käsialaa vaan yksityiskohtien ja tietojen luettelomaista läiskintää paperille.

Y) Hämmästyttävä ja jopa outouttava kuvaus järjestäytyneen rikollisuuden käsittämättömästä mittakaavasta ja muodoista. Voiko tällaista ihan oikeasti olla?

Z) Järjestelmän rinnastuminen uusliberalismin märkiin unelmiin. Mitä käytännössä tapahtuu, kun bisneksiä ei pystytä kontrolloimaan? Millaiset periaatteet hallitsevat taloudesta, jota yhteiskunta ei rajoita? Nopean rahan tavoittelu tuottaa toivottomuutta ja kuolemaa, tuhoaa ympäristöä ja ihmisiä tehokkaasti, mistään piittaamatta.

Kirja on tosiaan tyyliltään ja muodoltaan mitä kököintä luettavaa, mutta siellä täällä pinnalle pulpahtelee helmiä, kuten kuvaus siitä, miten todistajaksi ryhtynyt opettajatar menettää ystävänsä – ei camorristien pelossa, vaan siksi, että totuuden puolustaminen valaisee liian räikeästi valheen, jonka muut hyväksyvät.

Tai toinen helmi, Savianon isän näkökulma todellisuuteen sopii pohdittavaksi myös meille kirjailijoille:

Toiset määräävät sanoista ja toiset asioista. Sinun pitää älytä, ketkä määräävät asioista, mutta olla uskovinasi niitä, jotka määräävät sanoista. Ainoastaan se, joka määrää asioista, määrää oikeasti.

Avantgardistin keskeislyriikkaa

Esipuheessaan Leevi Lehto esittää, että maailmassa on liikaa ’”kommunikaatiota”, ns. toistensa ymmärtämistä ja luultua yhteisyyttä’, mikä eroaa radikaalisti takakannen väitteestä, jonka mukaan Lehdon mielestä maailmassa on liikaa kommunikaatiota ja ymmärrystä. Etukannessa on kuva maailmanrunoudesta, jossa kauriin kääntöpiiri on korostettu. Alussa oli kääntäminen luo Lehdosta häpeilemättömän keskeislyyrisen kuvan kommunikoivana poeetikkona ja käsittelee 18 esseen painolla erilaisia kielen ja runouden ilmiöitä.

Kirja on mielestäni enimmältä osaltaan kovin kiinnostava, joten on olemassa vaara, ettei se ole kovin merkittävää kirjallisuutta. Vai lymyävätkö parhaat palat kätkettyinä juuri niihin kirjoituksiin, jotka tuntuivat minusta väsyttävimmiltä? Ehkä.

Viittasin tässä tietenkin Lehdon parin vuoden takaiseen, hälyä herättäneeseen ja elämään jääneeseen lausumaan:

Mikään mikä alkuaan kiinnostaa yli seitsemää ihmistä ei koskaan voi muuttaa joukkojen tietoisuutta.

Auki purettuna argumentti tarkoittaa, että helppolukuinen, suurta yleisöä kiinnostava teksti ei kerro mitään, mitä lukijat eivät tietäisi jo ennestään.* Merkittävä kirjoitus sen sijaan tuo käsittelyyn jotakin uutta. Tässä suhteessa Lehto näyttää sanoutuvan irti sokraattisesta kätilöinnistä ja näyttäytyy ennemminkin taiteilijan erityisyyttä korostavana romantikkona.

No niin. Nyt vähän ajauduin. Tai keskityin epäolennaiseen. Tai sitten se olikin keskeistä. Mutta se on sellaista toisinaan, blogikirjoittelu. Alussa oli kääntäminen virittelee monenlaisia kommunikaation kysymyksiä tai fokusoi lukijan ihan vanhoihinkin ongelmiin. Tai epäfokusoi niin, että kysymystenasettelutkin paikoin hämärtyvät. Lehdon tapa kirjoittaa, toisin kuin monen muun esseistin, ei herätä (minussa) tunnereaktioita tyyliin: ”Olipa osuvasti sanottu!” tai: ”Näin on!” tai: ”Nyt meni metsään!” Ennemminkin huomasin vallitsevaksi reagointitavakseni: ”Hmmm…”

* vrt. esim. Heidegger, Oleminen ja aika, §35

135

HannaH linkitti The Guardianin sivulle, jossa on listattu 1000 kirjaa, jotka jokaisen pitää lukea, ja haastoi laskemaan. 135.

Listoja on aina hauska laatia. Samoin on hauska kvantifioida ihan mitä tahansa, kuten nyt vaikka lukeneisuuttaan, mutta kuten HannaH jo ennättikin todeta, on lista varsin aikalais- ja anglosaksipainotteinen. Ja keskittyy vahvasti joihinkin tiettyihin kirjailijoihin sekä viihteeseen. Voisi tulla vähän eri näköinen lista, jos minä pääsisin laatimaan; ainakaan Borges, Jansson, Kierkegaard, Kyrklund ja Sartre eivät jäisi ulkopuolelle, ja kenties Bretonkin tulisi mukaan.

Tämmöinen meemi tällä kertaa. Keitäs muita ihan pakko-lukea tyyppejä sieltä jäikään uupumaan?

Freakonomics

Taloustieteilijä Steven D. Levittin ja toimittaja Stephen J. Dubnerin Freakonomics on vetävää luettavaa. Tilastolliset menetelmät työkalunaan Levitt on tutkinut yhtä sun toista kysymystä ja selvittelee niitä sitten Dubnerin kanssa suurelle yleisölle.

Levitt asemoituu hieman humanistiseen syrjään siitä, miten taloustiede helposti näin maallikkopiireissä hahmotetaan. Kokoomus-tyyppisessä talouspuheessahan kannustimilla tavallisesti tarkoitetaan vain ja ainoastaan rahaa. Freakonomicsin kirjoittajat näkevät kannustimet laajemmin: on myös moraalisia ja sosiaalisia kannustimia, jotka ovat usein paljon voimakkaampiakin kuin materiaaliset. Tämä on kirjan tärkein teema, jota tekisi mieli painottaa poliitikoillemme hiukan. Etteivät olisi ihan niin pihalla kaikesta, kuin mitä usein näyttävät olevan.

Tieteellisesti tarkasteltuna Levitt ja Dubner eivät tee sen paremmin metodisesti kuin lähtökohdiltaankaan mitään järin erityistä. Heidän tekemisensä ovat hyvää tavaraa juuri siksi kuin tieteen popularisointi aina on: valottaa maailmaa, paljastaa sen, miten ilmiöt toimivat.

Osa kirjan väitteistä raapii nieltäessä kurkkua. Lisäksi teoksen sisältö käsittelee ennen kaikkea Yhdysvaltoja, ja siksi useimpien tapauskertomusten relevanssi meille on varsin pieni. Aiheet ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja kirjoittajien kyky kertoa tarinoita mitä mainioin.

Freakonomics (vuoden 2006 laajennettu painos) vastailee esimerkiksi tämän tapaisiin kysymyksiin: Miksi provikkapalkkiolla toimivien kiinteistövälittäjien ei kannata myydä asiakkaidensa taloja parhaalla mahdollisella hinnalla? Miten sumopainissa huijataan? Miten opetuslastensa koetuloksia parantelevat opettajat saadaan kiinni? Miksi kotoa äänestämisen mahdollistaminen saattaakin yllättäen pienentää äänestysaktiviteettia? Miten kasvattajan pyrkimykset vaikuttavat lasten koulumenestykseen? Ja niin edelleen.

Yksi teoksen mielenkiintoisimpia nippelitietoja oli itsepalvelupohjalta toimivan välipalakauppiaan havainto, että epärehellisyys on tavallisempaa yritysten johtoportaassa kuin alemmilla tasoilla.

.

Levitt: ”I am the first to admit that if all economists were like me, the field would probably be a disaster.”

Minä: ”But it is. It is.

Kappas. Kuvahakua tehdessäni huomaan, että kirja on julkaistu suomeksikin. Täytyy kyllä ihmetellä normaalihintaa, jolla esim. Yrityskirjat teosta myy. Kaikelle kansalle suunnattu pop-kirja, josta pyydetään 34,50 euroa. Ilmeisesti bisnesalan toimijoita on helpompi vedättää kaupoissa kuin muuta kansaa? Muuthan ostavat kirjan hintaan 14,90.